Ei minua ahdistakaan

Mietin eilen, valtaako mieleni sunnuntaiahdistus, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei näy. Loppuloma on ollut niin täynnä ohjelmaa, että on ihana vain olla. Lepäilen saunan jälkeen makuuhuoneessa, Hän katsoo urheilua. Urheilu on usein erinomaista päiväunien taustakohua, tasainen papatus merkityksettömästä aiheesta on ihanan unettavaa.

Päiväunista tuli mieleen torstai. Matkasimme ensin Itikseen, Hän kävi lääkärissä ja minä shoppalin sillä välin Clas Ohlsonissa (korvatulpat, kaksi koukkua kylppäriin, kittiä oven paikkaamiseen, kolmijalka ja kielet kitaraan). Sen jälkeen Hän kävi passikuvassa, passi oli mennyt vanhaksi jo marraskuussa, nyt kun vielä saisin Hänet tekemään hakemuksen. Kappahlista tarttui mukaan uusi pipo. Sitten matkasimme Hagikseen. Lounastimme pizzaa Da Vincissä ennen kuin poikkesimme Vihreällä Planeetalla. Liu Cixinin scifi-trilogia oli edelleen hyllyssä, nyt se muutti meille.

Olimme kotona joskus ennen neljää. Olin aivan poikki ja hiivin päiväunille. Hän teki minulle seuraa, kuinka ollakaan, itse nukuin reilun tunnin, Hän melkein neljä. Päivärytmi sekosi aika tehokkaasti, sain kuitenkin perjantaina käytyä viikonlopun ruuat sekä hääpäivälahjamme pellavalakanat. Niitä olen mieluillut useamman vuoden.

Eilen vierailulle saapui Hänen lapsenlapsensa äitinsä kanssa. Hän piristyy silmissä, kun pääsee apinoimaan nuorison kanssa. Ihanaa nähdä puolisonsa silminnähden onnellisena, etenkin kun oma jälkikasvu ei kaikkiseltaan ole Hänelle aina onnenhetkiä tuottanut. Seuraava vierailu on jo sovittu pääsiäiselle. Hienoa, kun Hän pääsee syventämään suhdetta tuoreeseen sukulaiseensa. Minä nyt tunnetusti en lasten päälle juuri mitään ymmärrä, kunhan käyttäytyy hyvin eikä loukkaa isovanhempaansa.

Voi olla, että lepään jälleen hieman. Uudet lakanat lisäävät sängyn vetovoimaa. Olenkohan tulossa vanhaksi, kun unen ja levon tarve lisääntyvät?

Olen järkyttynyt, että makuuhuoneeseemme on hiipinyt vihreä väri. Outoa.

Hääpäiväkukkaset

Kissanhoitokiitoskukkaset

Lomalomalomalooomaaaaa....

Pikakertaus helmikuuhun:

Hänen lapsenlapsensa 9-vuotissyntymäpäiväjuhlat olivat suksee. Vaikka minua vähän naurattivatkin sisäisesti leopardivaatteet, jatkotukat, - ripset ja leijonakorut. Kaikki suloisessa sekamelskassa.

Sitten tulivat Minni ja Morris hoitoon. Nopeasti kissat sopeutuivat meille. Hän on onnesta soikeana aina, kun odotetut karvavauvat saapuvat vieraaksemme. Nyt Hän ymmärtää jo osallistua hoitotoimenpiteisiinkin. Puhe oli alkuun kahdesta viikosta, mutta näin vain kolme vierähti aivan huomaamatta.

Jyväskylä-viikonloppuna minulle pakkosyötettiin teatteria. Minä tiedän nyt, kuka oli murhaaja Agatha Christien Hiirenloukussa. "Kostin" kyldyyrikokemuksen ystävälle lauantaisella hiprakalla pitkän kaavan mukaisen päivällisen jälkeen keittiönpöydän ääressä. Hän taas sillä välin viihdytti hoitokissoja kotona. Olin iloinen pikkuvapaasta ja parisuhdebreakista. Ihminen tarvitsee myös omaa tilaa ja ystävien seuraa.

Tampere-viikonloppu alkoi herkullisen täyttävällä Biangin myöhäislounaalla, jatkui Holiday Inn majoituksella. Devin Townsend- keikan jälkeen istuimme reilun tunnin Koirankodissa. Siihen se "tyttöjen viikonloppu" loppui, vaikka Tampere oli tarkoitus panna ihan sekaisin. Olimme jo ennen yhtä kotona. Seuraavana päivänä aamupala maistui ennen kuin hyppäsimme junaan.

Töissä on suuri kaaos. Uusi henkilötietojärjestelmä otettiin käyttöön ja nyt vasta minua kuunnellaan korjauksien suhteen. Voijjesu, että välillä harmistuttaa. Siirtymäaikana työn määrä kaksin- ja jopa kolminkertaistuu. En ymmärrä, millä lihaksilla aikovat ensi viikon pärjätä.

Huomenna on jo neljäs hääpäivä. Sovimme juhlistavamme asiaa joskus ensi viikolla nyt, kun bussilakkokin päättyi. Tänään lähtevät Minni ja Morris kotiin. Jää ikävä, vaikka kieltämättä odotan ensi yön katkeamattomia unia. Ja päiväunia. Ihana loma!

Kuinka minusta tuli ilkeä isoäitipuoli ja muita jouluisia aiheita

Kun ensimmäisen kerran menin naimisiin 2003, sain kamalan rasittavan 14-vuotiaan tytärpuolen. Sittemmin joskus avioeron ja kuluneiden vuosien jälkeen meistä oli juuri tulossa ystäviä. Vuosi sitten tytärpuoleni kuitenkin päätti lopettaa maallisen vaelluksensa tässä ajassa. Välillä olen vihainen, välillä itkettää ja välillä mietin, että emmehän me edes kerenneet kunnolla tutustua. Jotta minkä meni tekemään.

Hänen, meillä asuvan, kaksi poikaa ovat jääneet vieraammiksi, olivat jo aikuisen ikäisiä, kun lähes seitsemän vuotta sitten ryhdyimme kopuloimaan keskenämme. Molemmilla on rajoitteensa, minulla omani, mutta vanhemman jälkikasvun kautta elämäämme ilmestyi hetken aikaa sitten entinen miniä ja lapsenlapsi. Hän on tietenkin onnesta soikea, rakastaa lapsia, on riittävän lapsenmielinen. Itse taas enemmän kauhistelen, että eikö vapaaehtoisesti lapseton pääse vieläkään lapsista eroon, nyt minusta sitten muotoutuu ilkeä isoäitipuoli. Lapsi ei ole osoittanut ilkeyden merkkejä, 8-vuotiaana ei vielä ymmärrä.

Onneksi ensimmäinen vierailu on jo takana. Joulupäivänä tulee seuraava. Olen rauhallinen. Ei vielä pelota. Elämää ei tarvitse muuttaa, kunhan vaan pysyy ilmisenalun elämässä. Ehkä minusta tulee soveliaan ilkeä isoäitipuoli. (V*ttu mä mikään mummo vielä voi olla! Enhän?!)

Työ on ollut hirvittävää. Herään kolmen neljän aikaan aamuyöllä, teen unissani työtehtäviä. Ihan niin kuin joskus 14-vuotiaana mansikkapellolla työskentelyn jälkeen poimin yötkin mansikoita. Hirvittävyys on myös lisännyt saldotunteja siinä määrin, että olen joulun molemmin puolin saldovapaalla. Saan viikon joululoman.

Tänään päätin kuitenkin osallistua lähes kaikkien kollegoiden kanssa joululounaalle. Olihan se varattu Sipuliin. Ihana lounas seuran puolesta, ruokakin oli ookoo, perusvarmaa, mutta ei tarjonnut elämyksiä. Ehkä ihmiset eivät kaipaa joululounaalla sellaisia. Ehkä minunkin makupalettini on aina samanlainen eikä tarjoa elämyksiä. Mutta tuli siellä todistettua vieläkin suomalainen, joka ei usean sortin buffetissa osaa käyttäytyä, vaan kasaa lautasensa kukkuroilleen. Kaikki samalle. Siinä ei paljon Dressmanin puku nääs auta.

