Vapaapäivä ennen maailmanvalmistumisen päivämäärää

Olimme olleet kovin kllttejä, huomasin jouluaattona, kun Hänen nuorempi jälkeläisensä toimi joulupukin apupoikana. Kirjoja, alusvaatteita, molemmille merinovillakynsikkäät, palapeli ja muutama muu tarpeellinen verme löytyi lahjojen joukosta. Ilta jatkui kahdestaan sen jälkeen, kun jälkikasvu siirtyi uusien ruokien ja lahjojen pariin äitinsä luokse.

Ruuat onnistuivat jälleen erinomaisesti. Kaloja ei enää jäänyt joulupäivän lounaalle, mutta ei Hänen lapsenlapsensa jäänyt niitä kaipaamaan, kun veteli peurapaistia niin, että äitinsä jo alkoi toppuuttelemaan ikäisekseen varsin pitkää lapsukaista. Totesimme lapsen olevan tulossa isäänsä, kasvaa jättiläiseksi ja arvostaa hyvä ruokaa. Muissa asioissa ei teit' isäin kannata lähteäkään astumaan.

Olipa mahtavaa seurata sivusta, kun isoisä ja lapsenlapsi ropasivat joulupukin tuomia vieheitä. Siinä jo ryhdyttiin suunnittelemaan ensi kevään ja kesän onkiretkiäkin. Ymmärrän kyllä lapsen äidin monivuotisen epävarmuuden Hänen suhteensa, mutta nyt ex-miniä totesi, että olisi pitänyt antaa Hänelle tilaisuus jo useampi vuosi sitten. Mutta mitään ei ole menetetty, nyt Hän pääsee osallistumaan lapsenlapsensa elämään, kun vaan itse pysyy kunnossa. Motivaatioita siihenkin on nyt eri tavalla.

Minä en edelleenkään innostu lapsista, mutta kyseinen yksilö ainakin toistaiseksi on osannut käyttäytyä. Siinähän tuo menee joukon jatkona, kun vaan minun ei oleteta osallistuvan syvällisemmin kasvatuksen periaatteisiin tai kustannuksiin, pragmaatikko tunnustaa. En muista enää sitäkään vähää, miten muiden lasten kanssa toimitaan, en osannut sitä lapsenakaan. Elämä oli liian raskasta.

Nyt saan nauttia pari päivää vapaista, ennen kuin tuskaisat pari päivää koittavat töissä. En ymmärrä, miksi kaikkien liiketoimintojen pitää ajoittaa muutoksensa aina vuodenvaihteeseen - tai sitten heinäkuun alkuun. Se on varmaan kiva tulla sitten valmiille töihin, mutta meille se aiheuttaa suman jo muutenkin tiukkojen aikataulujen ajankohtana. Pari yötä tässä kuitenkin on jo ollut, etten ole rakentanut töitä unissanikin, olen saanut kierrokset laskemaan.

Mutta muuten elämä on meille hyvä. Valoa, lämpöä, ruokaa, herkkusia, rakkautta ja kirjoja.

Kuinka minusta tuli ilkeä isoäitipuoli ja muita jouluisia aiheita

Kun ensimmäisen kerran menin naimisiin 2003, sain kamalan rasittavan 14-vuotiaan tytärpuolen. Sittemmin joskus avioeron ja kuluneiden vuosien jälkeen meistä oli juuri tulossa ystäviä. Vuosi sitten tytärpuoleni kuitenkin päätti lopettaa maallisen vaelluksensa tässä ajassa. Välillä olen vihainen, välillä itkettää ja välillä mietin, että emmehän me edes kerenneet kunnolla tutustua. Jotta minkä meni tekemään.

Hänen, meillä asuvan, kaksi poikaa ovat jääneet vieraammiksi, olivat jo aikuisen ikäisiä, kun lähes seitsemän vuotta sitten ryhdyimme kopuloimaan keskenämme. Molemmilla on rajoitteensa, minulla omani, mutta vanhemman jälkikasvun kautta elämäämme ilmestyi hetken aikaa sitten entinen miniä ja lapsenlapsi. Hän on tietenkin onnesta soikea, rakastaa lapsia, on riittävän lapsenmielinen. Itse taas enemmän kauhistelen, että eikö vapaaehtoisesti lapseton pääse vieläkään lapsista eroon, nyt minusta sitten muotoutuu ilkeä isoäitipuoli. Lapsi ei ole osoittanut ilkeyden merkkejä, 8-vuotiaana ei vielä ymmärrä.

Onneksi ensimmäinen vierailu on jo takana. Joulupäivänä tulee seuraava. Olen rauhallinen. Ei vielä pelota. Elämää ei tarvitse muuttaa, kunhan vaan pysyy ilmisenalun elämässä. Ehkä minusta tulee soveliaan ilkeä isoäitipuoli. (V*ttu mä mikään mummo vielä voi olla! Enhän?!)

Työ on ollut hirvittävää. Herään kolmen neljän aikaan aamuyöllä, teen unissani työtehtäviä. Ihan niin kuin joskus 14-vuotiaana mansikkapellolla työskentelyn jälkeen poimin yötkin mansikoita. Hirvittävyys on myös lisännyt saldotunteja siinä määrin, että olen joulun molemmin puolin saldovapaalla. Saan viikon joululoman.

Tänään päätin kuitenkin osallistua lähes kaikkien kollegoiden kanssa joululounaalle. Olihan se varattu Sipuliin. Ihana lounas seuran puolesta, ruokakin oli ookoo, perusvarmaa, mutta ei tarjonnut elämyksiä. Ehkä ihmiset eivät kaipaa joululounaalla sellaisia. Ehkä minunkin makupalettini on aina samanlainen eikä tarjoa elämyksiä. Mutta tuli siellä todistettua vieläkin suomalainen, joka ei usean sortin buffetissa osaa käyttäytyä, vaan kasaa lautasensa kukkuroilleen. Kaikki samalle. Siinä ei paljon Dressmanin puku nääs auta.

Lounaan jälkeen tein toivioretken Hakaniemen halliin, kilo peurapaistia maksoi 10 euroa enemmän kuin viime vuonna (44 juroa). Kerran vuodessa olen valmis panostamaan lähiruokaan ja eettiseen lihapalaan. (Tai sitten ostin saksalaisen tarhapeuran kulmapaistia eksootilliseen hintaan. Mistä minä tiedän?) Lähieilepasta hain siideriä ja joulumaidot. Tein naurettavat 22 karjalanpiirakkaa, kaipasin vanhaa kunnon linjastomeininkiä, missä niitä syntyy satoja, en vaan itsekseni jaksa. Jo aamulla olin lahjonut Hänet, tuli vuosi lisää lasiin, lahja oli mieluinen. Nyt sain paketoitua joululahjat. Vielä teen kastikkeen, koska se vie tunteja. Tämä on aivan mahtavaa!

Olen onnellinen. Miten tämä on mahdollista? Olenko hereillä? Asiat tuntuvat sujuvan.

Valoa!

Mahtava perjantai! Kun aamulla läksin töihin, haistelin keliä, tunsin muutoksen. Oli kevyt pakkanen, yöllä puihin oli satanut kauniin puuterikerroksen. Tarvoin auraamattomasta pihasta kohti bussipysäkkiä, nautin lisääntyvästä valosta niin paljon, että pysähdyin matkalla ottamaan pariinkin otteeseen kuvia. Päätin muistaa sen kummallisen ansatsemattoman onnen tunteen. (Monta kertaa olen miettinyt, että näinköhän kuitenkaan muistan, minun mieleeni jäävät parhaiten tuoksut ja tunnelma.)

Työpäivä oli pitkä, mutta jälleen kerran mielenkiintoinen. Poislähtiessäni hivenen ennen kuutta vitsailun suurvisiirille, että entäs jos minusta tehtäisiin taloudenhoitaja ja paikalleni palkattaisiin joku oikesti ammattinsa osaava. Minä vitsailin, mutta olisittepa nähneet mikroilmeen suurvisiirin naamalla, kun hän kysyi, tarkoitanko sitä todella. Järkytyin ja saman tien keräsin itseni, tajusin, että tilaisuuden tullen hän ei todellakaan epäröi vaihtamistani tuoreeseen lihaan.

