Muistan pelänneeni jo kolme-neljävuotiaana ajatusta, että sisälläni möyrisi jotain. Alien. Olinhan itse sellainen. Kammosin ajatusta, että joku minun ikäiseni joutuisi vahtimaan vanhempiaan, tekemään päätöksiä, pettymään aina uudelleen. Tiesin, millainen minusta tulisi, vanhempieni lapsesta, enkä ollut väärässä.
Olen epäkelpo ja viallinen. En edes äidilleni osannut olla mieliksi. Liian kovaääninen, liian näkyvä, liian kaukana, liian kaukainen.
Ja miten monta kertaa on Hän jo todennut olevansa onnellinen, kun minulla ei ole lapsia. Hänen jälkikasvunsa aiheuttaa aivan riittävästi ongelmia. Tiedän. Minun kääpiöni olisivat triplanneet potin. Tunnen itseni. Tiedän geenini.
Hyvä puoli asiassa on, että suurin osa ihmisistä onnistuu vanhemmuudessa ja lapsena olossa. Muissa asioissa sitten mokataan ihan kymmenellä. Niin kuin solidaarisuudessa, jakamisessa ja suvaitsevaisuudessa. Tässä tilanteessa olen onnellinen, että vanhempani ovat jo kuolleet eikä minulla ole jälkikasvua. Ei edes minulta salaa tehtyä. Onneksi olen nainen, onneksi olen vanha maho nainen.
Tänään hivenen epäilen oikeuttani edes parisuhteeseen. Onko hirviöillä oikeuksia? (Voi olla, että maailmantilanne lisää tuskaa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti