keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Markan tavara

Harvoin olen ollut vuoden päättymisestä näin onnellinen kuin nyt. Harvoin moiseen hullunmyllyyn joutuukaan. Toivon, ettei koskaan enää tulisi tällaista. Tuntuu, että Hän on koettelemuksistaan toipunut nopeammin kuin minä. Ja kirottu koronahan ei tietenkään vielä ole ohi. Vielä voin saada tartunnan ja vaihtaa hiippakuntaa.

Olen miettinyt, onko minulla elämäni ensimmäinen ikäkriisi vai onko elämä ollut vaan niin p*skaa, että dumaan saman tien kaiken hyvänkin. Välillä tuntuu, että kaikki on ollut aivan turhaa pinnistelyä. Että kannattiko? Mutta mihinkäs muuhun tässä olisi paukkunsa pistänyt, kun ei ole suuri daideilija, miljonääri, keksijä, hyväntekijä, siittäjä (kantajaksi en haikaile edelleenkään, mut hirmu hyvä Don Juan minusta olisi tullut).

Ei tullut edes kunnon pahista. Liian kiltti olen, vaan Äiti Teresaksi ei hedonisti ja lepsukka taivu. En osaa pitää puoliani, en puolustaa arvojani enkä edes vaatia palkankorotusta (paitsi että 11.1. mulla on palkkaneuvottelu, perustelut kirjoitin jo muistiin, mitä hyötyä tosin niistäkään, jos en voi edes uhkailla lähtemisellä?).

Mitä minä sitten haluaisin? Pitäisikö sanoa, että toivoisin vai kerralla rähähtää, että vaadin? Haluan keikoille, tahdon spontaaneja kohtaamisia, hikisiä baareja, meteliä ja ihokosketusta. Tahdon mennä kananlihalle musiikin voimasta, tahdon joukkohurmokseen. Tahdon valittaa kipeitä jalkoja, helliä krapulaa, kauhistella pankkitilin saldoa ja, saatana, nauraa itseni tärviölle kolmen promillen väsymyshumalassa festarin kolmantena päivänä.

Ja luottamukseni Häneen takaisin. Juu ja sen palkankorotuksen. Jotta jo nyt on prkl!

Tähän sitten joku kiva kuva. Sain joulukortin mukana lahjan. Heijastimen. Ja niin minulle sopivan. 🧡

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Epäilevä Tuomas luopuu hitaasti

Tarkkailen Häntä, Hän tietää sen. 

Kuulostelen, haistelen ilmaa, melkein luotan. Välillä takaumat iskevät, minä puolestani puran tuskaani. Hän usein tuskastuu, kun muistutan menneestä ajanjaksosta, mutta ymmärtää kyllä, että pakkohan minun on omat tuntemukseni ulos saada. Jos en saa, hullutuksia voi tapahtua.

Enempää ei täällä ole tarkoitus asiaa puida. (Voi olla, että pitäisi. Pitäisi normalisoida asiat. Kirjoittaminen vaan tuntuu kovin oudolta jakson jälkeen. Olin jo lähes kerennyt unohtaa edellisen. Siitähän on reilu 2,5 vuotta aikaa.)

Joulu on lähes valmis. Saamme vain toisen koronalingoista (lue: Hänen lapsensa) vieraksemme. Meillä asuva on siivonnut residenssin ja omat jännittävät kasansa. Lahjoja ei tänä vuonna ole luvassa, Hänen syntymäpäivänsä vietimme tavanomaiseen tapaan eilen. Lahjat olivat varsin käytännönläheisiä. Sen jälkeen olen hitaasti ja varmasti veivannut aaton evästystä. Kiroilen sitä, ettei edellisen vuoden riistapataohjeita ole tullut säästettyä. Ei ikinä tiedä, millainen on lopputulos.

Huomenna vaihdan lakanat, teen sienipiirakan, paistan lihan ja vedän kännit. Toivottavasti ymmärrän lopettaa ennen viimeksimainittua.

Melkein epäonnistunut hyasintti, joka keräsi itsensä ennen joulua.

Joululahja minulle.


maanantai 21. joulukuuta 2020

Ja lainehet rantaan liplattavat

Olihan se taas kokemus. Helpotus tuli jo vajaa kuukausi sitten. En vaan ole sanut itsestäni irti kirjoituksen kirjoitusta, en riviä enkä sanaa. Toipuminen vie aikansa.

Ehkä tästä taas aapinen aukenee ja jotain järjellistä tulostuu biteiksi sakka. Mitään en lupaa.

perjantai 13. marraskuuta 2020

I can't dance

En ole enää pyörremyrskyn laitamilla. Ehkä tämä on tyyni keskusta. Pimeys valtaa mieleni, en näe eteeni, kompastelen juuriruttuihin. Vuoron perään toivon olevani yksin, vuoroin itken yksinäisyyttäni. On hyviä ja huonoja hetkiä. Elämäähän se toki on, mutta raskasta.

Kaipaan yhtenäistä unta. En tahdo herätä papupataan. Tahdon tilaa ja lisähappea, puudutusainetta tai nuijanukutuksen.. Minä niin kaipaan ystävääni. Tämä nykyinenkin on kiva, mutta hän ei ole meillä asuva, ei se mies, kenen kanssa naimisiin menin. Hän on joku kaukaisempi tuttavuus, josta en ole ihan varma, tykkäänkö tai voiko häneen luottaa.

Kannattaa mennä nukkumaan, ettei tule paljastaneeksi lisää ankeita ajatuksiaan tai lietso muita typeriä ajatuskulkuja. Kunpa tämä olisi jo ohi.

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Safe haven

Vietin viikonlopun paikassa, jossa aika menetti merkityksensä. Lepäsin, nauroin ja tein tavallisia iloa tuottavia asioita. Söimme hyvin, joimme vähän, kävimme parilla kirpputorilla, kahdessa museossa ja teehuoneella. Vierailu oli raikas tuulahdus pimeään syksyyn, kelikin täynnä aurinkoa.


Kuin ihmeen kaupalla sain sunnuntaina rohkaisevan viestin kotoa. Ja kun saavuin kotiin, niin vastassa oli toipuva ihminen. Ehkä me taas löydämme toisemme, ehkä jaksamme yhdessä hakea apua silloin kun asiat ovat hyvin, etten jää yksin huolineni ja suruineni.

Vielä en aivan uskalla sulkea tämän vaiheen kirjankansia, mutta enteet näyttävät lupaavalta. Jokainen takaisku vahvistaa ja antaa aseita ongelman ratkaisemiseen. Mutta ilman ystäviä ja sukua en tätä jaksaisi. Mielen pimeys vie mukana viattomatkin.


Kuvat Keski-Suomen museon näyttelyistä ja Teeleidistä.

tiistai 3. marraskuuta 2020

Suru hiipi porstuasta peremmälle

Hänen sairaudentunteensa on kadonnut lopullisesti. Ehdotin lääkäriä, hyvä, ettei Hän käynyt päälle. Luojan lykky, että Hän on suurimman osan ajasta poissa, en jaksa monologeja, kävelyä, tolkutonta omakehua, megalomaniaa.

Puolisonsa voi kadottaa monella tapaa. Yksi pahimmista on mielisairaus. Tämä on jo neljäs kerta parisuhteemme aikana. Taivaallisille voimille kiitos, ettei Hän enää käytä alkoholia. Se tekee Hänestä arvaamattoman.

Miksi ihminen sitten kestää tätä? Ei sitä kestäkään. Jokainen kerta vannon itselleni, ettei koskaan enää. Mutta tiedättekö, millainen hätä on, kun miettii, että toisen pää palaa, kaikki Hänelle rakkaat asiat katoavat maailman tuuliin. Mammona kun menettää merkityksensä kipeässä päässä. Ja silti sääli pitää minut huoltojoukoissa.

Kun jostain saisi lääkärin kotiin, pakkohoitolähetteen, lääkityksen ilman potilasta, toimivia neuvoja - muutakin kuin että anna sen mennä, anna paskan palaa. Onneksi meillä ei ole lapsia ja tätä varten on tehty rekisteröity avioehto, ettei Hän voi vetää minua hulluuteensa.

Niin ja muistattekos, Hänhän on mitä parhain, rakastettavin, välittävin ihminen, kun palaa takaisin kuolevaisten kastiin. Edellisestä kerrasta on kuitenkin reilu 2 vuotta. Pitkiä vaan ovat päivät ja tunnit paluuta odottaessani - joka kerta mietin, onko tämä viimeinen. Kumpi loppuu ensin, Hänen onnensa säilyä hengissä vai minun kestokykyni?

perjantai 30. lokakuuta 2020

Don't call me babe!

Aika matelee, päivät ja tunnit laahustavat kuin täit tervassa. Ahdistukseni kasvaa aivorikkaruohona. Pimeys lisääntyy sisälläni ja ulkona. Koitan miettiä selviytymistrategiaa, mutta tyhjää lyö. Edellisillä kerroilla käyttämäni puhtaat valkoiset lakanat-keino (hotellimajoitus) ei juuri nyt tule kysymykseen taloudellisista syistä. Tai ei ainakaan vielä.

Kävin koronatestissä sunnuntaina. Olen negatiivinen. Kuitenkin lämpö nousi kuumeen puolelle, olin maanantain sairaslomalla. Kurkku on edelleen kipeä, ääni hajoilee. Mietin, hajoaako se psykosomaattisuuttaan, etten vain puhuisi, vai onko se sittenkin merkki sairastumisesta. (Olisi vaan. Olisi lähes ihanaa, jos minut nukutettaisiin. Näin ei saa ajatella.)

Haluan pois. Tai ihmisseuraa. Tahdon iloita. Koti ei ole tänään koti.

lauantai 24. lokakuuta 2020

Ankeuttajia

Kun on valinnut elämän herkän mielen kanssa, on aina vaarana, että herkkä mieli horjahtaa. Nyt on jälleen sellainen hetki menossa, kestoa en voi kuin arvailla. Tilanteesta kärsimme molemmat, minä nyt ja Hän myöhemmin.

Säilön rakastajan ja puolison tunteeni sisälleni, yritän siirtyä ystävän ja läheisen rooliin. Yritän jaksaa kantaa arkipäivää. Tiedän onnistuvani, jos vain saan nukuttua.

Haastekerroin lisääntyy, kun ketään ei voi nähdä ex tempore, ei edes tuntemattomia, kun baariinkaan ei uskalla. Mutta jos vaan pysyn terveenä, parin viikon päästä saan ystäväviikonlopun. Siitä seuraavana olisi vuorossa lisää ystäväenergiaa. Sitä pidemmälle en uskalla ajatella.

This too shall pass. (Mutta herranen aika, että itkettää.)

maanantai 19. lokakuuta 2020

Hello Darkness, My Old Friend

Tiedän, etten kärsi kaamosmasennuksesta. Mutta pimeys yhdistettynä kotiinsulkeutumiseen tahtoo syödä minut elävältä. Yleensä olen järjestänyt meille kaikkea pientä ohjelmaa; keikkoja, vierailuja, vieraita - ja nyt, ei mitään ennen marraskuuta. Tilasin meille museokortitkin, mutta ainakaan toistaiseksi ei mikään näyttely ole huutanut minulle riittävän lujaa. Ihan niin kuin minua vähän masentaisi, ei rokotetta näköpiirissä.