Hän ajattelee lukujen kautta, ymmärrän. Itse en niitä osaa tuottaa, todennäköisesti generalistina kykyni jäävät hänen kantiltaan huomaamatta. Voi kun olisin nuorempi, veikkaan, että jossain kykyni voisivat olla arvostetumpia. Ehkä olen vain herkkä mimosa, mutta kokeilisivat itse muutaman kuukauden viisi virkaa, kuusi nälkää -hommaa.

Matkallani Alkon ja kaupan kautta kotiin pohdin, ettei pakollista aikaa ole kuin vajaa seitsemän vuotta. Ja jos en nykyisessä saa sen jälkeen mitään eläkkeen leivänpäällisjatkoa, ehkä jossain muualla jotain osa-aikaista. Tai sitten vain pienemmät kulut ja ruokajono. Kyllä minä osaan. Enkä tahdo jäädä vapaaherrattareksi, jos vain mielekästä tekemistä on tarjolla.

Vietin potkupalloleskenä perjantain. Tein kasvissosekeiton ja join kaksi Magnersia. Ihanaa, kun missään ei kuulu ääntäkään ja keinovalokin oli vähissä. Ne kaksi ovat asioita, joita usein kaipaan, Hän on kiinni liikkuvassa kuvassa ja kovassa äänessä. Mutta se on ero, jonka siedämme neuvottelemalla. Tänään uskalsimme jopa neuvotella asumisvaihtoehdoista. Mietin, että jos nykyisestä ei pois potkita, voisimme pitää nykyisen pikkupilttuun ja etsiä isomman jostain muualta radanvarresta ja kattaa kulut airbnb-vuokrauksella. Ehkä. Ehkä lehmät oppivat lentämään. Mutta tila olisi mahtava juttu... Käsittämätöntä juonittelua.

Ulkona on edelleen kaunista, paitövei. Lumi tuo valoa. Joulu tulee. Pidän asioista, kun minulla on se tärkeä, kenen kanssa jakaa kaikki. Perheetön henkilö toteaa, että elämä on ihana paikka, kun Hän on siinä. Kunpa muutkin joskus tämän saisivat, perhetuntuman.

Ps. Perheestä tuli mieleen männäviikonloppuinen vierailu. Pikkuveljeni nuorimmainen, Mr 23 vee saapui kylään ja poistui meiltä hivenen ennen kello viittä. Siihen varmaan tulee jatkoa, niin oli hauskaa. On kai lupa todeta, että vieras ei tehnyt pelkkää kohteliaisuusvierailua, kun kesto oli lähes 11 tuntia. Mahtavat iltamat, mutta jallupullo on lähes loppu ja minulla oli aivan kamala olo sunnuntaina. Alan olla aivan liian vanha moiseen rehaamiseen.

Ai niin, kävin entisen kollegan kanssa lounaalla saldovapaa-maanantaina Tikkurilan Zillassa, löysin hyvän työpaidan kirpparilta, vaihdatin puhelimeeni akun ja ostin joulukortit. Erihieno saldovapaa! Lisää on luvassa vasta joulun ympärillä.

Paranemaan päin

Sanotaanko näin, että olipa hienoa, kun potkupallokisat alkoivat juuri kun sairastuin. Olen saanut sairastaa rauhassa, kun Hän on melskannut kisayleisön kanssa. Kuten sunnuntaina jo tiesin, flunssa, klassinen räkätauti, kolkutteli onteloiden takana. Imeskelin sinkkitabletteja ja yökkäilin (iljettävän makuisia kaikki maut), istuin vessassa ja palelin.

Seuraavana aamuna laitoin töihin rehvakkaan viestin, että lepään päivän ja sitten ryhdyn tekemään etänä hommia. Itse asiassa jo samana iltana tajusin, ettei minulla ole toivoakaan pitää lupaustani. Ei tullut mikään yhden wcpaperirullan flunssa, vaan kahden (lasken kestoa niistämiseen kulutetun wcpaperin perusteella - paperinenäliinoja tietenkään ollut koko huushollissa ja talouspaperi rikkoo nenän).

Tiistaina tein koronatestin ennen kuin raahustin Pirsmaan, kun kävi niin, että reilu 10 vuotta sitten käytettynä saamani Moccamaster-kahvinkeitin antoi viimeisen valomerkkinsä kesken aamukahvin keiton. Arvatkaas, säikähdinkö poksausta ja leimahdusta, onneksi vikavirtakytkin sulaketaulussa toimi, eikä pahempaa sattunut. Odotettavissahan se on ollut, kun jo vuoden päivät keitin on tiputtanut vettä pohjasta. Vaan kun kumpikaan meistä ei ole hienomekaanikko, niin olen vain odottanut viimeistä voitelua laitteelle.

Googlailtuani Black Week tarjoukset Moccamastereille tajusin, että helpointa uusi oli hakea lähiPirsmasta, eikä lähteä reporankana seikkailemaan pitkin elekroniikkakauppoja. Maksoin peruskeittimestä 40 euroa enemmän, mutta bonukset nousivat 15 euroa ostoksen ansiosta ja tulossa on vielä kaksi punaista teema-mukia kylkiäisinä. Ei paha.

Samalla tein kaikki puuttuvat ruoka-ostokset. Sainpahan levätä rauhassa. Tänään pitää tehdä taas toivioretki samaan osoitteeseen, kun vähän paremmin voidessani tilailin joululahjoja verkosta, nyt löytöni odottavat automaattien lokerikoissa noutoa. Hän oli ihana, kun muutaman kerran jo ihastellut kotitunnelmaamme jouluiseksi. Kaivelin sesonkivalot ikkunaan ja pöydälle ja tupsuttelen kahvipurujen päälle kanelia. Kun kuuma vesi osuu siihen, asuntoon leviää ihana kanelin tuoksu. Köyhän naisen aromaterapiaa.

Nyt kun itse olen parantunut, niin Hän sairastui vuorostaan. Parempi tietysti näin, että aina on toinen kotihommavalmiudessa, mutta eihän tämä kivaa ole. Pitänee siirtää suosiolla ainakin siivous ensi viikkoon, emme me nyt vielä pölyyn ole tukehtumassa. Poltellaan kynttilöitä ja keitellään kanelikahvia.

Negatiivinen on positiivinen asia.

Sairasvuoteella

Onneksi vietimme rauhaisan viikonlopun. Olin aivan poikki töistä päästyäni perjantaina. Niinpä lykkäsin kauppa- ja talvikenkätilaushakureissua aina sunnuntaille saakka. Sitten kun Pirsmassa oli asiakasomistajapäivä, mukaan tarttui kaikkea muutakin. Muun muassa kymmenen litran vesiastia, jota toivottavasti koskaan ei tarvitse käyttää. En halua ajatella vesi- tai sähkökatkoja, mutta toisaalta en tahdo jättää niihin varautumatta. Sen lisäksi kävin läpi joululahjalistaani ja tilailin erinäisiä mustan perjantain tarjoustuotteita. Joululahjamme kun enemmän ovat mallia "ne olisi pitänyt hankkia kuitenkin, niin pelatkoot nyt sitten joululahjoja".

Loppusunnuntai-illan sitten palelin ja ravasin vessassa. Vähän alkoi päätäkin jomottaa, arvasin, että joku lastentauti sieltä oli tulossa. Viimeisenä keinona imeskelin yököttäviä sinkkitabletteja ja menin nukkumaan ajoissa, kun Hän oli ystävänsa luona katsomassa potkupallokisojen avajaisottelua. Onneksi Suomi ei ole pelaamassa, ehkä kotona Hänen katsomansa pelit sujuvat rauhaisammissa merkeissä. Mutta oikeasti, kuukauden kestävä kidutus!

