Ei minua ahdistakaan

Mietin eilen, valtaako mieleni sunnuntaiahdistus, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei näy. Loppuloma on ollut niin täynnä ohjelmaa, että on ihana vain olla. Lepäilen saunan jälkeen makuuhuoneessa, Hän katsoo urheilua. Urheilu on usein erinomaista päiväunien taustakohua, tasainen papatus merkityksettömästä aiheesta on ihanan unettavaa.

Päiväunista tuli mieleen torstai. Matkasimme ensin Itikseen, Hän kävi lääkärissä ja minä shoppalin sillä välin Clas Ohlsonissa (korvatulpat, kaksi koukkua kylppäriin, kittiä oven paikkaamiseen, kolmijalka ja kielet kitaraan). Sen jälkeen Hän kävi passikuvassa, passi oli mennyt vanhaksi jo marraskuussa, nyt kun vielä saisin Hänet tekemään hakemuksen. Kappahlista tarttui mukaan uusi pipo. Sitten matkasimme Hagikseen. Lounastimme pizzaa Da Vincissä ennen kuin poikkesimme Vihreällä Planeetalla. Liu Cixinin scifi-trilogia oli edelleen hyllyssä, nyt se muutti meille.

Olimme kotona joskus ennen neljää. Olin aivan poikki ja hiivin päiväunille. Hän teki minulle seuraa, kuinka ollakaan, itse nukuin reilun tunnin, Hän melkein neljä. Päivärytmi sekosi aika tehokkaasti, sain kuitenkin perjantaina käytyä viikonlopun ruuat sekä hääpäivälahjamme pellavalakanat. Niitä olen mieluillut useamman vuoden.

Eilen vierailulle saapui Hänen lapsenlapsensa äitinsä kanssa. Hän piristyy silmissä, kun pääsee apinoimaan nuorison kanssa. Ihanaa nähdä puolisonsa silminnähden onnellisena, etenkin kun oma jälkikasvu ei kaikkiseltaan ole Hänelle aina onnenhetkiä tuottanut. Seuraava vierailu on jo sovittu pääsiäiselle. Hienoa, kun Hän pääsee syventämään suhdetta tuoreeseen sukulaiseensa. Minä nyt tunnetusti en lasten päälle juuri mitään ymmärrä, kunhan käyttäytyy hyvin eikä loukkaa isovanhempaansa.

Voi olla, että lepään jälleen hieman. Uudet lakanat lisäävät sängyn vetovoimaa. Olenkohan tulossa vanhaksi, kun unen ja levon tarve lisääntyvät?

Olen järkyttynyt, että makuuhuoneeseemme on hiipinyt vihreä väri. Outoa.

Hääpäiväkukkaset

Kissanhoitokiitoskukkaset

Sivunkääntäjän tunnustukset

Jotenkin harmittaa jälleen kerran työ. Asiat eivät siellä juuri nyt suju aivan tahtomallani tavalla. Taloudelliseen tilanteeseen vedoten esihenkilöni esihenkilö vetoaa, että suostuisin position muutoksiin ilman palkantarkistusta. Harmi, ettei yhdestä hakemastani paikasta ole kuulunut mitään. En edes voi haaveilla vaihtavani työtehtäviä. Todennäköisesti joudun vielä myöntymään. Minulla on esi-ihmeiden puolivillaisista lupauksista huonoja kokemuksia. Olisiko vastaukseni italialainen lakko? (Aikaisemminkin tästä on taidettu puhua.)

Varasin viikon päähän edestakaiset junaliput länsirannikolle. Westcoast surfing tulee maksamaan eur 110! Minä nyt kuitenkaan ulkomaille ole matkaamassa! En edes muista, koska viimeksi olen noin paljon lipuista maksanut. Mutta kun en ole tavannut ystäviani viiteen vuoteen, on jo korkea aika. Hän ei tahdo mukaan lähteä, välillä Hänen on kovin vaikeata lähteä uusiin paikkoihin. Enkä minä tahdo pakottaa tietenkään. Ehkä pieni ero tekee jälleen hyvää.

Tiistaina tytärpuoleni olisi täyttänyt 33 vuotta. Vaan kun ei ole täyttämässä. Miksi? Voisiko joku vastata hänen puolestaan? Voiko jonnekin huutaa epäreiluutta? Voisiko hän tulla kertomaan, missä epäonnistuin, enkä kuunnellut? En loppuvaiheessa pitänyt silloisesta puolisostani enkä tytärpuolestani, mutta asiat muuttuivat. Hänestä kehittyi mielenkiintoinen, älykäs ja empaattinen ihminen. Ei voi puhua, koska suru.

Kirjallisuus on ihan kamala laji. Sanon minä , joka kuvittelin pystyväni lukemaan mitä vain. Nyt olen vasta puolivälissä Antti Hyyrysen Viimeinen Atlantis-kirjaa. Meillä asuva, eikun siis Hän, on jo useampaan otteeseen suositellut, että lopettaisin kirjan lukemisen. On muuten elämäni ensimmäinen kirja, joka saa minut tolaltani ennen kuin loppuun olen päässyt. Aikaisemmin tiesi, että kirja loppuu hyvin, mutta tämän kanssa ei tule niin käymään. Tiedän jo nyt. Ja miten lähelle kirjan teema tätä päivää hiipii! Itken ihmisen paskaa, jota en voi korjata kuin omalta kohdaltani.

Uskomattoman paljon on tuskaisia asioita maailmassa. Silti, eri paljon hyvää, ja kun elämättä ei kuitenkaan voi olla. Mulla on tunteet! Ai niin ja Hän on ihana. Ja terveisiä pylleristä itsensä maailmasta pyyhkiville sieluille! Hienoa syyspäiväntasausta eläville! (Ei kai nyt vaan kukaan huomaa, että tärkein asia on sivulauseina maailmalla, ettei vaan tarvitsisi selittää, miltä tuntuu? Epäreilulta!)

Mökkierakon vieraskirja

Ihanaa, keli viileni! Nyt voi ryhtyä odottelemaan sateita, että ensi viikonloppuna viimeistään pääsemme sienestämään. Tähän saakka kontribuutioni lajiin on ollut autosienestys, kävin perjantaina täyttämässä juomavesiastian  ja paluumatkalla pysäyttelin autoa aina, kun tien vierellä vilahteli sieniä. Sain kerättyä puolisen litraa kantarelleja sekä pari bonuslimanuljaskaa, jotka heitin sekaan lasagnen kastikkeeseen umamia lisäämään.

