torstai 29. heinäkuuta 2021

Lomapuuhia

Hän ja minä olemme varsin yhteensopiva ja -toimiva paketti, totesimme jälleen kerran, kun ryhdyin miettimään loman aikaisia puuhiamme. Lomaan mielestämme kuuluu kiireettömyys, talouden pitkäaikaishuolto, hyvin syöminen, lukeminen ja rauha. Kaikkea on lomalla ollut tarjolla.

Olen tehnyt herkullisia ruokia aina kun keli on vähänkin sallinut. Uunissa tietenkin; kaalilaatikko, lihapullat tomaattikastikkeessa, foccaccia ja tänään varmaan listalla tulee olemaan lohilasagne, kunhan Hänen hyväksyntänsä olen suunnitelmalleni saanut.

Maanantaina pesin saunan. Tiistaina roudasimme matot ja petarin päällisen 24 pesulaan. Vain kaksi koneellista, puoli tuntia ja 24 euroa ja homma oli hoidettu. Minua ei saisi traditionaaliselle mattopyykille kirveelläkään uhaten. Kuivatin matot saunassa (ei se päällä ollut, mutta aina siellä on lähes 30 astetta) ja petarin parvekkeella. Eilen aamulla kun keli hivenen viileni, luuttusin lattiat kunnolla ennen kuin levitimme puhtaat matot lattialle. Taivaallinen tuoksu - tai tuoksuttomuus oikeastaan.

Sopimukseemme taloudenhoidollisten tehtävien jakamisesta kuuluu, että Hän hoitaa viikkosiivoukset ja minä tarkempaa nuohoamista tarvisevat kohteet. Poislukien viemäreiden ja lattiakaivojen puhdistukset, niihin en kykene - oksennusreaktioni on kovin herkkä.

Oli ihanaa päästä saunaan, kun sen vihdoinkin pystyi lämmittämään. Helle ei sovi meille. Ilmalämpöpumppu tulee pelastamaan kesämme tulevaisuudessa. Asentajalta tuli viesti, että valitsemamme malli on valmistajan Euroopan varastoista loppu, malli upgreidataan ilman kuluja astetta tehokkaampaan. Mahtava uutinen!

Ensi viikolla menen taas töihin reiluksi viikoksi. Ihanaa ajatella, että lomaa on vielä edessä, en ole montakaan ajatusta suolakaivokselle uhrannut. Mitä nyt eilen kollegan kanssa vaihdoin muutaman viestin läksiäislahja-asioissa. Menetämme erinomaisen esimiehen.

(En minä yleensä näin usein päivitä. Nyt vaan on ollut asiaa ja aikaa kirjoitella pieteetillä. Ensi viikolla taas vaikenen tai jatkan iänikuisia itkuvirsiäni.)

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Lopputiristys

Parkkihallista hotellin parkkipaikalle siirtyminen sujui paremmin kuin ensimmäinen parkkeerauksemme Tampereella. Olimme tietenkin ruuhka-aikaan liikkeellä, vähän jälkeen kolmen hotellilla. Senhän arvasi, ettemme ensimmäisenä jonoon päässeet, suomalainen liikkuu ja käy kotimaan matkailuansaan, kun ei ulkomaille pääse. Siinä kun kuuntelin vastaanottovirkailijoiden ekstrapalvelulitaniaa, kävi mielessä, että lisäpalveluiden ja loyalty-korttien myyjänä minusta tulisi varsin huono, jos siihen asemaan joutuisin. Evvk.

Huone oli iso, viileä - ja kovin beige (mielentila, ei väri). Ilmastointi on viileyden kannalta hieno, mutta ääntä siinä koneellisessa saatanan lähettiläässä riitti jo alkuiltapäivästä niin, että ystävä tiesi jättää hyvästit yöunilleen. Saimme levätä hetken ennen kuin läksimme aivan randomina valittua ruokaravintolaa.