Aamulla pakotin itseni liikkeelle ajoissa. Uudet talvikengät toimivat erinomaisesti, pohjat eivät luista. Halusin vielä hakea pc:n töistä ennen taudin täyshyökkäystä, että voin sitten edes kotoa käsin tehdä töitä parannuttuani, ja viedä kaksi vanhaa talvikenkäparia Uffaffaan laatikkoon. Laitoin poissaoloviestin esihenkilölle ja kollegoille. Kotimatkalla ryhtyi heikottamaan, menin takaisin nukkumaan. Nukuin varmaan kolmisen tuntia. Nyt tauti on kehittynyt räkätaudiksi, pahenevaa köhääkin riittää. Lämpöä ei vielä ollut mutta korvia ja hammaspaikkoja pakottaa. Eiköhän kuumekin vielä kerkeä bileisiin mukaan. Huomenaamulla teen koronatestin.

Joko tämä on ensimmäinen koronani tai sitten flunssa. Yhtä kaikki, ärsyttävää, olen jo tottunut olemaan terve - ja pelottavaa, jos tämä on korona, miten keuhkoni siihen reagoivat?

Oi, Oscar

Olihan taas viikko työelämän pauloissa. Välillä en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko, enkä todellakaan ole ainoa. Olemme kaikki niin tiukoilla, että se herättää vastahakoisuutta meissä kaikissa. Sysimme tehtäviä toisillemme, kun oma aika on kortilla. Olen oppinut sanomaan ensin ei ja sitten vasta ajattelemaan muita mahdollisuuksia.

Olen aina pitänyt itseäni erinomaisena organisaattorina, mutta parina päivänä tärkeitä asioita on ollut niin monta, että lamaannun, enkä osaa aloittaa yhtäkään. Silloin on pakko laskea lapio kädestään ja miettiä hetken aivan jotain muuta. Usein kierrosten laskeminen auttaa, kun ryhdyn syömään päivän elefanttia palasina.

Alan ymmärtää Oscar Wilden anekdoottia, kun hän totesi työn olevan juovien luokkien kirous. Perjantaina ajatukseni kääntyivät taajaan jääkaapissa odottaviin siidereihin. Onneksi en kuitenkaan liioittelemaan ryhtynyt tai lähtenyt kylille riekkumaan, kun Hänkin meni ystäviään tapaamaan. Ymmärsin lopettaa puolen yön punttuussa ja mennä unille yhtä aikaa Hänen kanssaan.

Sitä ennen vietin laatuaikaa pesemällä koneellisen pyykkiä ja tekemällä sunnuntaista lasagnea varten tomaattikastikkeen valmiiksi. Hän saa isänpäivävieraaksi lapsenlapsensa sekä tämän äidin. Että voi kuulkaas ihminen olla onnellinen, Hänestä se paistaa. Kuulemma tuovat kakun mukanaan. (On minulla varajäätelöä pakastimessa, jos eivät tuokaan.)

Työtuska tulee jatkumaan ja lisääntymään vuodenvaihdetta kohti mentäessä. Onneksi Hän hoitaa paljon kotitöitä. Kissahotelliinkin tuli bookkaus pääsiäiselle, ehkä jo ennen vuodenvaihdetta saapuvat katit kylään, kun omistajaparin toinen jälkeläinen ei meinaa odottaa laskettuun aikaan saakka yksiössään, vaan pyrkii maailmaan ennen aikojaan. Ei raukka ymmärrä, ettei tämä nyt niin ihanaa ole.

Ulkona on harvinainen valoilmiö, aurinko. Istun saunaraikkaana nojatuolissani, mietin koska jaksan lähteä hakemaan lasagnelevyjä. Unohdin tarkistaa kuivatavarakaapin ylähyllyn. Olen unohtanut paljon muutakin, ja voi pojat, tiedän, minkä merkki se on. Mutta jos kuitenkin jättäisin Oscarin ohjenuoran käyttämättä, eiköhän eilinen riitä.

Pyhäinpäivää

YLE:n laskurin mukaan ensimmäiseen eläkeikämahdollisuuteeni on aikaa 6 vuotta ja 301 päivää. Mielenkiintoisen kamalaa, voisiko joku kertoa, mihin aika on mennyt? Olen tosin miettinyt, että jos vaan terve olen, pää pelaa ja töissä pitävät, voisin jatkaa ainakin osa-aikaisena. Ehkä vielä on turha spekuloida, etenkin kun eilen meinasi mennä itkuksi heti aamusta, kun tajusin työn määrän. Mutta siitäkin selvisin, rämpimällä tosin ja maanantaina koko homma alkaa alusta.

Pari viikkoa hoitokissalan henkilökuntana päättyy huomenna. Morris ja uusi tyttöystävänsä Minni ovat viihdyttäneet meitä huolella. Morriksella meni reilu viikko, ennen kuin hän antoi anteeksi ihmiskunnalle ja otti kontaktia. Minni sen sijaan on hellyydenkipeä perskärvänen. Hienoa on ollut saada heidät kylään, varmaan vuodenvaihteessa saamme heidät vierailulle uudelleen, kun omassa perheessä tapahtuu lisääntymien. Saavat tuoreet vanhemmat ja isosisko hetken tutustua uuteen tulokkaaseen.

Minuahan ei pimeys ole koskaan haitannut, mutta Häntä taas ankeuttaa. Koitan muistuttaa, ettei pimeyttä kestä kuin kolme kuukautta. Kaikkea kivaa on luvassa. Isänpäivänä Hän saa lapsenlapsensa kylään. Sitten tulevat syntymäpäivät ja joulu, lisää kissavieraita. Ennen kuin huomaammekaan, valon määrä alkaa lisääntyä. Itse pidän tietyllä tapaa sellaisesta puolipakollisesta lepohetkestä, ei paljon kiinnosta lähteä riekkumaan. Eikä paljon jaksakaan töiden takia.

Mutta yhdessä on hyvä olla. Se on onnea.

Sanoittaja sovittaa sanoja

En lapsena osannut haaveilla. Kun kysyttiin, mikä minusta tulee isona, vastasin jotain ympäripyöreän sopivaa (opettaja, lääkäri, sairaanhoitaja - en edes tiennyt, mitä ihmiset työkseen tekevät). Olin kauhuissani, kun mietin, etten osaa mitään - ja tarkoitus olisi kuitenkin elättää itsensä. Alkoholistiperheen lapsi oppi realiteetit liian varhain. Olisiko ollut itsesuojelullinen asia, ettei tullut rakenneltua pilvilinnoja?

Olen ollut itseni pahin vihollinen lapsesta saakka, vasta oikeastaan yläasteella opin ala-asteella opetettavat perustiedot ja -taidot. Hiljainen tyttölapsi jää helposti isossa raisussa luokassa huomioimatta. Työkirjat olivat tyhjää täynnä. Sitten kun vihdoin yksi englanninkielen opettaja avasi minulle suomenkieliopin salat, aukeni koko maailmankaikkeus. Kaikki oli helppoa eikä päntätäkään tarvinnut. Lukio meni samoilla lämpimillä, sitten pidin välivuoden, kun en tiennyt miksi isona haluaisin - tai mihin pystyisin.

Vasta taannoin myönsin alitajunnassani pulputtaneen mielihalun piirtää taloja, salaa piirtelin kokonaisia kerrostaloja. En sitä ollut muotoillut sanoiksi saakka, enkä tietenkään tehnyt mitään asian eteen, kun se olisi vaatinut korkeakouluopintoja. Ei sitä nyt vaan noin mennä itseään mokaamaan kalliiseen kouluun, kun mitään ei osata. Esseevastauksia, tutkielmasta tai gradusta puhumattakaan. Olisikohan koulussa oppinut tekemään sellaisia?

Toki näinkin elämä on kulkenut. Olen ollut onnekas töiden ja asuntojen suhteen. Parisuhteissa on ollut ylä- ja alamäkensä. Siksipä nyt onkin parhautta, kun menemme tasaista, vaikka mutkittelevaa reittiä yhtä matkaa ja samaan tahtiin.

