tiistai 30. huhtikuuta 2019

Nakit lautasella - ei enää silmillä

Minä juon nyt jallukahvia, Hän lähti ystävänsä mukaan. Vannotin, että muistaisi hakea astianpesuaineen Eilepasta. Meillä asuva ei suostunut edes simaan koskemaan dinnerillä, kun tiesi, että siinä on muutama prosentti alkoholia. Jos olisin vuosi sitten tiennyt, että nyt elän elämäni parasta aikaa, niin ehkä olisin jaksanut paremmin. Tuskin olisin uskonut.

Mutta odottakaas. Meinasin kertoa suolakaivoksen meiningistä. Palkkaahan siellä ei tietenkään nosteta, mutta vastuuta saa suokuokalla. Ovet on vaihdettu pyöröoviksi - ihme kyllä muutama hullu tahtoo sisällekin. Olen miettinyt askartelisinko yläpuolelle "Arbeit macht frei." vai "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää." - plakaatin. Kumpi vaan kävisi.

Viime viikolla lopetti hieno ihana esihenkilö. Kaipaamaan jäivät jälkeenjääneet. Hänelle tehtiin hullunhaastava tarjous. Onneksi vähän ennen maisemista poistui myös esimiehen esimies - hänen paras puolensa oli päätöksentekonopeus - valitettavasti samalla myös yksi huonoimpia puolia.  Sen verran nopeasti pyöri tuuliviiri.

Olen ajatellut, että jos saisin firman laskuun kouluttautua uudelle alalle, voisin kiinnostuakin. Materiaalia riittäisi. Pitää katsoa, jos kävisi sopiva koulutus eteen. Mutta riittääkö into tai aika mittarissa?

Jos yhden asian maailmassa olen huomannut, niin mennyttä aikaa ei saa takaisin. Sen vatulointi herättää vain surua sekä kertojassa että kuulijassa. Kannattaa katsella eteenpäin, minulla saattaisi olla luvassa hieno tulevaisuus sekä suolatehtaalla että henkilökohtaisessa elämässä. Kunhan vaan en jää tuleen makaamaan. Siksi toisaalta kannattaa miettiä, mihin lammikkoon heittäytyy, siinä saattaa vierähtää useampi tovi.

Hyvää työväen juhlaa, toverit! Tänään söimme nakkeja, silmille niitä ei enää tule vedettyä. Huomenna jaetaan sitten kiväärit.

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Harakka huttua keittää

Olin illalla niin väsynyt, etten hyvistä aikeistani huolimatta jaksanut edes kirjoittaa mitään. Työelämä, kevät ja iltariekkumiset vaativat veronsa. Nukahdin nojatuoliin ja parin tunnin nokosten jälkeen Hän herätti minut. Siirryin suoraan sänkyyn - sieltä nousi tänä aamuna pandakarhu. Vähän aamuäreä, silmien ympärillä pesemättömät meikit, mutta onnellinen, koska sohvalla ei makaa ketään! Täällä olemme vain me!

Pääsin eroon ilkeän äitipuolen asemastani. Meillä on tilaa! Olen yksin olohuoneessa, voin katsoa aamutvtä. Rahat riittävät sittenkin kuukauden loppuun - jopa jättiläisvauvan äiti myönsi, että parikymppinen kaveri syö parissa päivässä yhtä paljon kuin keskiäkäinen pariskunta viikossa. Ja meillä on edelleen budjetti, muuten ei pienillä tuloilla pärjää.

Pääsiäisenä pääsimme nauttimaan vapaa-ajan lisäksi kulttuurista. Pitkästä aikaa vierailimme Ateneumissa. Pitää sanoa, ettei Frantisek Kupka ollut minulle tuttu etukäteen. Näyttely kuitenkin oli niin laaja, että herran tuotannosta sai kattavan kuvan. Melkein näki, miten mieli oli liikkunut nuoruuden innosta vanhuuden seesteisyyteen.





Seuranamme ollut ystävämme ei ollut nähnyt Ateneumin perusnäyttelyä. Senkin jolkottelimme läpi. Kyllähän minä pidän Gallen-Kallelasta, Edelfeldistä, jopa Halosesta, mutta mieluusti kyllä menen katsomaan Ellen Thesleffin nimikkonäyttelyn. Ja kerkeäisikö sen Magrittenkin käydä? Jotenkin taiteen katsominen on niin rauhoittavaa, ilkeäisinkö käyttää adjektiivia kohottavaa?

Hän on ihanaa seuraa - utelias ja kiinnostunut. Mutta heti aamusta alkava papupadan porina meinaa hengästyttää. Itse kun ensin mieluusti katsoisin uutiset, ajankohtaiset ohjelmat, tv-sarjat - ja vasta sitten keskustelisin asioista, laajentaisin katsantokantaa. En valitettavasti pysty seuraamaan kahta keskustelua yhtä aikaa, kuten Hän tekee. Ja se kiihkeys, Hän ei pysty pitämään mielipiteitään ominaan, sitten loukkaantuu, kun minä hyssyttelen. Siitä meillä varmaan suurimmat erimielisyydet tulevat syntymään.