Töissä alkavat yt-neuvottelut. Odotettavissahan se oli, toimintoja yhdistetään. Hallintokin tulee saamaan vuoronsa, pitänee olla kiitollinen, etten vielä ole asiantuntijatasolla, vaan raakadatan vääntäjä - kun on aataminaikuisen systeemin kerran oppinut, siitä on nyt hyötyä, kun kukaan muu ei sitä osaa. Paitsi kollega, joka osaa myös kaikki raportointitemput - joita minä en osaa. Aina on joku tasa-arvoisempi kuin joku toinen.

Meillä asuva, Hän, uppoutuu välillä niin intensiivisesti omaan tekemiseensä, että puheensakin muuttuvat vieraaksi kieleksi. Tai sitten niin kiihkeiksi maalailuiksi, että hirvittää. Onneksi Hän välillä saapuu meidän kuolevaisten kastiin. Onneksi tekemistä on niin paljon, ettei Hän taida edes ymmärtää masentua. Se on erinomaisen hieno asia.

Näillä mennään. Jos tästä selviän sairastumatta hengissä, niin muistan hetken arvostaa vapautta. Melkein itkettää muistella menneitä huolettomuuden päiviä - ja valoa.






perjantai 16. lokakuuta 2020

Hieno päivä, otto tieskuinkamones

Taas yksi tavallinen perjantai-ilta. Ei taaskaan tapahdu mitään. Päivässä ei ole ollut yhtään suurta huipentumaa. On toki luvassa minulle pari päivää pois työelämästä, koska vknloppu, mutta siksi juuri olenkin onnellinen. Kaikki on ällöhyvin, olemme yhdessä,  Hän on saanut asioitaan etenemään toivomallaan tavalla. Hänelle pari viimeistä vuorokautta/ pari viimeistä kuukautta ovat olleet uskomattoman tärkeitä. Siitä en minä raportoi. Vähän liikaa siitä aina välillä kuulee, mutta normihomma, mitäpä ei rakkaaltaan jaksaisi. Aina välillä voi todeta, että ei tänään, pliis, eikä silti tule hyljätyksi.

Voisin luetella miljoona juttua, jotka eivät ole hyvin, vaan kannattaako? Ihan tämä on oma valinta. Mitenkäs se intiaanitarina menikään? "Jos sisälläsi taistelee valkoinen ja musta susi, kannattaa mennä lekurille, koska kenenkään sisälle ei taistelevia susia kuulu."  Se on itse asiassa varmaan ikääntymisen salaisuus; tajuat, ettei millään ole merkitystä, kaikella on isosti merkitystä, ei vain sinulle, vaan isolle joukolle olentoja  ja silti tahdot tehdä parhaasi.  Silloin tajuat olevasi ihminen.

Loput salaisuudet jätän teille löydettäviksi. Paitsi, että on ehkä ihan reilua, ettei nuorena tajua vanhenevansa, rapistuminen ilman sairauksia tapahtuu hitaasti, siksi sitä ei huomaa, ja sekin on ihan ok, ja että yksksks tajuat kuoleman, joskus jopa kaipaat sitä, mutta sekin menee ohi. Sitten taas jaksat jonkun hetken.

Viimeisestä Hänellekään en vielä ole puhunut. On vaan niin onnellinen, ettei tahdo heilutella venettä, enää ole mitään tavoiteltavaa. Vai olisiko sittenkin? Ehkä jossain muualla kuin parisuhdejutuissa - paitsi että sitäkin voi AINA parantaa, jos vaan rehaa yhdessä.

Aim in lööv. Kyl mää tota rakstan. Joka päivä. (Ja  jonain päivänä menee hermot koko kaverin kanssa. Haastetta riittää.)

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Ketun ohessa

Hän läksi ystävänsä luokse katsomaan potkupalloa. Poikien juttuja. Itse olen käyttänyt sunnuntain löhöilyyn, ainoa oikea askare oli maskien keittäminen. Inhaa puuhaa, kun kasvoista tarttuu meikkiä maskiin ja minähän käytän Joe Blascoa. Kestää hyvin naamassa, mutta niin myös maskissakin, jos ei ensin liota ja sitten vasta keitä. Tilasin kymmenen kappaleen paketin Globe Hopelta.

Sunnuntait ovat muutenkin telkkaripäiviä: Hercule Poirot, Kuolema maalaa taulun ja mikä tahansa saksalainen sarja onkin vuorossa, nyt se on Kettu. Vielä enemmän pidän tosin Syyttäjästä. Yleensä katsomme niitä yhdessä - mutta potkupallo voittaa. Sen verran harvoin on urheiluhullu saanut lajistaan nauttia korona-aikana. Sitä paitsi tarvitsemme toistemme lisäksi myös muita ihmisiä, ystäviä ja omaa aikaa.

Takana on taas ihanan rauhallinen ja rentouttava viikonloppu. Eilen kävelimme joen vartta myöten rautakauppaan, mutta ei sieltä palvelua saanut. Pitää antaa pikkuveljen tehtäväksi etsiä netistä. Hän kun pitää sellaisista hommista, saa ajatukset pois kivuista.

Huomenna jatkuvat työt. Meillä on alkanut nimenmuutokseen tähtäävä prosessi. Paljon on vielä asioita ratkaisematta. Kiire tulee. Mutta kunhan töitä riittää, olen tyytyväinen. Jopa onnellinen - työhullu kun olen.

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Ei lokaa eikä loskaa

Onpa mieletön lokakuu! Muistaakseni säätiedotuksessa taustoitettiin, että tällaisia on yksi 30 vuodessa. Hän ja minä olemme ottaneet harvinaisuudesta kaiken irti. Hänellä on paha tapa masentua pimeyden saapuessa, näköjään tuska pienenee huomattavasti, kun vaan Hän pääsee ulos.

Minä taas teen töitä. Hullun lailla. Olen huomannut osaavani jo varsin paljon. Olen myös osallistunut pariin lyhyehköön koulutukseen, ehkä en olekaan täysluuseri. Uusi omistaja on sekaisin kanssamme, siitä vielä shöy kehittyy. Olen kuitenkin varmistanut itselleni pari pidempää vapaata: marraskuussa pitkä viikonloppu - tahdon kyläillä ystävän luona (ekstraluokkaan junapiletit, tsek, olisi siellä Turmion Kätilöiden keikkakin, liput, tsek, mutta epäilenpä, ettei ole) ja joulua ennen vietän viimeisen kesälomaviikkoni.

Tautitilanne pahenee, pirusti minua taas pelottaa. Onneksi suurimman osan työmatkoista pääsen kollegan kyydissä. Suurimman osan työpäivistä vietän kotona.  Mistä tuli mieleen - työhuonevähennys pitäisi tehdä. Kävin veroprosenttilaskurilla laskeskelemassa, ettei periaatteessa tarvitsisi enää latiakaan veroja maksaa, mutta koska en usko siihen, antaa palautuksen kertyä. Onpahan jotain tulossa ensi vuoden elokuussa takaisin, jos vain olen siitä nauttimassa.

Hyvin tavallista, ihanan rauhallista, kovin pelottavaa. Jos tämä on ikäntymistä, voi olla, että pidän tästä. Paitsi pandemiasta ja keikattomuudesta. Pitäkää te huoli itsestänne ja toisistanne!



sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Logistiikan ihmelapset

Kolmen vuoden harkinta- ja vatulointiaika päättyi eilen. Sovimme jo viime viikolla, että nyt on kellarikomeron kimppuunkäymisen aika - ja dadaa, Hän oli aamulla suostuvainen. Niinpä aamupalan jälkeen keräsimme tarvittavat avaimet ja siirryimme alakertaan.

Hän nosteli laatikon/ nyssäkän tai vaatehengarin kerrallaan pois komerosta ja minä jakelin niitä kahteen eri pinoon sen mukaan, miten usein tarvitsisimme tavaraa. Kun komero oli tyhjä, aloitimme täyttämisen suhteellisen loogisesti. Eteen jäivät tavarat, joita tarvitaan joka vuosi (talvitakit, kengät, matkalaukut, kalastuskamat, joulukuusi), sen taakse Hänelle unelmoitavaksi tarkoitetut laatikot, jotka kannattaa käydä läpi ennen lopullista päätöstä. Unelmoinnilta se nimittäin minun silmissäni vaikuttaa, kun jokaista lappua ja tavaraa hipelöidään minuuttisotalla. Ihan taakse tulivat muuten vain säilytettävät (mm. akkareita, päiväkirjoja, kirjeitä, pari vanhaa tietokonetta, pari lumilapiota).

Kuin taivaanlahjana oli pihalle perjantaina ilmestynyt roskalava. Sekin sai täytettä. Emmekä olleet ainoita, koko talorypäs kanteli sinne pitkin päivää tavaraa ja osa jopa tavaraa poispäinkin. Minäkin hetken haikailin ison kukkaruukun perään, mutta joku oli kerennyt jo kierrättä sen ennen kuin sain aikaan noutoreissua.

Lopputulemana tiedämme, mitä kellarissa on, sinne tuli tilaa myös yläkerrassa olevalle ilmastointivermeelle ja muullekin kamalle tarvittaessa, n 2 m3. Sen lisäksi minäkin voin käydä noukkimassa sieltä sesonkikamaa, koska ei ole vaarana tavaravyöryn alle jääminen. Tärkeintä on, että teimme sen yhdessä ja tyylimme tehdä asioita yhdessä on toisiamme täydentävää. Erittäin tyydyttävä kokemus! Parisuhdetta vahvistava! Suosittelen.

Mutta uutta tavaraa ei saa hankkia! Ei mitään! Meillä on kaikki, jotakin jopa kaksin kappalein, kuten esimerkiksi silitysrautoja,  vaikka kumpikaan ei vaatteitaan silitä...

lauantai 19. syyskuuta 2020

Si vis pacem

Minähän en muuta toivoisi kuin elämäntilanteemme jatkuvan tällaisena mahdollisimman pitkään. Elämä on ihanaa, seura parhainta.  Ikä on kuitenkin fakta, emme ole kevätkanasia, vaan elämä on jo kääntynyt myöhäisemmälle puoliskolle. Enemmän vuosia on takana kuin edessä.

Viime aikoina olemme puhuneet asioiden järjestämisestä niin, että jälkeenjäävällä olisi helpompaa. Olen järjestänyt paperini niin, että sieltä löytyy edellisen avioeron jäljiltä ositustodistus, jos Hän joutuu perunkirjoituksen tekoon. Samoin teimme avioehdon, Hänen poikansa eivät voi ajaa minua kodistani, jos Hän sattuu poistumaan ennen minua. Se ei tosin vielä tullut takaisin rekisteröinnistä. Pitää vielä tutkia henkivakuutusasioita, voi olla, että se on turhaa, mutta samallahan tuota senkin tutkaisee. Kuolemasiivousta en kuitenkaan vielä ole ajatellut ryhtyä tekemään.