Eilen piti mennä naapurilähiöön keikalle. Itse olin siellä jo valmiina, kun pelasimme roolipeliä. Oli muuten kiva pelikerta, pelinjohtajamme keksi juonenpätkän, jossa kimppuumme hyökkäsi parimetrinen hämähäkki. Sitä tapoimmekin sitten hartaasti koko pelikerran. Tuli todistettua, että kuolema roolipelissä kasvattaa expaa, maailma on erilainen roolopelaajan silmin!

Tein ruuaksi peltilihapiirakan, en muistanutkaan, miten hyvältä se voi maistua lihaliemen kanssa! Valitettavasti samaa piirakkaa söi Hänkin kotona ja kun vatsa ei rasvaista ruokaa kestä, ei keikalle lähtemisestä tullut mitään. Kieltämättä harmitti, en edes muista koska viimeksi olemme olleet keikalla yhdessä.

Onneksi meitä on useita pelaamassa. Välillä tulee sokerihumala, jos en pidä varaani. Onneksi syömme myös ruokaakin, pelikerta kestää 7- 8 tuntia.

Päivällä saimme hoitokissat kylään. Morris oli heti kuin kotonaan, eikä mennyt kauan, kun Minni könysi syliin. Ihana, kun on elämää! Katsotaan nyt, kuinka pitkään saamme heitä pitää, varmaan pari viikkoa ainakin.

On syksy taas

On pitänyt kelejä. Eivätkä kelit tunnu yhtään olevan rauhoittumassa, ainakaan henkisellä puolella. Työ aiheuttaa hankausta. Kotona on tyyntä ja rauhaisaa, isoja rukseja seinään! Ulkona on pimeys koittamassa, yritin jo Hänelle muistuttaa kirkasvalolampun virittämisestä, pahoin pelkään, ettei sitä tapahdu ennen kuin on myöhäistä, eikä kenelläkään ole kivaa. On vaan ihan byhyhyy!

Kävin kuukauden vaihteessa ystäväpariskunnan luona rantaruotsi-alueella. Westcoast surfing-matka oli jossain määrin arvattava, mutta kovin leppoisa. Sen lisäksi nukuin retkelläni uskomattoman hyvin. Keittiön pöydän ääressä oli mukavaa istuskella ensin yhden ja seuraavana päivänä toisen perheenjäsenen kanssa. Saunomista ja hyvää ruokaa, hihittelyä ja vanhojen muistelua (muun muassa häät ja kaaso vanhan Datsunin ratissa matkalla Seljesiin). Eipä paljon nokkaa tullut ulos pistettyä kauppareissujen lisäksi. Mutta tykkäsin!

Tulivat muuten junaliput harvinaisen kalliiksi, yli satasen hintainen menopaluupiletti! Kun on Onnibussilla tottunut edukkaasti liikkumaan, niin kirpaisi. Mutta bussilla olisin ollut perillä vasta yhdeksän maissa illalla, ei jäänyt vaihtoehtoja.

Viime viikonloppuna suoritimme ystävättären kanssa Kallio-kierroksen. Ensin saunoimme, söimme, meikkasimme ja hihittelimme kotona niin perusteellisesti, että Hän alkoi jo kohotella kulmiaan, lähes ehdotellen, että olisiko meidän aika lähteä. Kun liikkeelle pääsimme, tuli nuoruus mieleen. Onneksi sain aikakoneen pysäytettyä vähän ennen puolta kolmea, kun torppasin ystävättäreni taksiin ja itse loikkasin seuraavaan.

Tämän viikon olenkin sitten harrastanut pikkuflunssaa. Sellaista ei ole ollutkaan kolmeen vuoteen. Josko ymmärtäisin levätä? Ensi viikosta alkaa kamala työputki, järjestelmä- ja käyttäjätestausta on luvassa seuraavat pari kuukautta.

Sivunkääntäjän tunnustukset

Jotenkin harmittaa jälleen kerran työ. Asiat eivät siellä juuri nyt suju aivan tahtomallani tavalla. Taloudelliseen tilanteeseen vedoten esihenkilöni esihenkilö vetoaa, että suostuisin position muutoksiin ilman palkantarkistusta. Harmi, ettei yhdestä hakemastani paikasta ole kuulunut mitään. En edes voi haaveilla vaihtavani työtehtäviä. Todennäköisesti joudun vielä myöntymään. Minulla on esi-ihmeiden puolivillaisista lupauksista huonoja kokemuksia. Olisiko vastaukseni italialainen lakko? (Aikaisemminkin tästä on taidettu puhua.)

Varasin viikon päähän edestakaiset junaliput länsirannikolle. Westcoast surfing tulee maksamaan eur 110! Minä nyt kuitenkaan ulkomaille ole matkaamassa! En edes muista, koska viimeksi olen noin paljon lipuista maksanut. Mutta kun en ole tavannut ystäviani viiteen vuoteen, on jo korkea aika. Hän ei tahdo mukaan lähteä, välillä Hänen on kovin vaikeata lähteä uusiin paikkoihin. Enkä minä tahdo pakottaa tietenkään. Ehkä pieni ero tekee jälleen hyvää.

Tiistaina tytärpuoleni olisi täyttänyt 33 vuotta. Vaan kun ei ole täyttämässä. Miksi? Voisiko joku vastata hänen puolestaan? Voiko jonnekin huutaa epäreiluutta? Voisiko hän tulla kertomaan, missä epäonnistuin, enkä kuunnellut? En loppuvaiheessa pitänyt silloisesta puolisostani enkä tytärpuolestani, mutta asiat muuttuivat. Hänestä kehittyi mielenkiintoinen, älykäs ja empaattinen ihminen. Ei voi puhua, koska suru.

Kirjallisuus on ihan kamala laji. Sanon minä , joka kuvittelin pystyväni lukemaan mitä vain. Nyt olen vasta puolivälissä Antti Hyyrysen Viimeinen Atlantis-kirjaa. Meillä asuva, eikun siis Hän, on jo useampaan otteeseen suositellut, että lopettaisin kirjan lukemisen. On muuten elämäni ensimmäinen kirja, joka saa minut tolaltani ennen kuin loppuun olen päässyt. Aikaisemmin tiesi, että kirja loppuu hyvin, mutta tämän kanssa ei tule niin käymään. Tiedän jo nyt. Ja miten lähelle kirjan teema tätä päivää hiipii! Itken ihmisen paskaa, jota en voi korjata kuin omalta kohdaltani.

Uskomattoman paljon on tuskaisia asioita maailmassa. Silti, eri paljon hyvää, ja kun elämättä ei kuitenkaan voi olla. Mulla on tunteet! Ai niin ja Hän on ihana. Ja terveisiä pylleristä itsensä maailmasta pyyhkiville sieluille! Hienoa syyspäiväntasausta eläville! (Ei kai nyt vaan kukaan huomaa, että tärkein asia on sivulauseina maailmalla, ettei vaan tarvitsisi selittää, miltä tuntuu? Epäreilulta!)

Viikon varrelta

Arki on ihana sana! Enpä olisi uskonut nuoremmasta itsestäni, että tällaisen lausunnon vielä joskus antaisin. Päivät kuluvat nopeasti töissä, perehdytän kahta henkilöä yhden käyttämämme ohjelman antiikkisiin saloihin. Onneksi he oppivat huomattavasti nopeammin kuin minä - tai sitten minä olen parempi perehdyttäjä kuin kollega, joka minun koulutukseni hoiti. Itserakkaasti totean, että ehkä se todellakin näin oli.

Maanantaina kävin yhteiskunnan tarjoamassa alastonkuvauksessa, mammografiassa. Oli ensimmäinen kerta, kun yhden kuvan ottaminen sattui perusnipistystä enemmän. Tuloksia saa huonossa tapauksessa odottaa parisen viikkoa, hyvässä taas useamman. Päasia, että sain käytyä.

