Amatöörifilosofi

Kävin lauantaina kotona kauhistelemassa kylpyhuoneen remonttia. Kuivaaminen oli lopetettu, hyvä asia sinänsä, mikään ei ole vuotanut minnekään. Vielä kun saisivat tehtyä jotain uutta. Hirvittävän näköistä oli asuintiloissakin, kun kaikki kolot olivat täynnä eteisen ja kylpyhuoneen kalusteita. Kävin tutustumassa sisäpihalta löytyvään kylpyhuonekonttiin - olisi sen kanssa hätätilassa tullut toimeen.

Pikkuhiljaa valmistaudumme kuitenkin vaihtamaan seuraavaan väistöasuntoon. Kun aikani itkin ja kauhistelin remontin venähtämistä, otin lusikan kauniiseen käteen, laitoin viestin työmaailmasta tutulle yhteyshenkilölle. Sieltähän se apu löytyi. Muutamme huoneistohotelliin 29.4. saakka. (Mutta tämänhän minä jo kerroinkin. Olen vain niin helpottunut, että kyllä onnenpotku päässä pyörii.) Jos rempan saavat päätökseen aikaisemmin, onpahan aikaa siivota koti ja kantaa tavarat takaisin vähitellen. Onneksi paikallisliikenteen bussit kulkevat suhteellisen läheltä molemmissa päissä.

Luen Margaret Atwoodin dystopia-trilogian viimeistä osaa, Uusi maa-romaania. Taas hidastelen, maistelen kerääviä juonenkäänteitä ja jo nyt ikävöin hahmoja, kun tiedän kirjan pian loppuvan. Oli oikea ratkaisu lukea ensin Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit, paljon olin niistäkin kerennyt unohtaa. Onneksi mukana on vielä kaksi Antikvariaatti Sofiasta löytynyttä kirjaa: Hanif Kureishin Musta Albumi ja Will Selfin My Idea of Fun, jospa niillä pärjäisin kotiin saakka.

Välillä mieleen tulee kummallisia ajatuksia. Kun kuolen, jään paitsi kaikesta hyvästä kirjallisuudesta, jota sen jälkeen kirjoitetaan tai jota en kerkeä elämäni aikana löytää. Mutta ehkäpä on niin, ettei sitä kuolemansa hetkellä kerkeä miettiä, on vaan nyt tehtävä parhaansa, ettei jätä hyvää kirjaa lukematta. Tai hyvää tekoa tekemättä, tutustumatta uuteen ihmiseen, opiskelematta kiinnostavaa asiaa, rakastamatta, antamatta anteeksi, lepäämättä, haastamatta itseään...

Toinen lomapäivä menossa. Luvassa pakkaamista, pyykinpesua ja siivoamista. Ai niin ja kaupassa pitää käydä. Samoin kotona, unohdin ottaa puolukkajauheen ja Hän kaipaa puhdasilmasprayta, tietokone kuumenee, kun pöly tukkii tuulettimen. Kyllä me selviämme, jos yhdessä saamme jatkaa.

Deminutiivi - lomanen

Aloitin talvilomani. Minulle on kasautunut reilusti levon tarvetta ja vain viikko lomaa. Niinpä tulee mieleeni kutsua talvilomaviikkoa lomaseksi. Lomanen - viikon kestävä vähäinen lepohetki suolatehtaan arjesta. Ja viikon päästä kun menen takaisin töihin päiväksi ennen viikonloppua, tiedän olevani loman tarpeessa.

Inhaa olla oikeassa paskoissa asioissa. Hänen kanssaan puhumme politiikkaa ja seuraamme maailmaa. Yksi asia meitä on viime päiviin saakka erottanut, Hän on uskonut itänaapurin Puttepossun ja Kiinan Pingispallon jotenkin pysyvän ruodussa ja pitävän myös kansansa aisoissa. Minä taas epäilin ja luin merkkejä toisin. Nyt Hänelle kävi kuin pressa-Salelle: naamiot putosivat. Hän uhoaa ikuista kostoa, minä pessimisti taas pelkään, ettei vain vielä tule kamalampia käännöksiä ennen kuin pästään kohtaan, jossa diktaattori kuolee oman käden kautta, tapetaan tai vie mahdollisimman monta mukanaan.