Lounaan jälkeen tein toivioretken Hakaniemen halliin, kilo peurapaistia maksoi 10 euroa enemmän kuin viime vuonna (44 juroa). Kerran vuodessa olen valmis panostamaan lähiruokaan ja eettiseen lihapalaan. (Tai sitten ostin saksalaisen tarhapeuran kulmapaistia eksootilliseen hintaan. Mistä minä tiedän?) Lähieilepasta hain siideriä ja joulumaidot. Tein naurettavat 22 karjalanpiirakkaa, kaipasin vanhaa kunnon linjastomeininkiä, missä niitä syntyy satoja, en vaan itsekseni jaksa. Jo aamulla olin lahjonut Hänet, tuli vuosi lisää lasiin, lahja oli mieluinen. Nyt sain paketoitua joululahjat. Vielä teen kastikkeen, koska se vie tunteja. Tämä on aivan mahtavaa!

Olen onnellinen. Miten tämä on mahdollista? Olenko hereillä? Asiat tuntuvat sujuvan.

Lomalaisen kiireet

Rehkin töitä pari viimeistä viikkoa, ettei vain minusta jää kiinni projektien eteneminen. Onneksi osaan pitää koneen kiinni. Puhelinkin on käännetty kollegalle. Aion lomailla ajattelematta tulevaa, kun tuo samainen kollega lähtee opiskelemaan ja tekee töitä vain nollasopimuksella. Esi-ihmeemme sairastui koronaan, työsuhdeneuvottelumme siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Eipä minulla ole kiire.

Perjantaina kävimme syömässä entisten kollegoiden kanssa. Ihanaa oli nauraa hullunmyllystä selvinneenä. Ne pari vuotta, jotka työskentelimme yhdessä, hitsasivat meidät yhteen, jaksamme toisiamme jopa nyt, kun kaikki olemme uusien haasteiden edessä. Olin ihan ajoissa kotona ja hyvä niin, koska eilen taas oli roolipelipäivä.

Hänellä oli jännittävä päivä myös. Hän tapasi poikansa jälkeläisen ja tämän äidin entisen puolisonsa luona. Tapaaminen oli ollut onnistunut, kaikki osapuolet olivat samaa mieltä. Johan tuo oli aikakin, totesin minä.

Auton haen huomenna. Tänään pesen pyykkiä. Autonhakuretken jälkeen pitää sitten aloittaa pakkaaminen. Onneksi minulla on lista, joka on säilynyt lähes samana ensimmäisestä yhteisestä mökkireissustamme alkaen. Siitäkin on jo kuusi vuotta. Ja koko ajan sama mökki, emme ole siihen kyllästyneet, pidämme paikasta, luonnosta, isäntäväestä ja muuttumattomuudesta. Joissain asioissa introvertillä ei ole seikkailunhalua.

Roolipeli oli mahdottoman hauskaa. Peliporukkamme on riittävän vinksahtanut, ja kiitos vielä vinkahtaneemman pelinjohtajamme, pelikertamme seikkailut saavat kummallisia käänteitä. Nyt avaruusmerirosvojoukkomme pääsee harrastamaan aikamatkailua 1980-luvun Maa-planeetalle, koska palkkioksi tiedonjyväsistä egyptiläinen Thoth jumala tahtoo valkoiset Lacosten tennissukat. Kas niin. Onpahan mitä odottaa.

Burgers and wine-ravintolan the Fat Lizard hampurilainen - salaatti oli tylsän etikkainen, mutta purilainen maukas.

Kuukauden vaihde

Enpä edes muista, koska käyttötilini olisi näin tyhjä ollut tilipäivänä. Sen siitä saa, kun lakkoilee. Tilanne tosin paranee, kun saan lakkokorvauksen, jouduin vaan taas erikseen pyytämään liitosta, että lisäisivät minut oikeutetuksi hakemaan sitä. Ärsyttävää odottaa, laskut odottavat maksamistaan. Onneksi korvaus lähes kompensoi palkan puuttumisen ja onneksi on säästötili, mutta eihän tämä hauskaa ole.

Seuraava sovittelupäivä on perjantaina. Toivon todella, että saisivat jonkun valtakunnan kompromissin aikaan. Alan kyllästyä kotonaoloon, vaikka eilen saimme kissahotellivieraankin.

Morris-kissa saapui iloksemme viikoksi. Hänestä on kasvanut jo aikunen. Ei enää yksinkertainen leikki kiinnosta. Onneksi on jo niin lämmintä, että hän voi paheksua parvekkeella remppamiehiä, ryhmäperhepäiväkodin kääpiötä ja tirppakantaa. Morris saa parin viikon päästä pikkusiskon, Minnin. Seuraavan kerran meille tulee siis hoitoon kaksi killiäistä. Veikkaan, että saa aikuiskissakin vähän vauhtia itseensä.

Reilu viikko sitten kävin muuten elokuvissakin ystäväni kanssa. Ensin nautimme lounaan Zillassa ja sitten Downton Abbey 2 -leffan iltapäivänäytös Bio Grandissa.  Ihana pieni teatteri, mukavat penkit, sopivasti jalkatilaa eikä elokuvakaan huono ollut, kun sarjasta pitää. Sen päälle sain vielä kyydin Liiteriin ja juna-asemalle. Maanantaina taas kävimme tutustumassa hänen lapsuusmaisemiinsa Puotilassa. Hortoilimme ensin pitkin entisiä kartanon maita ennen kuin nautimme lounaan Kartanolla. On se vaan hyvä, että Edenred kortillani on käyttämätöntä lounas- ja virike-etua. Ja on se vaan hienoa, että ystävistäni löytyy sellaisia ihmeellisiä ihmisiä, jotka tahtovat tutustuttaa minua itselleen tärkeisiin paikkohin ja samalla kertovat paikallishistoriaa.

Lounastreffeiltä iltapäiväkahveille

Entisen kollegan kanssa saimme sovittua lounastreffit Tikkurilaan. Hän on ollut eläkkeellä pian vuoden - tehnyt siis kokopäiväisesti töitä puolisonsa yrityksessä ja samalla avustanut omaa äitiään sekä tytärtensä perheitä. Kyseinen henkilö omaa todennäköisesti kaksinkertaisen määrän tunteja vuorokaudessaan tai sitten hän on supernainen. Niin tai näin, tänään aikataulussa oli tilaa lounastapaamista varten.

Tikkurilan aseman vierestä löytyi nepalilaista tarjoava Koseli, jonka lounaslista jo sai minut kuolaamaan. Valitsin Palak paneerin ja kollega Chicken korman. Emme kerenneet lopetella alkusalaatteja, kun pääruoka jo kiikutettiin pöytään. Herkullista! En ymmärrä, miksi kotitekoisesta Palak paneeristani puuttuu se kermaisuus, johon nepalilaisissa päästään. Ja miten voi naanleipä aina ollakin niin hyvää, että huomaat vielä täyttymisen jälkeen dippaavasi sitä annoksen minttu- tai jogurttikastikkeeseen muina naisina?

Ravintolassa ei ollut liian täyttä, vaikka väkeä kävi mukavasti. Pitää joskus päästä testaamaan a la carte lista, nyt voin vain suositella lounasta. Siisti ja helposti saavutettava paikka, jos satutte huudeille. (Huomenna olisi lounasaikaan kasvis-kofta palleroita, koftatkin ovat lempieväitäni.)

Lounaan jälkeen kävimme tutkaisemassa ystävän sijoitusasunnon pintaremontin onnistumisen. Äitinsä kun muutti palvelutaloon, he panivat äiteen asunnon vuokralle ja sillä rahalla rouva kustantaa muutamat elintasoaan nostavat lisäpalvelut. Yli 90-vuotiaana hän on ne ansainnut.

Kun puolison firma ei hätyytellyt ja keli parani, ystävä kysyi tahtoisinko tutustua yhteen hänen lempikahviloistaan. Mikäs kiire minulla lakkolaisella oli, totesin ja seuraavaksi ajelimmekin kohti Sipoota. N'Avettakin on autottomalle uusi tuttavuus, söpö pieni sisustustavarapuoti ja kakkutaivas n 25 kilometrin päässä Helsingistä. Olihan täräyttävän suklainen torttu - katosi makean himo hetkeksi.

