Mitä jäljelle jää?

Parhaat rakkaustarinat loppuvat huonosti, arvostetuimmat elokuvat vähemmän kauniisti. Surullisissa lauluissa ovat korkeimmat nuotit, mutta miksi elämän pitää matkia niitä? Ystävä menetti lapsensa. Nuoren ihmisen elämä päättyi aivan liian varhain. Vaikka itsellänikään ei aina helppoa ole ollut, vielä kamalampaa on tuntea ystävän suru, koska tahtoo auttaa ja tajuaa, ettei voi.

Osittain ymmärrän, miksi ihminen valitsee oman lopullisen tienpäänsä, mutta kuitenkin mietin, että voisiko hetken katsoa eteenpäin. Voisiko antaa ajalle tilaisuuden? Vaikka yhden tunnin. Yhden päivän tai viikon. Voisiko vielä puhua jollekulle? Ainakin vanhemmalle, joka välittää ainokaisestaan. Jotainhan tässä maailmassa on vialla, kun nuoret ihmiset eivät siinä jaksa.

Minun piti alunperin kirjoittaa jotain vitsikästä Hänen urheiluhulluudestaan ja omasta urheilunvälttelystäni, Lewis-sarjan uusinnasta, hyvästä mielestä ja kevään tuoksusta, kun väri valtaa maailman, mutta kaikki tuntuu nyt niin pieneltä. Tiedän, ettei tuhkan päällensä viskominen auta asianosaisia, ehkä tapahtunut vaan muistuttaa, että elämästä pitää nauttia juuri nyt. Tänään. Ihana sana. Vaikka lakko jatkuu ja talous on väliaikaisesti katollaan, kaikki meillä on hyvin. Niin hyvin, että pelottaa.

Puuhastelua ja retkeilyä

Lakko sen kun jatkuu. Viime viikolla tapasimme taas ystäväni kanssa, ensin Koselin lounaalla, sitten vierailimme Viherpajassa ja vielä Koiramäen pajutallilla. Viherpaja on mahtava "ihanasti rempallaan" oleva puutarha, jonka erikoisuudet ovat linnunlaulupuutarha sekä japanilainen puutarha. Nappasin mukaan tähkälaventelin ja kaksi salviaa (toinen tuliaiseksi). Pajutalli taas on sisustustavaroiden taivas/ helvetti, itsekin löysin sieltä biojäteastian, vaikka muuten en kvasiromantillisten tavaroiden perään olekaan. (Toisen ystäväni mukaan meillä on boho-sisustus. Kiitin häntä tiedosta, omasta mielestäni olen vain kerännyt väriä ja pehmeyttä kotiimme ilman mitään tiettyä tyyliä mielessäni.)

Oli mahtava päivä jälleen kerran, mutta jo seuraavana päivänä tuli pettymys, kun tajusin lakon jatkuvan ainakin viikon. Pelottaa se kaaos, mikä töissä on vastassa, kun lakko loppuu.

Perjantaina pakkasin repun ja ajelin Onnibussilla Keski-Suomeen. Kun maksaa kaksi euroa paremman jalkatilan penkistä, on matkanteko siedettävää. Tosin tällä retkellä huomasin vasemman kankun sisällä olevan lihaksen ilmoittelevan itsestään, sen piriformiksen. Eivät ne penkit niin ergonomisia ole. Kun olisi rahaa, menisin osteopaatille ennen kuin mokoma äityy pahemmaksi. Vaan kun ei ole, niin pitänee guugeltaa netistä neuvoja.

Ystävä lähetti puolisonsa hakemaan minut asemalta. Perjantai oli pizzapäivä, paikallisen pizzerian tuotteista ei kokoa ja näköä puutu. Ja keikkapäivä, kerkesimme Lutakkoon juuri kun ensimmäinen bändi aloitti. Detset ei vaan vakuuttanut kumpaakaan meistä. Sen sijaan BRHG on ilmiselvästi nousussa ykkösliigaan. Hyvin soitettua mättöä on ihana kuunnella. Mahtavaa oli olla keikalla ja nähdä ihmisiä! Hienoa oli siirtyä keikan jälkeen ystävän kotiin. Rempaisimme molemmat kunnon yöunet (reilu 7 h!!!), sitä juhlistimme aamulla, me nukkumasan hylkiölapset.

Lauantaiaamupäivän omistimme puutarhavierailulle, paikan taimet ovat niin isoja ja kestäviä, että saan rahoilleni huomattavasti enemmän vastinetta, niitä kun voi jakaa useampaan ruukkuun. Mukaan läksi köynnöskrassia, timjami, basilika, suikeroalpia ja pari erilaista hopeaköynnöstä. Pari kassia saan kulkemaan jopa Onnibussissa.