Eilen teimme yhdessä kissa-adoptiohakemuksen. Ensimmäinen askel kohti karvalapsen hankintaa on otettu. Johan tuota olemme pari vuotta hautoneetkin. Katsotaan nyt sitten punnituksessa, ettei meitä vain köykäiseksi havaittaisi. Molemmilla on ainakin vakaa tahto ja halu.

Roolipelisessio huomiselta peruuntui. Pelinjohtajan puoliso sairastui vakavasti (ei korona). Harmi, mutta ymmärrän kyllä, ettei sellaisessa tilanteessa riitä energia tai keskittymiskyky esteiden asettamiseen ja juonien punomiseen retkueellemme. Sitten kun viestittelin sienestyskaverilleni, niin hänkin on huomenna estynyt. Appivanhemmat tulossa kylään sen ainokaisen kerran vuodessa. Mutta ehkäpä houkuttelen Hänet kävelylle, syksy on kaunis.

(En pidä uudesta Bloggerista. Pakko kai tätä on opetella käyttämään. Kuitenkin vielä tuhoavat vanhan ja sitten on pakko.)

lauantai 12. syyskuuta 2020

Hajatelma mennestä päivästä

 Elämä on kuin saksan kielioppi; durch, für, gegen, ohne, um, totesin, kun kiitin syntymäpäiväonnitteluista naamakirjassa.

Olipa ihana perjantai, kun töiden välissä poikkesin kiittelemässä onnitteluista, joita kukin persoonallisella tavallaan toimitti. Kyllä naamakirja-, votsap- ja tekstarionnitteluistakin ilahtuu, ihan niin kuin korteista aikoinaan. Tänään taidan vielä lukea 50-vuotislahjaksi tilaamani tarinat minusta - kuusi vuotta sitten saamani kirjeet ja kortit ilahduttavat ja voimaannuttavat edelleen. Sehän oli tarkoituskin, kun niitä ihmisiltä ruinasin.

Sain lahjojakin: painepesurin (Liiteristä, pieni ja söpö), suklaata ja Stephen Kingin uusimman kirjan. Nyt uskallan lukea kesken olleen Joanne Harrisin Kesäviiniä-kirjan loppuun, kun odottamassa on uusi lukematon teos. Kirjamakuni ei ole korkeakyldyyrillinen, kuten huomaatte. Ei hermorakenne enää riitä kovin syvällisiin pohdiskeluihin, onnellinen saa olla, että lukukyky on edes jotenkin palautunut 2007 vuoden jälkeen (avioero, hullu puoliso, väkivaltaa ja muuta kamalaa).

Olisin halunnut päivälliselle grillibroilerin, mutta kun Pirsman lämpöloodassa oli jäljellä vain yksi pariin kertaan pahoinpidelty tipuparka, vaihdoin lennosta suunnitelman salaatiksi ja broileripihveiksi. Se vaan tarkoitti, että ne piti tietysti itse tehdä (uunissa 15-20 min 220C, päälle leivänmuruista, parmesanista ja mausteista kuorrute). Toisaalta hyvä puoli on, että pihvejä riittää ainakin tälle päivälle, jos ei jopa huomisellekin.

Illalla vielä puhuimme votsap-ryhmäpuhelun kahden parhaan ystäväni kanssa. Olipa se jälleen piristävä! Suunnittelemme marraskuulle treffejä, mikäli korona vain suo.

Ei vanheneminen tunnu yhtään pahalta, jos vain pysyn terveenä. Melkein tekisi mieli sanoa elävänsä ihmisen parasta aikaa. Iso osa kiitollisuudestani vyöryy myös Hänen suuntaansa. Sielu läikähtelee.


lauantai 5. syyskuuta 2020

Puolitoista vuotta turvasatamassa

Älkää nyt, ei meillä jokaista kuukautta lasketa. Jatkossa ei varmaan puolivuotismuisteloakaan enää tule tapahtumaan. Mutta jos nyt vielä saisimme hehkuttaa - tänään tulee hääpäivästämme 1,5 vuotta. Tapaamisestammekin tulee vasta ensi kuussa 4,5 vuotta.

Olen ikääntyessäni aina vain enemmän ihmeissäni. Eikö elämä lopukaan kolmeenkymmeneen? Eikä vielä neljäänkymmeneenkään? Viisikymmentäkin toi kaikkea huimaa, eikä vauhti vähene kuuttakymmentä lähestyessä. Joku Matti Nykänen taisi olla oikeassa, kun totesi elämän olevan ihmisen parasta aikaa. Tämähän on todella paljon parempi juttu kuin lapsena epäilin. Kyllä kannatti elää, vaikka välillä kieltämättä on epäilyttänyt.

Avioliitto toi turvan riidellä, niin kummalliselta kun se voi kuulostaakin. Rakkautta riittää, eikä meillä kovin usein tuuskahdeta, ihan vähän, mutta kovalla äänellä. Muutenhan meillä elellään kuin herrankukkarossa. Välillä Hänen papupatansa on korvissani ylitsevuotava ja minun pilkkuni viilaavat Hänen hermojaan raastavasti, mutta kokonaisuus voittaa. Parisuhdelotossa tuli ainakin 6 ja lisänumero, iso jackpot.

Naapurilähiössä olisi kyläjuhla ja ruokatori. Se voisi olla mukava tapa juhlistaa tapahtumaa, nyt kun vielä tarkenee syödä ulkona. Mutta vain jos ei sada. Hän on sokerista. Sen lisäksi pitänee taas ryhtyä eristäytymään, kunnes se rokote joskus saapuu.

Rakkaus on ihana asia! Ja elämä. Nyt kun vielä ei hirveästi mihinkään satu ja on erinomaista elinseuraa.

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Hukkuneen päivän arvoitus

Totesin Hänelle hukanneeni tiistain. Työt alkoivat rysäyksellä, kun kollega ilmoitti jäävänsä viikon lomalle. Kerkesimme kaksi päivää kuroa loma-ajan kuoppaa umpeen, mutta paljon jäi tekemättä. Ja minä hulluhan teen. Mutta ei ihmisten asioita voi jättää odottamaan.

Hänelläkin on sopeutumisvaikeutensa. Vietimme loman niin tiiviisti yhdessä, että Hän ei kuulemma osaa enää olla yksin. Onhan se tietysti tavallaan söpöä, kuinka kiinni olemme toisissamme, mutta omaa elämääkin pitää olla. Ja omia ajatuksia.

Terveisiä p*rseestä, yhteiskunnan luteet, prässihousut ja liituraitakuteet, lallatti Irwin aikoinaan. Kieltämättä tämä on taas ollut sellainen viikko, kun ihan järkevinä pitämäni ihmiset pelkäävät Koronavilkkua, Halalliha, eikun Joku tärkeä Persu, tviittailee yksinhuoltajien olevan yksinhuoltajia vain paperilla ja Saksa kutsuu Venäjän suurlähettilään kuuntelemaan rippiä Navalnyin myrkytyksen takia. Viimeksi mainittu sai meidät purskahtamaan spontaaniin nauruun. Pitäisi varmaan muuttaa takametsiin tai lopettaa mediaseuranta.

Mutta hei, hukkuneen päivän takia huomenna onkin jo torstai. Sitten tulee taas perjantai ja viikonloppu. Pieni lepotauko luvassa. Ja sille kollegalle esto kolaa - minullakin on vielä viikko lomaa jäljellä. Odottakoon, mokoma! (En ole tosissani, viisastelen vain, hän on mukava ja taitava ihminen.)

torstai 27. elokuuta 2020

Rinnakkaisilla raiteilla kohti vaihtoehtoisia todellisuuksia

Voi olla, että joudun pysymään LinkedInistä poissa. Ainakaan sinne ei kannata mennä huppelissa, ettei erehdy lausumaan sen toisen todellisuuden sanoja.

Tätä mietin, kun satuin lukemaan erään ison yrityksen tsemppisanoja toisen yrityksen toimitusjohtajalle, kun hän selvensi tehtaanlopetuksen syitä. Kommentit minut pöyristymään saivat - oksetti, pyörrytti ja etoi. Missä maailmassa elävät ne hyväpalkkaiset henkilöt, joiden todennäköinen eläköitymisikä on kuudenkympin korvilla? Sen jälkeen he saattavat vastaanottaa hyväpalkkaisia hallituspaikkoja, mutta sitä ennen muuttavat suomalaista verotusta karkuun Portugaliin tai muuhun edukkaan verotuksen maahan. Lapsille ja lapsenlapsille voidaan kustantaa kallis koulutus ja eksklusiivinen terveydenhoito missä tahansa - ei siihen enää suomalaista yhteiskuntaa tarvita. Eikä ammattiyhdistyksen edustaja paljon parempi ole, puhuu keskieurooppalaisen maan keskipalkasta ja vertaa sitä suomalaiseen oman alansa keskipalkkaan. Joo. Väärin. Voisi vattu edes verrata perunoita perunoihin.

Varmasti Suomi ja koko maailma ovat olleet kusessa aikaisemminkin, minäkin muistan pari kertaa. Protektionismiahan se herättää, itsekin pelkään vain oman paikkani ja palkkani puolesta (luulisi siihen jo parin kolmen viimeisen vuoden aikana tottuneen), mutta uskokaa tai älkää, minulla on sellainen muistikuva, että joskus tällaisissa tilanteissa on puhalleltu kaikki samaan nuotioon ja haettu kaikki risuja tahoiltamme. Mutta ei tällä kertaa, nyt haetaan syyllistä ja kustaan nuotioon, etteivät vaan "ne toiset" voittaisi. Voittaisi mitä?!

Ja minun pitäisi mennä levänneenä töihin maanantaina. Menenkin! Menen kiusallani. Teen työni hyvin ja huolella, marisen ja valitan, jos tarve on, potkutkin vastaanotan kunnialla. Mut jumalaare, jos lotossa voitan, ryhdyn tekemään vapaaehtoistyötä ja säätiöin omaisuuteni vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolustamiseen.

sunnuntai 16. elokuuta 2020

Kuka voisi kellot pysäyttää?

Rakastamisen vaikeus on pelkokertoimessa. Miten uskallat antaa itsesi, jos vaarana on, että toinen jättää sinut? Jos toinen rakastaakin vähemmän, sinusta tulee laastari, kävelykeppi tai säästöpossu.

Nuorena en arvostanut itseäni. Vielä kun siihen lisätään vaikeuskerrointa, ettei isäni koskaan kannustanut tai tukenut (ei sen puoleen äitinikään, mutta isä on kuulemma naisen tärkein miessuhde ja määrittelee hänen tuntemuksensa arvostaan rakkauselämässä, vanhempani olivat siinä huono esimerkki), niin hyväksyin huonon kohtelun itsekin. Ajattelin, että tällaista elämä nyt sitten vain on.

Onneksi jaksoin taistella itseni vapaaksi. Onneksi muutuin ihmisenä, opin puolustamaan arvoani. Onneksi minuun uskoi aina joku. Onneksi minulle lainattiin rahaa, annettiin yösija, kannustettiin ja kuunneltiin. Onneksi on ystäviä. Sitten kun sitä vähiten odotin, tuli Hän. Alun jälkeen ilmaantuneet ongelmat saivat minut jo hyvästelemään suhteemme, mutta kun Hän osoitti olevansa valmis muuttamaan kurssiaan, niin päätin antaa mahdollisuuden.

En ole päätöstäni katunut. Eikä varmaan ole Hänkään. Mutta luottamustahan se vaatii, tavallaan sokeatakin. Voi olla mahdollista, että joskus petyn, mutta miksipä en tällä välin nauttisi siitä, mitä meillä on? Koska sitä on paljon, olen taas tänään miettinyt, kun olemme höpsötelleet mökillä keskenämme. Täällä on aikaa ajatella; olen taas huomannut olevani onnekas.

Mökillä olemme muun muassa saunoneet, syöneet (kehittelen reseptejä), soittaneet (Hän kehittelee melodioita), seurustelleet vieraan kanssa, sienestäneet. Tänään nukuin kahdet päiväunet, tein marjapiirakan ystävän mukanaan tuomista mustaherukoista. Alitajunnan stressi taitaa helpottaa, kun uni maistuu.

Tänään toivoin ajan pysähtyvän. Minun on niin hyvä olla.





torstai 13. elokuuta 2020

Tikka hakkaa naapurissa, kalat loiskii järvessä, vastarannalla rääkyy joku luontokappale

Ensimmäinen mökkiyö takana. Keuhkot ovat jo tukossa, mutta jospa allergialääke pian tekisi tehtävänsä. Kesäpaikassamme ei muuta vikaa ole kuin se, että tänne saa tuoda kotielämet mukana. Koirapoly minun allergiani saa ärhähtelemään. Pieni kosmeettinen haitta, kun muuten fasiliteetit ovat kohdallaan.

Kun kurvasimme huudeille, hiekkatiellä vastaan tuli "vanha" omistajapariskunta, vilkuttelimme toisillemme niin innokkaasti, että Hän oli kaahauttaa vitelikkoon hiekkatieltä. Maatilan pihassa tapasimme sukupuol...polvenvaihdoksen jälkeen isännöivän jälkikasvun. Eikä ollut jälkikasvusta polvi pahennut. Nauravainen ja ystävällinen oli vastaanotto - matopurkki lyötiin heti kyselemättä kouraan.

On kuin kotiinsa tulisi, jo neljättä vuotta peräjälkeen. Joku saattaisi todeta, että tylsää. Itse kiitän ja iloitsen, koska en pidä muutoksista tai yllätyksistä. Sevverran asperkkeli olen.

Iltasella tein broilerilasagnen, eipähän tarvitse pariin päivään ruokapolitiikkaa miettiä. Naureskelin Hänelle, joka keräsi palttoota toisen jälkeen niskaansa ulkoa tullessaan. Joka kesä menee pari vuorokautta ennen kuin Hän tottuu hirsitalon viileyteen.





maanantai 10. elokuuta 2020

Ensimmäinen lomapäivä

Ihanan leppoisa olo! Loma rentouttaa mielen, ehkä pian otan päiväunet, kun viralliset asiat on hoidettu. Huomenna aion pestä mattoja ja hakea auton lomaretkeä varten.

Sain reilu viikko sitten vihdoin vastauksen huoltofirmasta, huoltomies kävi ja totesi, ettei jääkaappipakastimesta ollut korjattavaksi. Tänään oli luvassa uuden asennuskeikka, niinpä aloitin aamuni kaapin tyhjennyksellä. Ensin menivät kasseihin maustepurtilot, hillot, sinapit ja muu sellainen, joka ei säikähtäisi heti huoneenlämpöä. Sitten pakkasin muut jääkaappituotteet kasseihin ja sijoitin kassit tyhjään jääkaappiin.

Viritin kylmäkassit valmiiksi. Kun asentaja soitti kertoakseen olevansa 0,5 h päästä perillä, riipaisi pakastimen tyhjäksi ja pienellä pakottamisella sain tavarat mahtumaan kylmäkasseihin. Ajoitus oli just nappiin, asentaja soitteli toistamiseen kyselläkseen alakerran ovikoodia.

Siinä ei kauan mennyt, kun kaveri veivasi uuden kaapin koloonsa ja poistui vanhan kanssa. Meillä oli rattoisa haasteluhetki. Sain maanantaipäivän Rosenlewin tilalle toivottavasti jonain muuna päivänä tehdyn Upon. Ainakin muoviosat tuntuvat tukevammilta, jääkaapissa on tilaa enemmän. Pakastimeen meni kamaa saman verran kuin vanhaan.

Olen onnellinen. Vähän jouduin kantelemaan kaappiin unohtuneita tuotteita roskiin mm. paistorasva parin vuoden takaa, puolustukseni kuitenkin on, ettei meiltä juuri biojätettä jää. Nyt on paljon turvallisempi olo lähteä mökillekin - tuskin upouusi kaappi saa sillä välin aikaan tulipaloa tai tulvaa. Huoltomieskin totesi, ettei mallia olr tarvinnut mistään pois hakea.

Ennen

Jälkeen

tiistai 4. elokuuta 2020

Ei vielä!

Ei, ei, ei nyt vielä aloiteta uutta karanteenia! Älkää vielä tappako isovanhempianne ja minua! Pitäkää perk*leet itsenne kurissa ja nuhteessa elokuu, että kerkeän viettää lomani ilman ahdistusta.

Kunhan noin viikon päästä pääsen vuokramökille, on varmaan suljettava kaikki viestintävälineet ja lakattava seuraamasta uutisia. Tänään jo sain pitkästä aikaa oikein kunnon ahdistuskohtauksen. Yritin Hänelle selittää, etten voi sille mitään. Tekee mieli mennä komeroon itsemurhaamaan itseään, koska alitajuntani mielestä joko kuolen itse tai sitte kuolee joku läheinen - enkä minä sitä kestä.

Pitääkö tässä jotain rauhoittavia lähteä lekurilta hakemaan? Ei nääs mindfullnessit enää auta - käytin mielenrauha- ja fatalismivaraston loppuun keväällä. Ja niin paljon kun edessä olisi mielenkiintoisia asioita sekä ammatillisesti että henkilökohtaisella saralla.

lauantai 1. elokuuta 2020

Loppukesän mieliharrasteita

Viime lauantaina houkuttelin meillä asuvan metsään. Tai metsään ja metsään, Paloheinään, mutta sinne pääsee kuitenkin järjellisen ajan sisällä julkisilla. Ja kun Hänellä kestävyys loppuu, pääsemme pian bussiin ja kotiin. Vaikka olenkin seuraa vailla, niin ei kannata ryöstöviljellä Hänen innostustaan, koska aion jatkossakin saada Hänet seurakseni.

Olimme jo lähes loppusuoralla (ei ollut paljon löydettävää, oli siellä useampi noheva jo tainnut pyöriä), kun hän törmäsi lenkillä olleeseen vanhaan koulukaveriinsa. Ajattelin antaa heille tilaisuuden haastella keskenään, itse läksin kohti kahvilaa. Hetken epäröin, että osaahan Hän varmasti tulla perässä, mutta totesin matkan olevan lyhyt, ajattelin Hänen sen verran kiinnittävän huomiota ympäristöönsä.

Ajattelin väärin, mutta heti en älynnyt edes säikähtää. Tapasin nimittäin työkollegan, juttelimme tulevista haasteista. Vasta jäätelön syötyäni ryhdyin pohtimaan, että jopa niinkin puheliaaksi ihmiseksi Hän oli viipynyt paluumatkalla epäilyttävän kauan.

Sitten tuli tekstiviesti, ettei Hän tiedä, missä on. Oli kääntynyt jossain risteyksessä väärään suuntaan. Onneksi liikkeellä oli paljon väkeä ja itse laitoin ohjeen kävellä kohti aurinkoa. Niillä ohjeilla ja pienillä ylimääräisillä ympyröillä sain Hänet pois metsästä puolen tunnin odottamisen jälkeen. Kerkesin kyllä jo valutella hikikarpaloita, kun mietin, että pitääkö hankkia etsijäkoira paikalle.

Seuraavan kerran en jätä Häntä palaamaan yksin. Ja yritän näyttää mieleen painettavia asioita. Myös puhelimen akku ladataan täyteen ennen metsään menoa. Pitkän tähtäimen hankintalistalle tulee myös kaksi kompassia (saa vihjailla edullisista hyvistä).
Miutama pikkutatti, haperoita, limanuljaska ja rusko-orakkaita menivät pannun kautta pakastimeen.

Itse lähden huomenna uudelleen pitkäaikaisen sienestyskaverini kanssa. Sienestys on ihanan rauhoittavaa ja meditatiivista puuhaa. Onneksi vastassa on tuttu metsä - ja minulla karttasovellus puhelimessa.  Toinen pitkäaikainen haaveeni on sienikori, mutta pikkumuovipusseillakin pärjää, kun vaan siivoaa sienet heti saavuttuaan. Toivottavasti vesisade alkaisi vasta iltapäivällä! Ja toivottavasti metsää ei ole jo poimittu tyhjäksi.

perjantai 24. heinäkuuta 2020

Onko oikea sulle hän?

Päässäni pyörivät ystävät ja ystävyyden loppuminen. Johtuu yhdestä naamakirjaryhmästä, jossa yksi jäsen pohti suhtautumista entiseen ystävään, joka tekee pitkän tauon jälkeen itseään tykö. Ryhdyin pohtimaan omia kadonneita ja kadottamiani entisiä ystäviä.

Ystävyys on jotain sellaista, joka jatkuu, vaikka välissä olisi vuosia, ettei tapaa. Toki ihanaa olisi, jos olisi tottunut "paras ystävä"-eloon, mutta lapsuuden perheolot ja oma ujous estivät sellaisen tehokkaasti. Sitten kun vihdoin sain ystäviä, niin enimmäkseen menimme porukassa. Mutta muutamat niistä ystävyyssuhteista ovat ihmeesti kestäneet pitkätkin tauot.

Minut on jätetty ystävänä useasti, eri syistä. Ensin kuulemma puhuin liian suoraan mitä ajattelen asiasta, joka mielestäni oli moraalisesti väärin. Sitten väliin tuli ystävän parisuhde. Ja sitten minun parisuhteeni. Sitten se, etten muka pitänyt yhteyttä, kun minuun lakattiin pitämästä yhteyttä.Yksi ystävyys taas pättyi liukenemiseen, en tänä päivänäkään tiedä, mitä tein väärin. Tuntui, kun en kelpaisi kuin sinkkuna.

Itse taas annoin kenkää ystävyydelle, joka päättyi aina siihen, että tietyssä humalassa ystävä ryhtyi itkettämään minua. Aikani kestin, sitten päätin, että on parempi olla ilman.

