perjantai 13. marraskuuta 2020

I can't dance

En ole enää pyörremyrskyn laitamilla. Ehkä tämä on tyyni keskusta. Pimeys valtaa mieleni, en näe eteeni, kompastelen juuriruttuihin. Vuoron perään toivon olevani yksin, vuoroin itken yksinäisyyttäni. On hyviä ja huonoja hetkiä. Elämäähän se toki on, mutta raskasta.

Kaipaan yhtenäistä unta. En tahdo herätä papupataan. Tahdon tilaa ja lisähappea, puudutusainetta tai nuijanukutuksen.. Minä niin kaipaan ystävääni. Tämä nykyinenkin on kiva, mutta hän ei ole meillä asuva, ei se mies, kenen kanssa naimisiin menin. Hän on joku kaukaisempi tuttavuus, josta en ole ihan varma, tykkäänkö tai voiko häneen luottaa.

Kannattaa mennä nukkumaan, ettei tule paljastaneeksi lisää ankeita ajatuksiaan tai lietso muita typeriä ajatuskulkuja. Kunpa tämä olisi jo ohi.

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Safe haven

Vietin viikonlopun paikassa, jossa aika menetti merkityksensä. Lepäsin, nauroin ja tein tavallisia iloa tuottavia asioita. Söimme hyvin, joimme vähän, kävimme parilla kirpputorilla, kahdessa museossa ja teehuoneella. Vierailu oli raikas tuulahdus pimeään syksyyn, kelikin täynnä aurinkoa.


Kuin ihmeen kaupalla sain sunnuntaina rohkaisevan viestin kotoa. Ja kun saavuin kotiin, niin vastassa oli toipuva ihminen. Ehkä me taas löydämme toisemme, ehkä jaksamme yhdessä hakea apua silloin kun asiat ovat hyvin, etten jää yksin huolineni ja suruineni.

Vielä en aivan uskalla sulkea tämän vaiheen kirjankansia, mutta enteet näyttävät lupaavalta. Jokainen takaisku vahvistaa ja antaa aseita ongelman ratkaisemiseen. Mutta ilman ystäviä ja sukua en tätä jaksaisi. Mielen pimeys vie mukana viattomatkin.


Kuvat Keski-Suomen museon näyttelyistä ja Teeleidistä.

tiistai 3. marraskuuta 2020

Suru hiipi porstuasta peremmälle

Hänen sairaudentunteensa on kadonnut lopullisesti. Ehdotin lääkäriä, hyvä, ettei Hän käynyt päälle. Luojan lykky, että Hän on suurimman osan ajasta poissa, en jaksa monologeja, kävelyä, tolkutonta omakehua, megalomaniaa.

Puolisonsa voi kadottaa monella tapaa. Yksi pahimmista on mielisairaus. Tämä on jo neljäs kerta parisuhteemme aikana. Taivaallisille voimille kiitos, ettei Hän enää käytä alkoholia. Se tekee Hänestä arvaamattoman.

Miksi ihminen sitten kestää tätä? Ei sitä kestäkään. Jokainen kerta vannon itselleni, ettei koskaan enää. Mutta tiedättekö, millainen hätä on, kun miettii, että toisen pää palaa, kaikki Hänelle rakkaat asiat katoavat maailman tuuliin. Mammona kun menettää merkityksensä kipeässä päässä. Ja silti sääli pitää minut huoltojoukoissa.

Kun jostain saisi lääkärin kotiin, pakkohoitolähetteen, lääkityksen ilman potilasta, toimivia neuvoja - muutakin kuin että anna sen mennä, anna paskan palaa. Onneksi meillä ei ole lapsia ja tätä varten on tehty rekisteröity avioehto, ettei Hän voi vetää minua hulluuteensa.

Niin ja muistattekos, Hänhän on mitä parhain, rakastettavin, välittävin ihminen, kun palaa takaisin kuolevaisten kastiin. Edellisestä kerrasta on kuitenkin reilu 2 vuotta. Pitkiä vaan ovat päivät ja tunnit paluuta odottaessani - joka kerta mietin, onko tämä viimeinen. Kumpi loppuu ensin, Hänen onnensa säilyä hengissä vai minun kestokykyni?