Luin loppuun Jyväskylän reisulta mukaan tarttuneen Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät-romaanin. Vähän se oli hömppää, mutta sen verran monimutkainen ja mielenkiintoinen juoni, että jaksoin kiinnostua loppuun saakka. Aika sympaattinen kirja. Näköjään sille löytyisi parin kirjan verran jatkoakin, jos eteen tulevat, taidan nekin lukaista pois. Nyt kuitenkin tarrasin Høegin Sinun silmiesi kautta-romaaniin, jonka alkuasetelma on niin koukuttava, että mielikuvitustani kutkuttaa, mihin Peter tällä kertaa päätyy. Hän kun on sapioseksuaalisen mieleni ilon ja autuuden kohde.

Perjantaina saapui veljentytär. Vietimme illan ruokapöydän ääressä, vatuloimme perheen menneisyyttä, hänen avoeroaan sekä tulevaisuuden tarjolla olevia mahdollisuuksia. Lauantaina kerkesimme vierailla Taidekeskus Väinölän naivistinäyttelyssä ja ruokaostoksilla ennen kuin suuntasimme takaisin mökille. Vähän meidän jälkeemme sinne saapuivat veliseni vaimoineen. Vietimme rattoisan leppeän lauantain varjossa ja rannassa. Saunan jälkeen söimme terassilla varjossa. Aurinko oli varsin armoton, mutta onneksi tuuli riittävästi, ettei keli aivan mahdoton ollut.

Hän on jatkanut töitään (soitellut ja laulanut) aina, kun vieraat ovat poistuneet. Onneksi nykytekniikka mahdollistaa sen myös mökkiolosuhteissa. Kala ei ole rannassa tarttunut onkeen, vaikka madot ovatkin maistuneet, saattaisi tulla parempi saalis, jos lähtisi veneilemään kohti kaislikoita.

Herään edelleen kuuden seitsemän välillä, mutta nukun päiväunia. Sielu lepää.

Amatöörifilosofi

Kävin lauantaina kotona kauhistelemassa kylpyhuoneen remonttia. Kuivaaminen oli lopetettu, hyvä asia sinänsä, mikään ei ole vuotanut minnekään. Vielä kun saisivat tehtyä jotain uutta. Hirvittävän näköistä oli asuintiloissakin, kun kaikki kolot olivat täynnä eteisen ja kylpyhuoneen kalusteita. Kävin tutustumassa sisäpihalta löytyvään kylpyhuonekonttiin - olisi sen kanssa hätätilassa tullut toimeen.

Pikkuhiljaa valmistaudumme kuitenkin vaihtamaan seuraavaan väistöasuntoon. Kun aikani itkin ja kauhistelin remontin venähtämistä, otin lusikan kauniiseen käteen, laitoin viestin työmaailmasta tutulle yhteyshenkilölle. Sieltähän se apu löytyi. Muutamme huoneistohotelliin 29.4. saakka. (Mutta tämänhän minä jo kerroinkin. Olen vain niin helpottunut, että kyllä onnenpotku päässä pyörii.) Jos rempan saavat päätökseen aikaisemmin, onpahan aikaa siivota koti ja kantaa tavarat takaisin vähitellen. Onneksi paikallisliikenteen bussit kulkevat suhteellisen läheltä molemmissa päissä.

Luen Margaret Atwoodin dystopia-trilogian viimeistä osaa, Uusi maa-romaania. Taas hidastelen, maistelen kerääviä juonenkäänteitä ja jo nyt ikävöin hahmoja, kun tiedän kirjan pian loppuvan. Oli oikea ratkaisu lukea ensin Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit, paljon olin niistäkin kerennyt unohtaa. Onneksi mukana on vielä kaksi Antikvariaatti Sofiasta löytynyttä kirjaa: Hanif Kureishin Musta Albumi ja Will Selfin My Idea of Fun, jospa niillä pärjäisin kotiin saakka.

Välillä mieleen tulee kummallisia ajatuksia. Kun kuolen, jään paitsi kaikesta hyvästä kirjallisuudesta, jota sen jälkeen kirjoitetaan tai jota en kerkeä elämäni aikana löytää. Mutta ehkäpä on niin, ettei sitä kuolemansa hetkellä kerkeä miettiä, on vaan nyt tehtävä parhaansa, ettei jätä hyvää kirjaa lukematta. Tai hyvää tekoa tekemättä, tutustumatta uuteen ihmiseen, opiskelematta kiinnostavaa asiaa, rakastamatta, antamatta anteeksi, lepäämättä, haastamatta itseään...

Toinen lomapäivä menossa. Luvassa pakkaamista, pyykinpesua ja siivoamista. Ai niin ja kaupassa pitää käydä. Samoin kotona, unohdin ottaa puolukkajauheen ja Hän kaipaa puhdasilmasprayta, tietokone kuumenee, kun pöly tukkii tuulettimen. Kyllä me selviämme, jos yhdessä saamme jatkaa.

Toivoa se on epätoivokin

Luin Hesarin työuupumus-artikkelin, selvisi, etten ole uupunut, koska tunnetta riittää. Olen epätoivoinen. En ole loman jälkeen saanut kurottua rästejä kiinni. Joka päivä ahdistun hivenen lisää. Olen yrittänyt puhua tästä, mutta kun kenelläkään ei ole aikaa tai resursseja, niin pahoin pelkään, ettei tässä hyvin käy.

Ja niin ihana viikonloppu kun minulla on takana. Perjantain vietimme rauhallisesti yhdessä, lauantaina ajelin Onnibussissa Joutsaan juhlistamaan ystävättären syntymäpäiviä. Ja vähän omianikin siinä samalla. Varmistin jo aikaisemmin, että Hänelle sopii, että vietän syntymäpäiväni muualla, etenkin kun kyse ei täysistä vuosista ole. Mutta outoa on olla erossa, olemme viettäneet korona-ajan niin tiiviisti yhdessä. Oli mahtavaa tulla kotiin sunnuntaina, ikävä kerkesi tulla.

Ystävän poikaystävällä - niin kai se pitää ilmaista - on kuivan maan mökki, vanha kauppa ja posti. Viehättävä iso piha, söpö talo, jossa tekemistä tulee riittämään, saunassa leppeät lämmöt ja juhlan kunniaksi pihassa oli paljukin. Oli mahtava vuorokausi, hyvää ruokaa, naurua ja puhetta, pubivisaankin kerkesimme osallistua siellä keskellä korpea.

Ennen mökille siirtymistä peippailimme Joutsassa. Kirpputorikierrokselta löysin Brian Aldissin Helliconian Kesän ja Talven, hinnaksi tuli neljä euroa. Puuttuvan Kevään saan Hänen ystävältään. Mahtavaa! Siitä on aikaa, kun ne olen lukenut.

