Kovin on tapahtumaköyhää

Parin viikon takaiset piirakkatalkoot olivat suksee. Nyksän eksällä on vielä opeteltavaa pulikkatalkoissa, että hän saa kuoritaikinan pyöreäksi, mutta kaikki kuoret saimme täytettyä. Hauskaa oli! Puhetta, musiikkia ja pulikointia. Aikaa kului vajaa viitisen tuntia, kuohuviiniä kaksi pulloa, jallua 20 cl. Sitten vielä eksyimme lähibaariin, jonne ilmestyi myös exän nyksä. Hienoja ihmisiä!

Yhdeksän aikaan illalla nakotin bussissa varsin tuiterissa, kotona menin iltapesun päälle suoraan sänkyyn herätäkseni viiden jälkeen sunnuntaiaamuna. Hän kiitteli, etten ollut jäänyt notkumaan humppelissa riesaksi. Itsekin kiittelin samaa.

Työviikko oli raskas, vaikka asiat toki etenevät.  Kamalaa on, en tiedä, pitäisikö toivoa yytee-potkuja, mutta kuka muu hullu shown hoitaisi? Se siitä.

Eilen oli Hänen lapsenlapsensa syntymäpäiväjuhlat. Matkasimme Vuosaareen ja vaelsimme läpi lähiöiden. Vastassa oli parisenkymmenen eri-ikäisen ihmisen villilauma. Lapset sokerihumalassa, aikuiset notkistuivat hitaammin. Tarjoilut olivat ylenpalttiset, vastaanotto lämmin. Hän varmasti tunsi olevansa odotettu vieras. Minua ahdisti ihmispaljous, mutta piilotin sen mielestäni hyvin. Vain valokuvissa näki vaivautumiseni, minun ja muun porukan väliin jäi 15 cm rako. (Lue: Kuka näistä ei kuulu joukkoon?)

Huokaisin helpotuksesta, kun parin tunnin päästä läksimme kotiin. Hänen lapsenlapsensa, lapsen äiti, lapsen isän äiti ja hänen nykyinen puolisonsa vielä menevät, mutta laumatapaamiset ovat rankkoja. Kotiin päästyämme vedin parin tunnin päiväunet, olin valveilla vajaan neljä tuntia ja menin yöunille. Henkisesti rankkaa.

Nyt on vähän pirteämpi olo. Syytä ollakin, nimittäin vuorossa on roolipelipäivä. Pelinjohtaja vihjailee jotain hahmojen kuolemasta Signal-ryhmässämme. Laitoin vastakysymyksen, onko hän kyllästynyt meihin, peliin vai molempiin. Hän saa sillä välin kotona jatkaa työtään rauhassa. Siivous hoidetaan vasta, kun Roosa ja Elvis lähtevät tiistaina kotiin.

Lomaan on kovin pitkä aika. Helmikuussa ei ole juurikaan edes palautumisaikaa, viikonloput on jo myyty.

Sesonkituotteiden eräpäivä

Kun avioeron viime metreillä 2007 pääsin muuttamaan omaan kotiin, muistan pohtineeni, että varmaan tulen olemaan todella yksinäinen jouluna. Toisin kävi, olin hankkinut tismalleen vain sellaisia ruokia, joista pidän, törsäsin viiniin ja muutamaan muuhunkin alkoholipitoiseen tuotteeseen, oli konvehteja, kirjoja ja musiikkisoitin.

Niin kävi, että aattopäivänä maailma näytti matalalta paistavan auringon valossa puhtaalta ja toiveikkaalta. Istuin napostelulautaseni kanssa nojatuolissa, siivotussa pilttuussa, katsoin televisiosta Lumiukkoa ja taisin itkeä onnenkyyneleitä, kun tajusin, ettei MINUN kotiini pääsisi kukaan riehumaan ja rikkomaan paikkoja. Olin yksin, mutta en yksinäinen.

Silloin lakkasin kutsumasta joulua jouluksi, otin sen hyvän mielen, antamisen, valon ja levon juhlahetkenä vuoden pimeimpänä aikana. Se tunne on kehittynyt vuosien saatossa. Mielelläni koristelen kotia, teen herkkuruokia ja paketoin lahjoja, koska mitään ei ole pakko tehdä, kaiken voi tehdä siten, että siitä nauttii. Nauttisin varmaan pienemmällä rahallakin tehdystä joulusta, nyt ylimääräistä rahaa menee Hänen läheistensä lahjoihin, meille hankimme käyttötuotteita ja naamioimme ne lahjoiksi.