Vielä sain kyydin kotiin. Olipa ihana päivä! Kerrankin meillä oli aikaa jutella rauhassa. Huomasin, että olen ollut töissä niin pitkään ilman läheistä työkaveria, että sekin on ollut omiaan lisäämään työstressiä ja uupumusta. Mikrotauot ja nauru puuttuvat. Mutta silti toivoisin lakon pian loppuvan, muuten kesän alku tulee olemaan helvettiä, kun puran sen aikana kertynyttä tauhkaa.

Vielä ei kuki, mutta olisittepa kuulleet sen lintukuoron! Ja luonnon tuoksun! Kaikki oli hetkeä vaille kevät.

Lopputiristys

Parkkihallista hotellin parkkipaikalle siirtyminen sujui paremmin kuin ensimmäinen parkkeerauksemme Tampereella. Olimme tietenkin ruuhka-aikaan liikkeellä, vähän jälkeen kolmen hotellilla. Senhän arvasi, ettemme ensimmäisenä jonoon päässeet, suomalainen liikkuu ja käy kotimaan matkailuansaan, kun ei ulkomaille pääse. Siinä kun kuuntelin vastaanottovirkailijoiden ekstrapalvelulitaniaa, kävi mielessä, että lisäpalveluiden ja loyalty-korttien myyjänä minusta tulisi varsin huono, jos siihen asemaan joutuisin. Evvk.

Huone oli iso, viileä - ja kovin beige (mielentila, ei väri). Ilmastointi on viileyden kannalta hieno, mutta ääntä siinä koneellisessa saatanan lähettiläässä riitti jo alkuiltapäivästä niin, että ystävä tiesi jättää hyvästit yöunilleen. Saimme levätä hetken ennen kuin läksimme aivan randomina valittua ruokaravintolaa.

Hiljakseen liikuimme kohti koskenrantaa ja sillan yli. Ei se oravannahka tipahtanut vieläkään, vaikka kaksi neitsyttä käveli ali. Varjopuolella oli penkeillä tilaa, filosofiset keskustelumme jatkuivat. Älkää vaan kysykö, mikä oli aihe. Kun vilu iski kulkijaan, siirryimme teatteriravintolan terassille. Otin retken ensimmäisen alkoholipitoisen juoman, heti alkoi ystävä viisastelemaan takseista, millä minut hotellille roudaisi - kantaa ei aikonut. En ymmärrä moista epäluottamusta, kun vain himppasen horjuen olen pahimpienkin bakkanaalien jälkeen nukkupaikkaan itseni siirtänyt.

Suunnittelimme seuraavan päivän ohjelmaa, kommentoimme näkemäämme, nautimme elämästä. On suuri ilo päästä ystävän kanssa retkelle kahdestaan, ettei tarvitse jakaa huomiota mihinkään suuntaan. Terassilta oli helppo lähteä kävelemään kohti alajuoksua pienen mutkan kautta. Nälkäkin alkoi olla - taas, ullatus!

Olisin niin halunnut kehua ruokaravintolamme, mutta sellaista en parhaalla tahdollanikaan pysty tekemään muun kuin tarjoilun osalta. Tarjoiluhenkilökunta nimittäin yritti parhaansa ja oli ystävällistä. Ruoka vaan ei vastannut mielikuvaa. Surku. Toki siitä täyteen tuli ja eihän se pahaa ollut, mutta meillä molemmilla olivat nilkat turvoksissa vielä seuraavana päivänäkin, suolalla ruuan maun saa tunkkaiseksi ja verenpainepotilaan nilkat turvoksiin. Parasta menussa oli jälkiruokakimara (kolmen jälkkärin yhdistelmä oli oikeasti erinomainen idea!) ja hinta.

Hinautuminen kaupungin toiselle puolelle oli varsin raskas kokemus molemmille, ei tarvinnut ystävän kantaa. Pitänee kiitellä itseään, ettemme kuitenkaan baareihin ängenneet - etenkin kun tällä viikolla on lukenut, missä kaikkialla olisi voinut altistua. Iltapesun jälkeen minä simahdin, ystäväraasu sai huonommat unet.

Aamupala on runsas, meillä se kesti runsaan tunnin. (Piti muuten sisäänkirjoittautuessa valita, koska aikoo sen syödä - en suosittele valitsemaan klo 9ää.) Hotellin aamupalan aamiaspannukakut olivat hivenen meh, mutta niin teollisia kuin olivatkin, suosittelen punajuuripyöryköitä. Kahvi oli aluksi ookoo, mutta kun porukan määrä lisääntyi, automaatti ei pysynyt mukana ja kahvi laimeni.

Välikuoleman jälkeen olimme toiseksi viimeiseksi kohteeksi valinneet Lenin-museon. Kummasti taas perspektiivi laajeni. Suomettuminen sai lisäsävyjä, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että ilman sitä Suomesta olisi saattanut tulla Unkari tai Viro. Bad idea. Pää täynnä kommunismia kävelimme vielä kauppahalliin, joka Tampereella on runsas ja ihana. Voisin muuttaa sinne asumaan.

Minun piti lähteä vasta kolmen junalla. Olisin voinut vaihtaa lippuni klo 14 lähtevään junaan, mutta kun en siihen jaksanut ryhtyä, niin pääsin seuraamaan Seinäjoella junan alle jääneen henkilön aiheuttamaa jännitysnäytelmää "Kuinka pääsen kotiin?" Ihan paska shou, mutta loppu hyvin, olin kotona vain tuntia myöhemmin kuin piti.

Kumma, kun yhden tietyn puolueen puheet kuulostavat ihan tältä, mutta muuten kyseinen puolue kuulostaa ihan 30-luvun Saksalta. Enpä nyt sitten muuta sanokaan aiheesta.

Minusta on hienoa, että Tampere tunnustaa juurensa. Suomen historia on monimutkainen, ihan niin kuin monella muullakin maalla. Kaikesta kannattaa ottaa opikseen, eikä kaataa lasta pesuveden mukana. Tässähän me nyt olemme. Luvassa voi olla mitä vain, pahempaa tai parempaa - toivotaan parasta.

Tampereelle

Onneksi ystävälläni ja minulla on samanlainen vuorokausirytmi. Jo kahdeksan aikaan olimme valmiit aamupalalle, joka oli hotellin pienuuteen nähden varsin runsas. Olemme molemmat hobittien sukua ja huonetta, ruokapöydässä ei saa olla kiire. Ruuasta puhutaan paljon, reseptit ovat erinomaista lukemista, syömme mielellämme säännöllisesti, etenkin kun molemmat ärhäköidymme verensokerin laskiessa.

Teimme pienen aamukävelyn. Harmi, ettemme päässeet kurkkaamaan kirkkoon sisälle, komea pytinki, sekin patruunan kustantama. Sen sijaan bongasimme pari potentiaalista b&b-kiinteistöä. Jos nimittäin lotossa voittaisin, perustaisin sellaisen, en ansaitsemis- vaan itseni viihdyttämistarkoituksessa. Paikasta tulisi eksklusiivinen, ehkä enemmän ystävien kestitsemistä kuin liiketoimintaa varten perustettu kortteeri. Kivaa kesätouhua.

Hotellilta kirjauduimme ulos varhain. Suuntasimme Gustaf-museoon. Simon Pattersonin näyttely oli koko retkemme yllättävin kokemus. Hienoja olivat kaikki kohteet, mutta Simonin vinksahtanut luetteloiva maailmankuva vetosi pieneen asperkeleeseen minussa. Ja alakerran tehdasnäyttely avasi paljon Suomen ja Mäntän historiaa - mielenkiintoista.

Matkan tylsin osuus oli ajomatka Mäntästä Tampereelle. Ajatuksena oli käydä ensin Tampere-talon näyttelyt, mutta niin vaan eksyimme väärään parkkihalliin ja lopputuloksena oli, että vaihdoimme ensimmäiseksi ohjelmanumeroksi lounaan, kun sopiva lounasravintola Ming Zsu pulpahti eteen siirtyessämme parkkihallista Tullintorin kauppakeskukseen.

Ja taas me söimme. Ensin vähän sushia, sitten muuta kiinalaistyyppistä mättöä. Thairuokaa ei ainakaan buffetista löytynyt. Ihan asiallista, en tehnyt aaltoja, mutta en myöskään jättänyt syömättä mitään. Jälkiruuaksi olisi ollut suklaaputous ja jäätelöä, mutta kun näin missä vesilillussa jäätelökauha kökötti, päädyimme kahviin.

