sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Ärhäkkä-surku-nuuppa

Juuri kun sain edellisen kirjoituksen valmiiksi, pääsimme maistelemaan parisuhteen nurjempaa puolta.

Kaikki alkoi jo aamulla, Hän ei saanut unta, migreeni piti hereillä, herätti vahingossa minut töihinlähtöaamuheräämisaikaan. Kun nukahdin onneksi reiluksi tunniksi uudelleen, herätessäni huomasin Hänen vihdoin nukahtaneen. Ajattelin, että minulla olisi aamupäivä aikaa puuhata kotihommat pois alta. Hän valitettavasti heräsi liian vähillä unilla, pääkipuisena ja ärtyneenä. Minun "vaatimukseni" tai puuhasteluni aiheuttivat kiusaantunutta ähinää ja ärtynyttä tuhahtelua. Se taas ei ole mitenkään omiaan lisäämään minun, vanhan ilmanpainemittarin riemua.

Yritin kyllä kovasti. Olin hiljaa, tein omiani, lämmitin saunan, mutta sanattomasta paheksunnasta sain kuitenkin osani. Päätin sitten vetäytyä buduaarimme puolelle, jospa Hän siitä rauhoittuisi ja jospa osaisin minä pitää pääni kiinni. Jospa Hän saisi vaikka pienet päiväunet, mietin, uni yleensä parantaa oloa. Jos taas kysymys olisi pieleen menneestä lääkityksestä, niin ainoa, joka sitä voi korjata, on Hän itse.

Minulla oli iltasuunnitelma valmiina. Aioin lukea joulupukin tuomaa kirjaa, tuhota loput jouluruokarippeet suolaiseen piirakkaan ja tutkaista, tuleeko telkkarista Midsommer Murders-jaksoa. Ei Hänen ahdistustaan loputtomiin kestä, niin kuin ei kestä minun äkäilyänikään. Kummankaan ei vain kannata lähteä toisen olotilaan mukaan, silloin yleensä aikaansaadaan lyhytaikainen kolmas maailmansota. Onneksi sitä ennen tällä kertaa tunnelma vapautui, hän kertoi, mistä kiukku/ murjotus johtui, masennushan se siellä päätään nosteli.

Ei meillä aina ruusuilla tanssita, mutta siitä huolimatta rakastetaan. Rakastetaan vain vähän kauempaa ja väljemmin. Yritämme antaa siimaa.

lauantai 28. joulukuuta 2019

Nostalginen puuskaus

Joskus aina välillä, aika usein, kaipaan Blogilistaa, jossa sai julkistaa bloginsa osoitteen. Listan avulla löysin paljon erilaista luettavaa. Hakusanoilla saattoi hakea sitä sun tätä. Haircuttia. Aina löytyi jotain uutta. Sitten tuli kamala iso raha, osti ja tuhosi senkin. Blogistania. Ikävöin Blogilistaa, mutta en omaa silloista oloani.

Yksinäisyyden takia aikoinaan kirjoittamaan ryhdyin alkuvuodesta 2005. Olin yksin ihmissuhteen raunioilla, ei enää ollut mitään menetettävää. Elämän kulku pelotti. Kuolemaakin pelkäsin usein, joskus taas toivoin. Taisin olla seuraa vailla ja ajattelin, että jos jotain sattuu, niin jää tapahtuneesta joku jälki.

Kamala oli kirjoitusten aihe, hirveätä ajatella, ettei minulla ollut yhtään ystävää, ei ketään kenelle kertoa. Mutta bloggaamisen kautta löysin ystävällismielisiä ihmisiä, sain kannustusta ja vihdoin rohkeutta ja taloudellista apua pakoon. Tänään niitä ystävällisimielisiä ihmisiä olisi tavattavissa Vanhan Blogistanian pikkujoulussa jossain päin Helsinkiä. Minulla ei valitettavasti ole taloudellista mahdollisuutta osallistua, mutta varmasti kohotan maljan menneisyydelle ja ihanille ihmisille.