Palatakseni vielä työongelmaani. Pelkään pillahtavani itkuun ja avautuvani jollekulle väärälle ihmiselle väärään aikaan. Pelkään, että saan hankalan työntekijän ja valittajan maineen. Pelkään potkuja ja työttömyyttä. Minun on PAKKO jaksaa ja keksittävä keino, miten kuron kiinni työrailoni. Se vaatii keskittymistä, ehkä onnistun paremmin kotona kuin toimistolla.

Yritän olla ajattelematta töitä työajan jälkeen. Ehkä auttaa, että kirjoitin ne pois päästäni. Pitää muistaa hengittää. Enkä saa rassata liikaa ystäviä tai Häntä - jos menee mahdottomaksi, menen työterveydenhoitoon. Ratkaiskoot sitten he ongelmani, jos työyhteisö ei pysty. Mene tiedä, vaikka saisin jotain unohdusnappeja - no, vitsi! Eivät ne niitä enää nykyään kirjoittele, pirulaiset.

Syntymäpäiväkakkua ja alla baarin drinkkilista.

Intternetistä on pihistetty tuo viimeinen kuva.

Maailmankaikkeuden kootut selitykset

Yrittääkö maailmankaikkeus selittää jotain?

Ensin hajosi verenpainemittarista mansetti. Kone on vasta yhdeksisen vuotta vanha, hoitaa muuten hommansa tyydyttävästi. Onneksi malli on sen verran yleinen, että sain tilattua uuden mansetin. Sitä tilatessani mietin, että lienee ihan onni, etten juuri tahtoessani töiden jälkeen voinut mitata verenpainetta, kun olkaan kohdistetun lisäilman sijaan olisin tarvinnut lisähappea. On kuulkaas ollut komea työviikko! (Enkä taaskaan voi enempää todeta, kun että töissä pyöröovet voisivat olla kova sana, ja vituix meni koko vapaussota meikäläisen esimiesosaston osalta.)

Torstaina halkesi yksi syvä turkoosi Teema-lautanen kesken ruokailun. Tiedättehän, kun kuulette sen pienen raksahduksen, lasite väsyy kuuma-kylmäkäsittelyyn ja kolhintaan ja antaa periksi.

Turkoosia väriä ei enää valmisteta tietenkään, mutta tori.fi pelasti. Siellä olisi myynnissä kokonaisia turkooseja Teema-astiastoja. Onneksi tilaa ei kaapeissa ole, tilasin vain kaksi lautasta (ihan varalta, jos toinenkin hajoaa). Ongelmitta en tietenkään päässyt, Torin järjestelmässä oli ongelmaa ja viivettä. Pelotti sekin, että teenkö huijarin kanssa kauppoja, mutta lähes perushankintahintaan taidan saada kaksi yhden tilalle, ainakin lähetys näkyy jo Oma Postissa. Mutta miten kukaan enää uskaltaa tilata keneltäkään ketään?

Hyvät uutiset: löysin ensimmisen lomapätkän päätteeksi yhdestä antikvariaatista Atwoodin Herran tarhurit. Olipas se sitkeässä! Maailmanrauha ja eläkepäivät siltä osin pelastettu, kun vaan rauha säilyy ja minä joskus uskaltaudun jäämään eläkkeelle. Pahoin pelkään, ettei näillä tuloilla kovin kummoista eläkettä kerätä. Jotta näinköhän kerkeän kirjoja lukemaan.

Meillä eletään parisuhteessa rauhaiseloa. Hän seuraa olumppialaisia ja yrittää välillä innostukseltaan tuputtaa tietojaan minullekin. Minä taas pyrin olemaan kuuntelematta, ettei vaan verenpaine nouse. Muutenhan meillä ei normaalitilassa hankausta keskinäisissä väleissämme ole. Toisen rokotuksen jälkeen olen ollut fyysisesti aika poikki, siitä tulee maanantaina kaksi viikkoa, eli tarjolla oleva suoja on saavutettu. Ehkä tästä selviää hengissä.

Vielä kaksi työpäivää ennen loman alkua. Tiedän, miten nopeasti aika kuluu. Ainakin takaisin töihin palatessani luvassa on jälleen kerran mielenkiintoisia aikoja. Parkua kolmannella?

Yhteiseloa

Aina välillä havahdun kesken kaiken pakahduttavaan rakkaudenpuuskaan. Tajuan meidän olevan joukkue, toimimme yhdessä samaan suuntaan.  Eilen se oli kodinhoito, sillä välin kun kävin kaupassa Hän siivosi ja tiskasi. Jostakusta voi vaikuttaa pieneltä ja triviaalilta itsestäänselvyydeltä, mutta olen aina todennut kodinhoidollisten asioiden yhdessä tekemisen vaikuttavan minuun kuin kissanminttu kissaan. Etenkin kun edellisissä parisuhteissa ei sellaista ole tarjolla ollut.

Tai kun minä tuijottelen Rosebudin Hergen syntymäpäivätarjousta kaikista Tintti-sarjakuvista ja kun ilmaisen kiinnostukseni niiden hankkimiseen, Hän ei käytä järjen ääntä, vaan kannustaa. Niinpä tilasin meille "palkinnon" raskaasta työrupeamasta, kalliiksihan se toki kävi. Puolustelin itseäni, että korona-aika on vähentänyt kulutusjuhlaamme. Ja olihan kirjoja kuitenkin 24, tahdoin koko sarjan. Eikä sillä rahalla olisi saanut kuin 9 uutta kirjaa tai 7 keskihintaista keikkalippua. Sarjakuvat vievät vähemmän tilaa ja säilyvät pidempään. Eikä meillä ole elätettäviä kääpiöitä. Niin ja olen sarjakuvafriikki/-hullu. Sen meinasin unohtaa.

Lapsuusajan haaveena ovat myös kaikki Lucky Luket ja Asterixit. Naapurilla ne olivat, yhtenä kesänä minut, ujo hiljainen 9-vee, oli värvätty kastelemaan lomareissun ajaksi kukkasia. Kukat varmaan kuvittelivat olevansa loman loppupuolella riisi-kasveja, koska tein tikusta asiaa, että pääsisin sinne lukemaan sarjakuvia. (Pahoitteluni menneisyyteen naapuriin, toivottavasti kasvit selvisivät koettelemuksesta.)

Meidän joukkuetta yhdistää kirjallisuus monen muun asian lisäksi. Mieluummin mietin yhdistäviä asioita kuin hankaavia. Tänään on taas ilta täynnä urheilua, mutta huomiselle olen tilannut ennäkkoäänestyskävelyretken naapurilähiöön.