Hiljakseen liikuimme kohti koskenrantaa ja sillan yli. Ei se oravannahka tipahtanut vieläkään, vaikka kaksi neitsyttä käveli ali. Varjopuolella oli penkeillä tilaa, filosofiset keskustelumme jatkuivat. Älkää vaan kysykö, mikä oli aihe. Kun vilu iski kulkijaan, siirryimme teatteriravintolan terassille. Otin retken ensimmäisen alkoholipitoisen juoman, heti alkoi ystävä viisastelemaan takseista, millä minut hotellille roudaisi - kantaa ei aikonut. En ymmärrä moista epäluottamusta, kun vain himppasen horjuen olen pahimpienkin bakkanaalien jälkeen nukkupaikkaan itseni siirtänyt.

Suunnittelimme seuraavan päivän ohjelmaa, kommentoimme näkemäämme, nautimme elämästä. On suuri ilo päästä ystävän kanssa retkelle kahdestaan, ettei tarvitse jakaa huomiota mihinkään suuntaan. Terassilta oli helppo lähteä kävelemään kohti alajuoksua pienen mutkan kautta. Nälkäkin alkoi olla - taas, ullatus!

Olisin niin halunnut kehua ruokaravintolamme, mutta sellaista en parhaalla tahdollanikaan pysty tekemään muun kuin tarjoilun osalta. Tarjoiluhenkilökunta nimittäin yritti parhaansa ja oli ystävällistä. Ruoka vaan ei vastannut mielikuvaa. Surku. Toki siitä täyteen tuli ja eihän se pahaa ollut, mutta meillä molemmilla olivat nilkat turvoksissa vielä seuraavana päivänäkin, suolalla ruuan maun saa tunkkaiseksi ja verenpainepotilaan nilkat turvoksiin. Parasta menussa oli jälkiruokakimara (kolmen jälkkärin yhdistelmä oli oikeasti erinomainen idea!) ja hinta.

Hinautuminen kaupungin toiselle puolelle oli varsin raskas kokemus molemmille, ei tarvinnut ystävän kantaa. Pitänee kiitellä itseään, ettemme kuitenkaan baareihin ängenneet - etenkin kun tällä viikolla on lukenut, missä kaikkialla olisi voinut altistua. Iltapesun jälkeen minä simahdin, ystäväraasu sai huonommat unet.

Aamupala on runsas, meillä se kesti runsaan tunnin. (Piti muuten sisäänkirjoittautuessa valita, koska aikoo sen syödä - en suosittele valitsemaan klo 9ää.) Hotellin aamupalan aamiaspannukakut olivat hivenen meh, mutta niin teollisia kuin olivatkin, suosittelen punajuuripyöryköitä. Kahvi oli aluksi ookoo, mutta kun porukan määrä lisääntyi, automaatti ei pysynyt mukana ja kahvi laimeni.

Välikuoleman jälkeen olimme toiseksi viimeiseksi kohteeksi valinneet Lenin-museon. Kummasti taas perspektiivi laajeni. Suomettuminen sai lisäsävyjä, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että ilman sitä Suomesta olisi saattanut tulla Unkari tai Viro. Bad idea. Pää täynnä kommunismia kävelimme vielä kauppahalliin, joka Tampereella on runsas ja ihana. Voisin muuttaa sinne asumaan.

Minun piti lähteä vasta kolmen junalla. Olisin voinut vaihtaa lippuni klo 14 lähtevään junaan, mutta kun en siihen jaksanut ryhtyä, niin pääsin seuraamaan Seinäjoella junan alle jääneen henkilön aiheuttamaa jännitysnäytelmää "Kuinka pääsen kotiin?" Ihan paska shou, mutta loppu hyvin, olin kotona vain tuntia myöhemmin kuin piti.
Kumma, kun yhden tietyn puolueen puheet kuulostavat ihan tältä, mutta muuten kyseinen puolue kuulostaa ihan 30-luvun Saksalta. Enpä nyt sitten muuta sanokaan aiheesta.