Kummallista on, etten enää osaa olla kirjoittamatta. Jäi levy päälle. Tämä on Hänelle ja minulle päiväkirja, kirjoitan, että muistaisimme. Ja että jälkeenjäävä etenkin muistaisi, koska kuolemattomuuden mielikuva on ainakin minun ajatusmaailmastani jo haihtunut.

Mutta mitäs muuta? Helvetin Martta minussa kehuskelee; olen sulattanut maanantaipäivän kappaleeni, jääkaappipakastimen, joka kehittää jääkaappiosan takaseinään viisisenttisen jääkerroksen. Apuna käytin hiustenkuivaajaa, se kannattaa muistaa, koska tuskin olisi shou vieläkään ohi ilman apuvälinettä. Sen lisäksi siivosin uunin tauksen ja liottelen parhaimmillaan liesituulettimen metallisuodatinta ruokasooda-etikka-kuuma vesi-haudassa. Hän siivosi jälleen kerran jo perjantaina. Nyt saa vuosi vaihtua, vanha lika on siivottu pois.
Älkää ostako Rosenlew-jääkaappipakastinta. Tässä murtuvat myös muoviosat.

keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Valoa kohti

Aatto sujui erinomaisesti. Menun suunnittelin jo joskus marraskuussa työmatkan aikana, siinä kun on aikaa ajatella. Toteuttamisen aloitin jo aatonaattona - keittelin kastikkeen kasviksista, viinistä, paseeratusta tomaatista ja sinihomejuustosta. Hieno maku, eikä edes kovin epäterveellistä. Kuorin perunatkin valmiiksi kylmään veteen odottamaan. Rakensin lihapiirakat, pasteijat sekä joulutortut. Keli suosi, parveke toimi kylmiönä.

Tiistaiaamuna aloitin jälkiruualla, pullavanukkaan jälkeen työnsin poroparan uuniin hukutettuani sen kasviksiin ja punaviini-lihaliemiseokseen. Siellä Petteri vietti aikaa 4 tuntia, tuli murean herkullinen kaveri.

Kävimme alkuiltapäivästä kahvilla Hänen äitinsä luona Pakilakodissa. Muori tuntee hädintuskin poikansa, lapsenlapsista hän vain kysyi, että mitä nuo pojat täällä tekevät ja että ei saa tuijottaa. Minuun hän suhtautuu suhteellisen myötämielisesti, jaksan reilun tunnin verran pelata mukavaa ja höpötellä kivoja. Yritän ilahduttaa dementikkoa sen, minkä osaan. Valitettavasti häntä ei enää kannata kotiin ottaa juhlapyhiksi, me emme osaa hoitaa häntä eikä rullatuoli mahdu meille, tilaa ei vaan ole.

Joimme mukaan pakkaamani torttukahvit muorin huoneessa, piknik-hetki Pakilakodissa. Juttelimme hetken, Hän otti kuvia äidistä ja pojistaan. Sitä kun on vaikea arvailla, kuinka kauan muori vielä elävien kirjoissa keikkuu. Toivottavasti useita vuosia, ettei tarvitse perintöasioita ryhtyä setvimään.

Kotiin päästyämme viimeistelin aterian, tein muusin, lämmitin kastikkeen, paistelin esikeitetyt kasvikset pannulla ja leikkasin paistin. Sitten istuimme pöytään. Tunnelma oli leppoisa, kukaan ei äkäillyt tai hermostunut. Kaikkea oli, mutta ei yhtään perinteistä jouluevästä. Vähän toista kuin lapsuudenkodin jouluateriat, melkein voisin nykyään väittää pitäväni perhejuhlista. Joulusta yksin olen nauttinut jo useita vuosia. Valon juhlaa on kiva viettää.

