Kuka voisi kellot pysäyttää?

Rakastamisen vaikeus on pelkokertoimessa. Miten uskallat antaa itsesi, jos vaarana on, että toinen jättää sinut? Jos toinen rakastaakin vähemmän, sinusta tulee laastari, kävelykeppi tai säästöpossu.

Nuorena en arvostanut itseäni. Vielä kun siihen lisätään vaikeuskerrointa, ettei isäni koskaan kannustanut tai tukenut (ei sen puoleen äitinikään, mutta isä on kuulemma naisen tärkein miessuhde ja määrittelee hänen tuntemuksensa arvostaan rakkauselämässä, vanhempani olivat siinä huono esimerkki), niin hyväksyin huonon kohtelun itsekin. Ajattelin, että tällaista elämä nyt sitten vain on.

Onneksi jaksoin taistella itseni vapaaksi. Onneksi muutuin ihmisenä, opin puolustamaan arvoani. Onneksi minuun uskoi aina joku. Onneksi minulle lainattiin rahaa, annettiin yösija, kannustettiin ja kuunneltiin. Onneksi on ystäviä. Sitten kun sitä vähiten odotin, tuli Hän. Alun jälkeen ilmaantuneet ongelmat saivat minut jo hyvästelemään suhteemme, mutta kun Hän osoitti olevansa valmis muuttamaan kurssiaan, niin päätin antaa mahdollisuuden.

En ole päätöstäni katunut. Eikä varmaan ole Hänkään. Mutta luottamustahan se vaatii, tavallaan sokeatakin. Voi olla mahdollista, että joskus petyn, mutta miksipä en tällä välin nauttisi siitä, mitä meillä on? Koska sitä on paljon, olen taas tänään miettinyt, kun olemme höpsötelleet mökillä keskenämme. Täällä on aikaa ajatella; olen taas huomannut olevani onnekas.

Mökillä olemme muun muassa saunoneet, syöneet (kehittelen reseptejä), soittaneet (Hän kehittelee melodioita), seurustelleet vieraan kanssa, sienestäneet. Tänään nukuin kahdet päiväunet, tein marjapiirakan ystävän mukanaan tuomista mustaherukoista. Alitajunnan stressi taitaa helpottaa, kun uni maistuu.

Tänään toivoin ajan pysähtyvän. Minun on niin hyvä olla.