Minusta on hienoa, että Tampere tunnustaa juurensa. Suomen historia on monimutkainen, ihan niin kuin monella muullakin maalla. Kaikesta kannattaa ottaa opikseen, eikä kaataa lasta pesuveden mukana. Tässähän me nyt olemme. Luvassa voi olla mitä vain, pahempaa tai parempaa - toivotaan parasta.

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Tampereelle

Onneksi ystävälläni ja minulla on samanlainen vuorokausirytmi. Jo kahdeksan aikaan olimme valmiit aamupalalle, joka oli hotellin pienuuteen nähden varsin runsas. Olemme molemmat hobittien sukua ja huonetta, ruokapöydässä ei saa olla kiire. Ruuasta puhutaan paljon, reseptit ovat erinomaista lukemista, syömme mielellämme säännöllisesti, etenkin kun molemmat ärhäköidymme verensokerin laskiessa.

Teimme pienen aamukävelyn. Harmi, ettemme päässeet kurkkaamaan kirkkoon sisälle, komea pytinki, sekin patruunan kustantama. Sen sijaan bongasimme pari potentiaalista b&b-kiinteistöä. Jos nimittäin lotossa voittaisin, perustaisin sellaisen, en ansaitsemis- vaan itseni viihdyttämistarkoituksessa. Paikasta tulisi eksklusiivinen, ehkä enemmän ystävien kestitsemistä kuin liiketoimintaa varten perustettu kortteeri. Kivaa kesätouhua.

Hotellilta kirjauduimme ulos varhain. Suuntasimme Gustaf-museoon. Simon Pattersonin näyttely oli koko retkemme yllättävin kokemus. Hienoja olivat kaikki kohteet, mutta Simonin vinksahtanut luetteloiva maailmankuva vetosi pieneen asperkeleeseen minussa. Ja alakerran tehdasnäyttely avasi paljon Suomen ja Mäntän historiaa - mielenkiintoista.

Matkan tylsin osuus oli ajomatka Mäntästä Tampereelle. Ajatuksena oli käydä ensin Tampere-talon näyttelyt, mutta niin vaan eksyimme väärään parkkihalliin ja lopputuloksena oli, että vaihdoimme ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi lounaan, kun sopiva lounasravintola Ming Zsu pulpahti eteen siirtyessämme parkkihallista Tullintorin kauppakeskukseen.

Ja taas me söimme. Ensin vähän sushia, sitten muuta kiinalaistyyppistä mättöä. Thairuokaa ei ainakaan buffetista löytynyt. Ihan asiallista, en tehnyt aaltoja, mutta en myöskään jättänyt syömättä mitään. Jälkiruuaksi olisi ollut suklaaputous ja jäätelöä, mutta kun näin missä vesilillussa jäätelökauha kökötti, päädyimme kahviin.

Tampere-talolle oli onneksi pienoinen kävelymatka, vatsa vajui ja mieli kirkastui. Meillä oli liput sekä Keith Haringin näyttelyyn että Ilpo Muston London Calling-valokuvanäyttelyyn. Harmi, kun molemmat piti käyttää samalla keikalla, näin jälkikäteen mietittynä neljä näyttelyä yhdessä päivässä on aivoille melkoinen kulttuurishokki.

Keith Haring toisti hivenen itseään. Mene tiedä, mihin suuntaan hän olisi kehittynyt. Nyt AIDS korjasi kaverin ennen aikojaan. Osa postereista oli mahtavia ja osa kopioita itsestään. Mutta tarina oli mielenkiintoinen ja aikakauden musiikki kruunasi kokemuksen. Välillä olo oli kuin diskossa.