Oi aikoja, oi tapoja

Lomailu oli ihanaa, mutta typerää.

Tajusin sen jo maanantaina, kun ryhdyin tekemään projektia, jonka pitäisi olla valmis jo. Sen lisäksi lisääntyvä kollega jäi sairaslomalle tiistaina. Pelko- ja ahdistuskerroin nousi perjantaita kohti siinä määrin, että perjantaina purskahdin hysteeriseen itkuun yhden idioottipuhelun jälkeen. Ns. auttava taho kuvitteli auttavansa sillä tavoin, että hän soitti minulle ja vaati vastauksia ilmaantuneisiin kysymuksiin sen sijaan, että olisi itsenäisesti ratkaissut niitä.

Hyvä puoli asiassa oli, että korkein esi-ihme taisi tajuta, että minullakin on joku arvo, vaikka en loistava tähtönen olekaan. Ja projektikin on lähes valmis. Noin 95%. Loput parsin maanantaina. Tai tiistaina. Kuka näitä nyt laskee ja mikä on tärkeätä?

Nautimme yhteisestä kotiviikosta. Saimme pari ikuisuusprojektia tehtyä. Parhautta oli kirjahyllyn siivoaminen ja järjestäminen. Jos tilaa olisi enemmän, hyllyä voisi käyttää tilanjakajana ja täyttää molemmin puolin. Nyt kirjat pitää järjestää koon mikaan kahteen riviin. Ei paras, mutta ihan toimiva tapa.

Vaikeata on kirjoista luopuminen. Sain kannettua kierrätyshyllyyn vaivaiset yhdeksän kirjaa. Pahoin pelkään, että tänä vuonna tulee hankittua enemmän kuin yhdeksän uutta tilalle. Toisaalta nyt voi lukea myös vanhoja kirjoja, kun on löytänyt ne uudelleen.

Kevät saapuu. Aika kulkee huomaa vauhtia ja paradoksaalisesti kaikki on pysähdyksissä. Mitään ei voi suunnitella eikä odottaa. Hän totesi talven olleen pitkä, huomautin, että yleensä olemme käyneet keikoilla, kestinneet ystäviä ja vierailleet pohjoisemmassa Suomessa. Ja nyt ei mitään.

Onni on, että meillä kaikki on hyvin. Olemme terveitä ja elämä on sopuisaa. Emme riitele, mitä nyt saamme molemmat pieniä hermoromahduksia vuoronperään. Ne menevät ohi. This too shall pass. (Tähän voisin rykäistä vuodatuksen elämän lyhyydestä ja epäilyksistäni sen tarkoituksenmukaisuudesta, mutta enpä taida vielä. Voi olla, että nihilistinen maailmankuvani paranee, kunhan rakkautta koronan aikaan muuttuu normaalieloksi. Mutta aika näköalaton välillä olen.)

Ensimmäinen lomapäivä

Näin tietenkin asiaankuuluvasti työorientoituneena henkilönä työunta, heräsin kuitenkin vasta seitsemän jälkeen enkä aamuyöllä. Kiitos kuuluu pienelle siniselle (Triptyl), joka estää minua pomppaamasta pystyyn aamuyön "taistele, tai kuole"-mielenvireessä. Käytän lääkettä, jos olen useampana aamuyönä herännyt saamatta uudelleen unta. Minulla se toimii, kaikilla ei.

Suunnitelmissa ei ollut mitään. Kaivoin kuitenkin uskollisen Evan esille ja paikkasin pois neljä paria farkkuja. Avioeron jälkeen investoin 80 euroa ompelukoneeseen. Pitää myöntää, että kone on useasti maksanut itsensä takaisin - sen verran pullero kun olen, että farkut siukuvat haaroista. Hänen housunsa taas hajoavat takamuksesta silkkaa vanhuuttaan. Meillä ommellaan välillä paikka paikan päälle. Markat eivät tosin pesi päällekkäin, vaikka vanha sanonta antaa niin ymmärtääkin tapahtuvan.

Iltapäivällä innostuin takomaan June's Journey-peliä. Siellä oli taas joku pikapeli käynnissä, himoitsin kolmea punaista palkintoboksia. Tiesin kyllä, miten tulisi käymään, kun marraskuussa latasin pelin puhelimeen. Olen koukussa. Hän huvittaa minua omintakeisella huumorillaan soittotouhujen välissä. Loma-aika ei nyt paljon eroa työpäivistä, kun olen tehnyt niin pitkään etätöitä, olemme tottuneet toistemme läsnäoloon. Koti vaikuttaa aina vain enemmän siiselinpesältä.

Huomenna pitäisi uskaltautua käymään Pirsmassa. Puuttuu kaikenlaista hampaanväliharjoista wcpaperiin. Ja jotain pitäisi keksiä ruuaksi, blinit loppuivat. Ja ehkä olisi ihan kiva käydä ulkonakin, vaikka lumisadetta on luvassa. Peruutin ainokaisen kodin ulkopuolelle suunnittelemani tapahtuman, kampaajan, koska en uskalla bussiin. En millään tahtoisi sairastua nyt, kun rokotus olisi muutaman kuukauden päässä. Olenpahan sitten ainakin kampaajaa vailla, kun sinne joskus uskaltaudun.

Ehkä tämä ei ole aivan täydellinen loma, mutta toisaalta vaatimukseni loman suhteen ovat varsin vaatimattomat. Pääasia, ettei ohjelmaa ole liikaa. Lukemisvaihtoehtoja tekisi mieli, Nick Caven Bunny Munron kuolema on aika ankeaa lomaluettavaa. Kirja on enemmän surkuhupaisa kuin musta komedia. Mutta annan kirjalle vielä mahdollisuuden.

Ei nukuta - kas, sunnuntai-ilta

Mistä tietää, että arki koittaa? Siitä, ettei nukutakaan illalla. Sitten vedän maanantai-illan silmät ristissä ja odotan säällistä nukkumaanmenoaikaa. Mutta eipä hätää, nykyään en enää menetä hermojani unirytmin vaihtelun takia. Annan armoa itselleni.

Armosta puhuimme Hänen kanssaan, kun aamulla katselimme Maarit Tastulan haastattelua Tommi Kinnusen kanssa. Olipa harvinaisen selkeätä, ihmistä rakastavaa ja konstailematonta puhetta. En koskaan ole pitänyt suurista saarnaajista, vaan pienieleisistä filantroopeista. Haastateltava toivoi ihmisten antavan itselleen armoa, virheisiin ei kuole ja täydellistä ei tarvitse tulla.

