I'm not conniving. I scheme. I'm a scheming bitch.*

Me voimme hyvin. Kiitos siitä universumille! Kissat voivat hyvin. Hallelujaa, ylistys! Yhteiskunta on sairas. Kun tuota nykyhallitusta seuraa, itku on lähempänä kuin nauru. Hullujahan ne tuntuvat olevan monellakin tapaa. Pakko siis pitää yksi vuorisaarna.

Nyt kun lama on taas alkamassa, niin eivätkö nuo onnettomat koita nutistaa pienituloisia tai tulottomia ihmisiä asemaan, jossa kaksi matalapalkkatyötä on pakko, jos elää meinaa. Ja kun niitä kahta työtä tehdään kahdelle eri työnantajalle, niin kukaan ei seuraa kertyneitä työtunteja. Eläköön! Orjuus on laillistettu!

Saan olla itseni kohdalta kiitollinen, että olen jo elämäni ehtoopuolella. Näin vihervasemmistolaisena kiitän yhteiskuntaa kahdesta opintolainasta, molemmat olen maksanut ihan itse pois. Kiitän peruskoulusta, lapsilisästä, opintotuesta, aikuisopintotuesta, kunnallisesta hammashoidosta ja soskun rahoista (pari kertaa sielläkin notkunut, mutta en silti jäänyt yhteiskunnan elätiksi).Kiitän terveydenhuollosta, jota ilman olisin jo kääpiönä kuollut pois nurkista kuleksimasta. Ja pari kertaa vielä vanhempanakin. Kiitän edullisesta asumisoikeusasunnosta, vaikka tod.näk. vastike nousee n 80 e/ kk. Kiitos vilkkaasta joukkoliikenteestä (ratikka15 <3). Kiitos kirjastoista, yhteiskuntarauhasta, ay-liikkeestä ja monipuoluejärjestelmästä.

Vastineeksi olen 10 vuotta kasvattanut kunnallisena nuoriso-ohjaajana pirun pienellä palkalla muiden kääpiöitä. Nuorimmatkin jo nelikymppisiä, mutta suurin osa niistä selvisi aikuiseksi suhteellisen täyspäisenä. Ovat tuottava kansanosa ja kasvattavat omia lapsiaan kunniakkaasti. Sen urakan jälkeen päätin ryhtyä ajattelemaan itseäni ja siirryin mammonan palvelukseen ja verojenmaksamispuolelle. Ihan hyvä diili.

Olen saanut eläkettä kertymään yllättävän paljon. Oletan, että tulen vielä kartuttamaan sen jonnekin pariin tonniin. Kai sillä elää, vaikkei kunnallinen terveydenhuolto enää pelaisikaan. Ehkä tarjolla vihdoin olisi armoitsemurhavälineistö, ettei tarvitse viedä vähiä vanhustenhoito/palvelutalopaikkoja. En minä kitua tahdo.

Enkä tahdo edes aloittaa maahanmuuttoteemasta - tai ehkä vähän. Jos kantasuomalainen ei lisäänny, niin olisiko syytä yrittää saada Suomeen maahanmuuttajia? Ja sitten kun niitä on tänne saatu, olisiko syytä satsata kotouttamiseen? Jos kouluissa ei riitä lapsioppilaita, eikö niihin tiloihin voisi perustaa peruskouluja maahanmuuttajille? Oppivelvollisuus kunniaan.

Viimeistään niiden maahanmuuttajien lastenlapset ovat suomalaisia - ja jos saan toivoa, suvaitsevaisia ja avarakatseisia suomalaisia. Värillä ei ole väliä. Päätän yltiöoptimistisen saarnani täältä tähän.

*"I'm not conniving. I scheme. I'm a scheming bitch." on lainaus elokuvasta Stage Mother. Katsoin vahingossa nääs elokuvan tossa pari viikkoa sitten. Tykkäsin.

Kävimme Hänen kanssaan entisten nuorten kokoontumisajoissa, Keban keikalla Tavastialla. Oli kivaa!

Minni vuosi sitten ja eilen. Neiti ei enää ole vauvvakissa.

 

Maakuntamatkalla

On tässä taas monena päässyt olemaan.

Ihaninta ystävärintamalla oli, kun kahden ystävättäreni kanssa sovimme jo aikaa sitten tyttöjen viikonlopusta. Kaikilla kun ovat omat menonsa, niin treffit oli laitettava kalenteriin hyvissä ajoin.

Pääsimme matkaan kuuden maissa. Olin sitä ennen käynyt kaupassa, koska minä yleensä olen keittiövastaava ja ihanat minuun liottavat. Alkossa kävimme vielä toisen ystävättären kanssa ennen kuin hän lähti ajamaan meitä kohti Hartolaa. Hieman ennen Lahtea jouduimme matelevaan jonoon. Kaksi autoa olivat joutuneet peräänajokolariin. Näytti, että henkilövahingoilta oli kuitenkin säästytty. Siellä joku pitkätukka oli saattanut itsenssä ongelmiin. Onni niin, siihen enää kuolleita tai haavoittuneita olisi halunnut.

Jonossa vierähti viitisentoista minuuttia, perillä olimme vähän jälkeen kahdeksan. Lihapullapastan ja muutaman virkistävän (tainnuttavan) juoman jälkeen makasimme kömmäköissämme puoliyön punttuussa.

Lauantai oli kiireinen. Paljon piti keretä; kirpputorit Hartolassa ja Joutsassa Vuorenkylässä Kivibaari, kotona ensin afternoon tea, sitten grilliruokaa - ja olihan siinä sitä juomaakin niin, että kun isäntäpariskunta vetäytyi yöpuulle, me vieraat jatkoimme kahteen.

Sunnuntaina maailman paras mökkikeli jatkui. Mietimme sitovamme itsemme patteriin, irtisanoutumista, lottovoittoa, pankkiryöstöä ja huumekauppaa. Vaan minkäs teit, ei auttanut, kolmen maissa pääsimme liikkeelle ja kuuden aikaan taisin olla kotona. Hän ja kissat olivat erinomaisessa kuosissa, kuten aina, kun asiat ovat kunnossa.

Työviikko oli taas hurjaa meininkiä. Siitä pitänee kirjata muistiin, että pitkästä aikaa minua lähestyi headhunter. Ensimmäinen haastattelu on takana, mutta vaadin liikaa palkkaa. Tiesin sen jo sanoessani. En minä halvalla enää itseäni myy. Juuri viikonloppuna daameille selitin, miten suhtaudun työnhakuun samoin kuin lottorivin tekemiseen. Mahdollisuus on äärettömän pieni, mutta joku aina välillä voittaa. Ja onhan siinä se pieni kupliva jännitys.

Sitä kuplivaa jännitystä sivusin keskustelussa Hänen kanssaan, kun yritin selittää, että pakollisen eromme aikana tulin miettineeksi, miltä tuntuisi asua yksin. Osaisin, mutta ei se enää niin kivaa olisi. Tulisin toimeen, mutta tylsempää olisi. Ja sinkkuelämästä taitaisi joku terä puuttua, kuiskuttelee ääni takavasemmalla, se sama, joka kehoittaa katsomaan objektiivisesti peiliin.

Jos vaan Hänen sairautensa aisoissa pysyy, elämäni on hyvä. Jos ei pysy, elämäni on siedettävää ilman Häntä. Kaikkein mieluiten näkisin Hänet terveenä ja itseni lottovoittajana. Miljoona riittäisi.

Aloitekyvyttömyyttä

On taas se hetki vuodesta, kun en osaa aloittaa töissä enkä kotona mitään uutta. Odotan lomaa. Kotihommat tahdon tehdä loman aikana ja uudet työt loman jälkeen. Nyt parsin ja sipistelen vielä huomisen.