Tampere-talolle oli onneksi pienoinen kävelymatka, vatsa vajui ja mieli kirkastui. Meillä oli liput sekä Keith Haringin näyttelyyn että Ilpo Muston London Calling-valokuvanäyttelyyn. Harmi, kun molemmat piti käyttää samalla keikalla, näin jälkikäteen mietittynä neljä näyttelyä yhdessä päivässä on aivoille melkoinen kulttuurishokki.

Keith Haring toisti hivenen itseään. Mene tiedä, mihin suuntaan hän olisi kehittynyt. Nyt AIDS korjasi kaverin ennen aikojaan. Osa postereista oli mahtavia ja osa kopioita itsestään. Mutta tarina oli mielenkiintoinen ja aikakauden musiikki kruunasi kokemuksen. Välillä olo oli kuin diskossa.

Epäystävällinen henkilökunta (ainoa koko reissun aikana!) ohjasi meidän Ilpo Muston valokuvanäyttelyyn. Sielläkin soi kuvattujen muusikoiden ja bändien musiikki. Tanssimme läpi nöyttelyn, kahdestaan kun olimme suurimman osan aikaa. Huuhdahtelimme ihastuksesta milloin minkäkin kuvan äärellä. Kaikki näyttivät niin nuorilta, elämä edessä, tuli mieleen omakin nuoruus.

Paluumatkalla autolle vedin ystävän jo menomatkalla bongaamani Specin ovesta sisään. Koronaeristys on saanut jalkani unohtamaan kenkien käytön. Jopa luottobootsini, joissa olen taapertanut useat kolmipäiväiset festarit, päättivät kiduttaa varpaani rakoille ja hiertymille. Eikä tietenkään toisia kenkiä mukana. Niinpä etsiskelin jalkaani jotain kevyttä ja mukavaa. Kerrankin oli valinnanvaraa! Kunhan saan vanhoja kenkiä jossain välissä kiertoon, Speci saa minusta vakioasiakkaan. Värejä, malleja ja kokoja oli tarjolla Imeldan taivaassa.

Simon Patterson - Viimeinen ehtoollinen neljän puolustajan taktiikan mukaisessa muodostelmassa. Maalissa Jesse.

Päivä Mäntässä

Majotuimme hotelli Alexanderiin. Hauska siisti pikkuhotelli löytyy Mäntän keskustasta, huonevarauksen tein sähköpostilla. Vastaanotto on kahvilassa, josta yksi nurkka on varattu sisustusesineille ja vaatteille. Melkoinen monitoimi-putiikki, varmaan ihan toimiva konsepti, vaikka meitä eivät retongit tai kipot kiinnostaneetkaan.

Meillä oli jo kiire ensimmäiseen kohteeseen. Gösta-museoon varasin ennakkoon vierailuajan ja hyvä niin, koska liputtomien jono ulottui ulos saakka. Banksy kiinnosti ilmiselvästi perhekuntia vauvasta vaariin, eikä mikään ihme, kantaaottavaa ja oivaltavaa sanottavaa Banksylla riittää. (Itse epäilen, että B ei ole yksi henkilö, vaan yhteisö.)

Tutustuimme myös Serlachiuksen oman kokoelman näyttelyyn ja poikkesimme viinikellarissakin. Erityisesti ihastuin ilvesveistoksiin, mutta suosittelen tutustumaan kaikkiin tarjolla oleviin taideteoksiin, kartanon isäntäväellä on ollut pätäkkää käytössään, eivätkä he ole epäröineet käyttää sitä.

Kävelimme vielä hetken puistossa (pikkusaaressa oli nykytaideyllätyksiä, käykääs kasomassa huvimajan sisälle, ne hahmot, jos mitkä, lähtevät sulkemisajan jälkeen liikkeelle) ennen kuin suuntasimme kaupan kautta hotellille. Söimme alakerran kahvilassa pikkusalaatit sekä angus-pihvi-halloumihampurilaiset, huuhtelimme ne alas kombuchalla. Se olikin elämäni ensimmäinen kombucha, pirteän inkiväärinen tuttavuus, pitää muistaa. Ystävä valisti, että juomissa on eroja ja tuo Kellaripanimon liemi sattui olemaan parhaasta päästä.

Hetken aikaa meillä oli kursorisesti telkkari päällä, mutta suhteellisen nopeasti silmäni alkoivat lupaavasti lupsahdella. Olin kuulemma nukahtanut nopeasti, aamuherätyksen jälkeen oli päivän ohjelma melkoisen tiivis. Jalkaparkani huusivat hoosiannaa. Ilmastointia huoneissa ei ollut, onneksi ne kirotut helteet olivat ohi!

Lähdön tunnelmaa

Toiseksi parasta oman elämänmuutoksen jälkeen on juhlistaa ystävien ja kavereiden seuraavan taipaleen alkua. Vallitsevasta tilanteesta johtuen (ja esihenkilön ajattelemattomuutta, mutisen itsekseni) saattelin aivan yksin kollegan viimeisen työpäivän loppuun. Enkä harmittele, hauskaa oli.

Elvis-kissa on devon rex.

Kävimme nauttimassa kostean lounaan ravintolassa Tikkurilassa. Kollegan puoliso haki meidät heille. Siellä kissaenergian lisäksi tankkasimme toisen pullollisen proseccoa ja pullollisen valkoviiniä. Juttelimme, nauroimme ja paransimme maailmaa aina kahdeksaan saakka. Sain vielä kyydin kotiin, kun kollegan puoliso meni jatkamaan työpäiväänsä keskustaan.

Hän oli sillä välin siivonnut ja levittänyt parvekkeelle Iikkeasta tilaamani toisen maton. Tilaus osoittautui hivenen haastavaksi. Hieno suunnitelmani oli, että tilaan jutut postitse. Kävi niin, että paketista tuli liian suuri lokeroon, se oli kiikutettu naapurilähiön K-kauppaan. Houkuttelin viekkauvvella ja vääryyvvellä Hänet mukaan kantokameliksi. Hän taas kosti sen uudenlaisella kovennetulla Iikkealla, kannoimme paketin kahdestaan kotiin. Minä olisin ajellut busseilla. Olivat muuten lihakset kipeänä seuraavana päivänä. Mutta nyt on uuden parvekematon lisäksi parvekkeelle näkösuoja, makuusoppeen kattolamppu ja alulautaset (tiskikoneemme on vähän huoleton veikko, vanhat lautaset eivät enää kestäneet kolistelua, vaan alkoivat ikäntyessään lohkeilla).

Muuten olemme jälleen nauttineet leppoisasta rauhasta. Eilen oli klassinen perunasalaatti-naggipäivä, tänään teen marokkolaisvaikutteisia karitsalihapullia (täytettyjen herkkusienien ja perunasalaatin kera). Minusta on kiva kokeilla uusia helppoja reseptejä. Ja Hänestä on kiva syödä lopputuloksia. Win-win.

Kollegan lähteminen tulee lisäämään työkuormaani melkoisesti, kunnes hänelle saadaan seuraaja (toimenkuva tietenkin muuttui). Minulta taas poistui henkireikä, kenelle mie puhisen ärsyyntymistäni ja tuskaani? Tännekö? Vai Hänelle? Ehkä saatte molemmat osanne, pahoittelen. Yksi aikakausi taas päättyi, minun eläköitymiseeni on aikaa, sikäli kun ikinä voin taloudellisista syistä eläkkeelle jäädä.

Lomalaisen kiireitä - laiska töitään luettelee

Juhannuksen jälkeisen maanantain kävin työskentelemässä päivän ennen kuin aloitin ensimmäisen lomajaksoni. Ajoitus tiistaista maanantaihin on ihan tietoinen valinta, tulen vielä tarvitsemaan Tuskan jälkeen lepopäivän ilman ihmisiä. Kolme päivää jalkojensa päällä, hulinaa, ihmisiä, kovia ääniä, introvertti erityisherkkä saa henkisiä näppyjä.