Ehkäpä joskus luen jonkun Tommi Kinnusen kirjan. Tosin näinä päivinä en ole kiinnostunut mistään vakavasta, mitä hömpempää (onkohan tuo edes oikea sana?), sitä parempi. Maailma on kamala paikka koronan, rasismin ja vainon keskellä. Pakko päästä välillä hetkeksi eroon siitä, tällä hetkellä siinä minua auttaa Eoin Colferin Artemis Fowl, lapsi kun olen joissain asioissa. Keijuja, maahisia, peikkoja, juonittelua, pahiksia ja hyviksiä - ja aina hyvä voittaa.

Hänenkin kanssaan armoa ja hyvyyttä pohdiskelimme, kun Hän oli joutunut vastaamaan asiattomaan palautteeseen. Ex-appi oli vaimonsa hautajaisten jälkeen avautunut. Lohdutin, että suru voi saada moniaita purkautumismuotoja. Vanheneva mies suree menetettyjä asioita.

Kellarikehityskeskustelu

Kävimme puolivuosittaisen kellarin tilavuuskeskustelun saunassa. Kellariin kun pitäisi saada tilaa talvivaatteille ja kengille. Hän hikeentyi ehdotteluihini ja kimposi suihkuun. Päätin lähestyä Häntä kirjeitse ja naputtelin saunan päälle WhatsApp-viestin. Lopputulemana on välirauha ja lupaus aloittamisesta.

Toinen ikuisuuskeskustelumme aihe on sänky. Olen jo pidemmän aikaa ollut mieluillut, että tarvitsemme 140 senttisen sängyn. Alan olla valitettavan vanha 120 cm levyiseen, öinen kääntyily ahdistaa. Siihen pitää vaan ensin säästää rahat. Olen ollut jo pidempään myös sitä mieltä, että tyynyjä tarvitsemme lisää - Hänen mielestään meillä ei ole ollut niihinkään varaa. Nyt kun Hän vihdoin itse toivoi kolmatta tyynyä itselleenkin,  lupasin hankkia meille uudet tyynyt, että nallekarkit menisivät tasan.

Kaiken kukkuraksi tilasin viisi kirjaa verkkoantikvariaatista siihen kirjahyllyyn, jossa ei myöskään ole tilaa. Apua! Mutta kun lukeminen taas maistuu enkä laiskuuttani pääse kirjastoon. Sitä paitsi eikös kierrättäminen ole hyvästä? Tilasin kolme Joanne Harrisin ja kaksi Alexander McCall Smithin kirjaa - kevyttä ja harmitonta hyvänmielen kirjallisuutta.

Lauantaina alkaa kuu kasvaa - tiedoksi parveke/puutarhakylvöjä suunnitteleville. Nyt olisi hieno aika kitkeä ja kääntää kuukalenterin mukaan. Onneksi voin jättää sen vaiheen väliin - kerrostaloasumisen hyvä puoli. Lauantaina siirrän parvekekukkataimet loppusijoituslaatikkoon ja ostan hevi-osastolta basilikan. Ehkä myös korianterin ja timjamin. Niillä mennään tänä kesänä.

Jotkut asiat vievät aikaa

Olen poikki. Katki. Rikki ja särki.

Kävi nimittäin onnettomasti vajaa pari viikkoa sitten, kollegan jälkikasvu sairastui vakavasti verenmyrkytykseen. Äiti ei viikkoon poistunut lapsensa sairasvuoteen ääreltä. Ihan ymmärrettävää, kuolemanvaara oli todellinen. Siinä vain kävi niin, että sairaalaan jäivät äidin voimat, nyt hän vuorostaan sairastaa.

Tietysti siihen päälle vielä se toinenkin kollega sai jonkun vuodenaikaan kuuluvan kuumetaudin. Myös hän on ollut pois pelistä viikon. Olen päätynyt tekemään työtä vuorotta, pitkää päivää, putkinäöllä ympärilleni vilkuilematta. Lopputulos; olen selviytynyt tähän päivään saakka. Huomenna aion poistua ajoissa - jääköön loppu odottamaan ensi viikkoa. En uskalla ajatella, vietänkö senkin yksin. Vai sairastuisinko? Kas, kun tänään minäkin ryhdyin niiskuttamaan. Kaikkihan me tiedämme, että jos minuun iskee flunssa, olen kolmisen päivää täysin pois pelistä.

Kotona olen ruuan valmistuksen päälle jaksanut tuijottaa telkkaria. Tai lukea, kun hyllystä löytyi lukematon Fred Vargas, Neptunuksen sauva. Puhetta ei ole paljon tullut. Ymmärryskin on ollut vähissä. Siksi olen erittäin iloinen, kun Hän vihdoinkin rohkaistui ottamaan yhteyttä yhteen vanhimmista ystävistään.

En tiedä, me ihmiset olemme erilaisia, ajattelemme eri tavalla, rakennamme muureja sinne, missä niitä ei ole. Pelkäämme turhaan. Epäröimme. Nyt epäröijiä oli molemmin puolin, mutta onneksi ystävykset saivat sovittua treffit ja niin oli hauskaa, että tänään katsovat yhdessä jotain urheilupeliä. Siunattu hiljaisuus! Ihanat sisustushömppäohjelmat! Unille ysiltä! No, ehkä kymmeneltä, mutta kuitenkin.

***
Musiikkijuttuja: otin minä sitten Tuskaan kahden päivän lipun, mutta kun siellä on Devin sunnuntaina. En aio missata. Ja toukokuussa on Circuksessa Skid Row - tukkaheviä iloiselta 80-luvulta. Viime perjantaina poikkesimme naapurilähiössä kuuntelemassa Hänen ystäviensä bändiä, ihana keikka, vielä ihanampaa oli kävellä yöllä parin lähiön läpi kotiin yhdessä. Onnea tihkui varmaan ihohuokosistakin.

En aio antaa niin naurettavan asian kuin työn pilata näin hyvää aikaa elämässämme. Elämässä on omat ongelmansa, kenelläpä niitä ei olisi, mutta tätä turvan, rauhan ja rakkauden tunnetta en tahtoisi vaihtaa mihinkään.

Pari sanaa lukemisesta

Minulta säännöllisen epäsäännöllisesti kysytään, miksi meillä on kirjahylly. Minulle se on kummallinen kysymys; siksi kun luen, se ei ole sisustuselementti (korkeintaan pölyansa). 
Usein luen kirjoja uudelleen, erinomaiset tahdon pitää lähelläni. Niitä ei noin vain kirjastosta löydä, ei etenkään kauhua tai fantasiaa Viimeisin lukemani Liimatan Rautanaula ei kyllä elämää suurempaa kirjallisuutta ollut, mutta taidan seuraavaksi vetää Dean R. Koonzin Odd Thomas-sarjan uusiksi. Sitten jos uudelleenlämmittelisin suhdettani Neil Gaimaniin. Minä nimittäin tiedän, mitä joulupukki tuo minulle.

