lauantai 23. marraskuuta 2019

Harkinta toivelistalla

Meillä asuva, Hän, on puhunut jo reilun vuoden päivät sitten kissasta. Taisi puhua aikaisemminkin, en vaan ottanut tosissani, myöntelin ja nyökyttelin sujuvasti. Eivät olleet olosuhteet otolliset, eikä tilanne selvä. Tänään kun matkasimme bussissa tsekkaamaan Hesy ryn uudet tilat, Hän yks'kaks totesi, että kissa olisi vähän niin kuin meidän lapsi, kun niitä ei fyysisesti yhdessä tehdä.

Tietysti minulla sielun suojaus rakoili. Kissan voin ottaa koska vaan, antaa kodin ja suojan, mutta sielun avaaminen on vähän niin kuin avoleikkauksen tekeminen, siinä on aina vaaransa. Kai minulla alitajunta vieläkin pyristelee ja kipuilee - pelkään laskea kaikki henkiset barrikadini. Jos jotain otetaan yhdessä, niin se on minullekin kuin yhteinen lapsi. Ja minähän en lapsia tee, vaikka itseni voin helposti asettaa vaaraan. (Ei sillä, että nyt vaaraa olisi näkyvissä.)

Mutta kissat ovat vaan niin ihania. Karvoja olisi kaikkialla, eläinlääkärit kalliita ja entäs jos me eroamme ja... entäs jos huomenna emme herää, koska taivas on tipahtanut niskaamme? Ja entäs ja jos ja onko pakko ja ovathan ne ihania ja yhdessähän tässä ollaan, naimisissa ja kaikkea. Henkinen rakenne huojuu, se vaikuttaa ajatteluun.

Pääsimme kotiin yhden entisen nuoreni kyydissä. Hän saapui huudeille yhtä aikaa kanssamme. Ja juu. Kaipaan hivenen nuorisotörmäilyä. Ihmisiin on ollut ihana tutustua, osa on jäänyt ystäväksi. Liian harvoin vaan tulee nähtyä.

Torstaina oli tarjolla musiikkia. Devin Townsendin keikka Circuksessa oli loppuunmyyty. Kaveri oli jo aikaisemmin kertonut sottavansa kietueellaan mitä vaan haluaa. Nyt ei ollut tulossa teemaa tai bändiä tai genreä. Sitähän saimme. Ihanaa musiikkia, mutta hivenen hajanainen keikasta tuli. Kunpa joskus kuulisitte Devinin laulavan, niin ymmärtäisitte kenties, mitä tarkoitan. Puhdas mieli, vilpitön valo.

Loppuun keikka piti kuunnella, niinpä emme päässeet ulos kuin lähempänä puoliyötä. Cirkuksen ulospääsy on on terroristin unelma, hirveä sumppu. Mutta kohta ei enää ole sitäkään, kaikki hyvät keikkapaikat ktoavat mammonan tieltä. Senhän arvaa, ettei muutaman tunnin unilla ollut perjantaina töissä kivaa. Onneksi en kuitenkaan krapulaa saanut aikaan.

Huomenna on roolipelipäivä. Leikimme pikkujoulua samalla, olenko koskaan kertonut, että inhoan perinteisiä jouluruokia? Edelleen pidän harrastuksestani, mutta sunnuntai ei ole lempipelipäiväni. Mielikuvitus aktivoituu ja on vaikea rauhoittua pelin jälkeen. En silti vaihtaisi kertaakaan pois.

Kaiken lisäksi minulla on elämäni ensimmäiset näyttöpäätelasit. Kunhan kokemusta on kertynyt, kerron lisää, miltä tuntuu. Positiivinen ehkä.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Ihanat iltamat

Lauantai-iltana matkasimme Suvilahteen. Olipa hassua mennä sinne syksyllä, pimeässä ja tihkusateessa, kun muistoissa kangastelee kuuma hikinen kesäviikonloppu Tuskassa. Mutta näinpä vaan pienen jonottamisen jälkeen pääsimme Suvilahti TBA:n kotoisannuhjuisiin tiloihin odottamaan Cliftersin keikan alkua.

