perjantai 24. syyskuuta 2021

Uudet murheet hautaavat vanhat

Töihin pitänee asentaa pyöröovet. En ole ainoa, joka kärsii, olen vain ainoa, joka ei pääse  pois. Olen liian vanha päästäkseni edes haastatteluun. Ikärasismi vihdoinkin toteutui kohdallani (oikeasti kuvittelin voivani välttyä siltä, kaikkea sitä tjlee kuvitelleeksi, päädyn sitten varmaan ajallani hoitokotiinkin). Enempää en voi asiasta avautua, mut tässä kuulkaas jäävät saippuaoopperat toiseksi. Tässä oopperassa ei vain valitettavasti ole rakkautta ja romantiikkaa, enemmänkin inhorealismia. Pari kertaa olen jo miettinyt, miltä tuntuisi meillä töissä lanseerattu varhaisen välittämisen mallin testaaminen.

Kissahotellimme sai uudet asukkaansa: Devon Rexit Roosa ja Elvis saapuivat viettämään pitkää viikonloppua. Pariskunta on jo kaavoihinsa vakiintunut kissapari. Mahtavia pörisijöitä, jotka rakastavat sylejä ja hellää rapsuttelua.

Viime viikonlopun vietimme pohjoisemmassa Suomessa. Nuorempi(!) pikkuveli täytti 50 vuotta. Miten pikkuveli voi olla niin vanha, kun itse olen noin 35 vee (+shipping&handling)? Kerkesimme vierailla kaikkien veljenlasteni kodeissa, mahtavia persoonia heistä on tullut! Synttäreilläkin joku totesi jotain tasapainoisuudesta ja sosiaalisista kyvyistä. Kyllä! Ihania ötöjä! Vanhempi pikkuveli sen sijaan voi huonosti; hermovaurio pieleen menneen selkäleikkauksen jälkeen on vakava kaveri. Kipu syö ihmisen.

Ihmeellinen tunne, kun TAAS olen yhtä aikaa täynnä onnea ja surua. Työpaikastani on tulossa helvetti, mutta parisuhde vain paranee. Hän on vierailulla ystävänsä luona. Itse olen viettänyt perjantai-iltaa kissahotellin hospitality-emäntänä ja samalla nauttinut vieraiden kanssa pari drinksua. Ai niin ja tein focacciaa taas, koska en jaksa lähteä kauppaan. Inhoan ihmisiä - silti haikailen baarien ja live-musiikin perään.

Elvis

Roosa

maanantai 13. syyskuuta 2021

Toivoa se on epätoivokin

Luin Hesarin työuupumus-artikkelin, selvisi, etten ole uupunut, koska tunnetta riittää. Olen epätoivoinen. En ole loman jälkeen saanut kurottua rästejä kiinni. Joka päivä ahdistun hivenen lisää. Olen yrittänyt puhua tästä, mutta kun kenelläkään ei ole aikaa tai resursseja, niin pahoin pelkään, ettei tässä hyvin käy.

Ja niin ihana viikonloppu kun minulla on takana. Perjantain vietimme rauhallisesti yhdessä, lauantaina ajelin Onnibussissa Joutsaan juhlistamaan ystävättären syntymäpäiviä. Ja vähän omianikin siinä samalla. Varmistin jo aikaisemmin, että Hänelle sopii, että vietän syntymäpäiväni muualla, etenkin kun kyse ei täysistä vuosista ole. Mutta outoa on olla erossa, olemme viettäneet korona-ajan niin tiiviisti yhdessä. Oli mahtavaa tulla kotiin sunnuntaina, ikävä kerkesi tulla.

Ystävän poikaystävällä - niin kai se pitää ilmaista - on kuivan maan mökki, vanha kauppa ja posti. Viehättävä iso piha, söpö talo, jossa tekemistä tulee riittämään, saunassa leppeät lämmöt ja juhlan kunniaksi pihassa oli paljukin. Oli mahtava vuorokausi, hyvää ruokaa, naurua ja puhetta, pubivisaankin kerkesimme osallistua siellä keskellä korpea.

Ennen mökille siirtymistä peippailimme Joutsassa. Kirpputorikierrokselta löysin Brian Aldissin Helliconian Kesän ja Talven, hinnaksi tuli neljä euroa. Puuttuvan Kevään saan Hänen ystävältään. Mahtavaa! Siitä on aikaa, kun ne olen lukenut.

Palatakseni vielä työongelmaani. Pelkään pillahtavani itkuun ja avautuvani jollekulle väärälle ihmiselle väärään aikaan. Pelkään, että saan hankalan työntekijän ja valittajan maineen. Pelkään potkuja ja työttömyyttä. Minun on PAKKO jaksaa ja keksittävä keino, miten kuron kiinni työrailoni. Se vaatii keskittymistä, ehkä onnistun paremmin kotona kuin toimistolla.

Yritän olla ajattelematta töitä työajan jälkeen. Ehkä auttaa, että kirjoitin ne pois päästäni. Pitää muistaa hengittää. Enkä saa rassata liikaa ystäviä tai Häntä - jos menee mahdottomaksi, menen työterveydenhoitoon. Ratkaiskoot sitten he ongelmani, jos työyhteisö ei pysty. Mene tiedä, vaikka saisin jotain unohdusnappeja - no, vitsi! Eivät ne niitä enää nykyään kirjoittele, pirulaiset.

