perjantai 29. lokakuuta 2021

Baarielämää, haastatteluja ja vieraita miehiä

Työpaikkaa en päässyt vaihtamaan (vielä, terveisin yltiöoptimisti), mutta muuten elämä näyttää valoisammalta kuin aikoihin. Kiitos kuuluu virkistyneelle seuraelämälle. Toissa viikonlopun vierailu Keski-Suomeen oli piristävä. Sen seurauksena minulla on jo uudet Onnibus-liput joulukuun alkuun. Jyväskylässä järjestetään sisäfestarit, John Smithin viileämpi sisar, Frozen. Ja haastattelujakin on luvassa lisää, firmat vain vaihtuvat.

Viime perjantaina järjestimme elämää suuremman rumujuhlan kylillä luottoystävän kanssa. Edellisestä tapaamisesta oli lähes vuosi ja juttua riitti. Tapasimme meillä, matkasimme bussilla Kallioon ja kuinka ollakaan, löysin itseni viiden maissa lauantaiaamuna hortoilemasta taksin perässä Krunikassa. Meillä asuva, Hän, oli sydän kylmänä seurannut lähettämieni tekstareiden avulla retkeä sydän kylmänä, ettei vaan jotain sattuisi. Mutta ei sattunut! Tosin kyllä kuulkaas sielua ja ruumisraiskaa riipoi, kun koomastani heräsin. Minusta ei ollut mihinkään. Nevö ögein 2021 kiertue suoritettu. Tai ainakin toivon, ettei sille seuraa jatkoa huomenna, kun pitkästä aikaa  saamme useampia vieraita syömäkylään.

Tuli taas todistettua, että Nainen tarvitsee kaksi luottokumppania, suutarin (check, Malmilla) ja kampaajan (check, Mariankadulla). Iso kiitos sinne edelleen,  vaikka eivät hiukseni aivan yhtä kauniit ole kuin keskiviikkoiltana Rentolassa. Mutta ovatpahan vaaleat, tasaväriset, ja minulla on otsatukka, jonka luontainen kasvusuunta tosin taitaa olla ylöspäin! Ei sitä uskoisi, mitä ammattitaitoinen kampaaja saa aikaan, etenkin jos edellinen kampaajavierailu on viime vuoden joulukuulta.

Offtopic: Kotipitsan mainos herätti aamumielessäni kummastusta, kun luin rieskarullan täytteet; Kebab, seitan, kana ja h*pykumpu - ei kun härkäpapu! Vegaaneilla on aina hauskempaa?
 
Joojoo, menen unille.

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Annosmitallinen optimismia, kiitos

Lokakuu muuttui hivenen valoisammaksi, kun saimme ystäväporukan kanssa lukkoonlyötyä treffipäivämäärän - edelliset olivat juuri kun yhteiskunta alkoi sulkeutua maaliskuussa 2020.

Kuukaudesta on tulossa huomattavasti vilkkaampi kuin monesta edeltäjästään. Vaikken eilen Mount Maryn keikalle päässytkään - ihan omaa syytäni, kun en tahtonut yksin lähteä kylille liihottelemaan. Ensi viikonloppuna nimittäin matkustan Keski-Suomeen, luvassa keskusteluja, naurua maukkaita ruokia ja keikkakin, jos vaan ei mikään sulku iske päälle.

Perjantaina kävin ottamassa influenssarokotteen. En tahdo sairastua influenssaan sen enempää kuin koronaankaan. Nyt olen sitten potenut pientä flunssaa viikonlopun. Keuhkoissakin tuntuu paine ja kröhinä. On tässä koronasulussa ollut hyvät puolensa, en ole varmaan kahteen vuoteen sairastanut muuta kuin pari migreeniä, Hänellä silloin tällöin valuu nenä. Houkuttelin eläkkeelle jäävän kollegankin tilaamaan alkuviikoksi ajan, kun hän vielä on firman kirjoissa, ettei tarvitse mennä terveyskeskukseen jonottamaan iän puolesta saatavaa rokotetta.

Kollegan kanssa istuin lounaalla tunnin. En kadu minuuttiakaan, koska useimmat lounaani olen hotkinut pikavauhtia puhuen samalla työpuhelua. Kahvitaukoja ei jouda pitämään laisinkaan. Hyvä kun puuteroimassa kerkeää käydä, saisi firma kustantaan katetrin tällä menolla.

Työmenosta vielä sen verran, että toinen haastattelukin oli. Minustahan se tietenkin meni hyvin. Vastapuolesta en vielä tiedä, lupasi ilmoittaa loppuviikosta. Pitäkää peukkuja, poishan tuolta nykyisestä olisi päästävä ennen kuin tyydyn kohtalooni ja kuihdun pois. Minulla kuitenkin on vielä kahdeksan vuotta alimpaan mahdolliseen eläkeikään. Toisaalta luvassa on kehityskeskustelukin, siinä aion saattaa muutamia faktoja esihenkilön tietoon.

Lievää optimismia liikkeellä. Ehkä tämä tästä.
Rainbowchili on kaunis. Tahdon tuollaisen parvekkellemme ensi kesänäkin. Valitettavasti oheinen yksilö ei mahdu talvehtimaan missään, kuolee raukka, kun lämpötila parvekkeella laskee.

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Elämää on tämäkin

Pari viikkoa sitten töissä olin niin äkäinen, että paiskoin työhakemuksia oikealle ja vasemmalle. Aion ottaa sen tavaksi, mutta jo tuosta ensimmäisestä aallosta on poikinut haastattelu, ensi viikolla luvassa on toinen. Sen vaan sanon, että hermot menevät nykyisessä normirekrymeiningissä. Ensin lähetät hakemuksen, sitten juttelet yhden onnettoman huonosti itsensä ymmärretyksi tekevän itäeurooppalaisen kanssa. Tajuat, että oma englannin kielitaitosi vaikuttaa variksen pieksämältä roskapussilta.

Kuin ihmeen kaupalla saat kutsun seuravaan osioon. Yrität kirjoittaa kutsuun järjellistä vastausta, tajuat vaikuttavasi muinaismuistolta. Etkä edelleenkään puhu engaldia, vaan jotain sille  läheista kvasikieltä, koska olet jo yhdeksän vuotta käyttänyt lähinnä vain suomea. Surkea esitys.

Mutta ainakin yritän. Nyt jo sylettää niin paljon, että veikkaan päätyväni luuserisakkiin ja itkemään ikuisesti eläkeikään saakka nykyisessä työpaikassa. Siellä minua vaanii burnout, eikä palkkaansakaan saa nostettua. Voisiko joku opettaa minut kertomaan/ kehumaan itseäni, että olen ihan hyvä, vaikkei se enää taida nykyään riittää? Pitää olla YLIVERTAINEN, PARAS ja VOITTAMATON. Tai ainakin pitää vaikuttaa siltä.

Hän joutuu myötäelämään tätä elämänvaihetta kanssani. Onni on rinnalla kulkeva ihminen, joka kannustaa ja lohduttaa, kun itse viskelee kirvestä kaivoon. Ja minulla niitä kirveitä tuntuu riittävän. Paitsi että sitä palkannostamista aion taas kokeilla.


Pirsmasta löytyi tällä kertaa punainen kallo. Onni on puoliso, joka myös ymmärtää kitschin ja bohon päälle.