Tiistaille sain kutsun videohaastatteluun. En ole kovin luottavainen, että jatkoon pääsisin, mutta olenpahan taas kokeillut. Minulla on vielä seitsemän vuotta eläkeikään, enkä usko, että silloinkaan tahtoisin eläkkeelle, jos vain säilyn toimintakykyisenä. Annettavaa varmaan olisi.

Lauantaina juhlistimme etukäteen syntymäpäiväni. Teimme Helsinki-turneen: soitinkauppa, antikvariaatti, kirppari, myöhäinen lounas ja sitten ruokakaupan kautta kotiin. Syntymäpäivälahjakseni valitsin antikvariaatista viisi kirjaa. Høegiä kolme, sitten yksi lukematon Holdstock ja uusi käännös Philip K Dickin kirjasta Do Androids Dream of Electric Sheep? Uneksivatko androidit sähkölampaista? Kuulosta kovasti paremmalta kuin Palkkionmetsästäjä. (Kirjaan löyhästi perustuu Blade Runner-leffakin. Paitövei.)

Oli ihana aurinkoinen päivä ja meillä jälleen erinomaisen kivaa yhdessä. On mahtavaa, että rakastettu on myös yksi parhaita ystäviä, mitä iäkkäämmäksi tulemme, sitä tärkeämmäksi sekin puoli käy. Rakkaus on hieno laji.

Arkeen

Mikä lie, kun ovat edesmenneet usealta vuosikymmeneltä pyörineet alitajunnassa. Ehkä syksy tavallaan on luopumisen aikaa, elänhän minä oman elämänkin syksyä, vaikka välillä sen tehokkaasti unohdankin. En tarkoita, että luovuttamassa olisin, mutta jonkinlaista henkistä sadonkorjuuta taidan tehdä. Välillä toki pyörähtää päässä jo väsynyt ajatus, että eiköhän tämä nyt jo ala riittää yhdelle elämälle. Pidempään olen elänyt kuin useat ystävät ja tuttavat - ne, jotka alitajuntaani ja uniani nyt kansoittavat.

Siivosin sitten kylpyhuoneen, että saisin ajatukseni kirkkaammaksi. Olen pessyt mökkipyykit, keittiön maton, tehnyt ruokaa, kerännyt kirjaston kirjat, napsinut parvekkeelta kasveista kuivuneita oksia - selvisivät lähes kaikki hengissä. Ajatukset eivät varsinaisesti kirkastuneet muuten kuin tämän päivän ohjelman osalta.

Minulla oli alustava kutsu yhden pelikaverin valmistujaisiin, mutta kun yksityiskohtia ei kuulunut, arvasin, että vieraaksi on saapumassa henkilö, joka ei tahdo olla kanssani tekemisissä. Yhden vanhimman ystäväni puoliso ei koskaan hyväksynyt, että jatkoin seurustelua Hänen kanssaan ensimmäisen mielenjärkkymisen jälkeen. Ystävän puolison mukaan hankkiudun tietoisesti ongelmiin, eikä hän aio olla paikkaamassa minua kerta toisensa jälkeen. Totta on, että välillä ajat ovat olleet huonoja, mutta niistä olemme toistaiseksi selvinneet, maanantaina olemme olleet naimisissakin 3,5 vuotta, ensi kuussa parisuhteessa 6,5 vuotta. On siitä kuitenkin reilusti suurin osa ollut hyvää, tai pikemminkin erinomaista aikaa. Rakkauden ja ystävyyden täyttämää.

Kävin sitten kirjastossa, täytin ruokavarastot ensi viikkoa varten, vielä tilaan bussikorttiin aikaa ja sitten silpaisen kalsarikännin. Hän menee ystävänsä luokse kylään, et viitsi kiusata selvää ihmistä omalla katharsiksellani. Jospa sillä saisin häädettyä henkiset luurankoni takaisin komeroon, mistä ovat tulleetkin.

Keittelin viimeiset luumut jääkaapista soseeksi. Puolet upotan puuroon, toisen puolikkaan lettutaikinaan yhden viimeisiään vetelevän banaanin kanssa. Ihana väri!

Kesän viimeiset vieraat

Kesän viimeinen vieraspariskunta poistui lintukodosta. Haikeata, kolmen päivän jälkeen mekin olemme jo kotona. Onneksi on vielä pari päivää aikaa pestä pyykit ja purkaa tavarat. Pienesti ahdistaa.

Eilinen sieniretki oli pienoinen pettymys, kuiva ja kuuma kesä teki sen, ettei pääsato ole ole vielä näillä huudeilla noussut. Saimme kuitenkin raavittua kokoon kastikesienet. Varmaan ensi viikonloppuna tilanne olisi aivan toinen, harmi vain, että me emme enää ole täällä. Jos varaa olisi, vuokraisin mökin koko kesäksi meille - en tahdo omistaa, koska kunnossapito ja rakentelu eivät minua kiinnosta. Toisin on asia ystäväpariskunnalla, heillä on useampia projekteja menossa sen tiimoilta.

Päivällisellä tarjolla oli naudan sisäfilettä, hasselbackan perunat ja uunikasviksia. Erinomainen kattaus! Saunan jälkeen vielä vähän kiuasmaggaraa, niin yhdentoista maissa suurin osa meistä oli valmista kauraa unten maille. Lewis-sarjan poliisintappaja jäi kaikilta näkemättä - saunakaljatkin jäivät puolitiehen.

Tänään vielä teimme kävelyn tutkimaan naapuriin rakenteilla olevaa vuokramökkiä. Kylläpä siellä onkin valmistumassa kaunis romantillinen pikkumökki! Paluumatkalla bongasimme ensin muutaman kantarellin ja sitten osuimme pieneen runsaampaan esiintymään. Saimme varmaan pikkupistoilla metsän kerättyä yhtä suuren saaliin kuin lauantaisella sieniretkellämme.

Nyt pitää sitten ryhtyä purkamaan ruokavarastoja ja pikkuhiljaa ryhtyä sopeutumaan lähdön ajatukseen. Onneksi ensi kesä on jo varattu. Ja kotonakin on kiva olla, kunhan vain rakkautta riittää - tiedän.

Mökkierakon vieraskirja

Ihanaa, keli viileni! Nyt voi ryhtyä odottelemaan sateita, että ensi viikonloppuna viimeistään pääsemme sienestämään. Tähän saakka kontribuutioni lajiin on ollut autosienestys, kävin perjantaina täyttämässä juomavesiastian  ja paluumatkalla pysäyttelin autoa aina, kun tien vierellä vilahteli sieniä. Sain kerättyä puolisen litraa kantarelleja sekä pari bonuslimanuljaskaa, jotka heitin sekaan lasagnen kastikkeeseen umamia lisäämään.

Luin loppuun Jyväskylän reisulta mukaan tarttuneen Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät-romaanin. Vähän se oli hömppää, mutta sen verran monimutkainen ja mielenkiintoinen juoni, että jaksoin kiinnostua loppuun saakka. Aika sympaattinen kirja. Näköjään sille löytyisi parin kirjan verran jatkoakin, jos eteen tulevat, taidan nekin lukaista pois. Nyt kuitenkin tarrasin Høegin Sinun silmiesi kautta-romaaniin, jonka alkuasetelma on niin koukuttava, että mielikuvitustani kutkuttaa, mihin Peter tällä kertaa päätyy. Hän kun on sapioseksuaalisen mieleni ilon ja autuuden kohde.

Perjantaina saapui veljentytär. Vietimme illan ruokapöydän ääressä, vatuloimme perheen menneisyyttä, hänen avoeroaan sekä tulevaisuuden tarjolla olevia mahdollisuuksia. Lauantaina kerkesimme vierailla Taidekeskus Väinölän naivistinäyttelyssä ja ruokaostoksilla ennen kuin suuntasimme takaisin mökille. Vähän meidän jälkeemme sinne saapuivat veliseni vaimoineen. Vietimme rattoisan leppeän lauantain varjossa ja rannassa. Saunan jälkeen söimme terassilla varjossa. Aurinko oli varsin armoton, mutta onneksi tuuli riittävästi, ettei keli aivan mahdoton ollut.

Hän on jatkanut töitään (soitellut ja laulanut) aina, kun vieraat ovat poistuneet. Onneksi nykytekniikka mahdollistaa sen myös mökkiolosuhteissa. Kala ei ole rannassa tarttunut onkeen, vaikka madot ovatkin maistuneet, saattaisi tulla parempi saalis, jos lähtisi veneilemään kohti kaislikoita.

Herään edelleen kuuden seitsemän välillä, mutta nukun päiväunia. Sielu lepää.

28 astetta - kun ajatus ei toimi

Huomenna saamme todennäköisesti ensimmäisen vieraan. On niin kuuma, ettei metsään ole asiaa. Voi olla hyväkin juttu, minun tulee levättyä.

Ukkonen kiersi meidät sivusta. Edes tuuli ei vilvoita. Istun varjossa ja litkin siideriä. Olen onnellinen, vaikka jo kolme hirviökärvästä olen kaivellut niskavilloistani.

(Olisiko mitenkään mahdollista jäädä ullakkotilaan piilojemmaan loman päätyttyä? Ai ei vai? Says who?)

Lomalaisen kiireet

Rehkin töitä pari viimeistä viikkoa, ettei vain minusta jää kiinni projektien eteneminen. Onneksi osaan pitää koneen kiinni. Puhelinkin on käännetty kollegalle. Aion lomailla ajattelematta tulevaa, kun tuo samainen kollega lähtee opiskelemaan ja tekee töitä vain nollasopimuksella. Esi-ihmeemme sairastui koronaan, työsuhdeneuvottelumme siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Eipä minulla ole kiire.

Perjantaina kävimme syömässä entisten kollegoiden kanssa. Ihanaa oli nauraa hullunmyllystä selvinneenä. Ne pari vuotta, jotka työskentelimme yhdessä, hitsasivat meidät yhteen, jaksamme toisiamme jopa nyt, kun kaikki olemme uusien haasteiden edessä. Olin ihan ajoissa kotona ja hyvä niin, koska eilen taas oli roolipelipäivä.

Hänellä oli jännittävä päivä myös. Hän tapasi poikansa jälkeläisen ja tämän äidin entisen puolisonsa luona. Tapaaminen oli ollut onnistunut, kaikki osapuolet olivat samaa mieltä. Johan tuo oli aikakin, totesin minä.

Auton haen huomenna. Tänään pesen pyykkiä. Autonhakuretken jälkeen pitää sitten aloittaa pakkaaminen. Onneksi minulla on lista, joka on säilynyt lähes samana ensimmäisestä yhteisestä mökkireissustamme alkaen. Siitäkin on jo kuusi vuotta. Ja koko ajan sama mökki, emme ole siihen kyllästyneet, pidämme paikasta, luonnosta, isäntäväestä ja muuttumattomuudesta. Joissain asioissa introvertillä ei ole seikkailunhalua.

Roolipeli oli mahdottoman hauskaa. Peliporukkamme on riittävän vinksahtanut, ja kiitos vielä vinkahtaneemman pelinjohtajamme, pelikertamme seikkailut saavat kummallisia käänteitä. Nyt avaruusmerirosvojoukkomme pääsee harrastamaan aikamatkailua 1980-luvun Maa-planeetalle, koska palkkioksi tiedonjyväsistä egyptiläinen Thoth jumala tahtoo valkoiset Lacosten tennissukat. Kas niin. Onpahan mitä odottaa.

Burgers and wine-ravintolan the Fat Lizard hampurilainen - salaatti oli tylsän etikkainen, mutta purilainen maukas.

Olen taas ajatellut - kannattaako se?

Jälleen kerran mietin, että ihmisen olisi syytä rakastaa (tai edes pitää) työtään, kun miettii, miten paljon aikaa ja energiaa siihen käyttää, miten tärkeitä asialliset kollegat ovat ja miten pieni on siitä saatava korvaus. Ainakin perusihmisellä, on kai niitä hyvin ansaitseviakin, mut sama koskee heitäkin, helpottaa rahan ansaitsemista, jos pitää siitä mitä tekee. Oma työni on tällä hetkellä merkityksellistä, mielenkiintoista ja opin koko ajan uutta, kun törmään uusiin ratkaistaviin haasteisiin.

Silti odotan lomaa, vaikka lakkovapaata kertyi kuusi viikkoa. Ilman niitä olisin todennäköisesti pitkällä sairaslomalla. Lakko pelasti mielenterveyteni sekä perspektiivin. Ja kun esihenkilö joutui rumbaan, hän kategorisesti kieltäytyy meille tarjottavista lisätöistä. Siperia opetti, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Toinen asia, mitä eilen pyörittelin päässäni, en olisi ikinä uskonut, millainen onnen ja rauhan tunne ihmisen valtaa, kun kysyy toiselta, tahtooko hän katsoa telkkaria vai suljetaanko koko värme. Että on ihminen, kenen kanssa voi olla lähes kuin itsekseen, joka on nähnyt kaikki puolet ja silti tahtoo olla kanssani. Onhan se aivan mahtavaa! Meillä on kränämme, ongelmamme ja vastoinkäymisiä, mutta yhdessä jaksamme ja jaamme. Hän on minulle kumppani, rakastettu ja ystävä.

Kolmas juttu. Kun eilen tihrustin Martin Clunesin saarihyppelyohjelmaa, naureskelin mielessäni, että nuorempi minä olisi tilannut laivamatkan Marquesassaarille Hiva Oalle ja etsinyt sen hevoiskuiskaajan käsiinsä. Juu. Tiedän makuni. Onneksi kotona on yksi makuuni sopiva, toi mun valo. Ihanaa kuitenkin huomata, ettei ole täysin immuuni.

Ensi viikolla joudun ehkä keskustelemaan jälleen palkasta ja positiosta. Pitää teroittaa aseensa ja vyöttää kupeensa.

Ei osteta mitään eikä työllistetä ketään

Listasin joutessani ärsyttävimmät mainokset. Meillä kun ei ole mitään mainoksettomia taivaskanavia eikä aina jaksa katsoa vain YLEä.

- Haribo karkit lässyttävät kääpiöiden äänellä - ja vielä pilkataan raskasta musiikkia!
- Powerin kummallisesti liikkuvat ihmiset - mitä siellä muuten myydään? Se ei vielä ole selvinnyt.
- Hellmansin nothing into something laulava majoneesi ei löydä lautaselleni. Jos minun jääkaapissani ei ole juustoa, creme fraichea tai juustokermaa, niin menen lähieilepaan.

Viime päivien työolosuhteiden uhrina olen myös laatinut pientä kysymyspatteria työnhakijakandidaatille rekrytoijien avuksi :
- Käytätkö nuuskaa? Minne loppusijoitat ällönöttöset?
- Osaatko käyttää muita välimerkkejä kuin v*ttu? Anna pari esimerkkiä? Luovuudesta lisäpisteitä.
- Pesetkö p*skarantusi wcistuimesta?
- Syljeksitkö kadulla lammikoita? Normiräästä ei ole nyt kysymys, vaan joutavanpäiväisestä limavanan valuttamisesta.

Työt kyllä oppii tekemällä, joitain tapoja näköjään ei. Nykyään on niin vaikea saada hyvää henkilökuntaa. Nyt juon jallukahvin, tästä muuten ihmiseksi tokene. Paitsi koska Hän on jo juonut kaiken, niin keittäähän se kahvi ensin pitää - palkkapäivän kunniaksi.

Huomenna on parempi päivä. Loman alkuun 2 viikkoa, eikä meidän autonlainaajasta ole kuulunut mitään. Voi olla, että saan paniikki- ja pakokauhukohtauksen.