Mutta nyt sesonki on ohi, pakkasin kuusen laatikkoon, Hän imuroi, sesonkinvalot vain jäivät, ne saavat valaista eloamme tammikuun loppuun saakka, sitten luonnonvalo alkaa riittää. Joulu- ja uusivuosiruokavarastot alkavat olla loppu, eilen sain hyvän tekosyyn tutkia kaappeja, kun olin menossa roolipelaamaan, enkä viitsinyt torstaina käydä kaupassa. Naureskelin piirakkaa suunnitellessani, että tämäjän on kuin vanhasta sadusta: piti tulla puku, mutta tulikin liivi.

Eli kuinka pakastimen sisältöä kaivelemalla tehdään suolainen piirakka (tilaus oli kinkkupiirakka, lopputulos pekoni-nakkipiirakka n 6-8 syöjälle, kun en jaksanut lähteä käymään kaupassa).

Pekoni-nakkipiirakka

Tee isoon vuokaan, tähän ei peruspiragavuoka riitä, omani on noin puolen uunipellin kokoinen

1 kg torttutaikinalevyjä

Täyte:
300 g ruusukaalia silputtuna
Loraus öljyä, ripaus suolaa
140 g pekonia
350 g savunakkeja
10 pientä luumutomaattia
Rippeet Järvikylän lihamix tuoreyrttilaatikosta
Savupaprikaa
Mustapippuria
Muutama jalopenosiivu silppuna
Kokonainen yksikyntinen valkosipuli raasteena

"Munamaito":
3 kananmunaa
120 g smetanaa
2 dl maitojuomaa
Tuorepersiljasilppua
Loraus soijakastiketta
Juustoraastetta maun mukaan (itse lisäsin pinnalle lisää, kun alkuperäinen määrä osoittautui vähäiseksi)

Sulata taikinalevyt, vuoraa niillä piirakkavuoka, vie parvekkeelle siksi aikaa, kun teet täytteen (tai laita jäkaappiin, jos mahtuu).

Lisää pannulle ruusukaali, pekonisilppu, öljyä ja muutama ripsaus suolaa. Paistele hetki kovalla lämmöllä, lisää nakit, kääntele hetkinen. Lisää tomaatit ja mausteet, laske läpötila, anna muhia sen aikaa, kun teet munamaidon. Käännä uuni lämpenemään 200 c.

Riko munat, lisää neste ja smetana, loraus soijakastiketta, persiljasilppu ja juustoraaste. Sekoita.

Kaada pohjan päälle täyte, sitten munamaito. Lisää juustoraastetta, jos tarvitsee. Pane uuniin n. 35 - 40 minuutiksi. Anna hetki vetäytyä ennen tarjoilua. Piraga ei ole mikään laihduttajan eväs, vaan tuhtia kamaa, aloita syöminen pienemmällä palasella, ehkä vihersalaatin kanssa?

Ps. Roolipelisessio oli jälleen kerran mainio. Eron jälkeen ystäväni (pelinjohtajamme) kutsui minut aloittelevasn porukkaan, jossa muutkin olivat omalla tavallaan siipirikkoontuneita. Porukasta sain uusia ystäviä ja uutta elämää. Nykyään pelaamme jo eri porukalla toisia seikkailuja, mutta kiitollinen muistan olla joka kerta, kun pelin aloitamme. Mielikuvitus on mahtava laji, sitä pelinjohtajallamme piisaa. Ja nauru parantaa aina!

Sanoittaja sovittaa sanoja

En lapsena osannut haaveilla. Kun kysyttiin, mikä minusta tulee isona, vastasin jotain ympäripyöreän sopivaa (opettaja, lääkäri, sairaanhoitaja - en edes tiennyt, mitä ihmiset työkseen tekevät). Olin kauhuissani, kun mietin, etten osaa mitään - ja tarkoitus olisi kuitenkin elättää itsensä. Alkoholistiperheen lapsi oppi realiteetit liian varhain. Olisiko ollut itsesuojelullinen asia, ettei tullut rakenneltua pilvilinnoja?

Olen ollut itseni pahin vihollinen lapsesta saakka, vasta oikeastaan yläasteella opin ala-asteella opetettavat perustiedot ja -taidot. Hiljainen tyttölapsi jää helposti isossa raisussa luokassa huomioimatta. Työkirjat olivat tyhjää täynnä. Sitten kun vihdoin yksi englanninkielen opettaja avasi minulle suomenkieliopin salat, aukeni koko maailmankaikkeus. Kaikki oli helppoa eikä päntätäkään tarvinnut. Lukio meni samoilla lämpimillä, sitten pidin välivuoden, kun en tiennyt miksi isona haluaisin - tai mihin pystyisin.

Vasta taannoin myönsin alitajunnassani pulputtaneen mielihalun piirtää taloja, salaa piirtelin kokonaisia kerrostaloja. En sitä ollut muotoillut sanoiksi saakka, enkä tietenkään tehnyt mitään asian eteen, kun se olisi vaatinut korkeakouluopintoja. Ei sitä nyt vaan noin mennä itseään mokaamaan kalliiseen kouluun, kun mitään ei osata. Esseevastauksia, tutkielmasta tai gradusta puhumattakaan. Olisikohan koulussa oppinut tekemään sellaisia?

Toki näinkin elämä on kulkenut. Olen ollut onnekas töiden ja asuntojen suhteen. Parisuhteissa on ollut ylä- ja alamäkensä. Siksipä nyt onkin parhautta, kun menemme tasaista, vaikka mutkittelevaa reittiä yhtä matkaa ja samaan tahtiin.

Eilen piti mennä naapurilähiöön keikalle. Itse olin siellä jo valmiina, kun pelasimme roolipeliä. Oli muuten kiva pelikerta, pelinjohtajamme keksi juonenpätkän, jossa kimppuumme hyökkäsi parimetrinen hämähäkki. Sitä tapoimmekin sitten hartaasti koko pelikerran. Tuli todistettua, että kuolema roolipelissä kasvattaa expaa, maailma on erilainen roolopelaajan silmin!

Tein ruuaksi peltilihapiirakan, en muistanutkaan, miten hyvältä se voi maistua lihaliemen kanssa! Valitettavasti samaa piirakkaa söi Hänkin kotona ja kun vatsa ei rasvaista ruokaa kestä, ei keikalle lähtemisestä tullut mitään. Kieltämättä harmitti, en edes muista koska viimeksi olemme olleet keikalla yhdessä.

Onneksi meitä on useita pelaamassa. Välillä tulee sokerihumala, jos en pidä varaani. Onneksi syömme myös ruokaakin, pelikerta kestää 7- 8 tuntia.

Päivällä saimme hoitokissat kylään. Morris oli heti kuin kotonaan, eikä mennyt kauan, kun Minni könysi syliin. Ihana, kun on elämää! Katsotaan nyt, kuinka pitkään saamme heitä pitää, varmaan pari viikkoa ainakin.

Lomalaisen kiireet

Rehkin töitä pari viimeistä viikkoa, ettei vain minusta jää kiinni projektien eteneminen. Onneksi osaan pitää koneen kiinni. Puhelinkin on käännetty kollegalle. Aion lomailla ajattelematta tulevaa, kun tuo samainen kollega lähtee opiskelemaan ja tekee töitä vain nollasopimuksella. Esi-ihmeemme sairastui koronaan, työsuhdeneuvottelumme siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Eipä minulla ole kiire.

Perjantaina kävimme syömässä entisten kollegoiden kanssa. Ihanaa oli nauraa hullunmyllystä selvinneenä. Ne pari vuotta, jotka työskentelimme yhdessä, hitsasivat meidät yhteen, jaksamme toisiamme jopa nyt, kun kaikki olemme uusien haasteiden edessä. Olin ihan ajoissa kotona ja hyvä niin, koska eilen taas oli roolipelipäivä.

Hänellä oli jännittävä päivä myös. Hän tapasi poikansa jälkeläisen ja tämän äidin entisen puolisonsa luona. Tapaaminen oli ollut onnistunut, kaikki osapuolet olivat samaa mieltä. Johan tuo oli aikakin, totesin minä.

Auton haen huomenna. Tänään pesen pyykkiä. Autonhakuretken jälkeen pitää sitten aloittaa pakkaaminen. Onneksi minulla on lista, joka on säilynyt lähes samana ensimmäisestä yhteisestä mökkireissustamme alkaen. Siitäkin on jo kuusi vuotta. Ja koko ajan sama mökki, emme ole siihen kyllästyneet, pidämme paikasta, luonnosta, isäntäväestä ja muuttumattomuudesta. Joissain asioissa introvertillä ei ole seikkailunhalua.

Roolipeli oli mahdottoman hauskaa. Peliporukkamme on riittävän vinksahtanut, ja kiitos vielä vinkahtaneemman pelinjohtajamme, pelikertamme seikkailut saavat kummallisia käänteitä. Nyt avaruusmerirosvojoukkomme pääsee harrastamaan aikamatkailua 1980-luvun Maa-planeetalle, koska palkkioksi tiedonjyväsistä egyptiläinen Thoth jumala tahtoo valkoiset Lacosten tennissukat. Kas niin. Onpahan mitä odottaa.

Burgers and wine-ravintolan the Fat Lizard hampurilainen - salaatti oli tylsän etikkainen, mutta purilainen maukas.

Vuosittainen mustalaisleirin muuttoliike

Ensimmäinen kerta auton ratissa on yhtä jännittävä taphtuma joka vuosi. Niin myös tänä vuonna, kun starttasin auton Sörnäisten rantatieltä kohti kotilähiötä. Jännittävyyskerrointa vielä lisäsi, etten tavannut vuokranantajaa laisinkaan. Sekä auto että avain löytyivät sovitusta paikasta - hämmästyttävää kyllä, kun kumpikaan ei tiennyt auton täsmällistä sijaintia edellisen vuokraajan jäljiltä.

Neitsytmatka sujui hyvin, auto tuntui miellyttävältä ajettavalta. Hämeentiellä jäin melkein paikallisliikenteen bussin jalkoihin, onneksi maaseudulla ei niitä tarvitse aivan niin paljon varoa. Joka vuosi ensimmäiset kilometrit ovat yhtä kammottavia, pelkään jo etukäteen palautusta.

Poden pakkaamisestakieltäytymistä. Valmiina ovat jo liinavaatekassi, kenkäkassi ja melkein kokonaan keittiökassi. Aloittamatta ovat kylpyhuonekassi ja henkilökohtainen omaisuus. Onneksi paikallistin pari vuotta sitten tekemäni excellistan. Sen avulla ylimääräisen ajattelun voi varsin tehokkaasti minimoida. Mutta mitäpä sitä ei tekisi pariviikkoisen mökkiparatiisinsa eteen.

Eilen vietin vuoden toisen roolipelipäivän. Varsin riemastuttavaa oli taas nauraa ja antaa mielikuvituksen lentää, kun pelinjohtaja johdatti meidät etsimään sirpinterää, jolla voisimme katkaista enkelin halon (ja vapauttaa enkelin hyvyydestä). Me taas tarvitsimme halon maksuksi eräälle tietäjälle, että pääsisimme omaan ulottuvuuteemme takaisin. Monimutkaista? Kyllä, mutta mahtavan mielikuvituksellista ja hauskaa! Maailma on erilainen roolipelajan silmin.

Perjantain vietin ystävän kanssa Vallisaaressa. Tutustuimme Helsinki Biennaalin teoksiin - aika kursorisesti, mutta suosikkini kuitenkin teoksista löysin. Hayon Kwonin 489 vuotta kolahti vanhaan pasifistiin. Vallisaari on mahtavan kaunis paikka luontoarvoiltaan. Meri tuoksui, näkymät ovat henkeäsalpaavia, pääskysten taitolentonäytös vasten keskustan ukkossadepilviä on vailla vertaansa. Lämmin suositus - ja mikä mahtavinta, keskiäkäisiä naisihmisiä varten löytyi sovelias määrä juomapisteitä. Tosin yhdellä tuli istuskeltua niin pitkään, etten huomannut ihoni palavan. Se tuulenmokoma kun piti ilman ihanan viileänä.

Oli hienoa viettää päivä ystävän kanssa. Edellisestä tapaamisestamme oli aivan liian pitkä aika, mutta kuin yhdestä suusta totesimme, ettei vieraudentunnetta ollut. Juttu jatkui kuin itsestään.

Pääskysten lentonäytös

Eilen illalla kävelin bussipysäkiltä kotiin, olin täynnä rauhaa. Vuosi sitten viimeksi olen nähnyt roolipeliystäväni, nauranut, juoninut, neuvotellut, käynyt kauppaa universumin jumalien ja kauppureiden kanssa - ja tulihan sitä syötyäkin, tosin liian paljon ja liian myöhään. Ei vieläkään tahdo ruoka maistua, kun eiliset grillimaggarat miettivät ulospääsyä.

Ulkona kohahtelivat loppukesän tuulettomien iltojen ensimmäiset kuumailmapallot kohti pohjoista. Pääskysperheet järjestivät kilvan lentonäytöksiään, pitkät kiir-äänet säestävät shouta. Yritin tallentaa tunnelmaa mieleeni, jotta voisin sitä muistella, jos murhe joskus kalvaisi sieluparkaa. Kävelin kotiin läpi 550n ruman ja rikkonaisen työmaan, mietin, että hyvä tulee vielä siitäkin. Vielä vajaa kolme vuotta ennen kuin ratikkareitin pitäisi olla valmis. Onhan rakentamista myös mielenkiintoista seurata - harvoin pääkaupunkiseudulla moista myllerrystä päsee todistamaan.

Tänään ajattelin rakennella grillibroilerin jäämistöstä haalimastani lihasta kanapiirakan pakastimesta kaivelemaani filotaikinan loppuun. Aamupäivällä paistoin koriin unohtuneet ylipypsät banaanit rahkan kanssa letuiksi. Minulla vaan ei sielu anna periksi tunkea hyviä ruoka-aineksia biojätteeseen, kun jalostamalla niistä saa erinomaisia vatsantäytteitä. (Vaikka minulla ei nälkä ole, nautin tekemisestä.)

Huomenna on ensimmäinen lomapäivä. Pääsen pakkaamaan pientä lomaretkeä varten. Hän jää kotiin, minä retkeilen pari yötä ystävän kanssa. Siitä varmaan myöhemmin. Nyt hekumoin ajatuksella, että kaikki on vielä edessä.  Sunnuntai-iltapäivä saattaa olla loman paras hetki, kun tietää, että heräkello ei kilitä ennen kuutta huomenaamulla.

Ai niin ja ilmalämpöpumppukin on nyt tilattu. Asennus on syyskuussa, käyttöä sille saadaan vasta ensi kesänä - on tästä hullun lailla rehaamisesta jotain iloakin oltava. Ei meillä muuten siihen varaa olisi ollut. Verottaja rankaisee toimiani loppuvuonna, tarvitsen myös kotitaloustyövähennyksen tuoman minimaalisen avun.

Ulkona viilenee vihdoinkin. Vaikka taivas tipahtaisi niskaani, silläkin uhalla kerron olevani onnellinen.

Yltäkylläisyyttä

Kun eilisen roolipelisession jälkeen bussipysäkillä hehkutin peliystävilleni parisuhdeauvoa, niin hyvä, ettei jo hävettämään ryhtynyt. 4,5 vuotta ihmissuhdetta, siitä alkuaikojen huuman lisäksi viimeiset reilu kaksi vuotta erinomaista parisuhdetta. Erinomainen osuus tuntuu jatkuvan.

Vaikka välillä papapata saa minut raivon partaalle. Etenkin kun kysymys on politiikasta. Ja kun ihminen selittää kaiken näkemänsä, ihan niin kuin en itse näkisi tai ymmärtäisi mitään. Mutta se on Hänen tapansa selittää maailmaansa varmaan myös itselleen. Muuten en voisi parempaa kumppania loppuelämääni haaveilla. Pitäähän parisuhteessa haasteensa olla, minun pitää elämänläksynä opetella kärsivällisyyttä. Ja hölmöä huumoria, sellaista Ohukaisen ja Paksukaisen huumoria. (Mehän itse asiassa vähän näytämmekin niiltä - mie olen se paksumpi kaveri.)

Roolipeli-sessio oli ihana! Edellisen kerran olemme tavanneet tammikuussa. Muut jatkoivat pelaamista netissä, mutta itse en enää työpäivän päälle jaksanut virtuaalipelaamisesta innostua. Seikkailu oli edennyt, edellinen tehtävä oli päättynyt, uutta olivat jo virittelemässä. Mutta pelaaminen vie energiaa, huomasin jälleen. Eikä ihme, jos yrität pysyä koko ajan kärryillä tapahtumista ja miettiä, miten itse voit edistää asiaanne.

Uni alkoi painaa silmiä, kun kotiin tulin. Lauantai-illan huumaa aikuiseen makuun, sänkyyn ennen puoliyötä. Mutta kylläpä nyt taas kelpaa. Loman alkuun on kuukausi.

Harkinta toivelistalla

Meillä asuva, Hän, on puhunut jo reilun vuoden päivät sitten kissasta. Taisi puhua aikaisemminkin, en vaan ottanut tosissani, myöntelin ja nyökyttelin sujuvasti. Eivät olleet olosuhteet otolliset, eikä tilanne selvä. Tänään kun matkasimme bussissa tsekkaamaan Hesy ryn uudet tilat, Hän yks'kaks totesi, että kissa olisi vähän niin kuin meidän lapsi, kun niitä ei fyysisesti yhdessä tehdä.

Tietysti minulla sielun suojaus rakoili. Kissan voin ottaa koska vaan, antaa kodin ja suojan, mutta sielun avaaminen on vähän niin kuin avoleikkauksen tekeminen, siinä on aina vaaransa. Kai minulla alitajunta vieläkin pyristelee ja kipuilee - pelkään laskea kaikki henkiset barrikadini. Jos jotain otetaan yhdessä, niin se on minullekin kuin yhteinen lapsi. Ja minähän en lapsia tee, vaikka itseni voin helposti asettaa vaaraan. (Ei sillä, että nyt vaaraa olisi näkyvissä.)

Mutta kissat ovat vaan niin ihania. Karvoja olisi kaikkialla, eläinlääkärit kalliita ja entäs jos me eroamme ja... entäs jos huomenna emme herää, koska taivas on tipahtanut niskaamme? Ja entäs ja jos ja onko pakko ja ovathan ne ihania ja yhdessähän tässä ollaan, naimisissa ja kaikkea. Henkinen rakenne huojuu, se vaikuttaa ajatteluun.

Pääsimme kotiin yhden entisen nuoreni kyydissä. Hän saapui huudeille yhtä aikaa kanssamme. Ja juu. Kaipaan hivenen nuorisotörmäilyä. Ihmisiin on ollut ihana tutustua, osa on jäänyt ystäväksi. Liian harvoin vaan tulee nähtyä.

Torstaina oli tarjolla musiikkia. Devin Townsendin keikka Circuksessa oli loppuunmyyty. Kaveri oli jo aikaisemmin kertonut sottavansa kietueellaan mitä vaan haluaa. Nyt ei ollut tulossa teemaa tai bändiä tai genreä. Sitähän saimme. Ihanaa musiikkia, mutta hivenen hajanainen keikasta tuli. Kunpa joskus kuulisitte Devinin laulavan, niin ymmärtäisitte kenties, mitä tarkoitan. Puhdas mieli, vilpitön valo.

Loppuun keikka piti kuunnella, niinpä emme päässeet ulos kuin lähempänä puoliyötä. Cirkuksen ulospääsy on on terroristin unelma, hirveä sumppu. Mutta kohta ei enää ole sitäkään, kaikki hyvät keikkapaikat ktoavat mammonan tieltä. Senhän arvaa, ettei muutaman tunnin unilla ollut perjantaina töissä kivaa. Onneksi en kuitenkaan krapulaa saanut aikaan.

Huomenna on roolipelipäivä. Leikimme pikkujoulua samalla, olenko koskaan kertonut, että inhoan perinteisiä jouluruokia? Edelleen pidän harrastuksestani, mutta sunnuntai ei ole lempipelipäiväni. Mielikuvitus aktivoituu ja on vaikea rauhoittua pelin jälkeen. En silti vaihtaisi kertaakaan pois.

Kaiken lisäksi minulla on elämäni ensimmäiset näyttöpäätelasit. Kunhan kokemusta on kertynyt, kerron lisää, miltä tuntuu. Positiivinen ehkä.

Natura-alueen tunnustukset

Perjantai-illan ratoksi rakentelen elämäni toista voileipäkakkua. Neitsyys meni tonnikalalla häätarjoomuksiin, nyt jatkan lihaversiolla. Sinne on uponnut jo kinkkua, savuporoa ja maksapasteijaa. Päälle väkerrän kokolihaa, pitivät siitä sitten roolipeliystäväni eli eivät. Se tapahtuu vasta huomenna.