Ja olipas se keikka! Pojat kerkesivät soittaa jokaiselta levyltään biisejä, hittejä ja vähemmälle huomiolle jääneitä kappaleita. Ja me lauloimme mukana. Hieno keikka! Hiki tuli lattialla hetkuessa. Keikan jälkeen menimme takahuoneeseen moikkaamaan Hänen vanhoja ystäviään. Siellä vierähti aikaa ja juomaa kului. Hän ei tienkään siihen puoleen osallistunut, osaa pitää hauskaa ilmankin.

Kävelimme vielä Kurviin suoraan Lennonjohtoon. Pojat muistelivat vanhoja ja suunnitteliva uusia juonia. Aika lensi, mukit tyhjenivät. Vasta kolmen jälkeen hyppäsimme taksiin. Enpä muistakaan, koska viimeksi olisi tullut ajeltua kumijalalla kotiin, yöbussit kun kuitenkin kulkevat varsin taajaan. Emmekä yleensä ole yötä myöten liikkeellä.

Eilinen on kostautunut tänään. Rehellisesti sanottuna tuli krapula. Se ei minulle kyllä sovi. Ikä tuo mukanaan inhottavia asioita. Mutta nyt alkaa olo normalisoitua. Jäi hieno muisto ja tutustuin Hänen ystäviinsä. Parasta on, että meillä on yhdessä kivaa, pidämme parina liikkumisesta. (Mutta osaamme me yksikköinäkin mennä.)

lauantai 16. marraskuuta 2019

Aamukahvi

Lapsena en juonut kahvia. Enkä teetä. Lämmin juomani oli joko mustaviinimarjamehu tai hopeatee (maitoa, sokeria, kuumaa vettä - ällöä, kun nyt ajattelen). Kaakaota ei ollut, sitä sai vain sukulaisvierailuilla. Köyhyys näkyi pienissäkin asioissa.

Opin juomaan kahvia interraililla, teen saaminenkin oli jossain vaikeata. Mutta ei kahvista minulle vielä vuosiin mikään herkku tullut. Join kun kaikki muutkin joivat, töissä nuorisotörmäilyaikoina aivan liikaa - kahvia ja tupakkaa kului. Vasta Helsinkiin muutettuani törmäsin elämäni ensimmäisiin kahvihifisteihin ja ymmärsin kahvilaatujen makuerot. Maun tärkeys korostuu, kun juo vain kaksi kupillista päivässä.

Olen pikkuhiljaa huomannut pitäväni tummapaahdosta ja tietysti tyylini mukaisesti liiottelun kautta oppinut, ettei tummapaahto tarkoita sitä, että kahvin määrää tarvitsee lisätä. Oikeasti kahvin valmistajien suosittelema 7-8 g kahvia kupillista kohti on aika optimi. Vasta kesällä mittasin kahvimittani vetoisuuden, mitallisten lukumäärä laski kahdeksaan, kun keitän täyden pannullisen.

Aamukahvi on tärkeä. Aamu ei ala ilman 0,4 l mukillista maitokahvia. Keitän täyden pannullisen, loput menevät termariin, jonka Hän juo päivän aikana. Siinä nimittäin on kaveri, joka on addiktoitunut kahviin ja voi juoda sitä määrättömästi mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Addiktioherkkä on näissäkin asioissa sitä. Onneksi kahvin himo ei pahimmasta päästä ole.

Itse olen ihastunut Liiterin (lue: Lidl) Bellarom Extra Dark Roast kahviin, mutta olen ollut huomaavinani, että Hän itse asiassa pitää enemmän keskipaahdosta. Niinpä vaihtelemme laatuja, seuraavaksi testiin pääsee Wilsonin tummapaahto (hihi, Wilson Kirwalla on niin hassu nimi, että minäkin tiedän hänet urheilijaksi). Keskipaahto oli ihan ookoo, minulle ehkä vähän turhan keski. Niin kuin keskitien kulkija, keskimääräinen, keski-ikäinen. Juu ehkä ei joka aamu kuitenkaan.

Ystävä lahjoitti meille kahvimyllyn. Jänskättää vähän ryhtyä pulaamaan sen kanssa. Valitettavasti tässä kuussa ei vielä ole papusiin varaa, mutta ensi kuun budjettiin aion ne ujuttaa. Liiterissäkin kuulemma on ihan hyviä. Pitää tutustua aiheeseen. Ystävät ovat ihania. Jakaminen kuuluu meillä kulttuuriin.

Kahvi on herkkua. Onhan siitä löydetty terveysvaikutuksiakin. Ja sen verran olen itsekin addiktoitunut, että pään saan kipeäksi, jos ei aamukahvia kuulu. Niinpä minä juon nyt kahvia - kuten edesmennyt pääministeri Holkeri ärsyyntyneenä totesi mediasopuleille aikoinaan.

perjantai 15. marraskuuta 2019

Kunpa voisin kertoa

Voi hiippa vieköön, kun voisin kertoa teille edes jotain töi-paikan tapahtumista. Mutta en voi, koska vaitiolovelvollisuus, ettekä te uskoisi muutenkaan. Välillä luulen olevani Office-tv-sarjassa, välillä shakespearelaisessa melodraamassa. Silmien pyörittely ja vessahihittelu ovat tulleet tutuiksi.

Tai no hei, pakko ihan vähän ihmetellä esihenkilöä, joka haukkui alaisensa niin että raikui, kun tämä löysi vakaamman ja paremman paikan, ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ilmoitti lähdöstään. Esimies ei suostunut vastaanottamaan irtisanomisilmoitusta, työsuhdepäällikkö joutui hoitamaan sen. Sen lisäksi se onneton (esihenkilö) ei suostunut tämän jälkeen puhumaan alaiselleen, eikä myöskään tekemään työtodistusta. Ihmisellä on oikeus työtodistukseen. Ja etenkin kyseisellä henkilöllä, joka on tehnyt erinomaista työtä, parempaa lähes kuin esihenkilö. Onneksi kaikki tietävät sen ja onneksi ei tarvitse olla esimies tehdäkseen todistuksen.

Työhön vielä liittyen - olen jaksanut laittaa ainakin viisi hakemusta. Haen vähän kaikkea laidasta toiseen, nyt ei nirsoilla, ei tällä koulutuksella (vai sen puutteella?). Ei mistään ole kuulunut mitään. Paljosta vetoa, menen seuraavaankin työpaikkaan vuokratyöfirman kautta. En osaa myydä itseäni. Jos perussuomalainen ei olisi kirosana, melkein voisin veistellä jotain siihen suuntaan, kun suomalaiseen perusluonteeseen kuuluu, ettei itseään korosteta tai kehuta.

Hän katsoo vieressä potkupalloa. Harvinaisen rauhallista meillä siihen nähden on. Mutta se siitä. Vatsa on täynnä sienilasagnea - on ilo, että niitä löytyy kaapista. Hamsteri minussa iloitsee.

Anopin uusi koti tulee olemaan tunnelmaltaan ja varmaan myös hoidoltaan parasta aa-luokkaa. Kyseessä on onnenpotku, koska tiesittekös, että jos henkilö saa kaupungilta hoitopaikkaluvan, niin on otettava se, mitä ensimmäiseksi tarjotaan? Hänellä ja äidillään kävi tuuri. Entistä enemmän toivon, että eutanasia olisi aikani koittaessa myös Suomessa mahdollinen. Jos ei ole, joudun tekemään rikoksen saadakseni menolipun Sveitsiin tai Hollantiin. Ja klinikkamaksut päälle.

Mutta ei tässä vielä kuolemaan jouda. Huomenna menemme Cliftersin keikalle emmekä ajattele paria seuraavaa viikkoa. Hallinnon yyteissä irtisanotaan tai lomautetaan max 10, eikä meitä ole kuin 58. Paljosta vetoa, pomoja ei irtisanota. Meillä muilla on aika rehvakka vedonlyöntikerroin. Minua ei huoleta. Asiat ovat yllättävän hyvin. Aina vaan onnellinen olen, hullu minä.