Epäystävällinen henkilökunta (ainoa koko reissun aikana!) ohjasi meidän Ilpo Muston valokuvanäyttelyyn. Sielläkin soi kuvattujen muusikoiden ja bändien musiikki. Tanssimme läpi nöyttelyn, kahdestaan kun olimme suurimman osan aikaa. Huuhdahtelimme ihastuksesta milloin minkäkin kuvan äärellä. Kaikki näyttivät niin nuorilta, elämä edessä, tuli mieleen omakin nuoruus.

Paluumatkalla autolle vedin ystävän jo menomatkalla bongaamani Specin ovesta sisään. Koronaeristys on saanut jalkani unohtamaan kenkien käytön. Jopa luottobootsini, joissa olen taapertanut useat kolmipäiväiset festarit, päättivät kiduttaa varpaani rakoille ja hiertymille. Eikä tietenkään toisia kenkiä mukana. Niinpä etsiskelin jalkaani jotain kevyttä ja mukavaa. Kerrankin oli valinnanvaraa! Kunhan saan vanhoja kenkiä jossain välissä kiertoon, Speci saa minusta vakioasiakkaan. Värejä, malleja ja kokoja oli tarjolla Imeldan taivaassa.







Simon Patterson - Viimeinen ehtoollinen neljän puolustajan taktiikan mukaisessa muodostelmassa. Maalissa Jesse.


sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Päivä Mäntässä

Majotuimme hotelli Alexanderiin. Hauska siisti pikkuhotelli löytyy Mäntän keskustasta, huonevarauksen tein sähköpostilla. Vastaanotto on kahvilassa, josta yksi nurkka on varattu sisustusesineille ja vaatteille. Melkoinen monitoimi-putiikki, varmaan ihan toimiva konsepti, vaikka meitä eivät retongit tai kipot kiinnostaneetkaan.

Meillä oli jo kiire ensimmäiseen kohteeseen. Gösta-museoon varasin ennakkoon vierailuajan ja hyvä niin, koska liputtomien jono ulottui ulos saakka. Banksy kiinnosti ilmiselvästi perhekuntia vauvasta vaariin, eikä mikään ihme, kantaaottavaa ja oivaltavaa sanottavaa Banksylla riittää. (Itse epäilen, että B ei ole yksi henkilö, vaan yhteisö.)

Tutustuimme myös Serlachiuksen oman kokoelman näyttelyyn ja poikkesimme viinikellarissakin. Erityisesti ihastuin ilvesveistoksiin, mutta suosittelen tutustumaan kaikkiin tarjolla oleviin taideteoksiin, kartanon isäntäväellä on ollut pätäkkää käytössään, eivätkä he ole epäröineet käyttää sitä.

Kävelimme vielä hetken puistossa (pikkusaaressa oli nykytaideyllätyksiä, käykääs kasomassa huvimajan sisälle, ne hahmot, jos mitkä, lähtevät sulkemisajan jälkeen liikkeelle) ennen kuin suuntasimme kaupan kautta hotellille. Söimme alakerran kahvilassa pikkusalaatit sekä angus-pihvi-halloumihampurilaiset, huuhtelimme ne alas kombuchalla. Se olikin elämäni ensimmäinen kombucha, pirteän inkiväärinen tuttavuus, pitää muistaa. Ystävä valisti, että juomissa on eroja ja tuo Kellaripanimon liemi sattui olemaan parhaasta päästä.

Hetken aikaa meillä oli kursorisesti telkkari päällä, mutta suhteellisen nopeasti silmäni alkoivat lupaavasti lupsahdella. Olin kuulemma nukahtanut nopeasti, aamuherätyksen jälkeen oli päivän ohjelma melkoisen tiivis. Jalkaparkani huusivat hoosiannaa. Ilmastointia huoneissa ei ollut, onneksi ne kirotut helteet olivat ohi!