Siitä huolimatta, ehkä juuri siksi, elän elämäni parasta aikaa. Voi rakkaus, sinä saavuit sittenkin!

torstai 18. huhtikuuta 2019

Siunattu rauha

En oikeastaan voi kommentoida meillä vallitsevaa tilannetta, mutta sanotaanko, että se sisältää ilkeitä äitipuolia. Sellaisia, jotka hermostuvat virtahevoista olohuoneen tuoreella sohvalla, eivät pidä tyypeistä, jotka eivät edes ruuasta kiitä tai sano huomenta.

Vapaapäivä meni osittain piloille. Meidän oli tarkoitus mennä Ateneumiin ja sen päälle syömään, mutta koska mykkä pysyi mykkänä, emme tienneet virtahevon aikataulua. En ollut iloisa, mutta näyttelin rauhallisempaa kuin olin, koska Hän ei itsekään tilanteesta ole riemuissaan. Enkä tahdo lisätä tuskaa siltä osin - tilanne on haastava jo muutenkin.

Mutta. Hyviä asioita: hain viimeisen kengän pois suutarista (meillä asuvan lenkkarissa oli pottivarvaan mentävä reikä). Tänä keväänä suutariin upposi varsin kuninkaallinen summa. Kuusi paria, kuudet puolipohjat, kuudet korkolaput ja bootseissa naurava kärki sekä repeämä toisen kengän sivussa. Selvisin koko urakasta reilulla 200 eurolla. Onhan se paljon, mutta arvostan käsityötä, rakastan kenkiäni eikä minulla enää ole varaa uusiin entisellä tahdilla.

Koska ulkoruokintahetki ei käynyt toteen, tein pastabolognesen. Se saisi riittää vielä huomisen yli, sitten on päästäinen keittiöfilosofisesti pelastettu. Muuten on puhtoista, Hän hoitaa siivoamisen joka viikko, nyt vielä minä höystin sen verran, että pesin kolme koneellista pyykkiä, vaihdoin lakanat ja tiskasin astiat. - Lakanat pitäisi vaihtaa useammin. Puhtaiden väliin on jumalaista pujahtaa.

Vihkisormuksen toinen rubiini oli päättänyt vaihtaa kultaisen häkkinsä maan poveen. Koska kyseessä ei ollut mikään markan rinkula, olin kovin harmistunut. Varustauduin maksukuitilla ja adrenaliinilatauksella - jälkimmäinen oli turhaa. Homma meni takuukorjauksen piikkiin. Nyt tosin olen sormukseton aina kuukauden loppuun saakka.

Muuten olen edelleen onneni kukkuloilla, mutta jälleen kerran tajuan, ettei minusta ole perhevastuun kantajaksi näillä hermoilla. Olisi pitänyt ryhtyä nunnaksi. Viikonloppuna olisivat kovat bileet. Nyt nautin rauhastani parisen tuntia ja toivon, että nauttimani alkoholi tekisi minulle huomiseksi krapulan, eikä minua voisi vaivata mikään muu kuin oma olotilani. (Asperkeleen toiveet.)

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Kun on tunteet

Nuorena ihmisalkuna pyrin olemaan näyttämättä tunteenripaustakaan. Lähiympäristöni mielestä se oli heikkoutta. Itkin vain itsekseni, kehitin sarkastisen huumorin kuoren ympärilleni. Isot tytöt eivät itke - eivätkä näytä muitakaan tunteita - iloa, onnellisuutta, epävarmuutta, toiveikkuutta, surua. Mitä näitä nyt on. Seurauksena oli, etten koskaan oppinut niiden näyttämistä, vaikka sisällä velloi ties mitä.

Ihme sinänsä, ettei minusta mitään tappajaraivohullua kouluampujaa tullut, vaan opin ensimmäisen ammattini aikana apinoimalla sosiaalista käytöstä. Pitkä tie, paljon erehdyksiä, mutta sain jotain itsestäni ulos. Aluksi tulivat tosin jyrkkyys, aggressio, hurjuus ja voimantunto. Sitten elokuvia katsellessa herkemmätkin tuntemukset alkoivat löytyä. Se vasta pelottavaa olikin; kyynelehtiminen muiden nähdessä, voihan se olla, että kateellisena katseli, millaista elämä olisi voinut olla.

Mene tiedä, johtuuko nyt siitä, että koen olevani rakastettu tavalla, jota en ole kokenut koskaan. Tarjolla on turvaa, hyväksyntää, ymmärrystä. Nyt tulevat tunteet vahvempina kuin koskaan; oudointa on uskaltaa itkeä toisen läsnäollessa, olla häpeämättä kyyneleitään. Jo aikaisemmin olin oppinut sanallisesti niitä tulkitsemaan, mutta fyysisyys tuntui kovin yksityiseltä tunteelta.