Tuolla puhuvat Havis Amandan raiskaamisesta (ainakin altaassa uimisesta). Patsasparka on kärsinyt kovia. Jokohan sen kaula tänään katkeaa? Ihminen on arvaamaton. Etenkin urheiluhullu ihminen.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Aloittamisen vaikeus

En muista enää, mitä kaikkea tässä on taas kerennyt. Pitäisi varmaan jotain muistiinpanoja kirjata, mutta kun elämä vie, kynä ja paperi eivät pysy mukana. Sen kuitenkin vielä muistan, viime viikonloppuna matkasin Keski-Suomeen. Hänen kanssaan meillä on sopusointu, ystäviä ei saa enää hylätä kumpikaan. Sen tyhmyyden olemme tehneet molemmat aikanaan.

Hänellä ja minulla on pahin kutuaika jo rauhoittunut, vaikka läheisyyttä molemmat haikaamme usein ja paljon. Emme ole ihan täysin siamilaisiksi kaksosiksi herenneet, vaikka sängyssä etenkin näin talviaikana siltä vaikuttaakin. Ja puheissa, usein jo arvaa, mitä toinen aikoo sanoa. Voi olla, että pian siirrymme ajatuksenlukuun ja lakkaamme puhumasta - mutta se on taas toinen tarina.

Jyväskylän musiikillinen anti on aina yhtä ihastuttava. Tällä kertaa Lutakossa oli Insomnium. Erinomaista rytistystä - siinä taas bändi, jonka nousun seuraavaan sarjaan voi hyvin ymmärtää. Bloodred Hourglass meni ihan ohi korvien, kun piti taas ystävän kanssa päivittää elämää.

Keikan jälkeen kävimme jopa tuoreessa jyväskyläläisessä drinkkibarissa (ystäväni kaveri meidät sinne määrätietoisesti googlemappasi). Ja vielä yhdessä baarissa kerta kiellon päälle. Sitten olimmekin valmista kauraa. Keittiön päydän ääressä nautitun yöpizzan jälkeen tuli sininuttuinen noutaja.

Lauantai meni rauhallisemmissa merkeissä, vaikka lihaa hakkasinkin. Ulkona satoi lunta, ystävän jälkeläinen käyttäytyi perusteinimäisesti - kävi syömässä, muttei huutanut kuitenkaan. Meillä oli eväänä maa-artisokkakeitto ja saltimbocca kasvisten kera. Salvia on ihana yrtti. Sen päälle nukuin uskomattoman ihanat 9 tuntia. Ystäväni sininen kammari houkuttelee unihiekkakavereita. Olen aina nukkunut siellä erinomaisesti.

Vanha suomalaiskansallinen sananlasku: Jos on viinatta kekrinä, on leivättä jouluna - Eino Leinon sanoin "kekrinä köyhäkin nauraa".
Ystävän löytö mummonsa mökiltä - ohjeissa on kaikki!
Töissä elämme hiljaiseloa. Kollega läksi häämatkalleen - ei olisi parempaa aikaa voinut valita. Minä kinusin sijaisuuskorvauksen, saamme vähän joulurahaa, vaikkei tarkoitus ole mitään lahjajoulua viettäkään. (Mutta hyvä ruoka, parempi mieli, pitää paikkansa pienessäkin pilttuussa.) Tai se mikään hiljaiselo ole, meillä nykyhetki tarkoittaa itse asiassa normaalia työskentelytahtia muualla, kerkeän ajatella ja suunnitella töitäni. Osaan ihme kyllä vielä senkin taidon. Osaan myös lukea työpaikkailmoituksia. Sen lisäksi päivitän CVtä sekä suomeksi että englanniksi.

Hän puolestaan uppoaa välillä murheen alhoon. Pimeä vuodenaika ja vaikea jälkikasvu ovat lähes letaali, ainakin jäätävä, yhdistelmä. Sitten välillä kun asiat ovat hyvin, muistamme taas rakkautemme. Kukaan ei luvannut elämää onnellisena loppuun saakka, mutta voisi sitä tasaista menoa pikkuisen enemmän olla. Kuitenkin kuten Hän sanoo, tällä mennään päätyyn saakka.

(Tänään oli pizzaperjantai. Huomenna mennään katsomaan vihdoinkin hoitopaikan dementiaseniorikodista saanutta muoria ja sunnuntaina kärtsään kilon lihaa. Yhteen paikkaan pitäisi lähettää paperit, sitä ennen pitäisi opetella englantia. Aivot eivät säilökään kaikkea ikuisesti.)