Hänen nuorempi poikansa jakoi lahjat jälkiruuan päälle. Niitäkin oli harvinaisen järkevä määrä ja vain tarpeellisia, enimmäkseen hygieniatuotteita ja vaatteita. Loppuilta meni nykyajan leirinuotiolla, tvn ääressä. Itse tosin keskityin lukuhommiin. Sen verran otti shoun lavastaminen voimille, että yhdentoista maissa olin valmis unille.

Tänään on Ice Age- ja muiden lastenelokuvien aika. Huomenna roolipelataan. Perjantain työpäivä pelottaa, mutta aion selvitä siitäkin. Tämä rauha on niin lähellä täydellistä kuin on mahdollista. Se auttaa yli vaikeiden asioiden. En olisi uskonut, että toisen tuoma turva kantaa näin ihmeellisesti. Rakkaus on kummallinen asia, siihen voisi tottua.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Sesongin tervehdys

Meillä asuva siivoaa paljon paremmin kaiken muun paitsi kylpyhuoneen. Sen kaakelit ja kaapin peiliovet huutavat vain minulle - niinpä hoitelen niitä aina muistaessani. Mutta koska Hän siivoaa (kiitos, kiitos, kiitos), minä voin keskittyä sotkemaan (kuusen koristelu ja ruuanlaitto). Ja sesonkilahjojen hankintaa sekä niiden paketointiin - hänellä on toki valta hankkia jälkikasvulleen, mitä tahtoo, minä vain patistan tekemään hankintoja ajoissa, koska inhoan kiirettä ja hätäpäisiä ratkaisuja (kuten kusipäisiä lapsia).

Koko viikko on ollut töissä yhtä helvettiä. Sama tulee jatkumaan joulun jälkeen. Kymmenkunta esimiestä unohti aina viime viikkoon saakka, että heillä riittäisi töitä määräaikaisille alaisilleen vuodenvaihteen jälkeenkin. Lomautukset, velvoitekierrokset, positioiden ja työsopimustenjatkamiset eivät valitettavasti aataminaikaisen henkilöstöjärjestelmän avulla ole mikään piis of kakku, vaan käsityön ja parsinnan ihme.

Sama rumba jatkuu joulun jälkeen. Kaksi kollegoista yrittää pitää vapaitaan pois, ettei jäisi saamapuolelle, mikäli firma kuukahtaa alta. Itselläni työaika on aika hyvin pysynyt balanssissa (mitä nyt viime vkolla tuli 5,5 h saldoa). Mutta maanantai on vapaa. Siinä napsahtaa jo heti pois 7,5 h.

Voisin kertoa vinkeän tarinan kellariin jääneestä emännänavaimesta ja eräänlaisesta henkisestä jäätymisestä, mutta silläkin tarinalla olisi onnellinen loppu. Minäkin kerkesin rauhoittua, ennen kuin tapasimme. Olen pelottava kamala hirviö suuttuessani - ainoa hyvä puoli on siinä, ettei suuttumukseni kestä kuin hetken. Hetki vain saattaa tuntua pitkältä.






Huomenna on Hänen syntymäpäivänsä. Hän ei tiedäkään, että siihenkin olen varustautunut yllätyksellä. (Nyt katsotaan, kerkeääkö Hän lukea tämän ennen vuorokauden vaihtumista. :-D)

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Pienet ihanat asiat

Lapsena ja nuorena vihasin joulua. Juhlapyhät alkoholistiperheessä eivät olleet juhlaa, vaan keskiaikainen kidutusmuoto, odotusten ja pettymysten vuoristorata. Kun sitten itsenäistä elämääni aloittelin, lakkasin juhlistamasta etenkin joulua. Tein kaikkeni pitääkseni perhejuhlan poissa elämästäni. Eihän minulla ollut perhettä, sellaisen näyttelemiseen olin kyllästynyt.

