maanantai 29. kesäkuuta 2020

Tyttö-Tuskaa Keski-Suomessa

Viikonloppu tutussa kaupungissa kahden ystävän kanssa tuli enemmän kuin tarpeeseen. Tosin siinä vaiheessa kun suljin tietokoneen puoli kahden aikaan perjantaina, tiesin katuvani asiaa maanantaina; sen verran paljon jäi askarreltavaa. Hänelle jäi makaronilaatikko uuniin, luvassa oli molempien poikien vierailut.

Tapasin ystävän Pasilassa, kerkesimme hetken istua baarissa, ostaa tuliaiskukan ja eväsleivät, ennen kuin hyppäsimme junaan. Niin oli nälkä, että ennen Tikkurilaa olivat eväät syöty. Sitten vierailimme ravintolavaunussa. Aikaa kuitenkin oli 3,5 tuntia. Varsin kohtuullisesti onneksi tuli nautittua, tarkoituksenamme oli poiketa baarissa ennen taksimatkaa lähiöön. Muistimme ottaa tuliaiskukkasenkin mukaan junasta.


Lähipizzeria tarjosi tolkuttoman kokoiset lätyt normaalipizzana. Itse söin viimeisen palan sunnuntai-iltana kotosalla, kun en kuumassa paluujunassa saanut syötyä. Ja pizzan kanssa juotiin. Sitten juotiin musiikin kuuntelun lomassa. Soittelimme kappaleita vuoronperään, kerroimme tarinoita, nauroimme yhteisille muistoille.

Olin lähettänyt hyvän yön viestin Hänelle 03:39. Eihän siinä muuten olisi ongelmaa ollut, mutta kun heräsimme viiden tunnin unien jälkeen. Onneksi hobittilassa tunnetaan toinen aamiainen. Sillä otimme jo sampanjaa. Päivä kului viileässä olohuoneessa teeman mukaisesti metallimusiikin keikkoja kuunnellessa. Jossain välissä tarjolla olivat kotitekoiset hampurilaiset kaikilla mausteilla. Kuin kunnon vampyyrien kotikolossa konsanaan liikettä alkoi syntyä vasta kahdeksan jälkeen illalla.

Kymmenen maissa taksi kuskasi meidät keskustaan, siellä oli muutama muukin kaveri. Terassit olivat täynnä. Jouduimme sisätiloihin. Reilun tunnin siellä pystyi rauhassa istuskelemaan, sitten alkoi tungos lisääntyä. Pakko oli vaihtaa baaria, onneksi pääsimme vielä kaltaistemme pariin rautatieaseman kupeessa olevaan elävän musiikin yhdistyksen pyörittämään baariin. Hinnatkin olivat järjellisemmät ja henkilökunta ystävällisempää.

Onneksi ei mennyt niin pitkään kuin Varjo-Tuskamme ensimmäisenä iltana. Kun kotiin pääsimme, hiilihydraattitankkaus teki tehtävänsä. Tasainen tuhina valtasi kotikolon, kaikki saimme yllättäen ihmismittaiset unet. Oli huomattavasti leppoisampi päivä sunnuntaina, alkoholi vaihtui veteen. Neljän maissa aloitimme kotimatkan, juna oli niin täynnä, ettemme päässeet vierekkäin. Vähän pelotti kieltämättä, että nytkö se korona sitten iskee.

Murjottavat orvokit paheksuivat viikonlopun rellestäjiä.
Kotiin on aina ihana tulla. Hän oli saanut vanhemmasta jälkeläisestään seuraa koko viikonlopuksi. Nuorempi oli päättänyt perua vierailunsa helteen takia - oikeata syytä emme varmaan koskaan saa tietää.

Tänään oli haastavahko työpäivä. Huomenna luvassa on samanlainen. Ylihuomenna tiedämme firma kohtalon. Mutta viikonloppuna pääsin hetkeksi eroon ajatuksistani. Pitkä eristäytynyt kevät sai ihmisen kaipaamaan ystäviä ja keikkoja, parisuhdekin saa virtaa. Ehkä ensi vuonna pääsemme jälleen oikeasti Suvilahteen muiden mörrimöykkyjen seuraan.