Toinen asia, mistä olen jo kauan juputtanut, on kulutusyhteiskunnan kuolema. Ihmettelen, eivätkö ikäiseni tajua, ettei tällainen voi kestää. Nuoruudessani kaatopaikat olivat vielä tyhjiä, tavaraa haudattiin maahan mallilla "pois silmistä, pois mielestä", sitä katselin kauhuissani jo kääpiönä. Sittemmin ihminen on jo ymmärtänyt ryhtyä kierrättämään hylkäämiään romuja, vielä kun tajuaisivat, ettemme tarvitse niin pajon alunperinkään. Olemme kulutusyhteiskunnan huipentuma, reliikki, joka ilmeisesti vain pakon edessä ymmärtää, että se on loppu nyt. Raha tai tavara eivät takaa onnea, matkat ympäri maailman eivät tuo maailmanrauhaa tai avarra maailmankuvaa. Rauha ja mielen avartaminen tapahtuu kotosalla, jos avaa silmänsa ja alkaa miettiä, millaisen pallon aikoo jälkikasvulleen jättää.

Olen pommikuopan reunalla kasvanut lapsi, Pohjois-Karjalaa pommitti itänaapuri taajaan, kun halusi katkaista kuljetusyhteyden Lappiin. Leikin yksin 2-3-vuotiaana junaradan varressa, mummo varoitteli, että jos kaivellessani törmään isoon mustaan metalliseen mötikkään, kaivelu pitää lopettaa, silloin tällöin löytyi vielä 60-luvulla suutariksi jääneitä ammuksia. Sieltä taitaa pessimismini olla kotoisin, Pojois-Karjalan kangasmetsistä.

Kunpa olisin väärässä!

Draamakuningatar - When bad turns to worse, and back

Taisin tehdä selväksi, ettei väistöasuntomme ole lempipaikkani tässä maailmassa. Edullinen ja ajaa asiansa, mutta silti, fengshui tai jokin muu tökkii. Toki tökkii rahan menokin. Mutta silti kauhistuin, kun Hän kertoi nähtyään meillä kotona remppakavereita, että suunnittelemamme yltiöoptimistinen aikataulu ei pitäisikään paikkaansa, vaan tarvitsisimme ainakin kolmen viikon lisämajoituksen.

Minullahan on tapana saada hermoromahdus, kun asiat muuttuvat liian nopeasti, ilman riittävää reagointiaikaa. Niin nytkin. Mistä helv*tistä löytäisin pilttuun, johon meillä on varaa? Harkitsin vakavissani viinan juomista terapeuttisista syistä. Sen lisäksi lupasin itselleni viikonlopuksi julkista itkua, naamakirja-avautumisia, syyttelyä ja metron alle kävelyä. En vaan tiennyt, ketä muuta voisin kormuuttaa kuin näköalatonta itseäni.

Siitä kun tänä aamuna tokenin, vertailin hintoja, käytin häikäilemättömästi entisiä työsuhteita hyväkseni. Sain meille majoituksen kuukaudeksi lähes samaan hintaan huoneistohotellista, hinta sisältää viikkosiivouksen ja lakanoiden vaihdon, talon alakerrassa on Eilepa ja työmatkan melkein kävelen. Herää kysymys, miksi tuo ei tullut mieleeni jo ensimmäisellä kerralla. Siksi koska en tahtoisi käyttää työsuhteita, eikä residenssissä ole parveketta - Hän joutuu ravaamaan alakerrassa.

Entiseltä kollegalta en ilkeä enää pyytää kuljetuksen kuin uuteen kohteeseen. Sieltä on tavarat saatava julkisilla takaisin kotiin vähän kerrallaan. Ja jumalauta, jos ei koti ole huhtikuun lopussa kunnossa, niin menen itse tekemään sen loppuun!

Muuten maailmassa menee paremmin. Loma alkaa ensi torstaina Diablon keikalla ja Hän kävi lääkärissä ja sai lääkkeet, jotka vaikuttavat toimivan. Ihmeitä tapahtuu. Ehkä maailma ei olekaan ihan paha, vaikka sitä aina luulen.