Vasta päälle kolmekymppisenä aloin ymmärtää, että vuoden pimein aika tarvitsee valoa, lämpöä ja rakkautta, eikä sillä tarvitse olla mitään tekemistä henkilökohtaisen historiani kanssa. Lakkasin rankaisemasta itseäni, ryhdyin nauttimaan juhlasta omalla tavallani. Ja elämästä muutenkin. Päätin laskea historiastani irti ja ryhtyä tekemään elämästäni omannäköistäni.

Ensimmäinen avioliittoni oli valitettava takaisku alitajuntani suunnitelmalle, mutta kun siitä kurimuksesta pääsin, jatkoin hyväksi havaitsemallani tiellä kohti henkilökohtaista vapautta, iloa ja lähimmäisenrakkautta. En tahdo elämääni negatiivisia ihmisiä tai asioita, en jää enää sellaisten vaikutuspiiriin. Jotkut tahtovat velloa henkisissä sylkykupeissaan, minun ei siihen tarvitse osallistua.

Viimeiset 11 joulua olen ollut onnellinen. Erityisen onnellinen olen ollut Hänen kanssaan viettämistäni jouluista. Hän nimittäin taisi kärsiä samantyyppisestä joulutuskasta. Stressi, kiire ja pakko ovat tuntemuksia, jotka eivät meidän jouluumme kuulu. Sen sijaan terve suunnitelmallisuus, rauha ja pienet hyvä asiat auttavat juhlistamaan valoa. Vuoden pimein aika voitetaan kotoisuudella ja turvallisuudentunteella. Ja kun turva löytyy korvien välistä, sitä ei mikään voi horjuttaa.

Ajattelin jatkaa hidasta valmistautumista. Viime viikolla sain Lidlista poropaistin, tänään Pirsmasta pitää hoitaa muutamia lisäasioita. Ensi viikonloppuna teen joko karjalanpiirakoita tai pieniä lihapiirakoita. Sitten vaan ensin juhlistamme Hänen syntymäpäiviään ja sen jälkeen nautimme joulusta. Elämä on ihana asia. Valo voittaa!

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Suomalaisen musiikin päivänä

Nyt on pakko laittaa ruokaohje talteen, tuli nimittäin voittaja-piirakanpohja. Kaikki alkoi siitä, kun viikonlopun eväät pitikin saada riittämään kolmelle. En ollut varautunut tällaiseen vaihtoehtoon. Jätti, Hänen poikansa on vieraillut ruokapatojemme ääressä useana päivänä. Pohdin, että olisi kannattanut sittenkin paistaa se koko lohi. Mutta ei voinut mitään, 1/3 oli pakkasessa syvä uni-osastolla.

Tein muusin hivenen poikkeavasti: 1,3 kg perunaa, 0,5 kg kukkakaalia, punaista maitoa ja voita - laktoosittomana tietenkin. Päätin käyttää muusia myös piirakanpohjaan, kun sitä oli jäljellä muutama desi. Googlailin vaihtoehtoja ja sitten tein omani.

Kalapiirakka

Pohja
130 g voita
3 dl muusia
3 dl vehnäjauhoa
Suolaa maun mukaan
3 tl oreganoa

Nypi ainekset sekaisin, anna taikinan levätä jääkaapissa tunti.

Täyte
N. 150 g pestokuorrutteista uunilohta
Purkillinen sitruuna&pippuri-tonnikalaa valutettuna
150 g pakastekatkarapuja
Muutama luumutomaatti paloiteltuna
5 aurinkokuivattua tomaattia valutettuna
N 1,5 dl muusia

Yhdistä täyteainekset.

Munamaito
100 g aurinkokuivattu tomaatti-tuorejuustoa
200 g creme fraichea
3 kananmunaa
0,5 dl maitoa
Reilu desi juustoraastetta
Suolaa, basilikaa, currya

Vatkaa tasaiseksi.