Tulee erilainen loma. Tänä vuonna mustalaisleiri ei muuta Pohjoisempaan Suomeen. Osittain syy on adoptiokissoissa, osittain alkukesän tapahtumissa. Sovimme, että mökkirahat käytämme vahinkojen rajoittamiseen. Ensi vuonna katsomme tilanteen uudelleen.

Mutta eipä hätää! Aion kerrankin perata vaatekaapit, astiakaapit ja kirjahyllyn. Sen lisäksi tarkoitus on käydä ainskin Vallisaaressa ja Korkeasaaressa. Ulkoruokintaa, piknik joen rantaan, kalastusta, ehkä sienestystä Keskuspuistossa. Kyllä se tästä. (Ei mitään pakkorentoutumista, mutta päiväunia, toivon ma.)

Tuurausasiat ovat kunnossa lomani ajan. Sa sitten nähdä, kuinka minun käy loman jälkeen. Nyt en jaksa siitäkään huolta kantaa. Huomenna tapaan entiset kollegat varhaisen aterioinnin merkeissä, ainahan sitä voi toivoa, että heillä olisi tehdä minulle tarjous, josta en voisi kieltäytyä. Tai sitten ei.

Parisuhdeasioita hoidamme päivittäin. Jos ei tule takki, tehdään liivit.

Ihmiskoe

Vuoden ja viiden kuukauden kuluttua täytän 60 vuotta. Jos vaihdan äänestyspiiriä ennen sitä, jälkeen jää suhteellisen hyvin säilynyt tomumaja - ellei sitten vahingoitu itse aktissa. Muutaman kerran olen pohtinut puolivakavissani, jotta eikö täältä joutane. Väsyttää käydä asioita aina uudelleen, parasta ennen päivämäärä alkaa olla takana päin. En välillä tahdo jaksaa yrittää aina uudelleen, sitten naurattaa, kun tajuan, että asiathan taitavat olla paremmin kuin koskaan elämässäni.

Ulkoisesta kuorestani alkavat sivusaumat ratkeilla ja lahkeensuut rispaantua. Seuraan prosessia suurella mielenkiinnolla, ihailen kämmenselkien, silmänalusten ja poskien ryppykarttaa. Leuanalus luovutti jo viitisen vuotta sitten painovoimalle. Ihmettelen, miten edelleen sisälläni on se sama valkotukkainen mykkä ja komeroonpiiloutuva rimpula, kun massaa on kertynyt ja tukka vaalenee maantienvärisestä harmaaksi haiven kerrallaan. Miten edelleen joistain asioista ajattelen aivan samoin, vaikka silloin minulla ei tainnut olla sanoja asioiden käsittelyyn. Mutta tietoa oli.

Lapsena minulla oli Lapsuuden Kultainen Kirja, johon tulivat pituus- ja painokäyrä, kertomani sadut, tarinat ja anekdootit. Mummo, isän äiti, sitä on eniten täyttänyt, hänhän minua hoiti aina nelivuotiaaksi saakka. Sitten mummoparka sekosi, viisikymppinen nainen sai Parkinsonin taudin ja kaksisuuntaisen maniavaiheen päälle yhtä aikaa. Senaikainen sairaanhoito hänet sitten varsin nopeasti sitoi sänkyyn ja lepositeisiin sairaalan kroonikko-osastolle, missä hän eli parikymmentä vuotta vihanneksena, kun vanhainkodissa eivät voineet pitää.

Mutta asiaan. Pari vuotta sitten sain "Kun minua ei enää ole"-kirjan. Olen sitä täyttänyt vähitellen, morbidi ystävänkirja aikuiseen makuun. Loppusivuilla olisi tilaa elämänviisauksille jälkeenjääville, olen ottanut osion käyttöön Vanhuuden Kultainen Kirja-tyyppisesti. Noin puolivuosittain kirjaan uusimmat ratkeamat ja repeämät muistiin, koska sitten kun se dementia iskee, niin mitäs luulette, muistanko mitään?