Tiistaina matkasimme HAMiin. Ellen Thesleffin näyttelyä menimme katsomaan, mutta myös Pawel Althamer osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi tuttavuudeksi. Ellenin tapa maalata oli aikaansa edellä. Hän ei mikään piipertäjä ollut, vaan itseään etsivä uljas löytömatkaaja. Valkopesu sielulleni, kuvailisin hänen teostensa vaikutusta minuun. Pari teosta nousee aina muiden yli, etenkin rakastuin Helsingin satamaan.

Pahoittelen, kuva ei tee oikeutta värin ja valon leikille.

Entäs sitten Pawel? Pitää sanoa, että meinasi mennä kokonaan ohi koko näyttely. Se valkoinen ärsykkeetön tila-installaatio menikin. Luin jutusta vasta kotiin päästyämme. Muuten teokset hivelivät mielikuvitusta. Etenkin pidän nukkekoti-installaatioista. Lämpimästi suosittelen tutustumaan.

Keskiviikkona kävimme pesemässä matot. 24 pesula on osoittautunut oivaksi palveluksi. En jää kaipaamaan mattolaituri-tuskaa. Olipa sitten helppoa torstaina siivota paremmin. Sain pari kukkastakin istutettua. Omatunto jo koputteli, kun näin tyyppien juuret vesilasissa.

Kaiken kaikkiaan on ollut hieno loma. Tämän päivän kun vielä jaksaa Tuska-festaroida, niin tietää taas kävelleensä Suvilahden pölyisillä kentillä. Jalat huutavat hoosiannaa ja nivusissa on railakkaan hiertymät. Ystäviä olemme tavanneet, bändejä olen kuunnellut vaihtelevasti, Black Dining- ruokailukin tuli suoritettua sitkeällä jonottamisella. Eilen pääsin todistamaan kosintaa Slayerin keikan aikana. Elämä on ihana paikka. Mitähän kaikkea vielä onkaan luvassa!

Papupata

Meillä asuva tarvitsee huomattavasti vähemmän unta kuin minä. Välillä tuntuu riittävän kolme tuntia yön pimeinä hetkinä, välillä menee koko yö nukkumatta. Välillä Hän sitten kyllä ottaa vahingon takaisin ja silpasee lähes 12 tuntia putkeen.

Itse tarvisisin säännölliset seitsemän tuntia, mutta joka yö ei Nukkumasan unihiekka-annos niin pitkälle riitä. Sellaisina päivinä ei voi väittää olevansa parhaimmillaan. En minä kyllä muutenkaan heti herättyäni mikään äiti aurinkoinen ole.

Niinpä sitten kun toinen on koko pitkän yön nysvännyt itsekseen ja on virtaa - sekä puhetta - täynnä, niin arvaatte varmaan, ettei olkein kuunteluttaisi. Papupata porisee ja pörrää korvan juuressa niin, että välillä meinaavat atavistiset vaistot voittaa. Onneksi Hän ymmärtää usein lähteä ulos purkamaan energiaansa, itse saan hetken lepuuttaa korviani. Ajatuksetkin on hyvä kerätä, pitäähän minullakin jotain sanottavaa olla. Ja saada suunvuoro.

Onni on, ettei Hän toista itseään eikä puhe ole pahantahtoista. Onni on myös Naapuri ja muu ystäväpiiri, jotka saavat osansa. Ja onni on, että minulla on Hän, luonteenpiirteineen ja rosoineen. Rakkaus ei siedä kaikkea, mutta saa sietämään kaikenlaista.

Juu. Baarissa olin eilen ystävättären kanssa. Siksi ehkä jaksu on hakusessa. Söimme Ilveksessä ( herkkua), kuuntelimme Diablon keikan Tavastialla (ihan ookoo, mut ei mun herkkuani) ja keikan päälle nakotimme muutaman tunnin Basessa. Viihdytimme poikia ja pojat meitä. Sitten tulin yöbussilla kotiin ja Hän tuli TAAS vastaan. Minua hemmotellaan ehkä elämäni ensimmäistä kertaa romantillisilla eleillä.

Sunnuntaiaamupäivää

Äitienpäivä. Suunnittelemme iltapäiväretkeä Hänen äitinsä luokse naapurilähiöön. Rouva ei enää jaksa kotoaan poistua, kodinhoito ja poika hoitavat arjen. Sen päälle vierailemme vihdoin taimitarhassa. Parveke huutaa vihreyttä. Minulle tulee oma äiti mieleen. Hän vaihtoi hiippakuntaa kolme vuotta sitten. Syöpä sitten vei voiton, mutta onneksi loppu oli nopea. Mutsi oli katkera, eli kuitenkin niin terveellisesti koko elämänsä, odotteli pidempää vanhuutta. Ihan hyvä muistutus, kannattaa elää, nauttia elämästä nyt, kun vielä voi.

Perjantaina juhlimme ystävän syntymäpäiviä Kalliossa. Kovaäänistä seuraa, naurua, epäterveellisiä eväitä (pizzaa, hampurilaisia, nachoja), viiniä, laulua. Kotiin palatessani vielä ihana yllätys, Hän tuli vastaan bussipysäkille. Romantillisesti kävelimme kotiin kevätyönä. Linnut lauloivat ja ilmassa tuoksui vihreys.

Eilinen meni melkolailla harakoille. Sain kuitenkin lasagnen uuniin. Jälkiruuaksi söimme kevään ensimmäiset marjat, kesä on ihan oven takana. Suunnittelimme pikkuretkeä kapungille, ensin joku taidenäyttely, sitten syömään. On niin uskomattoman ihanaa, kun elämässä on ihminen, joka tahtoo samoja asioita kuin minä. Ja vielä minun kanssani, vaikka krapulassa olenkin äkkipikainen väsynyt kärttypussi. Mutta kai Hän sitten ihan oikeasti rakastaa - hurjinta, ettei hänellä ole halua sitä piilottaa. Vai mitäs sanoisitte alla olevasta julkisesta naamakirjakommentista?

Iki-ihana vaimoni M., peruskallioni, toverini ja rakkauteni. Iloisin ja onnellisin energioin kohti uutta päivää❤️ ja yhdessä jaettavia kokemuksia, tässä alati inspiroivassa seikkailussamme, joka meille suotiin. Täällä oudohkolla planeetalla, jossa välillä vinksahtaneeltakin vaikuttava populaatio kiitolaukkaa, torailee ja kehittelee uusia kauheuksia toistensa päänmenoksi. Tänään on läsnä onni, rakkaus ja rauha, jotka puhaltavat helposti hajalle ja kauemmaksi maailmalla väijyvät tummat pilvet. On lupa olla, nähdä, kokea, vaihtaa ajatuksia ja nauttia tästä elämästä juuri sellaisena kuin se on. ❤️ Terv. Nim. Romantikoksi jälleen hetkeksi hervahtanut ikikaunosielu.

Onko onnella hintaa? Lyyrikko ja minimalisti voivat löytää toisensa. Ihmeellinen maailma.

Vuosipäivä

Tahdoimme juhlistaa tapaamisemme vuosipäivää jotenkin. Oli molemmista sen verran merkittävä tapahtuma elämässämme. En olisi vuosi sitten ex-puolison hautajaisiin osallistuessani arvannut samalla retkellä tapaavani miestä, josta tulee tuleva puolisoni. Olin hautajaisvollaamisesta punasilmäinen humalikko, joka omnipotentian vallassa hyökkäsi tuntemattoman miehen kaulaan baarin pihalla. Mutta jotain ihmeellistä siinä tapahti, kun mies ei karannutkaan paikalta, vaan lähti seuraamaan.

Vuosi on ollut täynnä tapahtumia, hienoja ja kamalia, loppua kohti aina vain parempia. Meillä on oma kieli, huumori ja joukkuehenki. Yhdessä kestämme mitä vain. Yhdessä olemme enemmän kuin yksittäisten tekojemme summa.

Hyvissä ajoin läksimme kaupungille, kumpikaan ei kiirelaukasta pidä. Poikkesimme Vltavassa yksillä. Sen päälle raahasin Hänet mukanani Sokokselle, enpä arvannut siellä olevan jonkun hullun hulabaloo-ostospäivän. Alaketra oli täynnä laareja ja niitä penkovia naisia. Kaiken ikäisiä ja -kokoisia. Pelotti. Koska niin harvoin käyn keskustassa, päätin kuitenkin, että Joe Blascon meikkivoide olisi saatava, kun kerta sinne saakka oli päästy.