Roolipelaaminen on sitten hieno harrastus. Ystävä kutsui mukaan 12 vuotta sitten, hetkeäkään en ole katunut. Tosin sen ensimmäisen ryhmän syvin tarkoitus taisi olla syöminen ja mielipiteiden vaihtaminen. Onneksi kukaan ei ottanut peliä tosissaan, toisin kuin nykyporukassa.

Nykytasoon nähden osaan aivan liian vähän ja yksikin pelikollega heitti epäilyksen, että olen pelinjohtajan lellikki (kutsui minua pelinjohtajan lemmikkipisuksi). Voi olla. Varmaan olen jokerivoima, jonka voi heittää peliin joko jarruksi tai polttoaineeksi. Pääasia, että peli etenee! 

Toinen asia, mitä olen miettinyt jälleen kerran, on ihmisen korjaaminen. Vanhuus tuo mukanaan rikkoutunutta fysiikkaa. Pitääkö kaikkea aina tukea, muotoilla, piilottaa ja parantaa? Tukisukat, kaarituet, kohottavat rintareput, hammaskisko, stretchhousut, polvituki, tenniskyynärpäätuki, rannetuki, ristiselkää tukeva tyyny, hiuslakka, aluslakka, primer, korsetti, muotoilevat aluvaatteet, huultenrajauskynä, pinsetit, tukipohjalliset - enkä edes puhu psyykkisestä korjaamisesta vielä.

Voiko ihmisen vaan julistaa henkiseksi Natura-alueeksi ja antaa nuupahtaa rauhassa? Ihan niin kuin puut saavat lahota rauhassa ja olla ruokana kaikenlaisille jyrsijöille. Vai pitääkö meidät aina vaan korjata, että yhteiskunta saa tuhkatkin pesästä? Jossain jutussa todettiin, et Keynesin mielestä meidän pitäisi juuri nyt 19- tuntista työviikkoa. Mikä lie, kun viikkoni ovat yli 40-tuntisia. Saako jossain vastustaa? Kenties jopa nousta barrikadeille. Voiko luonto voittaa?

Tavallista kivaa

Oikeasti. Ei ole tapahtunut mitään maata mullistavaa. Kunhan nyt kaksi hullua rakastaa toisiaan. Ja se tästä niin ihanaa tekeekin, pieniä suuria asioita kerromme toisillemme joka päivä. Joka päivä ihmettelen kohtaloa, välillä kovin julmaa, välillä täynnä onnensirpaleita.

Lauantaina kävimme pienellä baarikierroksella. Olimme kotona jo ennen puoliyötä. Kivaa oli, mutta turha siellä on pilkkuun saakka notkua, kun saalis on jo kelattu sisään. Parhaat syötit säästämme kotiin. Hänen kanssaan on ilo liikkua, pidämme ihmisistä pieninä annoksina.

Sunnuntaina minulla oli roolipelikerho. Onneksi edes toinen porukka on koossa ja pelaa. Harmi olisi luopua kivasta harrastuksesta. Toisen porukan tapaamisia ei taida olla luvassa, koska väärinymmärrys Hänen luonteestaan erotti minut porukasta. Ehkä ihmiset joskus tajuavat, että ihminen voi muuttua tahtoessaan.

Töissä pelottaa. Neljä päivää ja olen yksin. Päivittäin vielä kohtaan tilanteta, joissa sormi hakeutuu suuhun ja koen suurta tarvetta karata ulos ovesta. Kun rutiini puuttuu, niin pelottaa. Onneksi Hän tekee osansa kotona, saattaisin olla melkoisen rikki ilman tukea.

Eläman hienoja puolia

Oli tarjolla paljon hyvää viikonloppuna. Ensinnäkin Hän oli siivonnut varsin perusteellisesti, ennen kuin tulin kotiin. Jotenkin hienoa huomata, että Hän tekee asian mielellään eikä vain pakosta ja pitkin hampain. Itse asiassa, mitä enemmän Hän siivoaa, sitä enemmän Hän siitä tuntuu kiinnostuvan. Niin pitkään kun kotonamme ei asustele siivousnatsi, asioiden tila on kiitettävä. Viimeisimpänä hinkkauksen kohteena minulle esiteltiin wcistuin. Saivat muoviosan tummentumat kyytiä.