Ehkä en edes halua, tuskinpa on kiva minnekään kirjata, että tänään seisoin ruokajonossa, enkä saanut mitään tai sain ensimmäiset vaippani paskottuani alleni aktiivisesti puolisen vuotta, tai että pari kuukautta sitten unohdin puolisoni nimen. Tai että palvelukotiin pitäisi päästä, mutta paikkoja ei ole. Tai että jos pääsisin liikkumaan sängystä, hakisin Kurvista viimeisen voitelun ainekset. Voihan se toisaalta olla, että alan elää villiä nuoruuttani uudelleen ja vonkaan kaikkea mikä liikkuu, enkä ymmärrä edes surra. Todennäköisesti tulen mummooni ja alan huudella rivouksia, solvauksia ja muuta epäsopivaa, niin pitkään kunnes saan kunnon napit ja loppuu se ininä.

Mut ei mennä sinne vielä. Nyt on nyt, eikä tukka vielä lähde päästä. Sen sijaan pelkään ihan muita asioita koto-oloissa, en vaan uskalla miettiä liikaa, etteivät mietteeni käy toteen. On tämä päästäisloma kummaa aikaa, kun kerkeän ajatella. Ajattelu usein on erittäin yliarvostettu juttu.

Jännän äärellä

Huomenna lähden vierailulle nyksän eksän ja hänen nyksänsä luokse. Suomeksi: kun tässä nyt kuitenkin yhteisiä asioita pyöritellään, menen tutustumaan livenä Hänen entiseen puolisoonsa, lasten äitiin.

Tapaaminen ei ole mikään kovat kaulassa kahvikekkeri, vaan aiomme tehdä yhdessä karjalanpiirakoita. Olen pari kertaa heidän nuorimmaisensa mukana lähettänyt joululahjan mukana piragoi, hyvin ovat maistuneet. Lasten äiti ei sanojensa mukaan koskaan ole niitä tehnyt, huomenna sitten sokea taluttaa rampaa. Äiteehän ne meillä teki lähes kuolemaansa saakka.

Häntä ei mukaan kutsuta. Parempi vaan hoitaa tämä alta, koska viikon päästä olemme jo koko sakki pelaamassa isovanhempia lapsenlapsen 9-vuotissyntymäpäivillä. Sinne jo hätäpäissäni ostin Pokemon-figuurilahjuksen, kun pelkään, ettei Hän saa käytyä onki-lahjaa lupauksensa mukaan. Todennäköisesti pelkään turhaan. Yleensä pelkään turhaan. - Aina se selkäranka jostain on löytynyt.

Mutta. Puolen päivän punttuussa olen viisaampi, mätsäävätkö kemiamme. Kirjoituksissa ainakin, mutta live on aina live. Ei minua oikeastaan huoleta. Jos molemmat tulemme (tai olemme tulleet) Hänen kanssaan toimeen, niin merkit ovat hyvät.

Lopetin muuten tänään työt kotitoimistolla 14:30 (liukumasaldotunteja jäi vielä plakkariin n 76, ei huolta). Olipa luksusta! Lämmitimme melko pian sen jälkeen saunan. Roosa huusi saunan oven ulkopuolella, koska henkilökunta piiloutui häneltä tunniksi. Sitten vielä puoli tuntia huutoa, koska henkilökunnan mielestä kuuma kiuas on kissalle riski, eikä saunaan ole silloin mitään asiaa.

Kuvassa lämpöä on vielä 50 astetta. Ei kuitenkaan vielä ylälauteella kavunnut lämmönpalvoja.

Muuttuuko ihminen?