Kulttuuriretkeilijät

Oli kiva huomata pääsevänsä Helsingistä Mänttään vain yhdellä junavaihdolla. Pidän junamatkustamisesta enemmän kuin busseista. Tampereella piti olla kahdeksan minuuttia aikaa, mutta vaihtoon jäi ruhtinaalliset 2 minuuttia. Samalta raiteelta lähti kaksi junaa - silkalla tuurilla valitsin oikean. Toisella olisin päätynyt Poriin. Mene tiedä, mistä jäin paitsi 

Täynnähän se kiskobussi oli, mutta tunti kului kauniita maalaismaisemia katsellessa ja salakuunnellessa naapureiden keskusteluja. Ehkä en aikoihin ole ollut junassa, tai sitten ihan oikeasti Kehä Kolmosen ulkopuolella tuntemattomat juttelevat toisilleen. Ja puhelimessa puhutaan kovaäänisesti loputkin salaisuudet. (Minulle tuli  mieleen lapsuuteni, kun matkasimme mummolaan Porokylästä Immolaan 60-luvun lättähatulla. Junavaunujen päätyseinissä oli vesikarahveja paperipikareineen,  niistä oli pakko saada juoda, vaikka ei ollut janokaan.)

Vilppulan asemalla oli paikallinen ruuhka - pienen hortoamisen jälkeen löysin ystäväni. Ensimmäinen rasti oli lounaspaikan löytäminen. Sitä tietysti ryhdyimme arpomaan vasta autossa - meinasivat vähän hermot jo kärtsätä ennen kuin mahduimme Veturitallin buffetjonoon. Mäntässä riitti kylille porukkaa, ilmeisesti paikkakunta on suosittu kesälomakohde.

Eikä ihme, Mänttä on söpö matala tiivis keskusta, jossa kuvataide on ilmeisen arvostettua (kiitos umpirikas Serlachius). Museoita ja kuvataidetapahtumia on isommankin kylän tarpeiksi. Pelottavan samanlainen jossain määrin oli 80-luvun loppupuolen Oklahoma (Outokumpu nääs). Ei oikein tiennyt, olisiko sitä rakastanut tai vihannut. Paljon hyvää, hurjasti kamalaa.

***

Jatkan myöhemmin.

***
On pakko kirjoittaa muistiin pääkopassa jylläävät ajatukset, vaikka tästä kirjoituksesta piti tulla vain matkakertomus jossain päin Suomea. Vuosina 2007 - 2009 elämässäni ei oikeastaan olisi pitänyt tapahtua mitään, minähän vain maksoin velkaa. Viime aikoina on useampaan otteeseen käynyt selville, etten taida muistaa sitäkään vähää nelisentoista vuotta sitten tapahtuneista asioista. Tai herään niiden kanssa oudosti unissani silloin tällöin. Kirjoja, ihmisiä, tv-sarjoja, tapahtumia. Kaikki hukassa! Avioeroon johtaneet tapahtumat ovat olleet niin traumaattisia, että kun niistä eroon pääsin, lakkasin muistamasta.

Ehkä se oli toipumista. Joitain kamalia pätkiä sieltä muistan. Samoin jotain ihmeen hyviä kohtaamisia jälkikaaoksen laitamilla. Minun olisi ehkä silloin pitänyt päästä terapiaan. Ehkä minun edelleen pitäisi, että tietäisin, mitkä muistot ovat totta, mitkä olen keksinyt. Millä tavoin olen pelastanut itseni?

Onhan tässä toki se hyvä puoli, että kun tänne saakka on selvinnyt eikä mistään mitään muista, niin voi tavallaan jatkaa elämäänsä. Välillä vaan itkee silmät päästään kunnolla edes tietämättä miksi. Mutta ei se mikään ihme ole, että kaikkiseltaan ei kanssaeläjilleen ole kiva. Siellä syvällä jossain on käsittelemättömiä asioita, jotka näköjään pulpahtelevat pintaan tahdoin tai en.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Pääskysten lentonäytös

Eilen illalla kävelin bussipysäkiltä kotiin, olin täynnä rauhaa. Vuosi sitten viimeksi olen nähnyt roolipeliystäväni, nauranut, juoninut, neuvotellut, käynyt kauppaa universumin jumalien ja kauppureiden kanssa - ja tulihan sitä syötyäkin, tosin liian paljon ja liian myöhään. Ei vieläkään tahdo ruoka maistua, kun eiliset grillimaggarat miettivät ulospääsyä.