Suhtautumiseni ystävyyteen on varovaisen myönteinen. Yritän olla rasittamatta ketään liikaa, ylläpidän keveyttä. En siis enää uskalla olla tosiystävä, olen vain ystävähkö. Mutta ihan hyvä sellainen. Ja syvempiä pohdintoja varten mulla on aina Hän - Hän jaksaa kuunnella ja kommentoida. Ihanaa kyllä, että meillä on rakkauden lisäksi ystävyys.

Ehkä minä en olekaan hyvää ystäväainesta, ehkä olen vain kaveri/tuttava-ainesta. Ehkä olen parhaimmillani, kun pysyn vähän kauempana.

torstai 16. heinäkuuta 2020

Uutta oppimassa

Työ antaa minulle onnistumisen elämyksiä joka päivä - ihania ihmisiä ja uusia temppuja. Samoin myös raivon ja turhautumisen tuntemuksia - ihmiset ovat tymiä (tämä on tietoinen väärinkihroitus, suoraan jostain lapsuusajan päiväkirjasta) ja ohjelmat eivät ymmärrä logiikkaani. Firma on sellainen kirppusirkus, ettei paremmasta väliä.

Tänään etäpäiväillessäni meinasi Hänkin saada osansa niistä huonoista puolista. Olin sen verran kärkäs, että Hän katsoi parhaaksi lähteä lenkille. Hyvä niin, puhisin aikani töiden kanssa, sain ne jotenkin sellaiseen malliin, että uskalsin sulkea koneen. Huomenna on uusi päivä.

Pitää vaan muistaa, että huomenna on myös optikkopäivä. Hän kadotti viimeiset ehjät tiimarilasinsa poikain kanssa rymytessään keskiviikkona. Terhentelyn keskellä kyllästyin siihenkin ja tilasin ajan optikolle. Lasit on saatava ennen lomaa, ei tuota sankapuolipeliä kukaan täyspäinen nauramatta katso. Ja onpahan hyvä syy lähteä aikaisemmin pois toimistosta - makutuomariksi nääs.

Mutta se on vasta huomenna. Tänään luvassa ainakin perunoiden keittäminen, ja ehkä sauna, ennen kuin kuumuus taas valtaa alaa. Tämä on ollut ihana kesä - ainakin heinäkuu. Tällaista raikkautta lisää! Jokohan naapurimetsistä löytyisi sieniä?

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Yltäkylläisyyttä

Kun eilisen roolipelisession jälkeen bussipysäkillä hehkutin peliystävilleni parisuhdeauvoa, niin hyvä, ettei jo hävettämään ryhtynyt. 4,5 vuotta ihmissuhdetta, siitä alkuaikojen huuman lisäksi viimeiset reilu kaksi vuotta erinomaista parisuhdetta. Erinomainen osuus tuntuu jatkuvan.

Vaikka välillä papapata saa minut raivon partaalle. Etenkin kun kysymys on politiikasta. Ja kun ihminen selittää kaiken näkemänsä, ihan niin kuin en itse näkisi tai ymmärtäisi mitään. Mutta se on Hänen tapansa selittää maailmaansa varmaan myös itselleen. Muuten en voisi parempaa kumppania loppuelämääni haaveilla. Pitäähän parisuhteessa haasteensa olla, minun pitää elämänläksynä opetella kärsivällisyyttä. Ja hölmöä huumoria, sellaista Ohukaisen ja Paksukaisen huumoria. (Mehän itse asiassa vähän näytämmekin niiltä - mie olen se paksumpi kaveri.)

Roolipeli-sessio oli ihana! Edellisen kerran olemme tavanneet tammikuussa. Muut jatkoivat pelaamista netissä, mutta itse en enää työpäivän päälle jaksanut virtuaalipelaamisesta innostua. Seikkailu oli edennyt, edellinen tehtävä oli päättynyt, uutta olivat jo virittelemässä. Mutta pelaaminen vie energiaa, huomasin jälleen. Eikä ihme, jos yrität pysyä koko ajan kärryillä tapahtumista ja miettiä, miten itse voit edistää asiaanne.

Uni alkoi painaa silmiä, kun kotiin tulin. Lauantai-illan huumaa aikuiseen makuun, sänkyyn ennen puoliyötä. Mutta kylläpä nyt taas kelpaa. Loman alkuun on kuukausi.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Päivän lomasimulaatio

Saimme yllättäen ystävän kylään. Parin päivän varoitusajalla teimme ohjelman ja löimme yksityiskohdat lukkoon.

Lauantaiaamuna sain melkein meikattua, kun ystävä saapui. Onneksi toinen aamiainen oli jo valmiina, ilman evästä ei kannata Iikkeaan lähteä. Tein perjantai-iltana suolaisen piirakan valmiiksi. Olin kerrankin ajatellut ennakolta, mitä olen vailla ja valmentanut itseäni, että turhuuksia ei hankita. Olimme jo ennen yhtätoista tyhjänoloisella parkkipaikalla. Ajatus oli, että yläkerta skipataan kokonaan. Menemme vain suoraan tavarataivaaseen.

Löytyihän sieltä ties mitä; parvekkeelle uusi matto, uudelleensuljettavia pusseja, pussinsulkijoita, muovikansia, leivinalusta, lautasliinoja ja mehikasviasetelma. Niin ja huonoa puolukkasuklaata, en suosittele. Kovennettua Ikeaa seurasi pikapistäytyminen Pirsmaan.

Pienen lounaspalan jälkeen Hän jäi soittelemaan, kun ystävän kanssa suuntasimme HAMiin. Siellä ei onneksi mikään kansainvaellus ollut. Kohokohta oli Vilho Lammen näyttely. Melkoisen epätasainen ura oli kaverilla, näki, että elämä oli koetellut, eikä aina ollut ruusuilla tanssia.




Yläkerran tilataideteoskokoelma, Museum of Becoming, vaikka vakuttava aihe olikin, sai molemmat ahdistumaan, kyllästymään ja pyörittelemään silmiämme. Hyvä niin. Ainakin se herätti meissä tunteita ja ajatuksia. Ilmaisnäyttelyistä ihastuimme Sukupuolen sotkijat-postikorttinäyttelyyn.

Sitten menimme baariin. Oli ihana istuskella hetki ja seurata ihmisiä samalla kun vatuloimme näyttelyn antia. Kotiinlähtö vähän myöhästyi, niinpä päivällinen oli valmiina varsin eteläeurooppalaiseen aikaan. Siitä huolimatta suuntasimme iltasella vielä muutamaksi tunniksi On the Rocksiin. Saimme hyvät tarkkailupaikat ja taas saivat ihmiset meitä viihdyttää. Onneksi hyppäsimme yhden maissa bussiin. Minä simahdin heti, kun sain naamani pestyä. Hän ja vieras jäivät iltapalalle.

Sunnuntai on aina vähän haikea päivä, jos lauantai on ollut mieluisasti tapahtumia täysi. Mutta ehkä päivän lomasimulaation voimin jaksan vielä viisi viikkoa odotella omaa lomaani. Se tuskin on niin täynnä tapahtumia, vaikka ystävä on kyllä luvannut tulla yhdeksi viikonlopuksi mökillekin.

Meillä asuva, Hän, kehuu ystäviäni sekä sukua. Sanoo, että ei ole kaikissa parisuhteissa saanut niin tervetullutta vastaanottoa tai suhtautunut vierailuihin niin myötämielisesti. Minulla on ollut ilmeinen tuuri ystäviä saadessani; lojaaleja, älykkäitä, ymmärtäväisiä ja huumorintajuisia. Sellaisia, joiden kanssa viihtyy pitkään ja hartaasti. Akanat karsiutuvat lyhteestä, ei kaikkia voi miellyttää, olen oppinut. Vihdoinkin, kiitän itseäni.

maanantai 29. kesäkuuta 2020

Tyttö-Tuskaa Keski-Suomessa

Viikonloppu tutussa kaupungissa kahden ystävän kanssa tuli enemmän kuin tarpeeseen. Tosin siinä vaiheessa kun suljin tietokoneen puoli kahden aikaan perjantaina, tiesin katuvani asiaa maanantaina; sen verran paljon jäi askarreltavaa. Hänelle jäi makaronilaatikko uuniin, luvassa oli molempien poikien vierailut.

Tapasin ystävän Pasilassa, kerkesimme hetken istua baarissa, ostaa tuliaiskukan ja eväsleivät, ennen kuin hyppäsimme junaan. Niin oli nälkä, että ennen Tikkurilaa olivat eväät syöty. Sitten vierailimme ravintolavaunussa. Aikaa kuitenkin oli 3,5 tuntia. Varsin kohtuullisesti onneksi tuli nautittua, tarkoituksenamme oli poiketa baarissa ennen taksimatkaa lähiöön. Muistimme ottaa tuliaiskukkasenkin mukaan junasta.


Lähipizzeria tarjosi tolkuttoman kokoiset lätyt normaalipizzana. Itse söin viimeisen palan sunnuntai-iltana kotosalla, kun en kuumassa paluujunassa saanut syötyä. Ja pizzan kanssa juotiin. Sitten juotiin musiikin kuuntelun lomassa. Soittelimme kappaleita vuoronperään, kerroimme tarinoita, nauroimme yhteisille muistoille.

Olin lähettänyt hyvän yön viestin Hänelle 03:39. Eihän siinä muuten olisi ongelmaa ollut, mutta kun heräsimme viiden tunnin unien jälkeen. Onneksi hobittilassa tunnetaan toinen aamiainen. Sillä otimme jo sampanjaa. Päivä kului viileässä olohuoneessa teeman mukaisesti metallimusiikin keikkoja kuunnellessa. Jossain välissä tarjolla olivat kotitekoiset hampurilaiset kaikilla mausteilla. Kuin kunnon vampyyrien kotikolossa konsanaan liikettä alkoi syntyä vasta kahdeksan jälkeen illalla.

Kymmenen maissa taksi kuskasi meidät keskustaan, siellä oli muutama muukin kaveri. Terassit olivat täynnä. Jouduimme sisätiloihin. Reilun tunnin siellä pystyi rauhassa istuskelemaan, sitten alkoi tungos lisääntyä. Pakko oli vaihtaa baaria, onneksi pääsimme vielä kaltaistemme pariin rautatieaseman kupeessa olevaan elävän musiikin yhdistyksen pyörittämään baariin. Hinnatkin olivat järjellisemmät ja henkilökunta ystävällisempää.

Onneksi ei mennyt niin pitkään kuin Varjo-Tuskamme ensimmäisenä iltana. Kun kotiin pääsimme, hiilihydraattitankkaus teki tehtävänsä. Tasainen tuhina valtasi kotikolon, kaikki saimme yllättäen ihmismittaiset unet. Oli huomattavasti leppoisampi päivä sunnuntaina, alkoholi vaihtui veteen. Neljän maissa aloitimme kotimatkan, juna oli niin täynnä, ettemme päässeet vierekkäin. Vähän pelotti kieltämättä, että nytkö se korona sitten iskee.

Murjottavat orvokit paheksuivat viikonlopun rellestäjiä.
Kotiin on aina ihana tulla. Hän oli saanut vanhemmasta jälkeläisestään seuraa koko viikonlopuksi. Nuorempi oli päättänyt perua vierailunsa helteen takia - oikeata syytä emme varmaan koskaan saa tietää.