Huolenkantaja

Hyvin on verkkainen päiväkirjan päivitystahti, kun elämä vyöryy tahtiin herätys-töitä-kotihommia-ruokaa-nukkumaan. Datamigraatiossa ilmenee ongelmia, joita minä en pysty ratkaisemaan, mutta vedän mutkia suoraksi, koska nyt tehdään vasta leikkiversiota. Ainakin opin, mitä pitää korjata ennen lopullista versiota.

Yksi ystävä voi huonosti. Onneksi näin hänen lähettämänsä viestin vilaukselta työpäivän aikana, ennen kuin hän sen tuhosi. Pystyin vastaamaan työpäivän jälkeen. Vyyhti aukeni, ja kyllä, asiat ovat huonosti, mutta eivät lopullisen huonosti. Se hänen pitää tajuta itse. Eilen illalla otin yhteyttä myös ystävän puolisoon kysyäkseni vointia, muistan miten yksin itse olin vastaavanlaisessa tilanteessa.

Pohdin jälleen kerran elämää, haurautta ja ainutkertaisuutta. Nyt kun itse on tännekin saakka päässyt, usein ihmettelen ja olen kiitollinen kokemastani. Eipä olisi se pienen pohjois-karjalalaisen kylän tyttö uskonut, jos kaikki olisi silloin paljastettu. Ja mene tiedä, mitä kohtalolla on takataskussaan.

Itse kyllä toivoisin, ettei kovin kummoisia. Olen niin onnellinen juuri tässä ja nyt. Kiitollinen rauhasta ja tasapainosta. Maailman onnellisimman maan kansalainen tietää oman onnensa olevan tyytyväisyyttä. Kun ei tapahdu mitään kamalampaa kuin tavarat välillä tippuvat käsistä ja seinät käyvät kimppuun. Siinä se.

Parvekkeelle tuli uusi kasvi. Ilmalämpöpumppu tappoi neilikat ja rosmariinin, kun reilun viikon tohotti kuumaa niitä päin. Että minä rakastan tätä viileyttä!

Aktivoituneen lahnan arvoitus

Työmaa ehkä edistyy. Jos ei etene, karkaan kaikesta, muutan maata, nimeni ja sukupuoleni. Näin taas päivänä muutamana unta irtisanomisesta. On se sitten mahtavaa, kun huijarisyndroomalla varustettu työntekijä on kerran eläessään irtisanottu (2012 - kun esi-ihme sai kenkää ja minäkin kullitetun kädenrutistelun), niin aina pahan paikan tullen tietää olevansa tähtäimessä. Koska eihän suolatehtaalta huonompaa löydy.

Enemmän kuitenkin taidan olla huolestunut veljeni jälkeläisestä, esikoisen toinen pitkä suhde kariutui, vaikka vasta viime vuonna menivät kihloihin. Taidan olla iloinen jälkeläisen puolesta, koska mielestäni kyseessä oli hoitosuhde parisuhteen sijaan. Ei siinä toisessakaan osapuolessa loputtoman pahaa vikaa ole, hänen vain pitää kasvaa ihmiseksi. Nyt pitää vain sukulaisolennon kasvaa omillaan toimeentulevaksi. Joskus on vaikeata laskea irti, vaikka tietäisi sen olevan omaksi parhaakseen.

Itse olen tänään muutaman juoman voimin saanut aikaan asioita kuin piriä olisin pussillisen vetänyt (en käytä, koska sydän, mutta jäljet olen nähnyt). Taimet istutettu, yksi lempipyyhkeistäni korjattu (miksi ne aina renksun kohdalta hajoavat, vaikka muuten olisi käyttöaikaa?), paistamiani lettuja nakerrettu jälkkäriksi, huominen rope-ruoka sovittu, melkein keikkaseura helmikuulle hankittu, sukusuhteita hoidettu. Välillä olen aikaansaapa. Välillä lahna.

Kukaan ei tainnut kertoa elämän uskomattomasta käänteilystä, aina jotain. Ihan aina. Alan olla tätä aika täynnä (ei saa sanoa, vaan kun ei jaksha).

Rahkalettutaikina:

2 ylikypsää banaania

2 kananmunaa

Appelsiinirahka

Maitoa n 2-3 dl

Siirappia

Suolaa

Vehnäjauhoa (ehkä n 2-3 dl)

Leivinjauhetta ripaus, 1 tl

Sekoita ainekset. Anna turvota n tunti. Hän söi hillolla, minulle kelpasivat sellaisenaan.

Kirjasto, Tuska ja suolatehdas

Oletteko koskaan olleet kirjastossa, kun se on lähes tyhjä? Helsingin kirjastoissa on tiettyinä aikoina päivässä itsepalvelumahdollisuus. Voit korttia vilauttamalla ja tunnusluvun avulla päästä sisään, palauttaa vanhat ja lainata uusia. Juhannuksena tuli käytyä, sain Hänetkin houkuteltua mukaan. Kannoimme melkoisen saaliin kotiin. Nyt illat ovat menneet lukiessa.

Paitsi niinä iltoina kun ystävä tuli kylään. Piti käydä vaihtamassa kaksi vuotta vanha Tuska-lippu rannekkeeseen, sitten poiketa yhdellä mopotallilla. Lauantain ja sunnuntain sitten pörräsimme festeillä. Perjantain jätin väliin, olin niin poikki työpäivän päälle, että olin unilla jo kymmenen maissa. Sunnuntaina tarjosin koko porukalle brunssin, sain ruokkia ihmisiä!

Festarit olivat ihanat! Oli mahtavaa nähdä bändejä ja ihmisiä, vaikka aluksi taisin jähmettyä silkasta ihmetyksestä. Uusi layout on parempi kuin vanha, hinnat ovat nousseet lähes sietämättömiksi. Mutta ihmiset ovat niin ystävällisiä ja puheliaita, että paikalla viihtyy jopa tuskaisassa helteessä. Devin oli tietenkin minusta paras, mutta monta hyvää suomalaistakin tuli nähtyä. Hetkeksi pystyin unohtamaan Ukrainan, inflaation ja Covidin.

Seurauksena rumuamisesta olivat rakot jalkapohjassa, hiertymät nivusissa ja tolkuton väsymys, jonka sain talttumaan vasta viime yönä. En ymmärrä, miten jaksan parin viikon päästä kolme päivää John Smithissä. Ehkä ottamalla rauhallisesti ja juomalla vettä.

Töissä maailman valmistuminen jatkuu. Varmaan ensi viikko tulee olemaan vihdoinkin hiljainen ja voin ryhtyä purkamaan lakon ja muuton aiheuttamaa sumaa. Vähän pelottaa, kun ERP-projektimme data migraatiomateriaalikin kuulemma täytyy väkertää loppuun. Virkkaaminen on mielenkiintoinen laji - riittävän harvaa jälkeä kun tekee, saattaa selvitä isostakin verkosta.

Pakko tästä on selvitä. Olen ihan hyvä ja tehokas. Mantraa kehiin!

Mittumaaria

Oli niin kamala työpäivä, että päätin lopettaa työnteon heti, kun se oli mahdollista. Lakkosumaa riittää purettavaksi. Nyt istun uudessa nojatuolissa, jonka tässä jotain aikoja sitten yritin pilata itseltäni kotitalousonnettomuudella. Onneksi ihminen on viisas ja jollain myrkyllä sain poistettua lähes kaikki tahrat. Loput piilotin räsymaton alle.

Välillä unohdan olevani puolisokea. Oikean silmän näkökentästä puuttuu 40% ja sama vamma on vienyt minulta stereonäön. Olen koko ikäni joutunut arvioimaan etäisyyksiä - joskus arviokykyni pettää. Nyt lautaspino ei osunutkaan hyllyyn, vaan hyllyn viereen, kaatoi kaksi kahvimukia sekä kahvinkeittimen. Voi sitä itkuparkumisen määrää. Kupit säilyivät ehjinä, yksi lautanen meni silpuksi. Tuoli minua syletti eniten. Tumma kahvi värjää varsin tehokkaasti tekstiilejä.