En ole päässyt minulle luontaiseen ahmintavauhtiin avioeroni jälkeen, mutta ainakin luen jotaun, vaikka sitten hitaammin, luen kuitenkin keskittymiskyvystä huolimatta. Bussissa Hesaria ja kotona kirjoja (kirjojen lukemiseen ei valo riitä bussissa näillä silmillä). Seuraavan kirjan tai koko sarjan hankkimista suunnittelen pitkään. Mietin onko hyllyssä vielä tilaa. Aina minä jonkun kolon keksin.

En osannut lukea kouluun mennessäni. En meinannut oppia millään lukemaan. Saatoin tavata koira ja sanoa kissa, mutta kun se ihme vihdoin tapahtui, niin ryhdyin ahmimaan kirjoja. Minusta tuli kirjaston ja kirjahyllyn suurin ystävä, etenkin kun sairastin taajaan eikä siihen aikaan tunnettu sairaan lapsen hoitovapaata*. Usein olen todennut, että kirjallisuus minut on kasvattanut vanhempien sijaan. Opin tunteet, käytöstavat, sosiaalisuuden alkeet kirjoista - voi olla, että opin liian nuorena liian paljon, mutta niin opin todellisessa elämässäkin - ankeita ja ahdistavia asioita. Saattaa olla, että kirjat tuhosivat näkökykyni, mutta antoivat minulle äärettömän määrän maailmoita, ystäviä ja lohdutusta.

Siksi meillä on kirjahylly. Siksi rakastan lukemista. Ja mikä parhainta, Hän lukee myös. Meillä on puhuttavaa.

(*Anekdoottina voisin kertoa, kun sairastaessani jotain rokkoa 8-vuotiaana, pikkuveljeni lastenvaunut ryhtyivät juttelemaan minulle. Säikähdin asiaa niin paljon, että juoksin B-rapusta A-rappuun naapuriin ystävättäreni äidin luokse. Hän kun oli tarjoilija ja päivällä kotona. Muistan heidän sohvansa tarjoaman turvan ikuisesti. Siinä ei mikään eloton jutellut. Minussa piilee perustavanlaatuinen turvattomuus jossain syvällä.)

Kirjallisuuskriitikon haamun paluu

Joskus 80-luvulla nuoruudessani, kun internetiä ei ollut, oli pakko haistella tuulia toisella tapaa. Kirjasto pelasti lapsen. Luin hullun lailla. Kirja päivässä, parhaassa kaksi. Saatoin valvoa rakkaitteni kanssa aamuyölle, ennen kuin maltoin nukkumaan. Voi olla, että samanmielisen seuran puute vaikutti asiaan. Jostain se identiteetin rakennus piti aloittaa.

Jonkun päiväkirjani takasivuilla on luettelo merkittävistä kirjoista. En tiedä, onko päiväkirja edelleen minulla vai jemmasiko entinen puolisoni sen minulta. (Häneltä oli kovin vaikeata luopua mistään minulle tärkeästä. Tapa kai se oli sekin hallita.)

Jotkut kirjat ovat niminä painautuneet päähäni. Joistakin muistan pätkiä sieltä täältä. Joistain vain tunnelman. Osan olen hankkinut jälkikäteen itselleni. Osan olen hakenut kirjaston valikoimista, lukenut ja palauttanut. Osa on ollut tylsiä tai nykyiselle itselleni merkityksensä menettäneitä teoksia. Olen hankkinut mm. kirjan, jonka luin vasta lukemaan opittuani mummolan vintillä; A.E. Ingmanin Rimpisuon usvapatsas oli isäni ja hänen sisarustensa kirjastosta. Ensimmäiset scifi-kirjat olivat myös tärkeitä: Edgar Rice Burroughsin Mars-sarja (tätä minulla ei vielä ole), Philip K Dick, Ursula Le Guin, Margaret Atwood, Laureline ja Valerian sarjakuvat. Jokaiseen hankintaan on syynsä. Pikkuhiljaa täydennän kokoelmaani.

Oli kuitenkin yksi ylitse muiden; Timothy Findleyn Suuri Tulva. Sain sen tilattua antikvariaatista hetken aikaa sitten, heti en kirjaan uskaltanut tarttua. Taisin pelätä senkin muuttuneen merkityksettömäksi. Olen lukenut vasta neljäsosan, nyt säästelen kirjan herättämien tunteiden takia ja loppumisen pelon takia. Vihaan joitakin kirjassa kuvattuja asioita niin paljon, etten tahtoisi kohdata niitä, toisia taas rakastan niin paljon, etten tahtoisi niiden loppuvan.

En muista kuin tunteeni kirjan päätyttyä. Edelleen kirjan teema tuntuu ajankohtaiselta; vähemmistöjen asema, feminismiä, oikeudenmukaisuutta, auktoritäärisyyttä, hyvän ja pahan taistelua. Vihasin Nooa Noyesia. Halusin pelastaa Mottylin, yksisarviset, keijut ja rouva Noyesin. Tavallaan samojen tuntemusten kanssa taistelen tänä päivänäkin. Epäoikeudenmukaisuus on asia, joka saa minut haaveilemaan ihmisten eliminoinnista. Tiedän, ettei minusta siihen koskaan tule olemaan, mutta ehkäpä saattaisin vihdoinkin olla valmis harkitsemaan jopa puoluepolitiikkaa.

Nuorempana taisin pohtia radikaaleja ratkaisujakin. Elämä ei varsinaisesti ollut helppo, kun minuakaan ei matkalle mukaan tahdottu. Nyt asiat ovat toisin. Tiedän, että matkaa ei ole pakko tehdä yksin, sille voi saada seuraa. Tänä aamuna totesimme yhteen ääneen saavamme sitä toisistamme. En tiennytkään, että ihmisellä voi olla näin hauskaa parisuhteessa - ihan koko elämässä. Hän ihan oikeasti tahtoo jakaa matkan kanssani. Kunpa meillä olisi pitkä yhteinen matka!

Kun meinasin kirjoittaa faabelin

Olipa kerran majavankolo, jossa asusteli kuningasmajava alaisineen. Kuningasmajavalla oli assistenttimajava, jonka tarkoitus oli auttaa kunkkua käytännön hommissa, tilata tuoreet puut ja kokoontumiskolot naapurimajavan kolossista....

Sitten minä kyllästyin. Jatketaanpas reaalimaailmassa.