Seuraan päivittäin nykyään Suomen väkiluvun kehittymistä. Tänään se oli yli 5 560 080. Tulee mieleen Jack Kerouacin runo, johon joskus 80-luvulla rakastuin ja joka alkaa jotenkin niin, että...

POEM

I demand that the human race
cease multiplying its kind
             and bow out
             I advise it

And as punishment & reward
for making this plea I know
              I'll be reborn
              the last human
Everybody else dead and I'm
an old woman roaming the earth
               groaning in caves
               sleeping on mats

And sometimes I'll cackle, sometimes
pray, sometimes cry, eat & cook
                 at my little stove
                 in the corner
"Always knew it anyway,"
                 I'll say
And one morning won't get up from my mat.

Onni täällä vaihtelee, eikä taivaan isää näy

En varmaan koskaan ole saanut tällaisia suukopuja aikaiseksi veljieni kanssa kuin parin viime vuoden aikana. Usein epäilen sen johtuvan maantieteellisestä erostamme. Pohjoisemmassa Suomessa monet poliittiset päätökset tuntuvat näyttävän silkalta kiusanteolta. Niin kuin bensalitran hinta. Ja kaikki on hallituksen kehitysavun syytä.

Onneksi usemmiten vältämme täyden rähäkän. Tai sitten kolmas meistä vetää uuden epäreiluuskortin esiin, silloin viimeistään tajuamme, että kaikilla meistä on ongelmamme, samaa perhettä kuitenkin olemme, pidämme loppupelissä toistemme puolta aina.

Henkilökohtaisesti uskon meidän sukupolvemme jäävän tämän kulttuurin viimeiseksi kulutusjuhlasukupolveksi. Koko nykyinen kulttuuri alkaa olla tiensä päässä, käy kuin mayakulttuurille, Rooman valtakunnalle tai mitä näitä nousuja ja tuhoja nyt on ollut. Toki raunioista taas joku uusi malli nousee, jos nyt emme ydintalveen tupsahda. Yksi hälytysmerkki rappiosta ja tuhosta on taloudellisen eriarvoistumisen kärjistyminen - itsekkyys meidät kaataa. Pian vyöryvät pohjoiseen nälkää, sortoa, kuivuutta ja sotaa karkuun isot laumat. Näinköhän ne rajoillemme pysähtyvät lupaa pyytämään?

Sitä tärkeämmäksi minulle on noussut ihmissuhteen arvo. Haluan elää mahdollisimman pitkään rauhassa tätä pientä taloudellisesti vaatimatonta, mutta henkisesti rikasta elämäämme Hänen kanssaan. Jokaisen hyvän päivän jälkeen olen kiitollinen. Ja niin olen huononkin, koska aina ne paranevat, kun vaan saamme olla yhdessä. Vaikeudet on helpompi kestää, kun jakaa ahdistuksensa toisen ihmisen kanssa. Niin myötä- kuin vastamäessä.

Tänään olen viettänyt saldovapaapäivää. Mietin nimittäin jo eilen oloani, jotenkin kehno. Olen matkustanut joka päivä väistökämppään siirtymisen jälkeen bussilla - eipä olisi ihme, vaikka olisin jo sanut koronan. Kuumetta ei ole, vähän valuu nenä ja vähän yskittää. Mutta kun kerran on mahdollisuus levätä hetki, niin käytän sen. Sen lisäksi opettelen uutta pesukonetta. Pitääkö kaiken aina olla vaikeata ja kantapään kautta koeteltavaa?

Vihdoinkin patsas on saanut jotain järkevää käyttöä. #maailmanräyhää

Kolmas hääpäivä

Maailmantilanne ja väistöasunto eivät poista iloamme toisistamme. Kolme vuotta sitten sanoimme tahdon. Tahdomme edelleen. Devin Townsendin Ih ah sen sanoo:

As everything in life, comes together now

I need your mind

And everything is light, I remember now

I see you rise.

And all the lonely things, seem to want to change

I'll sleep on it tonight.