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Etätoimistosta ravintolan keittiöksi - arkiaktiviteetteja

Muuntelen residenssimme käyttötarkoitusta. Lopetin etäpäivän, ryhdyin tekemään ruokaa. Kerran päivässä pitää syödä kunnolla, muuten täältä löytyy ruumihia, kun verensokeri riittävästi laskee. Nyt on hetki aikaa kirjoitella, kun kastike muhii.

Kollegat lomailevat jo. Itse asiassa on yllättävän hiljaista. Hyvä niin, perjantaina nimittäin hyppään iltapäivällä junaan. Vietämme tyttöjen varjo-Tushkan, kun koronanperkele peruutti varsinaisen. Pitäisi keksiä kotifestareille sopivat sisäänpääsyrannekkeet - olikohan minulla jossain nippusiteitä vai palmikoinko riepuja?

Hän kutsui vierailuni aikana nuoremman jälkeläisensä kylään ensimmäisen kerran epidemian alkamisen jälkeen. Nuorempi kun on sellainen kuljeskelija, että ihme on, kun hän ei koronaa saanut. Lievästi kehitysvammaiselta kun viedään ne muutamat yhteiskunnan tarjoamat aktiviteetit, niin vilkas mieli kehittää omansa.

Juhannuksen kolme vapaata kuluivat nopeasti. Ilma suosi liikuntaa. Kävelyä! Ei minusta muuhun ole. Siihenkin kovin vastentahtoisesti, mutta olen luvannut, että aina kun Hän lähtee kanssani liikehtimään, lähden mukaan. Kunto on nimittäin huono - sen huomaa, kun tulemme takaisin. Olen lääpästymisen partaalla. Ymmärrän liikkumisen tekevän minulle hyvää. Yritän lähiluontoa seurata, että jotain kivaa olisi - bongailen kasveja, tunnistelen niitä.

On tämä sitten ihanaa! Arkea ilman epämiellyttäviä yllätyksiä tai mielenliikkeitä. Tätä lisää! Jopa sitä kamalaa kävelyä.

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Pikaisia muistiinpanoja

On vauhti taas päällä. Maailman pitäisi töissä valmistua juhannukseen tai ainakin kesäkuun loppuun mennessä.

Koronakriisistä on ollut se hyöty, että meistäkin on vihdoin kiinnostunut saman alan yritys. Ehdokkaalla on ostohousut jalassa, materiaalin keräämisessä, peräämisessä ja tuottamisessa meinaa hiki olla vieraana. Myynnin seurauksena todennäköisesti menetän työpaikkani, mutta en jaksa hirveästi vänistä sitäkään. Jospa maailma kantaisi.

Helsingin 470. syntymäpäivänä hyppäsimme sairastumisriskiä uhmaten junaan. Ihan kuin olisi ulkomaille ollut menossa, matkanteossa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Vietimme pitkän viikonlopun nuoremman pikkuveljen mökillä koko lähisuku, 11 ihmistä. Ihana keli, kaunis luonto, lempeää seuraa, naurua, väittelyä, pieni hiprakka, tyhjiä pulloja, täysiä vatsoja, ulkovessa, veneilyä, palaneita olkapäitä, itikanpuremia, pari auringonpistosta sekä paluumatkalla Hänen saattoautoon jäänyt puhelin. (Ei onneksi  suuri ongelma, kun puhelin kuitenkin löytyi ja tänään saapui Matkahuolto-pakettina lähi-Eilepaan.)


Olen myös kunnostautunut LVI-hommissa. Eilen asensin ilmanviilennintä varten sellaisen ilmalukon ikkunaan. Vielä pitää hankkia jatkoputki ulosmenoon, että saamme vermeen käytön vaivattomammaksi. Kyllä muuten viilentää - juuri ajoissa. (Itse viilentimen pikkuveljeni lahjoitti meille - minua ei yhtään harmita olla köyhä sukulainen. Ilahduttaa vain. Vein mie tuliaisiksi pullon sampanjaa, saippuakuplamiekan sekä puolukkajauhetta.)



Onnellisuutta ja kiitollisuutta liikkeellä. Ei vaan harmita. Lomakin on vielä edessä, kun vaan hengissä pysymme.

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Kaikki viulunsoittajan munat samalla katolla

Koen myötätuntoa joka kerta kun Hän uppoaa ahdistuksensa suohon. Onneksi vielä toistaiseksi Hän on jaksanut sieltä kömpiä ylös, mutta entäs jos Hän joku päivä jää sinne, eikä minulla olekaan köyttä heittää avuksi tai Hän ei huoli köyttäni?