Onnistuihan se, eikä edes Hän kerennyt hermostua. Päin vastoin Hän jopa huvitti myyjäneitoa kertomalla olleensa ensimmäisiä meikkaavia poikia Helsingissä. Onneksi emme tavanneet vielä silloin. Ihmeenä pidän tapaamistamme edelleen.

Ostoshetken jälkeen kävelimme läpi kaupungin. Hänen seuransa tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi, ihanaa notkua komean miehen käsipuolessa. Olemme näyttävä pari, isoja ihmisiä.

Krog Robassa palvelu pelasi. Interiööri on kaunis; korkeat huoneet, isot ikkunat. Palvelualtis henkilökunta suositteli possunposki-annosta, se olikin herkkua. Emmervehnää, uunipunajuuria ja lehtikaalisipsejä. Annos riitti täyttämään meidät, vaikka jätimme alkuruuan väliin. Minä otin jälkiruuaksi palan juustoa, kun viiniäkin vielä oli. Hän taas kruunasi ateriansa Irish coffeella.

Kaupunkikierros jäi lyhyeksi. Tulimme kotiin kulkematta baariryppäiden kautta. Katsoin illalla Kaurismäen Le Havren ja tietysti vollotin lopussa. Minua on kovin helppo liikuttaa. Rakkauden voima osoittaa tehonsa.

Perjantaina kävimme äänestämässä ennakkoon. On niin ihanaa, kun puoliso on kiinnostunut yhteiskunnasta. Tänään nauratti, kun Hän sanoi suorastaan ikävöivänsä Kataisen hallitusta, kun vertasi menoa nykyisen isopään näköalattomaan ja lain rajoja venyttävään toimintaan. Mutta minkäs teet, eivät meidän ehdokaspuolueemme tule kunnallispolitiikassa voittamaan, mutta pakkohan se on yrittää. Jos ei äänestä, ei voi purnata.

Toinen osa - Tukholmassa

Ihanassa hotellihuoneessamme olisimme voineet viettää vaikka koko illan romantillisesti kuherrellen keskenämme, mutta olimme sopineet serkkuni kanssa treffit, kun hänen työpäivänsä päättyi. Sain kerrankin sanoa klassisen lauseen puhelimessa, kun respan poika soitti ilmoittaakseen hänen saapuneen. Nauratti itseänikin lause ”Please, send her up.” Törkkäsin serkun kääpiölle tarkoitetun karamellipötkön ja serkulle löytämäni valkoisen teen hänen kätösiinsä, siinä olivat reissun ainoat tuliaiset. Muuten tuli ostettua vain käyttötavaraa (hyttiin muutama juoma, savukkeita, hotelliin pullollinen jallua), eivät enää laivatuliaisetkaan kovin edullisia ole, huomasin.

Ensin menimme syömään, aivan summamutikassa työnnyimme Kungsgatanilla vastaan tulleeseen Bistro Rigolettoon. Siellä sekä Hän että minä nautimme elämäni toiseksi parhaan bouillabaissen. Serkku närkki kuukauden erikoisuutta coq au viniä, mutta kertoi, että parempaakin oli saanut. Tarjoilu kuitenkin pelasi, eikä eväs alkujuomineen ja viineineen nyt niin tolkuttoman hintainen ollut kolmelta hengeltä, n. eur 170. Toki hampurilaispaikassa tai laitakaupungilla olisi saanut edukkaampaa evästä, mutta haloo, emme me olleet säästämään tulleet lomamatkallemme. Sitä paitsi serkkuseni taisikin sitten maksaa kaiken lopun juoman. Tuli poikettua useammassa baarissa, mutta onneksi serkkuni sai loppuillaksi seuraa lähempää kotoaan ja me könysimme taas hotelliin. Kävimme tosin Stureplanin reunasta 7elevenistä pari kolapulloa ja vielä yhden grillikuumankoiran, mikä lie maggarasämpylä ollut, kun Hänelle tuli mielihalu.

Suloisessa mylttyrässä vietimme yön, taas heräsimme ajoissa. Aamupala oli herkkua, siellä oli vaikka mitä jänskää, muun muassa avokadoa. Huono puoli oli, että kun hotelli oli täynnä ja me aamupalalla kaikkien muiden myöhäisherännäisten kanssa, ei meinannut kahvikuppeja riittää. Aina oli jokin loppu ja aina piti odottaa täydennystä. Sen lisäksi vanhan rakennuksen sokkeloinen sisäpiha ei välttämättä ole sovelias liikuntarajoitteiselle, me tosin sellaisia emme olleet. Eikä meillä ollut kiire, viihdyimme erinomaisesti.

Vielä silpaisimme pienet uniunoset ennen kuin kahdentoista aikaan poistuimme kaupungille. Hitaasti käveleksimme halki kaupungin. Poikkesimme Vanhan kaupungin rannassa Miss Behave Barissa myöhäisellä lounaalla, tolkuttoman hyvänmakuinen burgeri ja kunnon kasa ranuja, äärettömän töykeä henkilökunta. Mieletön meteli, liikaa ihmisiä, en tahtonut edes saada maksettua, vaikka baarissa odotteli ihmisiä pöydän vapautumista. Voin luvata että se oli viimeinen kerta, kun kyseisessä baarissa tulen poikkeamaan, kiitos asiakaspalveluhaluttoman henkilökunnan. Jopa Hän huomasi, että kemiamme eivät kohdanneet.

Kun saavuimme satamaan, odotusaikaa jäi 15 minuuttia ennen kuin saimme check innin tehtyä ja toiset 15 minuuttia, niin pääsimme laivaan. Tällä kertaa meillä oli maailman pienin a-luokan ikkunallinen hytti. Arvatkaas vaan, ketkä nakottivat nenä kiinni ikkunassa taxfreesta haettujen aperitiivien kanssa aina päivälliseen saakka. Kyllä saaristo on kaunis, harmi, ettei meillä ole sinne mitään asiaa. Itämeri on kaunis paikka.

Buffetruokailu sujui yllättävän leppoisasti, saimme nautiskella rauhassa. Itse en edes pääruokiin koskenut, keskityin alkuruokiin ja jälkiruokiin. Sen päälle oli tarkoitus mennä takaisin hyttiin, mutta baarissa törmäsimme hauskaan pariskuntaan ja ihan vahingossa istuimme yli puolen yön baarissa. Onneksi kuitenkaan emme enää valomerkkiä nähneet, silti aamu oli tahmea ja tuli vaihdettua matkan ainoat kiukkusanatkin.

Onneksi Hänen ehdotuksestaan otimme satamasta taksin kotiin, emme kumpikaan olleet julkisten kavereita. Vaikka nukuttua tuli, silti matkailu väsyttää. Liikaa virikkeitä, valoja, värejä, ihmisiä, meissä kuitenkin piileskelee molemmissa se sosiaalinen erakko, joka kaipaa akkujen lataamista. Hän onnistui tuhoamaan kotona baarikaapin sisältöä siihen malliin, että minua alkoi jo rassamaan. Tuli vähän dejavu-tuntemuksia keväältä, onneksi ne eivät käyneet toteen, oli vain väsymyshumalainen mies, joka ei ymmärtänyt pitää suutaan kiinni.

Se asia on kuitenkin jo käsitelty ja rauha on palannut. Muuten reissu sujui niin mainiosti, että tiedän ainakin löytäneeni mieleiseni matkaseuralaisen. Kunpa saisimme matkustaa vielä paljon yhdessä!

Risteilyretkeilyä

Takana on uskomattoman riemukas retki Tukholmaan. Loma on surullisen lyhyt ja kuluu aivan liian nopeasti, tuli taas todettua.

Torstai-iltapäivänä hyppäsimme laivaan. Meillä oli sellainen ikkunaton, mutta parisängyllinen hytti 9-kannella. Kävimme hetken istumassa pubissa, sitten siirryimme kaupan kautta aperitiiveille omaan rauhaamme.