Tänään oli haastavahko työpäivä. Huomenna luvassa on samanlainen. Ylihuomenna tiedämme firma kohtalon. Mutta viikonloppuna pääsin hetkeksi eroon ajatuksistani. Pitkä eristäytynyt kevät sai ihmisen kaipaamaan ystäviä ja keikkoja, parisuhdekin saa virtaa. Ehkä ensi vuonna pääsemme jälleen oikeasti Suvilahteen muiden mörrimöykkyjen seuraan.

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Etätoimistosta ravintolan keittiöksi - arkiaktiviteetteja

Muuntelen residenssimme käyttötarkoitusta. Lopetin etäpäivän, ryhdyin tekemään ruokaa. Kerran päivässä pitää syödä kunnolla, muuten täältä löytyy ruumihia, kun verensokeri riittävästi laskee. Nyt on hetki aikaa kirjoitella, kun kastike muhii.

Kollegat lomailevat jo. Itse asiassa on yllättävän hiljaista. Hyvä niin, perjantaina nimittäin hyppään iltapäivällä junaan. Vietämme tyttöjen varjo-Tushkan, kun koronanperkele peruutti varsinaisen. Pitäisi keksiä kotifestareille sopivat sisäänpääsyrannekkeet - olikohan minulla jossain nippusiteitä vai palmikoinko riepuja?

Hän kutsui vierailuni aikana nuoremman jälkeläisensä kylään ensimmäisen kerran epidemian alkamisen jälkeen. Nuorempi kun on sellainen kuljeskelija, että ihme on, kun hän ei koronaa saanut. Lievästi kehitysvammaiselta kun viedään ne muutamat yhteiskunnan tarjoamat aktiviteetit, niin vilkas mieli kehittää omansa.

Juhannuksen kolme vapaata kuluivat nopeasti. Ilma suosi liikuntaa. Kävelyä! Ei minusta muuhun ole. Siihenkin kovin vastentahtoisesti, mutta olen luvannut, että aina kun Hän lähtee kanssani liikehtimään, lähden mukaan. Kunto on nimittäin huono - sen huomaa, kun tulemme takaisin. Olen lääpästymisen partaalla. Ymmärrän liikkumisen tekevän minulle hyvää. Yritän lähiluontoa seurata, että jotain kivaa olisi - bongailen kasveja, tunnistelen niitä.

On tämä sitten ihanaa! Arkea ilman epämiellyttäviä yllätyksiä tai mielenliikkeitä. Tätä lisää! Jopa sitä kamalaa kävelyä.

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Pikaisia muistiinpanoja

On vauhti taas päällä. Maailman pitäisi töissä valmistua juhannukseen tai ainakin kesäkuun loppuun mennessä.

Koronakriisistä on ollut se hyöty, että meistäkin on vihdoin kiinnostunut saman alan yritys. Ehdokkaalla on ostohousut jalassa, materiaalin keräämisessä, peräämisessä ja tuottamisessa meinaa hiki olla vieraana. Myynnin seurauksena todennäköisesti menetän työpaikkani, mutta en jaksa hirveästi vänistä sitäkään. Jospa maailma kantaisi.

Helsingin 470. syntymäpäivänä hyppäsimme sairastumisriskiä uhmaten junaan. Ihan kuin olisi ulkomaille ollut menossa, matkanteossa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Vietimme pitkän viikonlopun nuoremman pikkuveljen mökillä koko lähisuku, 11 ihmistä. Ihana keli, kaunis luonto, lempeää seuraa, naurua, väittelyä, pieni hiprakka, tyhjiä pulloja, täysiä vatsoja, ulkovessa, veneilyä, palaneita olkapäitä, itikanpuremia, pari auringonpistosta sekä paluumatkalla Hänen saattoautoon jäänyt puhelin. (Ei onneksi  suuri ongelma, kun puhelin kuitenkin löytyi ja tänään saapui Matkahuolto-pakettina lähi-Eilepaan.)


Olen myös kunnostautunut LVI-hommissa. Eilen asensin ilmanviilennintä varten sellaisen ilmalukon ikkunaan. Vielä pitää hankkia jatkoputki ulosmenoon, että saamme vermeen käytön vaivattomammaksi. Kyllä muuten viilentää - juuri ajoissa. (Itse viilentimen pikkuveljeni lahjoitti meille - minua ei yhtään harmita olla köyhä sukulainen. Ilahduttaa vain. Vein mie tuliaisiksi pullon sampanjaa, saippuakuplamiekan sekä puolukkajauhetta.)



Onnellisuutta ja kiitollisuutta liikkeellä. Ei vaan harmita. Lomakin on vielä edessä, kun vaan hengissä pysymme.

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Kaikki viulunsoittajan munat samalla katolla

Koen myötätuntoa joka kerta kun Hän uppoaa ahdistuksensa suohon. Onneksi vielä toistaiseksi Hän on jaksanut sieltä kömpiä ylös, mutta entäs jos Hän joku päivä jää sinne, eikä minulla olekaan köyttä heittää avuksi tai Hän ei huoli köyttäni?

Kun asiat ovat hyvin, ne ovat erinomaisesti. Ei huolta huomisesta, vaikka minä välillä varoittelenkin talven saapumisesta, munien jakamisesta useampaan koriin, talvivarastoista. Mutta ei, Hepokatti-Heikki vaan soittelee viuluaan, ei huoli huomisesta eikä oikeastaan tahdo edes keskustella katovuoden mahdollisuudesta.

Kun asiat eivät sitten menekään niin kuin Strömsössä, hetkeksi koko maailma tipahtaa raiteiltaan. Kaikki on huonosti ja väärin eikä koskaan korjaannu. Kuolo korjaa, kaverit hylkäävät. Onneksi tilaa ei yleensä kauan kestä, joskus auttaa jo sekin, että Hän syö jotain. Surkeutta lisää tehokkaasti alhainen verensokeri. Mutta siinä vaiheessa ei enää kannata ruokaakaan tarjota. On vain odotettava, että Mörököllille itselleen tulee ruoka mieleen.

Siitä tilanne yleensä laukeaa. Usein vasta aterian jälkeen kuulen, mikä tilanteen aiheutti. Sitten voimme jopa pohtia parannuskeinoja yhdessä. Tänään oli taas Mörökölli vastassa, kun töistä tulen, kuten aika usein maanantaisin. Odottavan aika on pitkä, olisi kai minulla jotain työkuulumisiakin ollut, nyt ne ovat jo unohtuneen. Ehkä muistan ne huomenna.

Silti meillä rakastetaan niin myötä- kuin vastatuulessa ja autetaan miestä mäessä eikä mäen juurella. Onni on sitä, että huonoinakin päivinä vedetään yhtä köyttä.

lauantai 6. kesäkuuta 2020

Meluisan kylän lapset

Lapsuusaikainen ensimmäinen oma paras ystäväni liitti minut naamakirjan ryhmään. Se onkin tällä viikolla tuottanut paljon iloa ja jopa unia. Kutsutaan ryhmää vaikka nimellä Pienen kylän betonilähiön 70-80-luvun lapset.

Ensimmäinen talo valmistui keväällä 1971 paikallisen suurmaanomistajan metsään, kauas kaikista palveluista. Sinne sullottiin arvoon arvaamattomaan nousseen lannoitetehtaan uusien työntekijöiden perheet. Ja meitä lapsia riitti, taloja nousi kuin sieniä sateella.

Olihan se yhteisö, kun näin jälkikäteen pohtii. Kaikkien asiat olivat yhteisiä. Vekseleitä kirjoiteltiin ristiinrastiin. Alkoholi oli varsin yleinen vapaa-ajan harrastus. Kellarin käytäviä pitkin juostiin keskellä yötä peitot kainalossa naapuriin karkuun alkoholiraivoisaa vanhempaa. Olisi pitänyt jäädä sille tielle, olen miettinyt monta kertaa, mutta avioero oli iso häpeä vielä 70-luvullakin.

Tarinoita olisi paljon - ja varmasti jokaisella perheellä omansa. Naamakirjan ryhmän muistot ja valokuvat ovat avanneet minun lapsuusmuistoni. Tavallaan lapsuus oli kuitenkin hyvä, siihen aikaan oli vielä yhteisöllisyyttä. Hyväksi sen tekee sekin, että siitä selvisi hengissä. Ryhmässä monet kertovat sisarustensa ennenaikaisesta kuolemasta. Kohtalo nimensä mukaisesti niittää kylvöksiään.

Toisaalta kun katselee ryhmän jäsenten ammatteja ja asuinpaikkoja, huomaa, että Suomessa sosioekonominen asema voi muuttua, kiitos suomalaisen yhteiskunnan, peruskoulun ja terveydenhuollon. Meillä on paljon puolustettavaa tässä maassa. Ehkä näinä aikoina muutkin kuin vasemmisto sen huomaavat. Ei juuriaan kannata unohtaa, vaan muistaa niiden opetukset.

Pirulainen, pitääkö tässä oikeasti harkita politiikkan änkeytymistä? Vai ryhtyä runoilijaksi? Vai ihan vaan jatkaa päivätöissä ja jupeltaa blogissaan?

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Ei nukuta - kas, sunnuntai-ilta

Mistä tietää, että arki koittaa? Siitä, ettei nukutakaan illalla. Sitten vedän maanantai-illan silmät ristissä ja odotan säällistä nukkumaanmenoaikaa. Mutta eipä hätää, nykyään en enää menetä hermojani unirytmin vaihtelun takia. Annan armoa itselleni.

Armosta puhuimme Hänen kanssaan, kun aamulla katselimme Maarit Tastulan haastattelua Tommi Kinnusen kanssa. Olipa harvinaisen selkeätä, ihmistä rakastavaa ja konstailematonta puhetta. En koskaan ole pitänyt suurista saarnaajista, vaan pienieleisistä filantroopeista. Haastateltava toivoi ihmisten antavan itselleen armoa, virheisiin ei kuole ja täydellistä ei tarvitse tulla.

Ehkäpä joskus luen jonkun Tommi Kinnusen kirjan. Tosin näinä päivinä en ole kiinnostunut mistään vakavasta, mitä hömpempää (onkohan tuo edes oikea sana?), sitä parempi. Maailma on kamala paikka koronan, rasismin ja vainon keskellä. Pakko päästä välillä hetkeksi eroon siitä, tällä hetkellä siinä minua auttaa Eoin Colferin Artemis Fowl, lapsi kun olen joissain asioissa. Keijuja, maahisia, peikkoja, juonittelua, pahiksia ja hyviksiä - ja aina hyvä voittaa.

Hänenkin kanssaan armoa ja hyvyyttä pohdiskelimme, kun Hän oli joutunut vastaamaan asiattomaan palautteeseen. Ex-appi oli vaimonsa hautajaisten jälkeen avautunut. Lohdutin, että suru voi saada moniaita purkautumismuotoja. Vanheneva mies suree menetettyjä asioita.

maanantai 25. toukokuuta 2020

Pahapäinen

En kuulemma ole veikeä enkä kovin leppoisakaan; olen pahapäinen, sisukas ja periksiantamaton. Mikäs siinä, jos tykkää mallista. Tiedän, etten ole kovin lutuinen. Siksi on ihanaa, kun tiedän Hänen silti minua rakastavan. On kai minussa sitten jotain hyväkin.