Vuosi 2022 oli varmaan tähänastisen elämäni parhaita vuosia. Kunpa elämä jatkuisi tämänsuuntaisena, ja vastoinkäymiset olisivat suhteellisen käsiteltäviä! Parisuhteen syvimmän olemuksen olen löytänyt aiva viime vuosina, kyseessä on vapaaehtoinen sukulaisuussuhde, joka rakkauden lisäksi sisältää ystävyyttä ja yhteistyökykyä. Villi huuma vaihtuu syvään yhteisymmärrykseen ja välittämiseen.

Kun aina en jaksa lukea (Teemestarin kirja on tulossa vaiheeseen, jossa homma lipeää käsistä, things turn bad to worse), kaipaan televisiosta helppoja ohjelmia, en kauhua, amerikkalaista ökyactionia tai raakaa puhetta. Parasta tvn katsomisaikaa ovat aamut, kun talo on hiljainen ja pääsen rentoutumaan (lue: Hän nukkuu, eikä kommentoi päälle). Erityisesti rakastan sisustus- tai talokauppaohjelmia, ihmisten elämä on silloin mallillaan (Beachfront Bargain Hunt, Rantataloa etsimässä, Property Brothers, Kiinteistöveljekset, Love it or list it UK tai A place in the sun - winter edition). Sisustus- tai asumisongelmat ratkeavat, eikä näytetä hetkeä, kun taaperot tulevat teini-ikään, puoliso ryhtyy pettämään tai vanhemmat menettävät työnsä. Olen helppo ihminen.

Mutta muutkin kelpaavat, niin kuin Ykkösen luontodokumentit, Simpsons-sarja tai brittidekkarit: Vera Stanhope, Karen Pirie, Morse, Lewis, Shkespeare ja Hathaway. Eilinen esimerkiksi oli hieno tv-päivä Veran, Karenin ja Simpsonin perheen kanssa. Vuoden vaihtuessa harkitsin jo vakavasti nukkumatin valtakuntaan matkaamista. Hän taas katsoi lempiohjelmaansa urheilua, joku jääkiekkorehakka sieltä taas tuli.

Tein suolaisen piirakan mökiltä kuskaamistani kantarelleista. Lisäsin mukaan 80 g pekonia, sipulia, muutaman tomaatin, chilinpuolikkaan (tätä vähän epäilin, että peittääkö se kantarellin aromin, mutta ei!), tofukastikkeen lopun ja oliivipurkin jämät. Tulipa muuten maukas eväs! Illalla nautimme vielä savunagei ja juustoja. Hihittelin itsekseni, kun Hän luvan kanssa haki iltasella jääkaapista ylijääneitä nakkeja, joskus ihminen on niin helpolla onnellinen.

Minua ei harmita edes se, että ensi viikolla on mentävä kalliille gynekologille hakemaan uutta estrogeenireseptiä, kun koko maasta ovat laastarit taas loppu ja uusia tulee farmaseutin mukaan vasta vkolla 22. Naisena pääsee kokemaan kummallisia asioita. Aion pyytää kaksi reseptiä, toisen geelille ja toisen laastareille, ettei tarvitse maksaa taas uutta kallista lääkärikeikkaa. Olisi tänä vuonna muutenkin ollut gyne-keikan vuoro, mutta vasta syksyllä. Toistaiseksi palkka on vielä riittänyt, vaikka kaikki kustannukset nousevat. Luojan kiitos määräaikainen sähkösopimuksemme päättyy vasta kesäkuussa!

Ulkona paistaa aurinko. Harkitsemme saunanlämmitystä, Hän omien sanojensa mukaan lähinnä odottaa hiihtoa. Minä en odota mitään, vaan paistattelen hetkessä. Tämä se on elämää!