Suolatehtaalla on töissä ainakin yksi sellainen henkilö, joka pyrkii "delegoimaan" ongelmatilateet muille. Huomasin sen jälleen kerran, kun minulle humpsahti laskujentarkatuskiertoon lasku, jolla ei ollut mitään tekemistä kanssani. Hänen kanssaan kyllä paljonkin, mutta koska hän johtavana majava-assistenttina ei voi alentua pakertamaan maallisten asioiden kanssa, niin jonkun pitäisi tehdä ne hänelle valmiiksi. Olen usein kieltäytynyt, koska minulla on ollut hyvä ja puolustava esimies sekä töitä enemmän kuin laki sallii.

Nyt se onneton kokeilee taas, kun pomoni vaihtoi firmaa, eikä uusi ole vielä saapunut.  Kieltäydyin jälleen. Itse asiassa päätin, että jos siitä kynnyskysymys tulee, niin en samassa majavapadossa daamin kanssa polski. On niitä oksia muuallakin katkottavaksi.

Mutta se siitä tuhinasta. Ruumiinrakenteelleni sopisi varsin hyvin neljä töitä, kolme vapaata -rytmi. Veikkaan, että sopisi monille muillekin. Siitä vaan vuorojärjestelmää kehittämään. Viikonloput ovat aika vanhanaikainen keksintö maailmassa, joka ei koskaan nuku. Tuottavuuskin siinä samalla saattaisi kohentua, olisi useammille töitä, tulonjakokin voisi levittyä laajemmalle. Ja kaikilla olisi aikaa tehdä muutakin kuin vain töitä, vaikka lukea tai hoitaa puutarhaa tai ihmissuhteitaan.

Onneksi ilma pian lämpenee. Parvekkeella ei kasva vielä mitään. Jukkapalmussa ei näy uusia alkuja, pian ryhdyn uhkailemaan sitä kompostilla. Tänään en kuitenkaan matkaa puutarhakauppaan, vaan haen toisen antikvariaatti-tilaukseni. Sieltä saapuu Timothy Findleyn Suuri Tulva. Toinen, Robert Holdstockin Alkumetsä, saapui jo viikolla. Jotkut kirjat vain huutavat minulle vuosikymmenien takaa ja aiheuttavat pakkomielteitä. Sitä paitsi Hän ei ole niitä lukenut. Meillä puhutaan kirjallisuudesta ja luetaan myös.

Huomenna olemme olleet naimisissa kaksi kuukautta. Turvallisuushakuisille romantikoille ne ovat olleet ihanat kaksi kuukautta. Elämä on ihmeen hyvä meille, olen sitä jaksanut ihmetellä viime aikoina.

Viime hetki lyö

Kun on laiska ja saamaton ihminen, joutuu välillä toimimaan mukavuusalueensa ulkopuolella. Tänään on sellainen päivä.

Talven ainoiden pakkaspäivien aikaan kärsin henkisestä töidenjälkeisestä lamasta, enkä evääni heilauttanut jääkaapin suuntaan. Nyt sitten on pakko. En ole nimittäin kapistusta sulattanut pariin vuoteen - ja sen kyllä huomaa. Oli miten tahansa itsensä hoitava ja sulattava pakastin, niin nekin tarvitsevat sulatusta ja pesua joskus. Etenkin jos ylin laatikko ei meinaa enää ilman lievää väkivaltaa tulla ulos. Kohta se olisi entinen laatikko.

Onneksi jääkaappipakastimen sulattaminen ei ole fyysisesti raskasta. Kun tavarat on kanneltu ulos, voi vaikka istua kirjoittelemaan höpöjä blogiin ja kuunnella veden tiptiptippuvan hitaasti takaseinästä. Samalla voi vaikka harkita kahvinkeiton aloittamista (minähän sanoin, välillä olen laiska ja saamaton). Nuorna neitona tuli juotua vinaa samalla. Ehkä kahvi kuitenkin on nykyisessä ikäkierrossani viisaampi vaihtoehto.

Eilen tutkin risteilyretkilappusia, vähän matkakuume nousee. Satamaan kannattaa mennä varmaan ihan ajoissa. En edelleenkään pidä kiireestä. Serkkuseni ilmoittautui ja kyseli ohjelmasta. Häntä perheineen olisi kiva nähdä. Muuta ohjelmaa meillä ei sitten olekaan. Hattu pitäisi löytää kadonneen tilalle. Joku Minan näköinen ja edukas. Hän haaveilee rulettipöydästä. Onneksi suunnitelmamme ovat varsin säällisiä.

Uusintaluen Carl Hiaasenin Vihreätä Kuolemaa. Hienotkin kirjat katoavat muististani. Olin ihan oikeassa ennustaessani nuoruudessani, että vanhemmalla iällä voin ryhtyä lukemaan nuorena kasaamiani hyvien kirjojen listoja läpi uudelleen. Ja sitten dementikkona jotain yhtä ja ainoata kirjaa.

Tänään ei kuitenkaan lähdetä vielä minnekään, paitsi kellarikopin siivoustalkoisiin. Tai Hän kyllä lähtee illalla katsomaan potkupalloa poikain kanssa. Minusta tulee urheiluleski muutamaksi tunniksi. (Mitenhän mie osaan olla? Hyvin, ainakin telkkarin pidän kiinni.)

Kasvukipuja

Loukkaantumisputkemme jatkuu. Tällä kertaa Hänelle tapahtui; kuului vain napsahdus Hänen noustessaan sohvalta. Solisluun kupeessa joku jänne tai lihas päätti vaihtaa äkillisesti paikkaa, nyt ovat sitten paikat kipeinä pitkään. Sen tiedän kokemuksesta. Olen jo tarjonnut tietämiäni keinoja hoitomuodoiksi: särkylääkettä kuurina, Voltarenia ja kaurapussi paikallishoitona. Kipu kuulemma säteilee aina jalkaan saakka, hermot ovat kummallinen järjestelmä.

Eilinen oli jo tuskaisa urheilukokemus, sitä vaan tuli liikaa. Olen onnellinen, että pääsen viikolla töihin lepuuttamaan hermojani. Olisin tahtonut katsoa sunnuntaina vaikka jotain hömppää, mutta aina sieltä tuli joku tärkeä, joka piti nähdä ihan livenä. Noh, tämä on sitä kompromissien tekemistä, minulla ei siitä kovin ole kokemusta. Ja sitä vaan kysyn, että koska on minun vuoroni. Voisin vaikka vuorollani pitää telkkaria kiinni, voisimme lukea yhdessä.