Ulkona kohahtelivat loppukesän tuulettomien iltojen ensimmäiset kuumailmapallot kohti pohjoista. Pääskysperheet järjestivät kilvan lentonäytöksiään, pitkät kiir-äänet säestävät shouta. Yritin tallentaa tunnelmaa mieleeni, jotta voisin sitä muistella, jos murhe joskus kalvaisi sieluparkaa. Kävelin kotiin läpi 550n ruman ja rikkonaisen työmaan, mietin, että hyvä tulee vielä siitäkin. Vielä vajaa kolme vuotta ennen kuin ratikkareitin pitäisi olla valmis. Onhan rakentamista myös mielenkiintoista seurata - harvoin pääkaupunkiseudulla moista myllerrystä päsee todistamaan.

Tänään ajattelin rakennella grillibroilerin jäämistöstä haalimastani lihasta kanapiirakan pakastimesta kaivelemaani filotaikinan loppuun. Aamupäivällä paistoin koriin unohtuneet ylipypsät banaanit rahkan kanssa letuiksi. Minulla vaan ei sielu anna periksi tunkea hyviä ruoka-aineksia biojätteeseen, kun jalostamalla niistä saa erinomaisia vatsantäytteitä. (Vaikka minulla ei nälkä ole, nautin tekemisestä.)

Huomenna on ensimmäinen lomapäivä. Pääsen pakkaamaan pientä lomaretkeä varten. Hän jää kotiin, minä retkeilen pari yötä ystävän kanssa. Siitä varmaan myöhemmin. Nyt hekumoin ajatuksella, että kaikki on vielä edessä.  Sunnuntai-iltapäivä saattaa olla loman paras hetki, kun tietää, että heräkello ei kilitä ennen kuutta huomenaamulla.

Ai niin ja ilmalämpöpumppukin on nyt tilattu. Asennus on syyskuussa, käyttöä sille saadaan vasta ensi kesänä - on tästä hullun lailla rehaamisesta jotain iloakin oltava. Ei meillä muuten siihen varaa olisi ollut. Verottaja rankaisee toimiani loppuvuonna, tarvitsen myös kotitaloustyövähennyksen tuoman minimaalisen avun.

Ulkona viilenee vihdoinkin. Vaikka taivas tipahtaisi niskaani, silläkin uhalla kerron olevani onnellinen.

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Kadonneen allergian arvoitus

Ilmalämpöpumppu pyörii unissanikin. Olen enemmän kuin vakuuttunut, että rahaa on vain pakko löytyä vähintään ennen ensi kesää. Emme me tästä nuoremmaksi muutu. Tarvitsemme ilmalämpöpumpun, hyvästi vain kolme-neljä tonnia. Uutisista tuttua kamaa on, että helle on ikääntyneelle pahasta. Alkaa olla jo tällaiselle keskiäkäisellekin riittävä kidutus. Etenkin kun minulla ylipainoa riittää, eikä ainalaiha Hänkään tilanteesta nauti.

Koronan jälkeiset ensimmäiset keikkaliput on nyt hankittu! Juuri ennen viheliäisen kulkutaudin kulkeutumista Suomeen viimeinen keikkamme oli Tavastialla Peer Güntin mahtava soiree, nyt meillä on syyskuulle Suvilahden ulkokeikalle liput, esiintymässä toinen ikisuosikkini D.A.D. (Paras ja ensimmäinen AINA on Devin ja hyvässä eturyhmässä tulee Mustasch. Järjestys voi vaihdella. Juu nou.)