Emme saaneet juhannuskissavierasta. Joskus asiat eivät vain käy, niin kuin haaveilen. (En minä saanut lottovoittoakaan. Mutta. Nyt on juhannusvapaa! Kolme päivää voin pelata vapaaherratarta. Vapaherratar juo jallukahvinsa loppuun ja sitten tiskaa astiat. Vapaherrattaren puoliso pelaa kitaraa. Elämä on kohdillaan, onnellisuutta ja etenkin tyytyväisyyttä on liikkeellä.

Nauttikaa elostanne! Hukkuminen ja muut onnettomuudet kielletty.

Oikein arvattu

Työt alkoivat viikko ja kaksi päivää sitten. Melkein toivoisin olevani edelleen lakossa. Lyhytnäköinen toive, tiedän sen, mutta kun kahdessa vastuullani olevassa sähköpostilaatikossa on edelleen yhteensä n 250 lukematonta viestiä, niin hivenen huolestuttaa. Maailman valmistumispäivämäärä, juhannus, on jo ensi viikolla. Sitten tietysti on aikaa, mutta tänään kuulin kollegani ja esi-ihmeen jäävän yhtä aikaa lomalle kolmeksi viikoksi, niin veikkaanpa, ettei heinäkuussakaan iltapäivälehtiä työaikana lueta.

Eilen minulta kysyttiin, ottaisimmeko vielä kolmannen kissan hoitorinkiin. Totta ihmeessä, vastasin, etenkin kun houkuttelukuvasta näin söpön nuoren kermanvärisen maatiaiskissa. Ihana! Perhe ei ole vielä nimeäkään keksinyt, mutta meille katti olisi saapumassa jo juhannukseksi. Ja mehän olemme valmiita.

Meillä menee mahtavasti yhdessä. On niin hyvä olla. Viime vkolla kävin päivän toimistolla, niin eikös jo Hän ollut kotona sillä välin uponnut masennuksen juoksuhiekkaan. Onneksi ei lopullisesti, masentavat asiat (ihmiset) pysyvät ennallaan, mutta miksi surra etukäteen. On ihmeellistä, kuinka hyvin viihdymme yhdessä, vaikka kumpikin tekee omiaan, niin kuitenkin voimme tauoilla viettää aikaa yhdessä.

Viimeisen lakkopäivän vietin Vantaalla (Laurentiuksen kirkko, kahvila ja Kuusijärvi. Kävelimme vajaan 8 kilometriä yhteensä. Myöhäisen lounaan nautimme E-ystävän terassilla. Mahtava päivä, eikä tietenkään tietoa, koska seuraavan sellaisen saa viettää. Ihanaa, kun on aktiivinen ystävä, joka tahtoo näyttää minulle asioita. Olen niin huono ketään pyytämään, koen olevani kiusankappale.

Ostohousut jalassa

Lakkoa sovitellaan taas tänään. Alan tottua joutilaisuuteen, kun olen saanut taloudenpitonikin sopeutettua pienentyneisiin tuloihin. Suorastaan huolestuttaa, että nytkö ne sitten saavat lakon loppumaan, kun alan olla huoleton hevoiseton nainen. Sitten joutuu taas tekemään työtä vuorotta.

Koin hetkellisiä helvetintuskia lomaretkemme tiimoilta, kun Bloxcar ilmoitti konkurssistaan. Katselin ns oikeiden vuokra-autojen hintoja, kauhukseni totesin niiden olevan puolta kalliimpia. Onneksi uskaltauduin laittamaan viestin suoraan auton vuokraajalle. Hän vastasi autonsa olevan käytössämme sovittuun aikaan ja sovittuun hintaan. Riemua!

Varmaan siitä ilahtuneena ostin meille nojatuolin. Olen inhonnut edellistä siitä saakka kun joko Hän tai poikansa saivat toisen käsinojan repsahtamaan tuolissa nukkuessaan. Kävi vielä sellainen tuuri, että nojatuoli löytyi Iikkean löytöpisteestä satasta halvemmalla, se satanen tosin sitten meni kuljetus- ja kierrätysmaksuun. Mut hei, eur 308 kevyestä reclineristä on aika vähän!

Samalla lumpustelureissulla pääsin tutustumaan Vahinkotavaramyymälään. Olipas se turhan tavaran taivas! Ymmärsin pitää kukkaroni kiinni, vaikka vähän tuli taas mielihaluja. Jos olisin juhlia järjestämässä, sieltä löytyisi rekvisiittaa.

Nyt kun olen ostamisen makuun päässyt, tekisi mieli hankkia meille uusi sänkykin. Sellainen 140 cm leveä. Tähän saakka olemme pärjänneet 120-senttisessä, mutta emme me tästä mitenkään nuorene. Mutta pitää vielä miettiä, nyt toki olisi aikaa kiertää kauppoja ja siihen olisi seuraakin. Iikkeassakin vietimme E-ystäväni kanssa useita tunteja, lounaskin tuli nakerrettua siellä (maailman kuivin fish&chips hintaan eur 5,45, mutta ei jäänyt nälkä).

Morris testaa ja hyväksyy uutta tuolia. Hirveä homma vaan nyt varjella sitä hänen kynsinnältään vierailun loppupäivät. Olisitte kuulemassa, kun kattia kieltää. Hän vastaa rumalla MÄYYYHHH-äänellä. Tulkintani mukaan Morris huutaa minulle vastaan "Etsä mikään mun äiti ole!"

Pihlajan kuvasin lauantaina. Nauratti, kun ulos astuttuani haistoin kukinnan alkaneen ennen kuin näin yhtään pihlajaa. Tänään migreenireseptorini haistoivat, että ulkona leikataan ruohoa. Kevään ensimmäinen ruohonleikkuu laukaisee hedarin ja oksetuksen. Outoa. Ja etovaa.

Kuukauden vaihde

Enpä edes muista, koska käyttötilini olisi näin tyhjä ollut tilipäivänä. Sen siitä saa, kun lakkoilee. Tilanne tosin paranee, kun saan lakkokorvauksen, jouduin vaan taas erikseen pyytämään liitosta, että lisäisivät minut oikeutetuksi hakemaan sitä. Ärsyttävää odottaa, laskut odottavat maksamistaan. Onneksi korvaus lähes kompensoi palkan puuttumisen ja onneksi on säästötili, mutta eihän tämä hauskaa ole.

Seuraava sovittelupäivä on perjantaina. Toivon todella, että saisivat jonkun valtakunnan kompromissin aikaan. Alan kyllästyä kotonaoloon, vaikka eilen saimme kissahotellivieraankin.

Morris-kissa saapui iloksemme viikoksi. Hänestä on kasvanut jo aikunen. Ei enää yksinkertainen leikki kiinnosta. Onneksi on jo niin lämmintä, että hän voi paheksua parvekkeella remppamiehiä, ryhmäperhepäiväkodin kääpiötä ja tirppakantaa. Morris saa parin viikon päästä pikkusiskon, Minnin. Seuraavan kerran meille tulee siis hoitoon kaksi killiäistä. Veikkaan, että saa aikuiskissakin vähän vauhtia itseensä.

Reilu viikko sitten kävin muuten elokuvissakin ystäväni kanssa. Ensin nautimme lounaan Zillassa ja sitten Downton Abbey 2 -leffan iltapäivänäytös Bio Grandissa.  Ihana pieni teatteri, mukavat penkit, sopivasti jalkatilaa eikä elokuvakaan huono ollut, kun sarjasta pitää. Sen päälle sain vielä kyydin Liiteriin ja juna-asemalle. Maanantaina taas kävimme tutustumassa hänen lapsuusmaisemiinsa Puotilassa. Hortoilimme ensin pitkin entisiä kartanon maita ennen kuin nautimme lounaan Kartanolla. On se vaan hyvä, että Edenred kortillani on käyttämätöntä lounas- ja virike-etua. Ja on se vaan hienoa, että ystävistäni löytyy sellaisia ihmeellisiä ihmisiä, jotka tahtovat tutustuttaa minua itselleen tärkeisiin paikkohin ja samalla kertovat paikallishistoriaa.