Kaulitse jauhojen avulla taikina leivinpaperin päälle levyksi. Asettele taikina papereineen uunivuokaan. Kaada täyte pohjalle ja munamaito päälle. Uuni 190 astetta, n 40 min.

Äärettömän täyttävää ja aivan ihana pohjan rakenne sekä maku! Sinne upposi paljon aineksia, jotka muuten olisivat lojuneet jääkaapin uumenissa, hävikki väheni.

Juttutupa oli eilen täynnä jälleen kerran, Beatles-tribuutti vetää porukkaa. Tällä kertaa vuorossa oli Abbey Road, joka ei koskaan ole minun suosikkeihini kuulunut. Musiikki on haastava soitettava ja vaikeasti lähestyttävä osittain. Mutta hyvin pojat sen vetivät ja vielä toisen mokoman sekalaisia Biitles-lauluja päälle. Keikan jälkeen tuli istuskeltua baarissa reilun tunnin verran, kun tuttuja riitti ja puhetta piisasi.

Hieno ilta jälleen kerran, toivottavasti niitä on luvassa lisää. Tietenkin unet hävisivät, joten loppuillan Jean Sn syntymäpäivästä vietän Nukkumasan kanssa.

lauantai 7. joulukuuta 2019

Kun sade ropisee ikkunapeltiin

Nukkumatin unihiekkalähetys saapui eilen kovin varhain. Sauna, uunilohi ja edellisen illan valvominen tekivät tehtävänsä. Hän nukahti sohvalle joskus kymmenen jälkeen, itse pesin hampaani ennen yhtätoista enkä muista kovin monta lammasta laskeneeni ennen kuin verhot laskeutuivat.

Hyvä, että unta tuli. Tänään on blondin puuhapäivä. Tai minä mikään blondi vielä ole, saunapuhtaassa tukassa erottuivat jo saapuneet harmaat hiukset hienosti, mutta koska hiuslaatu on ohutta, niin niiden muuttumista raidoiksi joudun odottamaan vielä muutaman vuoden. Luonnon oma kampaaja kuitenkin aloittelee. Olen kyllästynyt jo hiusteni maantien väriin, toisaalta en enää tohdi väriä päähäni tunkea kemikaalien takia.

Eilen illalla aloitin Pirsma-käyntiä varten inventaarion. Tarvitsemme paljon kaikkea, joka on ärsyttävästi sijoitettu lähi-Pirsman yläkertaan: astianpesuaineet, biojätepussit, talouspaperi, vanulaput - ja lahjojakin pitäisi vähän katsella. Ei meille, mutta Hänen pojilleen. Jotain tarpeellista ja edullista.

Torstaina tuli suru-uutinen. Ensimmäinen serkuistani oli äkillisesti kuollut. Ex-puoliso oli löytänyt hänet kylpyhuoneesta. Pikkuhiljaa selvisi, että hän oli ilmeisesti alkoholisoitunut vahvasti viime vuosina, jopa toinen lapsista oli lakannut pitämästä yhteyttä. Surullista, itse kun muistan hänet sellaisena hentona keijukaislapsosena.

Samalla hänen kuolemansa toimii varoituksena. Isämme olivat alkoholisteja, meillä on samat geenit. Tiedän itsekin olevani perso alkoholille, mutta onneksi elämän ollessa mallillaan, en koe tarvetta turruttaa itseäni. Siitä kuuluu iso kiitos Hänelle, kun jo 1,5 vuotta sitten päätti lopettaa alkoholin käytön kokonaan. Nämä ovat olleet minun elämäni parhaita aikoja.

Hautajaiset ovat kuulemma loppiaisen jälkeen. Edesmenneen serkun veli toivoo meitä kaikkia paikalle, että tapaisimme pitkästä aikaa. Meillä osataan hautajaisista tehdä sellainen surun, ilon ja elämän ylistyksen juhla. Jäljellejääneet vahvistavat sidettään ja tiivistävät rivejä. Minusta se on jotenkin hienoa.