Syntymäpäiväkakkua ja alla baarin drinkkilista.




Intternetistä on pihistetty tuo viimeinen kuva.

tiistai 7. syyskuuta 2021

Henkinen raivo härkä

Olen allerginen rikkinäisille esineille, rikoin ne sitten itse tai sai vahingon aikaan joku muu. Itseäni ruoskin lujaa ja muistan virheeni pitkään. Kiroan näkökykyäni; kun ihmiseltä puuttuu stereonäkö ja hämäränäkö, mutta likinäköä kyllä on siunattu kotitarpeiksi, niin tietäähän tuon, että sattuu ja tapahtuu. Kun vahingon aiheuttaa joku muu, yritän hillitä karjahteluni, mutta tuhina ja pihinä ovat hetken melkoiset. Se hetki saattaa olla pelottava.

Hän tiputti useita vuosia etsiskelemäni lasitetun savisen sipulikulhon päälle hyllystä lasipurkin sillä seurauksella, että kannesta lohkesi neljä pientä palaa ja pienempia lasitteen sirpaleita. Arvaahan sen, että möin maani ja aloittelin toista. Koitan nieleskellä, mutta samalla kun liimaan paloja paikalleen, toivon syntymäpäivä- tai joululahjaksi ehjää purkkia. Samanlaista. Samalla ilmaisen epäilykseni, ettei sellaista löydy, koska omaanikin kyttäsin useita vuosia.

Kyllähän minä lepyin, mutta harmittaa vieläkin. Pitänee olla onnellinen, että vain kansi sai hittiä. Analysoin itseäni, tiedän mustasukkaisen suojelunhalun johtuvat ex-puolisostani, joka aina minulle suuttuessaan rikkoi jotain minulle tärkeätä, kunnes lakkasin välittämästä ja siivoamasta jälkiä. Pelkään alitajuisesti joutuvani saman kohteeksi ja siksi ylireagoin.

Olisi pitänyt mennä johonkin eroterapiaan/ traumaterapiaan. Minusta tuli masentunut angstinen seinähullu ennen eroa ja sen jälkeen. Kesti seitsemisen vuotta ennen kuin aloin pitää miehiä edes ihmisinä. Satikka sitten itseäni. Nyt se saamarin trauma pomppii alitajunnastani pilaamaan nykyisyyttä. Joudun tolkuttamaan itselleni, että terveenä Hän on mitä rakastavin, hyväntahtoisin ja hyväätarkoittavin ihminen, joka ei todellakaan tahdo minulle mitään pahaa. Ja että minä olen ihan siedettävä ja suhteellisen terve mieleltäni. Ja melkein kiva.

Nyt menen tekemään melkein kivana foccaccian valmiiksi ja sitten vietän omaa aikaa. Hän meni saaman urheiluterapiaa ystävänsä luokse. Kuvassa myös kovan onnen purkki.

lauantai 4. syyskuuta 2021

Arki kolkuttelee porstuassa

On ollut kamala työviikko, eikä se kestänyt kuin kolme päivää. Ne kaksi muutakaan eivät olleet kivoja, matkustimme kotiin, purimme tavaroita, riitelimme pienen riidan ja palautimme auton. Kesän loppuminen surettaa aina hieman, tuo tunteet ja jännitteet pintaan loman uskomattoman rauhan jälkeen.

Töissä ihmisiä lähtee ja tulee. Pyöröovet toimivat. Enempää en uskalla asiaa kommentoida, paitsi omalta kohdaltani. Totesin esihenkilölleni, että mikään sijaiskorvaus maailmassa ei saa vuorokauteni tunteja kaksinkertaistumaan. En vaan kerkeä. Nytkin omassa sähköpostissani on edelleen satakunta lukematonta viestiä ja ryhmäsähköpostilaatikossamme viitisenkymmentä. Tarkoitus olisi, että vastaamme 24 h sisällä, mutta osa viesteistä on ajalta kun läksin lomalle. Ei kollegakaan kerkeä, vaikka on nuori ja näppärä.

Onneksi on Hän. Onneksi meillä on toisemme. Välillä menetän hermoni Hänen käytännöntaitojensa kanssa, mutta tylsää meillä ei ole. (Antti Holma kolumnissa totesi koronan lietsoneen hänestä kotitaloushirviön; kun ulkopuolinen maailma on kaaoksessa, kodin järjestely lisää hallinnan tunnetta. Ymmärrän. Voin samaistua. - MUTTA puolustaudun sillä, että kun tilaa on mimimaalisesti, niin asioiden on oltava paikallaan. Kaikilla asioilla paikat eivät vain ole niin selviä.) Pääasia on, että rakkautta riittää.

(Ja kissahotelliinkin on luvassa vieraita loppukuusta! ❤)

Myöhäisherännäisemme Rainbow-chili on täynnä liloja pikkupalleroita. Niiden pitäisi pian ryhtyä muuttamaan väriään keltaisesta punaiseen. Tai ehkä punaisesta kohti keltaista - en tiedä vielä.