No Namen yllätysmenu oli ihan säällinen, mieleen jäivät erityisesti punajuurihirssipuuro, häränhäntäkroketti ja grillattu kuha. Huonoa oli, ettei menua saanut kokonaan laktoosittomana, vain vähälaktoosisena. Jokin ruuista sisälsi sellaisen laktoosipläjäyksen, että Häneltä jäivät jälkiruuat nauttimatta. Harmitti, etenkin kun Hän joutui jättämään minut viimeistelemään päivällisen itsekseni. Niinpä jäivät jälkiruuat vähemmälle huomiolle.

Mutta kun hyttiin pääsin, tajusin minäkin kaipaavani unta. Päivä oli ollut jälleen pitkä ja niitä oli vielä pari edessä. Yhdentoista maissa vetelimme jo sikeitä puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Ja pitihän sitä romantiikkaakin saada harrastettua. Aamulla oli kello soimassa, että aamupalalle kerkesimme. Sen otimme vakavissamme, tarkoitus oli jaksaa iltapäivälle saakka.

Ostimme liput Flygbusseniin, ajelimme suoraan Slussenille Abba-museoon. Melkoisen tyyriit liput olivat, kun otimme opastuskapulatkin mukaamme. Etukäteen ostettuna olisi tullut edullisemmaksi. Meillä vaan oli koko retken ajan ajatuksena, että sinne emme olleet säästämään tulleet.

Kolmisen tuntia museossa vierähti. Hieno kokemus, jälleen kerran huomasimme kiinnittävämme huomiota samoihin asioihin. Musiikki on hieno meitä yhdistävä kaveri. Rakastan sitä.

Virvoittavien juomien jälkeen päätimme kävellä hotellille, vaikka jalkani vähän kiukuttelikin. Menimme sitten mummovauhtia, mutta kun ei kiire ollut ja keli suosi, niin mikäs tuossa oli ruokahalua kasvattaessa.

Kerkesimme vielä hotellin naapurissa pistäytyä Bull and Bear pubissa jälleen sivistyneesti drinksuilla ennen kuin kello tuli kolme ja pääsimme huoneeseen. Ja millaisen huoneen saimmekaan! Pienen suloisen ullakkohuoneen, jossa oli supersöpö parveke. Kattonäkymä yli Tukholman! Siistiä ja kotoisaa, hotelli Kung Carl saa majoittaa meidät joskus toistekin.

Perjantaina ei vielä aurinko paistanut, mutta eipä satanutkaan.

***
Nyt unille. Työ taas tappaa minut. Jatkuu seuraavassa numerossa.

Eläman hienoja puolia

Oli tarjolla paljon hyvää viikonloppuna. Ensinnäkin Hän oli siivonnut varsin perusteellisesti, ennen kuin tulin kotiin. Jotenkin hienoa huomata, että Hän tekee asian mielellään eikä vain pakosta ja pitkin hampain. Itse asiassa, mitä enemmän Hän siivoaa, sitä enemmän Hän siitä tuntuu kiinnostuvan. Niin pitkään kun kotonamme ei asustele siivousnatsi, asioiden tila on kiitettävä. Viimeisimpänä hinkkauksen kohteena minulle esiteltiin wcistuin. Saivat muoviosan tummentumat kyytiä.

Olemme kovasti miettineet kuinka parantaisimme kotimme toimivuutta, taisimme löytää ratkaisun. Jos rakennamme makuusoppeen parven, saamme alle jäävän tilan työhuonekäyttöön. On vaan pidettävä huoli muutamasta asiasta; hinta, työnlaatu ja ilmastointi. En tahdo siitä tulevan mitään huonosti lämmitettyä saunaa. Meidänkin kotomme nimittäin kuumenee välillä varsin tehokkaasti. Toisaalta kodissamme on normaalia korkeampi huonekorkeus - 280 cm, veikkaisin. Sillä tavoin tämä saattaisi onnistua. Silloin meidän ei tarvitsisikaan miettiä asunnonvaihtoa, vaan asumiskulumme pysyisivät erittäin järkevällä tasolla. Mutta asialla ei ole kiire, ensin pitää löytää puuseppä.

Illalla rakentelin valmiiksi kanapiirakan. Lauantaina tuli veli vaimoineen ja esikoisensa kanssa etkoille mopomessujen jälkeen. Siinä me kerkesimme istuskella muutaman tunnin ennen kuin matkasimme kumijalalla läpi Helsingin. Nepalilainen ravintola Mountain sai meidät vieraakseen. Ja piti hyvänä erittäin järkevään hintaan. Ruokaa riitti koko rykmentille niin (pari kanaruokaa, yksi lammasannos ja kolme kasvisevästä), että jopa hyväsyömäinen Hän sai vatsansa pinkeäksi. Kun saattomatkalla pysähdyimme Olhusiin, Hän totesi, ettei voinut enää juoda mitään. Niinpä jos kymmenen maissa saatoimme veljen perheineen hotellille ja itse matkasimme takaisin kotiin - taas taksilla.

Olihan ihmeellinen tunne käydä nukkumaan kerrankin ajoissa, meillä oli jo yhdentoista maissa kovin hiljaista. Jopa minä vetäisin parin heräämisen tekniikalla kahdeksisen tuntia zetaa. Sellaisia sattumia saisi joskus olla useamminkin, en pistäisi pahakseni.

Hyvien unien päälle sunnuntain roolipelisessiokin maistui, vaikka taas oli lähtemisen vaikeutta liikkeellä. Peli vaan etenki kovin verkkaisesti, tuntui, että kaikilla oli niin paljon muuta asiaa, että itse pelaaminen tahtoi unohtua. Saimme kuitenkin uuden seikkailun jonkinlaiseen alkuun ja eteemme erittäin epämiellyttävän tilanteen lopuksi. Siellä ne epäkuolleet meitä taas jäivät ympäröimään, luvassa on verinen taisto.

Tunteita ja tuoksuja

Eivät vuodet vyöry ylitseni vaivatta. Tiistaina heräsin kipuun. Joku kummallinen lihas (minulla siis vielä on niitä - jossain) yläselästä päätti jumittaa itsensä niin, että salpasi hengityksen ja liikuntakyvyn. Siinäpä sitten rimpuilet, kun kello soi ruokapöydällä ja ylös pitäisi päästä. Pihinän voimin se onnistui, ei kun nappia naamaan ja Hänen kätösensä levittämään Voltarenia koko selän pituudelta. Tänään on jo parempi päivä, mutta ibuprofeenikuuri saa luvan jatkua, etten vaan jännittele viereisiä lihaksia toiseen jumiin. Syytä nimittäin olisi kestää töissä, kollega on luottamusmieskoulutuksessa vielä kaksi päivää, teen myös hänen työnsä.

Hän nukkumaan tullessaan huokasi minun tuoksuvan hyvältä. Humoristi minussa mietti, että tarkoittikohan Hän lihasrelaksantin tuoksua vai naamarasvaa. Päätin kuitenkin pitää suuni kiinni, romantiikka säilyi hetkessä. Muutenkin olen ihmeissäni, että näinkö helppoa on parisuhde ja rakkaus. Tämähän on aivan ihanaa! Ei kiistaa eikä vänkäämistä, me ohjaamme vuoronperään laivaamme samaan suuntaan, luovimme maailman myrskyjen läpi, mutta se rauhan satama minua vähän epäilyttää. En minä sinne tahdo, kyllä minä tiedän, että sinne päädytään, kun vaan ensin matka jatkuisi.

Hän on rakennellut meille Iikkean huonekaluja. Tilasimme kylpyhuoneeseen allaskaapin ja olohuoneeseen kirjahyllyn pätkän, jonka päälle telkkari asettuu. Kaappitilasta on jonkun verran ollut puute. Muuten tuntuu, että tulemme toimeen oikeastaan nykyisessä kodissamme, kotikolossamme. Ja parempi taitaa ollakin niin, koska taloudellinen tilanteemme tulee huononemaan aivan lähiaikoina.