Tänään on luvassa elämän ylistystä myös musiikin voimin. Hän oli sopinut treffit ystävänsä kanssa ystävän keikan jälkeen. Eipä minulla ole mitään Juttutupaa tai Biitleksien musiikkia vastaan. Kun vaan tuo sade hivenen hellittäisi, ettei ihan uitettuna koiraeläimenä tarvitsisi täydessä baarissa nakottaa. Mutta hyvää kai sade tekee pohjavesitilanteelle, olen antanut itseni ymmärtää. Ja vettähän se vain on, eikä lunta ja jäätä.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Lämpötilan vaihtelua

Ensin se hiipi Häneen, vai oliko se töissä, kun joku alkoi tirskautella? Oli miten oli, Hän sairasti muutaman päivän viime viikonloppuna, kuumettaan ei mitannut, mutta kovin oli kelmeänpaleleva mies. Kollega töissä jäi kotitoimistoon tiistaina, iltapäivällä aloin minäkin niiskuttaa.

Yön aikana virus otti vallan. Viimeisillä voimillani vaelsin vielä töihin, henkilökunnan lounaskorttisaldolatausten laskut kun olivat minulla kierrossa, ne oli saatava hyväksyntään, mikäli mielisin saada puolivälissä kuuta vatsallaan marssivalle armeijalle maaruntäyterahaa. Vielä väkersin koulutussuunnitelmaan muutaman graafin - olen joskus osannut, mutta nyt tuntui, kuin olisin oppinut aivan uuden taidon. Kun on pakko, niin alkavat minultakin taittua raportit ja kurvat. (Pun intended: onko mulla se learning curve kehittymässä?) Yhdentoista jälkeen luovutin, pakkasin tyhmä vielä koneenkin mukaan, raahasin itseni apteekkiin ja kaaduin kotisänkyyn.

Sitten tärinä alkoi. Torkuin ja niistin, suihkuttelin ja imeksin sinkkiä, olin oksentaa yskiessäni, värisin kahden peiton alla. En edes pystynyt kiihtymään päivän otsikoista, vaikka aihettahan olisi ollut useampaankin yhteiskunnalliseen saarnaan, nekin jäivät Hänen vastuulleen - ja tulivat sordiinon läpi, kun minusta ei vastakaikua saanut.

Aina janoon herätessäni join ja mittasin lämmön. Silläkin oli nousujohteinen kurva: aamuyöllä kahden maissa tulivat huippulukemat 38,8 astetta. Sen jälkeen lämpötila laski kolmessa tunnissa 36,8aan. Voitte uskoa, että olin naatti. Pikasairastamisessa on vaaransa sydämelle, mutta flunssan se tasoittaa nopeasti siedettäväksi. Minulla on usein käynyt näin.

Torstain keräsin voimia, sain Hänestä oivan kauppa-apulaisen, kun kirjoitin selkeän listan. Kaikki, mitä oli listassa, tuli. Puuttuivat minun kaupassa keksimäni rönsyt ja heräteostokset. Kala oli niin suuri, että katsoin parhaaksi silpaista kolmasosan pakastimeen. Muuten vain makasin.

Minulla nimittäin oli selviytymissuunnitelma. Hän oli esittänyt keikkatoiveen vielä toisesta Clifters-keikasta, liputkin oli hankittu Storyvilleen. Joskus puoli yhdentoista maissa saavuimme paikalle - ja jumalantähde, siellä oli kamalaa. Suomi-iskelmää, rinnat lameen peitossa, kampaajalla käyty, pikkutakki rennosti rutussa, ylihintainen kuoharipullo kourassa, hamuavia kätösiä, nälkäisiä mieliä, henkiset zombiebileet. Silmät ymmyrkäisenä seurasin keskiäkäisehkön hippakansan suoritusta, mutta keikka upposi kuni kuuma veitsi voihin. Liukastetta tilanne tarvitsikin, tunnelma oli tiivis.