Pikkuveli päätti järjestää kesäkuulle lähisuvun tapaamisen, kun niskanikamien leikkausjäljet alkavat parantua. Ei meitä nyt ihan viittäkymmentä tule olemaan, mutta yli kymmenen kuitenkin. Vähän jännittää, miten mahdumme veljen varsinaiselle mökille, mutta onhan siellä tupa, yksi makuuhuone, aikassa neljän hlön nukkumatilat, veneeseen menee varmaan kaksi ja toinen veli uhkasi vuokrata matkailuauton. Nuoriso voi olla teltoissa.

Hankin jo junaliput. Vähän myöhästyin, menolipuista menee täysi hinta. Ärsytti, kun ekan kerran lippuja tutkaillessani olisin vielä päässyt puolta halvemmalla. Mutta kiva lähteä; rakastan veljiäni ja heidän perheitään. Kaikki tahtovat pitää hauskaa, viihdymme yhdessä, kaikki ovat hyväksyttyjä omana itsenään.

Kunpa kirottu virustilanne ei nyt pahene puoleen kesäkuuhun mennessä! Tahdomme hivenen vaihtelua mökkihöpertelyn päälle.

Ai niin, vaihtelua! Olin toimistolla, siellä oli hirveästi ihmisiä! Ainakin 15! Olipa mukava kuulla ihmisääniä ja istua kokouksessa ihan elävien ihmisten kanssa. Aloinkin jo kyllästyä kuulemaan ääniä päässäni (luurit korvilla, mitäs luulit?). Ja mikä parasta, perjantaina menemme jälleen. Meillä on tiimipalaveri ihan livenä, pitää ehkä vähän hankkia jotain herkkusia iltapäiväkahville.

torstai 21. toukokuuta 2020

Kellarikehityskeskustelu

Kävimme puolivuosittaisen kellarin tilavuuskeskustelun saunassa. Kellariin kun pitäisi saada tilaa talvivaatteille ja kengille. Hän hikeentyi ehdotteluihini ja kimposi suihkuun. Päätin lähestyä Häntä kirjeitse ja naputtelin saunan päälle WhatsApp-viestin. Lopputulemana on välirauha ja lupaus aloittamisesta.

Toinen ikuisuuskeskustelumme aihe on sänky. Olen jo pidemmän aikaa ollut mieluillut, että tarvitsemme 140 senttisen sängyn. Alan olla valitettavan vanha 120 cm levyiseen, öinen kääntyily ahdistaa. Siihen pitää vaan ensin säästää rahat. Olen ollut jo pidempään myös sitä mieltä, että tyynyjä tarvitsemme lisää - Hänen mielestään meillä ei ole ollut niihinkään varaa. Nyt kun Hän vihdoin itse toivoi kolmatta tyynyä itselleenkin,  lupasin hankkia meille uudet tyynyt, että nallekarkit menisivät tasan.

Kaiken kukkuraksi tilasin viisi kirjaa verkkoantikvariaatista siihen kirjahyllyyn, jossa ei myöskään ole tilaa. Apua! Mutta kun lukeminen taas maistuu enkä laiskuuttani pääse kirjastoon. Sitä paitsi eikös kierrättäminen ole hyvästä? Tilasin kolme Joanne Harrisin ja kaksi Alexander McCall Smithin kirjaa - kevyttä ja harmitonta hyvänmielen kirjallisuutta.

Lauantaina alkaa kuu kasvaa - tiedoksi parveke/puutarhakylvöjä suunnitteleville. Nyt olisi hieno aika kitkeä ja kääntää kuukalenterin mukaan. Onneksi voin jättää sen vaiheen väliin - kerrostaloasumisen hyvä puoli. Lauantaina siirrän parvekekukkataimet loppusijoituslaatikkoon ja ostan hevi-osastolta basilikan. Ehkä myös korianterin ja timjamin. Niillä mennään tänä kesänä.

lauantai 16. toukokuuta 2020

Kotoilua niimmaan p*rkeleesti

Kun baariin, keikoille tai ystäväkylään ei pääse, niin kotona puuhastelu, josta yleensä nautin ylitse kaiken, alkaa tuntua pakolta. Valinnanvapaus puuttuu. Yleensä pidän kotoilusta paljon. Ruuan tekeminen, ruokalistan miettiminen, varastojen täydentäminen ovat lempipuuhaani.

Nyt kun muualle ei pääse, vähän sieppaa. Tekisi mieli ravintolaolosuhteisiin käyttäytymään huonosti. Mutta jos nyt baarit aukeaisivatkin, ei näillä geeneillä sinne mitään asiaa olisi. Astmaa, ylipainoa, korkeaa verenpainetta ja mitä näitä nyt onkaan. Kunpa koronaan saataisiin kehitettyä rokote! Jos ei saada, loppuelämä on aika yksinäinen. On vain minä ja Hän.




Useimmiten Hän riittää.

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Kevätaurinko paistaa

Joskus melankolia ottaa vallan. Sitä on syytä silloin kuunnella, olen huomannut, että jos kiellän negatiiviset tuntemukseni, niillä on paha tapa kasvaa. Kärväsestä tulee härkänen ennen kuin arvaankaan.

Kirkas päivänvalo kirkastaa myös ajatuksen. Hyvinhän tässä silti on käynyt, olen suhteellisen vakaa ja toimintakykyinen. Minulla on suhteellisen riittävä järki ja tunteistakin jäljellä sen verran, että kykenee ihmissuhteeseen. Ainakin jo nykyään, nuorempana oli siinäkin haasteensa. Sitten kun vielä pettyi avioliittoon, niin kuvittelin, että ainoa vaihtoehto oli pari kevyttä suhdetta parisuhteen sijaan.

Mutta toisin kävi silti. Ihmettelen vieläkin sitä luonnonomaista voimaa, jolla toisiamme kohtaan törmäsimme. Nyt voima on valjastettu ihmissuhdemoottoriksi, jolla ratsastamme kohti auringonlaskua. Ja sitten osa minusta kapinoi - ei tämä voi vielä loppua, vastahan me alkuun olemme päässeet. Viisikymmentä on uusi 40. Kuusikymmentä ei ole vielä ikä eikä mikään, jos vaan jaksamme pitää itsestämme huolen.

Ihminen on ahne. Ensin tahtoo murusia, kohta koko kakun. Luonnollistahan se on. Tänään ahne aikoo levätä aamusaunan päälle. Huomenna koittaa taas arki. Arki on hyvästä - nyt sen huomaa, kun poikkeustila vain jatkuu eikä loppua näy. Sekin varmaan pyörityttää ajatusnäytöllä pieruvideoita enemmän kuin tavallisesti.

lauantai 9. toukokuuta 2020

Vapaaehtoisesti lapsettoman äitienpäivätoivotus

Muistan pelänneeni jo kolme-neljävuotiaana ajatusta, että sisälläni möyrisi jotain. Alien. Olinhan itse sellainen. Kammosin ajatusta, että joku minun ikäiseni joutuisi vahtimaan vanhempiaan, tekemään päätöksiä, pettymään aina uudelleen. Tiesin, millainen minusta tulisi, vanhempieni lapsesta, enkä ollut väärässä.

Olen epäkelpo ja viallinen. En edes äidilleni osannut olla mieliksi. Liian kovaääninen, liian näkyvä, liian kaukana, liian kaukainen.

Ja miten monta kertaa on Hän jo todennut olevansa onnellinen, kun minulla ei ole lapsia. Hänen jälkikasvunsa aiheuttaa aivan riittävästi ongelmia. Tiedän. Minun kääpiöni olisivat triplanneet potin. Tunnen itseni. Tiedän geenini.

Hyvä puoli asiassa on, että suurin osa ihmisistä onnistuu vanhemmuudessa ja lapsena olossa. Muissa asioissa sitten mokataan ihan kymmenellä. Niin kuin solidaarisuudessa, jakamisessa ja suvaitsevaisuudessa. Tässä tilanteessa olen onnellinen, että vanhempani ovat jo kuolleet eikä minulla ole jälkikasvua. Ei edes minulta salaa tehtyä. Onneksi olen nainen, onneksi olen vanha maho nainen.

Tänään hivenen epäilen oikeuttani edes parisuhteeseen. Onko hirviöillä oikeuksia? (Voi olla, että maailmantilanne lisää tuskaa.)

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Oi ihana toukokuu

Kevään aloitus on aivan jotain muuta kuin kaksi vuotta sitten, silloin kun Hän vielä alkoholiin koski. Nyt olen onnellinen ja tyytyväinen, ei tule minunkaan niin monta lasillista kumottua. Hänen seuransa on siunaus maailmalaajuisessa katastrofissa. Vielä onnellisempi olisin, mikäli Hän ei olisi murheen murtama jälkikasvunsa takia.


Nyt jälkikasvu on hetkellisesti turvassa. Tapahtumat vaikuttivat äärimmäisen vaarallisilta, kulku oli nopea. Itse mietin nyt tulevaisuuteen tuijotellen, että jälkikasvun tulisi löytää elämäänsä nöyryys. Kunhan nyt vaan ensin elämään selviää - vahva veikkaukseni tosin on, että selviää, mutta ymmärtääkö saaneensa mahdollisuuden muuttaa elämänsä suuntaa. Kunpa vaihtaisi.

Itse olen väkertänyt menuumme kaikki mahdolliset epäterveellisyydet. Eilen oli astioiden tyhjennys-päivä, mutta vielä ajattelin tänään meidän herkuttelevan tortilloilla. Sitten on taas kauppaan mentävä, veikkaan nappaavani mukaan jotain Lidlistä maanantaina, kun kollega hakee minut toimistopäivän viettoon ja haemme matkalla salaattilounaat.


Tänään paikkasin farkkuja. Juu. Taas. Neljä paria vieraili ompelukoneessa. Uudet reiät vanhojen vieressä molempien pöksyissä. Sen jälkeen riehaannuin ja ryhdyin pidentämään välikausitakin hihoja. Kohta näen, onnistuinko. Sitten minulle on alustavasti luvattu kävelyretki - sen päätämme naapurilähiön Ärkioskille: Dermosil-paketti ja lountaistuotekaupasta tilattu puolukkajauhe odottavat noutajaa. Jos ei tänään, niin huomenna töiden päälle.

Kyllä huomaa, että postimyynti vetää. En ole viime aikoina saanut yhtään pakettia lähi-Eilepan automaattiin. Aina on joutunut vaeltamaan kauemmas.


lauantai 25. huhtikuuta 2020

Hiljaiseloa lähiössä

Olipa harvinaisen piristävä perjantai! Kahden ystävättäreni kanssa pidimme whatsup-treffit. Kälätimme puhelimessa nelisen tuntia, poislukien biobreikit. Alunperin oli tarkoitus pitää skype-treffit ja katsoa yhdessä Mustaschin keikka, mutta emme saaneet linkkiä toimimaan. Jäi sitten keikka vähemmälle huomiolle. Mutta en valita, oli ihanaa jutella ja nauraa yhdessä. En tajunnutkaan, miten paljon olin sitä kaivannut.