Olen iloinen, että helmikuu on ohi. Ehkäpä maaliskuussa alkavat kelit parantua ja saan houkuteltua Hänet ulos. Ainakaan lomaan ei enää ole kuin viikko. Sielläkin tosin ohjelmaa jo on. Hekumoin ajatuksella, että ensi maanantaina herätyskello ei soita sulosävelmäänsä, vaan saan herätä omaan tahtiini. Ei silti, unet ovat jälleen kerran hetkeksi lähes parantuneet, herään vain kerran yössä. Estrogeeniepäonneni jatkui, en saanut laastareita apteekista, piti siirtyä takaisin geeliin. Odotettavissa siis on, että unet pian vaihtelusta kärsivät ainakin hetkellisesti, kun elimistö totuttelee uuteen muotoon. Olisin oikeastaan pitänyt laastarista, se on huolettomampi kuin geeli. On sekin melkoista vehtaamista, mikä mahtaa olla se lääkeaine, jonka pulasta me keskiäkäiset naiset saamme kärsiä? (Kun se selitys aina on, että lääketehtaalla on pulaa jostain aineesta, etteivät he voi tehdä sitä ja tätä lääkettä.)

Luen parhaimmillaan Vikas Swarupin Syyllisten Seuruetta. Oikeasti kuvittelin jo lukeneeni teoksen, mutta jos olenkin kirjan joskus aloittanut, niin kesken se on jäänyt. Viihdyttävä kirja, samalla taas herättää minussa raivoa kaikenlaisen epäoikeuden olemassaolosta. Hän sai loppuun Peter Høegin Norsunhoitajien lapset - seuraavaksi olen usuttamassa Häntä Fred Vargasin kimppuun. Onnea on yhteinen lukuharrastus.

Varovainen toivoja

Naurattaa. Omat tahtomisensa nimittäin.

Toivoin sellaista puolisoa, joka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden päälle, mutta seuraisi urheilua. Minä tietysti pähkin, että sitä urheilua olisi seurattu äijäporukassa jossain muualla kuin kotioloissa. Taisin vähän haaveilla omasta laatuajasta. Mutta mitenkäs kävi, täällä sitä on joutunut kotioloissa ties minkälaista urheilumelskaa kuuntelemaan. En edelleenkään seuraa, osaan suurimmaksi osaksi sulkea korvani ja keskittyä kirjaan. Sitten vaan aina maalin, muun voiton tullessa tai häviön koittaessa pomppaan ilmaan pari metriä sitä huutoa, joka Hänestä lähtee. Penkkiurheilu on riehakas laji.

Onneksi minun tietämättömyyteni urheilullisista saavutuksista on Hänestä lähinnä ihmetyksen ja naurun aihe. Meillä sitä riittää huumoria (koomimista, sarkastista, läpi kyynelten, mutta ei ilkeätä), onneksi, voisin todeta. Mitähän siitä olisi tullut, jos nuorempana olisimme törmänneet, ero jo monta kertaa. Nyt riittää molemmilla kärsivällisyyttä, tahtoa ymmärtää ja myötäelää. Niistä sitä rakkautta meillä tehdään. Mutta varovainen pitää olla näköjään toiveissaan, sitähän voi oikeasti saada, mitä toivoo.

Luen Atwoodin trilogian viimeistä. Uusi maa on edennyt jo yli puolen välin. Olen ryhtynyt hidastelemaan kirjan kanssa, kun en tahtoisi sen loppuvan koskaan. Tahtoisin vain uppoutua uuteen vaaralliseen sukupuuton ja uuden alun jälkeiseen aikaan. Tahtoisin ehkä muuttaa sinne, mutta vain, jos saisin Hänet mukaani. Mutta pyydän saada huomauttaa, tämä ei ollut oikea toivomus, en minä sukupuuttoa tahdo. Kunpa saisin nähdä ihmiskunnan parantavan tapansa, sitä toivon.

Viimeisiä viedään

Vuosi on ollut aikuiselämäni suurin myllerrys, eikä minulla oikeastaan ole ollut paljon nokan koputtamista asioiden käänteisiin. Yrittänyt olen, rimpuillut, taistellut vastaan, poukkoillut kuohujen mukana, ollut hukkumassa, tarrannut oljenkorsiin. Ja sitten kuin taikaiskusta kaikki loksahti raiteilleen, niille, joille se olisi loksahtanut, mikäli ei hulluus olisi välillä saanut valtaa.

Ihmeellistä kyllä, sekin päättyi säällisesti. Meidän välillämme kaikki päättyy ihmeellisesti - tai oikeastaan vasta alkaa. Emme me elä onnellisina elämämme loppuun saakka, mutta elämme yhdessä, meillä on toisemme. Ainakin juuri nyt. En voi enää paljon enempää elämältä toivoa. Tai noh, terveyttä molemmille, Hänelle voimia selviytyä ongelmistaan, itselleni vähemmän kuluttavan työn. (Niin ja tietysti maailmanrauhaa, mutta se taitaa olla kuolleena syntynyt toive. Meni pesuveden mukana, kun uutisten syntyä nykyään seuraa.)

Tajusin, että jos emme olisi eläneet sellaista elämää tahoillamme kun olemme tehneet, ei meitä olisi. Emme me olisi toisiamme näin paljon tarvinneet, emme varmaan laisinkaan. Tuskin edes olisimme tavanneet, vaikka piirimme ovat toisiaan oudosti hiponeetkin. Ihmisen elämä on valintoja ja menneisyyden paino, sen keventää vain tieto, ettemme tiedä tulevasta. Voimme vain toivoa. Uskokaa pois, minä sitä toivon joka päivä - paljon.

***
Arkisempia asioita. Olen ryhtynyt lukemaan lähes vanhaan malliin, jopa bussissa, jos vain satun valoisalle paikalle ja pääsen istumaan. Tällä hetkellä tipahtavat Atwood ja Vargas, Adamsbergiin olen niin ihastunut, että joulupukki toi meille viimeisimmän. Samoin tupsahti jatkoa Margaretin Herran tarhureille (Uusi maa) ja minulle pari puuttuvaa Valeriania.  Mosleyn Pikku Scarlet olikin loppu, tilasin sen sitten toisaalta. Joitakin kirjoja minä vain tahdon omistaa. Onneksi Hänellä ja minulla on joidenkin kirjailijoiden suhteen yhteneväinen mieli.

Kunpa pääsisin ajoissa pois töistä huomenna. Pitäisi muutamia hankintoja tehdä, vaikkei meillä sen kummemmin vuoden vaihtumista juhlitakaan. Vähän herkkuruokaa ja -juomaa, ehkä alkoholia ja musiikkia iltamat. Same same, but different.