Yksi parisuhdehaavoittunut toverimme oli puoliksi kauhuissaan, puoliksi innoissaan, kun hän kyseli, että ainako täällä naiset ovat noin suorasukaisia. Ja että hän kyllä tulee tänne vielä uudelleen, kunhan vähän entisestä tokenee. Minua nauratti. Muistelin omaa nuoruuttani, kun käytin samaista paikkaa illan viimeisten drinkkien saamiseen. En maksanut niitä itse, kehno ihminen.

Keikka oli hieno, yleisö ja bändi viihtyivät. Jälkeenpäin kuulin poikain kehuvan keikkaa paremmaksi kuin Suvilahdessa. Mielipidekysymys, minulle paljon tekee se, että Suvilahti TBA on pirun paljon nautittavampi keikkapaikka katsojalle. Niin tai näin, biisit ovat edelleen hienoja, bändi soittaa erinomaisesti ja stemmat soivat ylimaallisen kauniisti. Meillä asuvan kanssa on ihanaa olla keikoilla, parasta seuraa.

Kotona en kauan pystyssä keikkunut. Pientä lämpöä piti. Huono uni on kuitenkin parempi kuin ei unta laisinkaan, lohduttelin itseäni aamulla. Päiväunet ovat mahdollisuus, eivät suinkaan uhka. Koko viikonloppu on aikaa levätä, että pääsen sitten maanantaina kuuntelemaan, vieläkö palveluksiani tarvitaan, vai alkaako pidennetty joululoma saman tien. Hän näköjään jatkaa niiskutusta ja aivastelua makuuhuoneessa. Luulen, ettei virusta ole vielä meillä selätetty.

(Sitä minä muuten mietin, että jos on flunssassa, niin voiko toinen flunssavirus iskeä lisäkiilaa vai tappaako se jo elimistössä jylläävä tyyppi tunkeilijan pois apajiltaan. Kaikkea sitä pääparka pyörittelee. - Niin ja toinen juttu, jos sattuu Clifters hoodeille, menkää katsoman. En usko teidän pettyvän.)

maanantai 2. joulukuuta 2019

Odottavan aika

Eivät ne meidän yyteet vielä huomenna lopukaan. Huomenna on vasta viimeinen neuvottelu. Kollegani toimii luottamusmiehenä, hän tuskailee, että helppoja ratkaisuja ei ole. Rakenteelliset ratkaisut olisi pitänyt tehdä jo muutama vuosi sitten. Tekisi mieli sanoa, että sitähän minä olen tolkuttanut yhtä monta vuotta. Mutta kukapa sitä tällaista rivityyppiä uskoo, saatikka kuuntelee.

Sitten kun johto kokee herätyksen ja tahtoo tehdä jotain, pyydetään sisään kalliin rahan pienet pukumiehet, jotka keksivät johtoryhmän kanssa projektille hienon nimen. Projektin lopuksi pukumiesparven pesäpuu saa muhkean palkkion, yritys irtisanoo hankalat työntekijät kannattavuuden nimissä ja ulkoistaa jonkun hallinnon palvelun edukkaimmalla mahdollisella sopimuksella tajuamatta, että halpa sopimus mahdollistaa vain minimin ja kaikki ylimääräinen myydään kalliilla rahalla.

Jaksu alkaa loppua. Hymyileminen sattuu eikä jaksa kohottaa tunnelmaa. Olen kyllästynyt yrittämään. Toivoisin lomautusta, että jaksaisin oikeasti ryhtyä hakemaan töitä. Minulla olisi vielä 10 työvuotta jäljellä, työkyky ja -halu kohtallaan. Oppimiskykykään ei ole vielä mennyt.