Kauppareissun jälkeen homma lähti jotenkin lapasesta. Istuimme keittiönpöydän ääressä ja kuuntelimme Tuska- ja John Smith-festareiden vieraita. Molempiin on jo kaksi vuotta vanhat liput odottamassa heinäkuuta. Sitten kun vielä piti ottaa päiväunoset, niin iltaruuan misaaminen alkoi hälyyttävän myöhään. Niinhän siinä kävi, että eteläeurooppalaisen illallisen jälkeen emme enää kauan valveilla notkuneet.

Erinomainen viikonloppu, totesin palattuani kotiin. Aloitin taimi-istutukset samana iltana. Hän oli tehnyt kotityöt ja läksi oman ystävänsä luokse pelejä jatsomaan. Tarvitsemme myös omaa aikaa, olemme niin tiiviisti yhdessä, että muiden seurassa saamme uusia näkökulmia myös keskinäiseen kanssakäymiseemme. Mutta onhan tämä taas elämäni parasta aikaa, kunpa kesto olisi mahdollisimman pitkä! Tässä on nyt kaikki, vaikka pientä murhetta riittääkin, se tosin vain korostaa kaikkea hienoa.

Ystävyydestä

Jo pääsiäisen aikaan suunnittelin kutsuvani yhden entisen nuoreni kylään. Ystävän, ei tässä enää voi nuorista puhua, kun hänkin täyttää reilun kahden vuoden päästä 50 vuotta. (Apua! Minne aika kuluu, kun on kivaa?) Pääsiäinen meni kotia järjestäessä remppaa varten, eikä väistöasunnossa ollut tilaa vieraalle, niinpä siirsin kutsun viime perjantaille.

Nyt on koti kunnossa ja minulla aikaa suunnitella menua. Ja sitä teinkin huolella, suunnitelma kerkesi muuttua useasti ennen kuin päätin tehdä grillijuusto-rypäle-salaatin ja oman versioni vodkachorizopastasta. Vaihdoin kerman kantarellikermakastikkeeseen ja koska käytin raakamaggaraa, pannulle lisäsin sipulia ja paprikaa kypsymään yhtä aikaa makkaran kanssa.

Ruoka onnistui, vieras tuli ajallaan, kaikki tulivat keskenään toimeen. Oli mukava leppoisa ilta, vielä kävimme Käpygrillissä kuuntelemassa Thin Lizzy-coverbändin keikan. Siellä onnistuin viivyttelemään niin pitkään, että viimeinen kotibussi kerkesi mennä. Ilma oli niin leppoisa, että kävelin parisen kilometriä kotiin päin, kunnes pääsin loppumatkan bussilla. Ihana linnunlaulukonsertti, upea kuutamo, lämpöä ja kevään tuoksua!

Ystävät ovat tärkeä osa elämääni. Sen Hän on saanut huomata. Enimmäkseen on käynyt niin, että ystävät puolin ja toisin ovat hyväksyneet meidät pariskuntana, vain Hänen sairautensa hulluimpina aikoina kuulin vastakkaisia mielipiteitä. Mutta normalioloissa on kanssakäyminen luontevaa ja leppoisaa, mielipiteet myönteisiä kaikinpuolin. Toivon, että tilanne jatkuu tällaisena, parisuhteessa pitää säilyttää tasapaino ystävien ja puolison suhteen. Molemmat ovat tärkeitä, en ole onnellinen ilman toista.

(Varoitus, seuraa keittiötsykolokinen lausunto. Varmaan ystävyyden tärkeydellä on jotain tekemistä yksinäisen lapsuuden ja varhaisnuoruuden kanssa, ujo köyhän alkoholistiperheen lapsi ei ollut halutuinta ystävämateriaalia. Siksi edelleen hämmästyn, kun huomaan kelpaavani jollekulle ihan minuna itsenäni. Eipä silti, että muuten voisin lahjoakaan ihmisiä, korkeitaan ruualla. Että kai minussa sitten jotain hyvääkin on.)

Lounastreffeiltä iltapäiväkahveille

Entisen kollegan kanssa saimme sovittua lounastreffit Tikkurilaan. Hän on ollut eläkkeellä pian vuoden - tehnyt siis kokopäiväisesti töitä puolisonsa yrityksessä ja samalla avustanut omaa äitiään sekä tytärtensä perheitä. Kyseinen henkilö omaa todennäköisesti kaksinkertaisen määrän tunteja vuorokaudessaan tai sitten hän on supernainen. Niin tai näin, tänään aikataulussa oli tilaa lounastapaamista varten.

Tikkurilan aseman vierestä löytyi nepalilaista tarjoava Koseli, jonka lounaslista jo sai minut kuolaamaan. Valitsin Palak paneerin ja kollega Chicken korman. Emme kerenneet lopetella alkusalaatteja, kun pääruoka jo kiikutettiin pöytään. Herkullista! En ymmärrä, miksi kotitekoisesta Palak paneeristani puuttuu se kermaisuus, johon nepalilaisissa päästään. Ja miten voi naanleipä aina ollakin niin hyvää, että huomaat vielä täyttymisen jälkeen dippaavasi sitä annoksen minttu- tai jogurttikastikkeeseen muina naisina?