Edelleen itkeskelen myös elokuvien ja kirjojen liikuttaville kohtauksille. Musiikkikin saa tunteet liikkeelle, ei varmaan juuri niitä, joita säveltäjä on tarkoittanut, mutta jotain liikkuu. Olen oppinut arvostamaan omia tunteitani sekä muiden yrityksiä jakaa omiaan.

Kutsutaankohan tätä ihmisenä kasvamiseksi?

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Ristiriitaisia tuntemuksia

Suolatehtaalla on aina nykyään kiire. Olen jotenkin jo niin turtunut tulessa makaamiseen, että kun muutama viikko sitten aloittanut harjoittelija on osoittautunut vihmeräksi ja nohevaksi, heräsin paikalliseen tekemättömyyteen. Päätin eilen lähteä jo kolmen maissa kotimatkalle. Se ei ihan onnistunut, vasta puoli neljältä poistuin residenssistä. Bussissakin vielä työluuri kilisteli kassissa, päätin olla vastaamatta. Päivä se on huominenkin, osaavat ne kai odottaa ja olla. Tai sitten soittavat sille uudelle kivalle.

Olen siis sekä kiitollinen että kateellinen.

Me sen sijaan läksimme saman tien liikkeelle joen rantaan. Lenkkarikengät ja tuulitakki minulla - Hän sen sijaan luottaa vielä talvispittareihin ja nahkatakkiin. Olemme varsin epäsuhtainen pari, Hän ei kahisevaksi aio ryhtyä. Unisex ei meillä toimi, Hän pukeutuu tyylillään, minä käytännöllisesti.


Matkan päässä oli taimikauppa. Sieltä nappasimme lisäpainoksi mullat, on pakko ryhtyä mullanvaihtoon useamman vuoden tauon jälkeen. Nyt ei voi kuin lunastaa lupauksensa. Saan ehkä jossain välissä parvekkeellekin jotain tuoretta.

Kotona odotti sauna - ja riita. Ihan se tuli pyytämättä ja yllätyksenä, tai ehkä ihan odotettavissa olevana, kun miettii tilannetta. Se nimittäin taas on laatuisensa. Hänen poikansa ilmestyi meille lauantaina, eikä loppua vierailulle näy.

Kyseessä on lähes mykkä, sosiaalisesti rajoittunut, terveydenhuollon erityispalveluihin hakeutumassa oleva henkilö, jota parhaalla tahdollanikaan en voi kutsua kivaksi. Kun ei ihminen puhu, on vaikeata löytää hänestä positiivisia puolia. Mutta uudelle sohvalle tyyppi oli ilmestynyt makaamaan sitä liiskaan mielestäni, eikä vierailun loppupäivää näy.

Kun poika poistui hetkeksi pilttuusta, ei monta hetkeä mennyt, kun meillä oli tulipaloriita käsissämme. Onneksi se, niin kuin kaikki riidat meillä, kesti vain pienen tulisen hetken, sitten jo pyytelimme anteeksi. Turhaa on riidellä, jos riidan alkujuuri edelleen pysyttelee maisemissa.

Jaa, mistäkö se lähti? Olohuoneen pöydällä kuolevasta kukkapuskasta, jossa ei ollut vettä, koska en tahdo viettää aikaa mykän minua vihaavan ihmisen kanssa aikaa ja asun nykyään makuuhuoneessamme. Eihän meistä kukaan tilanteesta pidä, mutta kun muuta vaihtoehtoa ei ole, ettei ihminen lankea taas uudelleen. Ja ehkä jo ensi viikolla tilanne on ohi.

Edellisen kerran vierailu päättyi "tuli ja leimaus"-lähtöön, reikään ovessa ja lähes siihen, että poika ja minä kävimme toistemme pälle. Jos se olisi tapahtunut, minulle olisi käynyt varsin huonosti. Ei varmaan ihme, etten tunne oloani mukavaksi enkä turvalliseksi.

Tänään on ollut parempi päivä. Olen saanut viettää muutaman tunnin itsekseni, kun Hän ja poika siirtyivät naapuriin viettämään selväpäisten kinkereitä. Minä taas silpaisin kännin/hiprakan toteen ja tapoin pari kasvia - ihan vaan niiden omaksi parhaaksi.
Kai nuoressa miehessä jotain hyvääkin on, ihminen sisällä, ottaa vain aikansa ennen kuin se parempi puomi näyttäytyy. Sitä kai minunkin on odotettava, en vaan aina jaksa itsekään kärsivällinen enää olla. Liikaa on ollut vastoinkäymisiä elämän käänteissä.