Vaikeata uskoa, että pian olen ollut seitsemän vuotta talossa. Sen piti olla vain määräaikainen pistäytyminen, mutta työ vei muassaan. Onhan siellä ollut ihan viihdyttävää pyöritellä silmiään. Sitä paitsi viimeisimmässä positiossani olen oppinut todella paljon uutta ja mielenkiintoista. Mieluusti jatkaisin niissä merkeissä, jos vain alalle pääsisin. Hidasteena on muodollisen pätevyyden puuttuminen.

Toisen hidasteen muodostaa onneton kyvyttömyyteni myydä itseni. Myydä ihan kelle vaan lähes mihin hintaan tahansa. Voi näitä nykyajan orjamarkkinoita!

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Urani poliittisena eläimenä

Meillä puhutaan politiikkaa ja vatuloidaan yhteiskunnan tilaa. Itse kyllästyin kesän jälkeen pelkkään puheeseen ja liityin puolueeseen. Jo lapsena minut on ujutettu punahuivipuolueeseen ja tälläkin hetkellä se vastaa parhaiten henkiseen tahtotilaani.

Kauhukseni huomasin liittymislomaketta täyttäessäni, että Helsingissä on 21 puoluejaostoa, joista valita. Nappasin niistä hätäpäissäni yhden, fyysisesti lähimmän, mutta kun nyt kolmisen kuukautta olen seurannut heidän hinkuaan yhdistyä toisen suuren jaoksen kanssa, olen alkanut epäröidä valintaani. Eilen minulle selvisi, että on vielä toinen fyysisesti lähempänä oleva, kotinaapurustossani vaikuttava jaosto, niin siihenhän minun pitää liittyä! Säätämishommiksi menee, niin kuin usein minulla.

Mutta takaisin asiaan. Ilmoittauduin puolueen valtakunnallisen naisverkoston kokoukseen, kun seminaarin aihe vakutti mielenkiintoiselta, naisten asema ja äärioikeistolaisuuden nousu Euroopassa. Sitä paitsi ajattelin tilaisuuden olevan oiva tapa tutustua samanhenkisiin ihmisiin ympäri Suomen.

Aurinko suvaitsi näyttäytyä ensimmäisen kerran viikkoihin, kun lauantaiaamu koitti. Minua suoraan sanottuna jänskätti, ensimmäinen liukas keli ja uudet ihmiset. Että mihin sitä taas oli tullut ilmoittauduttua. Mutta niinpä vaas sujahdin mukaan kuin kala veteen. Auttoi kummasti, kun tiesi, että ihmiset ympärillä ajattelevat samalla tavalla. Aika monta tvstä tuttuahan siellä oli, ihmisiä ja aiheita, mutta paljon opin uuttakin.

Päivä oli pitkä, aiheet mielenkiintoisia, mutta raskaita. Keskustelut tauoilla olivat parasta, oli kuin olisi henkiseen kotiinsa tullut. Vaikka en ole koskaan ollut luottamustoimissa enkä politiikassa, niin taitaa olla niin, että tiukempi sitoutuminen tämän tien päässä häämöttää. Toskin minusta ehdokasta koskaan tulee, mutta matkasaarnaaja saattaa paljastua. Sitähän minä olen tosin ollut tähänkin saakka - nyt vaan voin muodostaa perustellumpia argumentteja. (Mut ei minusta mikään eipäs-juupas-nainen tule. Kaikki kukkaset saavat kukkia, kunhan eivät muita tukahduta.) Minut vielä löytää torin laidalta jakamassa maggaraa ja flyereita.

Jotenkin ihanaa löytää uusi puoli elämässä. Ideologia - mikä ihana sana. (Feminaarin keskustelussa yksi puhujista totesi, että politiikassa on pakko olla optimisti. Muuten kyynistyy. Samansuuntaista juttua olen ollut havaitsevinani itsessäni, onnellisen elämäni taustalla on perusteeton optimismi ja alkava dementia. Eiku...)