Ravintolassa ei ollut liian täyttä, vaikka väkeä kävi mukavasti. Pitää joskus päästä testaamaan a la carte lista, nyt voin vain suositella lounasta. Siisti ja helposti saavutettava paikka, jos satutte huudeille. (Huomenna olisi lounasaikaan kasvis-kofta palleroita, koftatkin ovat lempieväitäni.)

Lounaan jälkeen kävimme tutkaisemassa ystävän sijoitusasunnon pintaremontin onnistumisen. Äitinsä kun muutti palvelutaloon, he panivat äiteen asunnon vuokralle ja sillä rahalla rouva kustantaa muutamat elintasoaan nostavat lisäpalvelut. Yli 90-vuotiaana hän on ne ansainnut.

Kun puolison firma ei hätyytellyt ja keli parani, ystävä kysyi tahtoisinko tutustua yhteen hänen lempikahviloistaan. Mikäs kiire minulla lakkolaisella oli, totesin ja seuraavaksi ajelimmekin kohti Sipoota. N'Avettakin on autottomalle uusi tuttavuus, söpö pieni sisustustavarapuoti ja kakkutaivas n 25 kilometrin päässä Helsingistä. Olihan täräyttävän suklainen torttu - katosi makean himo hetkeksi.

Vielä sain kyydin kotiin. Olipa ihana päivä! Kerrankin meillä oli aikaa jutella rauhassa. Huomasin, että olen ollut töissä niin pitkään ilman läheistä työkaveria, että sekin on ollut omiaan lisäämään työstressiä ja uupumusta. Mikrotauot ja nauru puuttuvat. Mutta silti toivoisin lakon pian loppuvan, muuten kesän alku tulee olemaan helvettiä, kun puran sen aikana kertynyttä tauhkaa.

Vielä ei kuki, mutta olisittepa kuulleet sen lintukuoron! Ja luonnon tuoksun! Kaikki oli hetkeä vaille kevät.

Unta, kevättä ja lakkoa

Pitänee todeta, että vaikka olen pitkästynyt kotona, on lakon aiheuttama pakkotauko tehnyt hyvää sekä päälleni että yöunilleni. Etenkin unille. Vaikka herään edelleen pari kertaa yössä, saan unen päästä kiinni uudelleen. Nukun lähes 7,5 tuntia.

Olen viettänyt kiireettömiä aamuja, vaihtanut kukkamultia, pessyt ikkunoita ja siivonnut kohteita, jotka viikkosiivouksessa jäävät nuohoamatta. Pelkäsin, että ryhdymme riitelemään, kun olemme 24/7 samassa tilassa, mutta vain pari kertaa on pinna kiristynyt. Pienen huudon jälkeen tilanne on lauennut.

Huomioita itselleni eläkeikää varten: mieti tarkkaan, kannattaako jäädä kokonaan pois töistä, jos vaan siellä pitävät. Jos jäät pois kokonaan, hanki aikaavievä harrastus, johon liittyy aikataulu. Jos aikataulua ei ole, vietät liikaa aikaa yöpuvussa ja syötät läheisesi pumpuloiksi. Toki jos se siinä vaiheessa kiinnostaa, niin anna palaa vain.

Illalla katsoimme yhdessä the Blues Brothers elokuvan. Olipas se viihdyttävä! En muistanutkaan kaikkia juonen käänteitä. Musiikkihan on aivan mahtavaa. Muistan, kun näin leffan ensimmäisen kerran Mikkelissä ensimmäisen urani opiskeluaikana yhdessä kämppä- ja opiskelukaverini kanssa. Pitkän aikaa käyttäydyimme päissämme kuin Jake ja Elwood maneereja ja sanontoja myöten. Voi meitä, mutta hauskaa oli!

Hän menee viemään äidilleen kukkasen. Itse olen muistellut lapsuuttani useampaankin otteeseen, äitee olisi täyttänyt vuosia viime viikolla. Harmi, ettei hän saanut elää pidempään. Usein mietin hänen päässeen elämän kivoihin puoliin kiinni vasta eläkeikäisenä - onneksi hän sai edes ne vuodet. Ja onneksi itse otin hänestä mallia, kuinka en tahdo elää elämääni. Kaipahan äiti oli välillä salaa ylpeäkin, vaikka useammin sain kuulla, että pitääkö se aina näkyä ja kuulua, että enkö voisi olla tavallinen. En ollut, pahoitteluni sinne jonnekin. En kadu, enkä muuttaisi sitä puolta itsestäni.

Tietotekniikka leikkii Claude Monetia. Välillä tv:n kuva pikselöytyy impressionistiseksi maalaukseksi. (Kaikkea sitä kerkeää lakkolainen seurata.)

Kunpa lakko loppuisi tänään. Töihinmeno alkaa pelottaa.