Olemme kovasti miettineet kuinka parantaisimme kotimme toimivuutta, taisimme löytää ratkaisun. Jos rakennamme makuusoppeen parven, saamme alle jäävän tilan työhuonekäyttöön. On vaan pidettävä huoli muutamasta asiasta; hinta, työnlaatu ja ilmastointi. En tahdo siitä tulevan mitään huonosti lämmitettyä saunaa. Meidänkin kotomme nimittäin kuumenee välillä varsin tehokkaasti. Toisaalta kodissamme on normaalia korkeampi huonekorkeus - 280 cm, veikkaisin. Sillä tavoin tämä saattaisi onnistua. Silloin meidän ei tarvitsisikaan miettiä asunnonvaihtoa, vaan asumiskulumme pysyisivät erittäin järkevällä tasolla. Mutta asialla ei ole kiire, ensin pitää löytää puuseppä.

Illalla rakentelin valmiiksi kanapiirakan. Lauantaina tuli veli vaimoineen ja esikoisensa kanssa etkoille mopomessujen jälkeen. Siinä me kerkesimme istuskella muutaman tunnin ennen kuin matkasimme kumijalalla läpi Helsingin. Nepalilainen ravintola Mountain sai meidät vieraakseen. Ja piti hyvänä erittäin järkevään hintaan. Ruokaa riitti koko rykmentille niin (pari kanaruokaa, yksi lammasannos ja kolme kasvisevästä), että jopa hyväsyömäinen Hän sai vatsansa pinkeäksi. Kun saattomatkalla pysähdyimme Olhusiin, Hän totesi, ettei voinut enää juoda mitään. Niinpä jos kymmenen maissa saatoimme veljen perheineen hotellille ja itse matkasimme takaisin kotiin - taas taksilla.

Olihan ihmeellinen tunne käydä nukkumaan kerrankin ajoissa, meillä oli jo yhdentoista maissa kovin hiljaista. Jopa minä vetäisin parin heräämisen tekniikalla kahdeksisen tuntia zetaa. Sellaisia sattumia saisi joskus olla useamminkin, en pistäisi pahakseni.

Hyvien unien päälle sunnuntain roolipelisessiokin maistui, vaikka taas oli lähtemisen vaikeutta liikkeellä. Peli vaan etenki kovin verkkaisesti, tuntui, että kaikilla oli niin paljon muuta asiaa, että itse pelaaminen tahtoi unohtua. Saimme kuitenkin uuden seikkailun jonkinlaiseen alkuun ja eteemme erittäin epämiellyttävän tilanteen lopuksi. Siellä ne epäkuolleet meitä taas jäivät ympäröimään, luvassa on verinen taisto.

Pitkästä aikaa

Sunnuntaina kerkesin pitkästä aikaa roolipelailemaan. Olihan jaanaamista, että saimme tehtyä suunnitelman, millä pääsemme pois planeetalta, johon muu joukkue oli edellisellä kerralla karauttanut oikein rytinällä. Aluksemme muistuttaa enemmän siivilää. Mutta kyllä se siitä, meillä on nyt suunnitelma.

Unta on riittänyt. Varmaan riittää ensi yönäkin. Onneksi juhlakausi on ohi, minusta on ihanaa palata takaisin normaaliarkeen. Ainakaan tällä viikolla ei pitäisi luvassa ainoatakaan ylimääräistä ohjelmanumeroa. Nyt syödään ranskalaista kalasoppaa ja sulatellaan joulurippeitä. Ja luetaan. Aloitin Peter Høegin Norsunhoitajien lapset, alku ainakin on lupaava.

Töissä pitäisi oppia pelottavan paljon huhtikuun alkuun mennessä. Jään kuukaudeksi itsekseni, kun varsinainen ammatinharjoittaja lomailee. Todennäköisesti minä menen sitten toukokuussa lataamoon. Tai sitte opin kantapään kautta.

Huvittelimme junamatkalla tutkimalla kiinteistöjä P-Karjalassa. Eihän se vaatisi kuin lottovoiton. Sitten vielä talonmies ja taloudenhoitaja, että me voisimme keskittyä olennaiseen - toisiimme. Oikeastaan "pitkästä aikaa" on aivan väärä termi kuvaamaan tällaista yksinkertaista onnea, joka on vallannut mieleni. Lähempänä on sanonta "ei koskaan". En nimittäin koskaan ole ollut näin onnellinen, kun Hän lupaa minulle meidän olevan yhdessä ja kestävän mitä vain, koska meillä on toisemme.

Hän aikoo ilmiselvästi suojella minua myös itseltäni.