Virtuaali-illanistujaiset tuntuivat aamulla tukanjuurissa. En nyt ihan varsinaista krapulaa saanut aikaiseksi, mutta väsymyksen ja kestojanon. Iltapäivällä tein kanakastikkeen, keittelin sen kanssa tuorepastaa. Tuli mielettömän hyvänmakuinen eväs. Sitä syödään sunnuntainakin.

Perjantain kauppareisulla ostelin jo asioita vappuviikonloppua varten. Minua ei yhtään huvita lähteä joukkokokoontumisiin kauppaan rynnimään. Haluan pysyä hengissä - ja etenkin pitää Hänet hengissä. Meillä on niin kivaa ja hauskaa yhdessä. Ensi vkolla joku päivä käyn nagei, pekonia ja herkkusieniä. Niistä tulee lisää herkkuruokaa.

Lauantai-illan ohjelmassa oli Hellboy II -elokuva. Yllättäen Hänkin innostui leffasta. Meillä ei usein tapahdu sitä, että kiinnostuisimme samoista elokuvista. Tuokin oli siinä ja siinä rajalla minulle, en oikein kestä kauhuefektejä. Onneksi huumori voitti.

Raskaita ovat ajat, mutta huonomminkin voisi olla. Meillä on paljon asioita, joista voimme olla kiitollisia. Rakkaus on ihana asia!

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Ai niin, kun mulla on täällä tällainen päiväkirja

Ei vuodet kulu. Ne kuluttaa. (Kiitos, Pauli.) Samoin kuluttavat päivät, joita yhtä aikaa vihaan ja rakastan. Rakastan elossa olemista, Hänen seuraansa, turvaa. Vihaan sulkeutumista, käpertymistä, sairauden uhkaa ja näköalattomuutta.

Tulevaisuuden suunnitteleminen taitaa olla varsin olennainen osa ihmiskäsitystäni. Vaikken sitku-ihmisenä ole itseäni pitänytkään, niin silti kaiken tekemisen suunnitteleminen ja toteutus taitavat kuitenkin olla minulle tärkeä asia. Edes elokuinen mökkireissu ei ole varmaa. Mistä sen tietää, jos vielä elokuussa lynkkaavat koronarajan eteläpuolelta tulevat. (Onneksi osaan piiloutua murteeni taakse - ehkä.)

Tilasin uudet olohousut, kun halavalla sain. Zalandolta tuli alennukoodi ja ilmainen toimitus, pöksyt maksoivat 25 euroa. Edelliset ovat lähes hiutuneet haaroista silpuksi. Nyt voin pestä vanhat ilman, että miettii, ovatko ne kuivuneet käyttökuntoon aamuksi. Tähän on menty, ei farkkuja kotioloissa.

Viikon kohokohta on vierailu toimistolle. Kollega hakee ja tuo, bussiin en uskalla. Hän taas käy kerran viikossa ystävänsä luona. Siinäpä sosiaaliset kontaktimme. Onneksi meillä on toisemme ja onneksi tykkäämme toistemme seurasta. Minä pelkuroin ja hyperventiloin joka toinen päivä, Hän lohduttaa. Siitepölyallergia ei mitenkään auta tilannetta, keuhkot vinkuvat.

Minä juon nyt Jägermeisteria. Sitten teen makaronilaatikon - piti ostaa kalaa, mutta Pirsman palvelutiski on rempassa. Ei siellä ollut Magnersiakaan, siksi menin Alkoon. Tässä ei välttämättä hyvä heilu.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Sitten joskus

...kun tämä on ohi,

- halaan ystäviäni (ehkä työkavereitakin)
- olen kiitollinen, että voin mennä avotoimistoon, mutta veikkaan, että teen tarvittaessa etätöitä
- nautin kollegoiden seurasta ja työpaikkalounaista
- matkustan Pohjoisempaan Suomeen tapaamaan veljiäni ehkä useammin kuin tähän saakka (jos on varaa)
- en varmaan enää juo niin paljon (olen vähentänyt, vaikka juuri nyt minulla onkin jallukahvi käden ulottuvilla)
- vähennän juhlatupakointia entisestään
- nautin keikoista ja olen kiitollinen muusikoiden olemassaolosta
- jatkan museovisiittejä
- menen pitkästä aikaa kirjastoon
- ostan irtokarkkeja (ei vaan saa karkkipusseissa samanlaisia komboja)
- vihaan oman edun tavoittelijoita, kieroilijoita ja ahneita ihmisiä vielä voimakkaammin - ehkä lähden politiikkaan
- arvostan julkista liikennettä vielä enemmän
- arvostan, että Hän saa työrauhan ja pääsee tekemään musiikkia kollegoidensa kanssa.

En muutu fariseukseksi enkä viskaa ensimmäistä kiveä. En ota elämää itsestäänselvyytenä. On tyhmää sanoa elävänsä vain kerran, niin pitkään kun herää aamulla uuteen päivään. Eläessään ihminen voi vielä muuttaa suuntaa. Kuolema koittaa vain kerran.

Viisi hopeavitjaa ja neljä tulikruununua taimien päiväkodissa.

Maissi ei suostunut tänä vuonna pelaamaan rairuohoa. Harvinaisen harvalukuiset korret.

Tämä ja kaikki muuta, jos vaan selviämme tästä hengissä. (Minulla on elämää ikävä.)

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Armas arki

Onneksi keli taas parani, vähän lisälämpöä ja valoa maailmaan.

Teimme 4,5 km kävelylenkin, vähän uudella twistillä. Ihmisiä oli liikkeellä muitakin, suurin osa ymmärsi hajuraon pitää. Hän paleli alkumatkan, minä taas ryhdyin varsin pian puuskuttamaan. Eivät kuntoiluasiat meitä koskaan ole yhdistäneet; olen ylipainoinen, Hän taas kurinalaisesti laihduttaa jokaisen kertyneen kilon.

Loppumatkan varrelle sattui toinen lähi-Eilepamme. Hän odotteli ulkona, kun hain leikkelettä, maitoa, öljyn, voita ja mehukeiton. Harmi, kun en älynnyt tsekata lihahyllyä. Ruokaa ei ole enää kuin huomiseksi. Mutta ehkäpä jos keli pysyy yhtä hyvänä, liikumme jälleen.

Kuvittelen psykosomaattisesti itselleni kaikki oireet. Todennäköisesti tämä kuitenkin on allergiaa, jokakeväistä puhinaani. Tilasin meille hengityssuojaimia, kalliita olivat, mutta kauppareisuja varten niitä on hyvä olla, muualla emme ole ihmisten kanssa tekemisissä. Kaupat eivät ole lempipaikkojani sitäkään vähää kuin tähän saakka.

Viime yönä juttelimme kesken unien varmaan puolisen tunhia. Oli niin ihana olo. Pidimme kiinni toisistamme pimeässä. Hihittelimme. Aamulla heräsin hyväntuulisena ja virtaa täynnä. Siivotakaan ei tarvinnut, kun hoidimme sen jo eilen työpäiväni päälle.

Säälin ja suren ihmisten taakkaa. Välillä käyn kylpyhuoneessa tiristämässä muutaman kyyneleen, kun mietin liikaa tai luen liikaa. Vihaan television ajankohtaisohjelmia, tahdon pääni pensaaseen. Ja minäkin onneton tekisin varmaan diilin minkä tahansa tahon kanssa, jos vain lupauksena olisi Hänen säilymisensä vahingoittumattomana.

Rakkaus on ihan kamalaa! Ensin annetaan, sitten uhataan ottaa kaikki pois. Mitä tämä tällainen elämä oikein on?

torstai 2. huhtikuuta 2020

Pahkeinen

Onnistuin sitten julkaisemaan luonnosvaiheessa olevan tekstin. Poistin sen, koska ei ajatus kuitenkaan tuntunut selkeältä. Kunhan pelkäsin ja kitisin. Eikä se mihinkään tietysti ole muuttunut, mutta toinneko tuota vatuloida?

Kirjoitan, kun taas on jotain järjellistä kirjoitettavaa. Hmph. Ei mene aina niin kuin Strömsöössä.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Rakkautta koronan aikaan*

*Otsikosta on kiittäminen Gabriel García Márquezia. Oli ihan pakko. Ja kirjakin on erinomainen, pitää jossain välissä lukea se uudelleen.

Perjantaina kävin töissä. Aloitin työt kotona, läksin toimistolle kymmenen jälkeen. Tosin ensimmäiseen bussiin en noussut, kun sinne jonkin kivenkolosta könysi joku räkivä, köhivä, irrationaalisesti käyttäytyvä, mölisevä narkomaani. Itsesuojeluvaisto päätti odottaa seuraavan bussin, sen mielestä elämäni on kalliimpi kuin 15 minuuttia.

Kävin Liiteristä salaatit ja sämpylät. Kollega oli myös saapumassa toimistolle mökkisaaresta, minne hän oli virittänyt etätyöpisteensä. Olin ikävöinyt hänen seuraansa, muutenkin kuin lounaalla. Emme olleet ainoita, yhteensä meitä oli toimistolla viisi henkilöä. Tehokas päivä kului kuin siivillä, Hän kerkesi sillä välin siivota kotona.

Kauppareissun Pirsmaan teimme yhdessä. Se oli yhtä kus'helevettiä, ihmisiä aivan liikaa ja hyllyt puolityhjiä. Meidän Eilepassa asiat ovat paljon paremmin. Siellä on Magnersiakin. Kostoksi kävin sitten Alkosta jallun, vodkan ja pullollisen punkkua.

Iltasella tein ruokaa ja maistelin Alkon antimia. Kahdeksan aikaan alkoi Mustaschin liveautotallikeikka Facebookissa. Ihanaa energistä paahtoa, taisin keikan aikana innostua nauttimaan muutaman drinkin yli turvallisen rajan. Nimittäin kun Hän meni unille, jäin itsekseni könyämään olohuoneeseen. Poltin jopa kaksi savukettakin. Ja nukahdin nojatuoliin. Puoli kolmen aikaan kömmin sänkyyn.

Aamulla lämmitimme saunan. Sen jälkeen väistelimme ihmisiä joenrannassa. Ajattelin vielä katua eilen juomaani alkoholia paistamalla banaanilettuja - tiedättehän, kun joskus se yksi banaani joutuu hyljeksityksi syyttä suotta ja menee ihan mustaksi. Silloin se ei kelpaa kummallekaan meistä, eikä sieluni siedä hävikkikäyttäytymistä. Muussan sen turkkilaisen jogurtin kanssa atomeiksi ja teen lettutaikinan.

Ilma oli ihana, harmi, että ensi viikolla taas kylmenee. Naapurilähiössä pääsimme tutustumaan sähkökaappitaidenäyttelyyn. Elämä on ihan paikka koronasta ja eristyksestä huolimatta! Tästä on nyt nautittava niin pitkään kun voimme!