Sitä ennen kuitenkin pääsen tarjoamaan virvokkeita veljen perheelle. Myöhemmin lauantaina menemme yhdessä syömään. Etsiskelin netistä ruokapaikkaa, päädyin nepalilaiseen, jota oli kovin kehuttu. Kauhukseni vain huomasin, että sinne piti SOITTAA pöytävaraus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän tahdon puhua puhelimessa. Siinä mielessä olen kovinkin introvertti, tai sitten vaan suomalainen. Tahdon mustaa valkoisella ja mahdollisimman vähällä lääryämisellä. Onneksi toisessa päässä varausta vastaanottava henkilö puhui niin hyvää suomea, että ymmärsin asiani menevän läpi. Toivottavasti ammattitaito ulottuu myös keittiön antimiin. Ulkona syöminen on kivaa, mutta se on aina riski, kun itse tekee kohtuullista ruokaa.

Syntymäpäiväjuhlaa

Päätin jo hyvissä ajoin suunnitella Hänen syntymäpäivälleen ohjelmaa, kun Hän joskus sattui huokaisemaan, ettei sitä juurikaan ole juhlittu, kun joulu on heti kohta edessä. Ja että ei hän kyllä itsekään ole sitä tahtonut juhlia. Pohdin, että tuo on taas sitä turhaa vaatimattomuutta. Minä voisin ainakin omalta osaltani korjata tilanteen, mutta siten, ettei Hänelle, yllätyksien vihaajalle, tulisi tuskaista oloa. Ei siis yllätysjuhlia, ei mukahauskaa häpäisyä, vaan oikeata juhlamieltä ja iloa.

Sen verran tein kiusaa tietenkin, etten kertonut etukäteen, mitä tekisimme. Pyysin vain pakkaamaan yönyli-oleskeluvermeet mukaan. Torstaina iltapäivällä läksimme sitten vaeltamaan halki kaupungin. Kun hyppäsimme ysin ratikkaan, Hän jo oli aivan varma, että lähdemme laivalle. Kysyi jopa, että entäs, kun Hänellä ei ole passia mukanaan. Minä siihen totesin, että enköhän ole siihenkin ole varautunut. Että eikö hän tiedä olevansa järjestelyihmeen kanssa liikkeellä?

Huutokonttorilla hyppäsimme pois ratikasta ja kävelimme sisään Clarioniin. Kirjasin meidät sisään, saimme huoneen 13. kerroksesta, jo se sai Hänet hykertelemään. Me nimittäin molemmat pidämme hotelleista ja niissä yöpymisestä.

Näkymät olivat komeat, iltapäiväliikenne valui pitkin katuja kuin värikäs kiinalaisen uudenvuodenjuhlan kulkue, autot muodostivat pelottavan todellisen lohikäärmeen, joka väläytteli punaisia silmiään. Jätkänsaaren kotien valot syttyivät vähitellen. Me otimme juhlistavat juomat katsellen näkymiä kohti kaupungin valoja.

Kuuden maissa läksimme kaupungille. Olin varannut pöydän Yumesta, en ollut itsekään siellä aikaisemmin käynyt. Palvelu pelasi moitteettomasti, saimme intiimin kahden hengen pöydän ravintolasalin sivustalta. Siitä oli ihana seurata tapahtumia niin keittiössä kuin salissakin. Paikka alkoi täyttyä ruokaillessamme, ei siellä tyhjää ollut silloinkaan, kun saavuimme.

Otimme Yumen maistelumenun sekä siihen kuuluvat ruokajuomat. Alkuun nautin jumalaisen piristävän sitruunaruoho-Collinsin, tulisuus virkisti makuaistia hienosti. Menun alkupaloina olleet kalat ja kastikkeet lumosivat meidät molemmat. Niinpä pääruuan liha, vaikka se oli erinomaista, ei pystynyt enää nostamaan tunnelmaa samalla tavalla kattoon. Jälkiruoka oli onneksi sopivan pieni pala suklaista kakkua sekä jäädykettä. Täydellinen ateria, ihanaa seuraa, vilkasta ajatustenvaihtoa, uskomaton ilta!

Vaelsimme takaisin hotellille, kävimme 16. kerroksen baarissa. Tulimme takaisin huoneeseemme ja menimme yhdessä kylpyyn. Myöhään meni tietenkin, kosteaksikin ilta muodostui, mutta silti jaksoimme aamulla käydä aamiaisella, tulimme sitten vielä takaisin unille.

Kaupungille läksimme yhdessä, Hän jäi vielä joululahjaostostelemaan ja minä taas matkasin Hakaniemen halliin. Sielläpä vasta painajainen ihmisten muodossa olikin. Vahingossa kiilasin kuitenkin kalatiskillä niin, että pääsin kymmenen minuutin odottamisella. Mukaan tarttui puolikas lohifilee sekä savunieriä. Vielä poikkesin jänispateeta toiselta tiskiltä, savuhevosta en valitettavasti saanut, sitä toki kerkeää maistella seuraavallakin kerralla. Alkossa poikkesin muutaman ruokajuoman ennen kuin siirryin kotiin misaamaan jouluaaton aterioita.

Onnistunut oli syntymäpäiväyllätykseni. Jäi hyvä mieli molemmille. Jälleen kerran sovimme, että hotelliin on päästävä silloin tällöin, kun siitä molemmat niin pidämme, irrallisuuden takia. Ihmisen on välillä hyvä olla turisti omassa kotikylässään.

Jokaisella on ongelmansa

Suhteemme alku oli myrskyisä. Hän ajoi itsensä melkoisiin ongelmiin, jotka edelleen vaikuttavat arkeemme. Ne melkein tuhosivat parisuhteemme, tai itse asiassa olin jo varma, että Hän ei selviäisi koettelemuksestaan hengissä. Olin jo hautaamassa koko ajatusta, Häntäkin. Mutta juhannuksen jälkeen ovelleni ilmestyi katuva mies. Muutama viikko siinä meni, ennen kuin luottamus palasi. Itse asiassa vasta kun Hän herkesi raittiiksi, uskoin hänen tarkoittavan totta katumuksellaan.

Nyt meillä noudatetaan kohtuutta. En minä osaa lopettaa kokonaan alkoholin nauttimista. Viini maistuu ruuan kanssa, siideri on maukasta ruuan jälkeen. Eikä minusta ole sitä kieltämään Häneltäkään. Mutta övereitä meillä ei vedetä, sivistynyttä rypemistä kylläkin. Ja kun meillä on niin hauskaa yhdessä, niin en osaa sitä niin pahana asiana pitää. Meillä nauretaan, lauletaan, viihdytään, keskustellaan, kokataan ja ollaan lähekkäin. Olemme kovin itseriittoisia, mutta juuri äsken juttelimme, että kyllä meidän pitää ryhtyä muitakin tapaamaan. Ihan jo siksikin, että saamme yhteisiä uusia kokemuksia.

Torstaina kävin syömässä entisen kollegani kanssa Vinkkelissä. Ruoka oli hyvää, mutta ei tajunnanrajäyttävää. Alkuun graavattua lohta, sitten sellerikeittoa, päääruokana sous vide menetelmällä valmistettua angus härkää. Välijuustojen jälkeen tuli vielä tyrniposset mantelikakun kanssa. Ihan ookoo makuja, mutta aika mielikuvituksetonta. Sen siitä saa, kun tekee liian hyvää ruokaa itse. Keskinkertainen ei riitä. Entistä kollegaa oli kyllä ihana nähdä. Olemme kaikin puolin erilaisia, mutta osaamme nauraa sille. Laajennamme toistemme maailmankuvaa. Siihen kannattaisi muidenkin pyrkiä.

Perjantaina töiden jälkeen raahasin Hänet shoppailemaan. Pikkuveljen firma täyttää vuosia, luvassa on gaalajuhla. Hänellä ei ollut tummaa pukua, joten sellainen piti saada. Onneksi Haloselle sattuivat hintahulinat; takki ja liivi löytyivät satasella. Kävimme vielä saman tien Jack & Jonesista farkut ja kauluspaidan. Illalla minulle annettiin yksityinen muotinäytös, on se ihanaa, kun voi ihailla puolisoaan myös fyysisesti. Hän miellyttää silmääni.

Nyt poden sunnuntaiangstia, huomenna taas töihin. Siellä vaan on niin tylsää. Minulta on viety kaikki haastavat tehtävät, puuhastelen rippeitä, joita kukaan muu ei tahdo tai kerkeä tehdä. Noh, olen todennäköisesti kaupungin korkeimmin palkattu tallentaja... Pitäisi löytää toinen työ, ennen kuin nykyinen kokonaan loppuu. Ahdistaa.