Kun asiat ovat hyvin, ne ovat erinomaisesti. Ei huolta huomisesta, vaikka minä välillä varoittelenkin talven saapumisesta, munien jakamisesta useampaan koriin, talvivarastoista. Mutta ei, Hepokatti-Heikki vaan soittelee viuluaan, ei huoli huomisesta eikä oikeastaan tahdo edes keskustella katovuoden mahdollisuudesta.

Kun asiat eivät sitten menekään niin kuin Strömsössä, hetkeksi koko maailma tipahtaa raiteiltaan. Kaikki on huonosti ja väärin eikä koskaan korjaannu. Kuolo korjaa, kaverit hylkäävät. Onneksi tilaa ei yleensä kauan kestä, joskus auttaa jo sekin, että Hän syö jotain. Surkeutta lisää tehokkaasti alhainen verensokeri. Mutta siinä vaiheessa ei enää kannata ruokaakaan tarjota. On vain odotettava, että Mörököllille itselleen tulee ruoka mieleen.

Siitä tilanne yleensä laukeaa. Usein vasta aterian jälkeen kuulen, mikä tilanteen aiheutti. Sitten voimme jopa pohtia parannuskeinoja yhdessä. Tänään oli taas Mörökölli vastassa, kun töistä tulen, kuten aika usein maanantaisin. Odottavan aika on pitkä, olisi kai minulla jotain työkuulumisiakin ollut, nyt ne ovat jo unohtuneen. Ehkä muistan ne huomenna.

Silti meillä rakastetaan niin myötä- kuin vastatuulessa ja autetaan miestä mäessä eikä mäen juurella. Onni on sitä, että huonoinakin päivinä vedetään yhtä köyttä.

lauantai 6. kesäkuuta 2020

Meluisan kylän lapset

Lapsuusaikainen ensimmäinen oma paras ystäväni liitti minut naamakirjan ryhmään. Se onkin tällä viikolla tuottanut paljon iloa ja jopa unia. Kutsutaan ryhmää vaikka nimellä Pienen kylän betonilähiön 70-80-luvun lapset.

Ensimmäinen talo valmistui keväällä 1971 paikallisen suurmaanomistajan metsään, kauas kaikista palveluista. Sinne sullottiin arvoon arvaamattomaan nousseen lannoitetehtaan uusien työntekijöiden perheet. Ja meitä lapsia riitti, taloja nousi kuin sieniä sateella.

Olihan se yhteisö, kun näin jälkikäteen pohtii. Kaikkien asiat olivat yhteisiä. Vekseleitä kirjoiteltiin ristiinrastiin. Alkoholi oli varsin yleinen vapaa-ajan harrastus. Kellarin käytäviä pitkin juostiin keskellä yötä peitot kainalossa naapuriin karkuun alkoholiraivoisaa vanhempaa. Olisi pitänyt jäädä sille tielle, olen miettinyt monta kertaa, mutta avioero oli iso häpeä vielä 70-luvullakin.

Tarinoita olisi paljon - ja varmasti jokaisella perheellä omansa. Naamakirjan ryhmän muistot ja valokuvat ovat avanneet minun lapsuusmuistoni. Tavallaan lapsuus oli kuitenkin hyvä, siihen aikaan oli vielä yhteisöllisyyttä. Hyväksi sen tekee sekin, että siitä selvisi hengissä. Ryhmässä monet kertovat sisarustensa ennenaikaisesta kuolemasta. Kohtalo nimensä mukaisesti niittää kylvöksiään.

Toisaalta kun katselee ryhmän jäsenten ammatteja ja asuinpaikkoja, huomaa, että Suomessa sosioekonominen asema voi muuttua, kiitos suomalaisen yhteiskunnan, peruskoulun ja terveydenhuollon. Meillä on paljon puolustettavaa tässä maassa. Ehkä näinä aikoina muutkin kuin vasemmisto sen huomaavat. Ei juuriaan kannata unohtaa, vaan muistaa niiden opetukset.

Pirulainen, pitääkö tässä oikeasti harkita politiikkan änkeytymistä? Vai ryhtyä runoilijaksi? Vai ihan vaan jatkaa päivätöissä ja jupeltaa blogissaan?