Ensimmäistä koronanjälkeistä lomareissua varten olemme ystävättäreni kanssa valmistautuneet. Teemme pienen lomaretken Mänttään ja Tampereelle. Puntaroimme useiden vaihtoehtojen välillä, mutta kun ei kerta musiikkia vielä siinä vaiheessa ollut tarjolla, menimme kulttuuri edellä. Pitänee todeta, että edelleen meihin vetoaa populaarikulttuuri, Banksy ja Keith Haring. Meillä asuva, Hän, on niin mukavuudenhaluinen, ettei näille retkille mukaan tahtonut. Eikä huolta, Hän pitää kotioloista, minulle on taas tärkeätä päästä välillä riekkumaan ystävien kanssa. Riekkumiseksi näissä oloissa luetaan ilmastoitu hotellihuone ja jatkuva syöminen - innolla odotan ruokatarjontaa.

Jos helteestä nyt mitään hyvää voi mainita, niin kohdallani se on viimeisimmän jo viitisen vuotta kestäneen atooppisen ihottuman viimeistenkin merkkien katoaminen. Olen seurannut tilanteen kehittymistä "ranteet katki"-tilanteesta vähän paremman, siedettävän ja lähes olemattoman kautta siihen, jonka parhaimmillaan tiedän kestävän useita vuosia. Niin pitkään, että voiteet vanhenevat, etkä koskaan saa kroonikkoasema. Olen vaan juuri nyt asian tilasta niin onnellinen, etten edes kuumuutta itke.

Ihmisen pitäisi muistaa, että kun yhdestä pahasta pääsee, luvassa voi olla jotain vielä hirveämpää. Ja juuri kun olet menettämässä uskoasi elämään, tapahtuu jotain aivan mahtavaa. Niin ja sitten lopuksi sitä vaan kuolee. 🤣 Voi olla, että kuumuuteenkin menettää henkensä.

torstai 8. heinäkuuta 2021

Pikkukärväsiä ja vakavan addiktion vaara

Hikoilemme hiljakseen. Juttelemme paljon. Olemme molemmat onnellisia, että meillä on toisemme, järjellistä seuraa järjettömyyden ja luonnokatastrofin keskellä. Kun luin Kanadan rannikon vesieläinten joukkokuolemasta, ensimmäinen ajatukseni oli, että on onni, etten ole näkemässä ihmisen loppukamppailua. Toinen ajatukseni koski onnea siitä, etten ole lisääntynyt enkä osaltani kuormittanut maapallon viimeisiä vuosisatoja.

Kukkakärväset ovat vallanneet keittiömme ja kirvat söivät parvekekasvit. Tänä kesänä ei kukoistusta parvekkeella juuri näy. Onneksi edes chili, suikeroalpi, värinokkonen ja hopeakäpälät selvisivät hyökkäyksestä. Ensin näytti, että aurinkoliisakin selviäisi, mutta pahalta näyttää. Taidan korvata kaikki kukkivat kasvit begonioilla, niitä ei mikään saa hengiltä.

Lopetin työt tänään jo 7h 20 minuutin työskentelyn jälkeen. Eilen tein normimittaisen työpäivän. Alkuviikko meni siinä mielessä reisille, että tahdoin yhden ikuisuusprojektin pois kätösistäni ennen lomaa. Mutta onnistuin siinä! (Olin vain reilun kuukauden myöhässä.)

Olen onnellinen, että Hän jaksaa siivota. Minusta ei työpäivien päälle ole kuin tekemään ruoka ja makaamaan viileiden juomien kera. Mistä tulikin mieleeni viimeisin addiktioni. Olen menettänyt sydämeni sitruuna-katajanmarja-vichylle. Kun Hän maistoi sitä, totesi sen olevan täydellinen blandis ginille. Blandis on kieltämättä minullakin pyörinyt mielessä, ehkäpä testaan huomenna.

Vielä viikko ja päivä töitä. Kotitoimisto on varsin kuuma paikka. Mutta koti se on kuumakin kolo, kun on parhaassa mahdollisessa seurassa.