Sanoittaja sovittaa sanoja

En lapsena osannut haaveilla. Kun kysyttiin, mikä minusta tulee isona, vastasin jotain ympäripyöreän sopivaa (opettaja, lääkäri, sairaanhoitaja - en edes tiennyt, mitä ihmiset työkseen tekevät). Olin kauhuissani, kun mietin, etten osaa mitään - ja tarkoitus olisi kuitenkin elättää itsensä. Alkoholistiperheen lapsi oppi realiteetit liian varhain. Olisiko ollut itsesuojelullinen asia, ettei tullut rakenneltua pilvilinnoja?

Olen ollut itseni pahin vihollinen lapsesta saakka, vasta oikeastaan yläasteella opin ala-asteella opetettavat perustiedot ja -taidot. Hiljainen tyttölapsi jää helposti isossa raisussa luokassa huomioimatta. Työkirjat olivat tyhjää täynnä. Sitten kun vihdoin yksi englanninkielen opettaja avasi minulle suomenkieliopin salat, aukeni koko maailmankaikkeus. Kaikki oli helppoa eikä päntätäkään tarvinnut. Lukio meni samoilla lämpimillä, sitten pidin välivuoden, kun en tiennyt miksi isona haluaisin - tai mihin pystyisin.

Vasta taannoin myönsin alitajunnassani pulputtaneen mielihalun piirtää taloja, salaa piirtelin kokonaisia kerrostaloja. En sitä ollut muotoillut sanoiksi saakka, enkä tietenkään tehnyt mitään asian eteen, kun se olisi vaatinut korkeakouluopintoja. Ei sitä nyt vaan noin mennä itseään mokaamaan kalliiseen kouluun, kun mitään ei osata. Esseevastauksia, tutkielmasta tai gradusta puhumattakaan. Olisikohan koulussa oppinut tekemään sellaisia?

Toki näinkin elämä on kulkenut. Olen ollut onnekas töiden ja asuntojen suhteen. Parisuhteissa on ollut ylä- ja alamäkensä. Siksipä nyt onkin parhautta, kun menemme tasaista, vaikka mutkittelevaa reittiä yhtä matkaa ja samaan tahtiin.

Eilen piti mennä naapurilähiöön keikalle. Itse olin siellä jo valmiina, kun pelasimme roolipeliä. Oli muuten kiva pelikerta, pelinjohtajamme keksi juonenpätkän, jossa kimppuumme hyökkäsi parimetrinen hämähäkki. Sitä tapoimmekin sitten hartaasti koko pelikerran. Tuli todistettua, että kuolema roolipelissä kasvattaa expaa, maailma on erilainen roolopelaajan silmin!

Tein ruuaksi peltilihapiirakan, en muistanutkaan, miten hyvältä se voi maistua lihaliemen kanssa! Valitettavasti samaa piirakkaa söi Hänkin kotona ja kun vatsa ei rasvaista ruokaa kestä, ei keikalle lähtemisestä tullut mitään. Kieltämättä harmitti, en edes muista koska viimeksi olemme olleet keikalla yhdessä.

Onneksi meitä on useita pelaamassa. Välillä tulee sokerihumala, jos en pidä varaani. Onneksi syömme myös ruokaakin, pelikerta kestää 7- 8 tuntia.

Päivällä saimme hoitokissat kylään. Morris oli heti kuin kotonaan, eikä mennyt kauan, kun Minni könysi syliin. Ihana, kun on elämää! Katsotaan nyt, kuinka pitkään saamme heitä pitää, varmaan pari viikkoa ainakin.

Viikon varrelta

Arki on ihana sana! Enpä olisi uskonut nuoremmasta itsestäni, että tällaisen lausunnon vielä joskus antaisin. Päivät kuluvat nopeasti töissä, perehdytän kahta henkilöä yhden käyttämämme ohjelman antiikkisiin saloihin. Onneksi he oppivat huomattavasti nopeammin kuin minä - tai sitten minä olen parempi perehdyttäjä kuin kollega, joka minun koulutukseni hoiti. Itserakkaasti totean, että ehkä se todellakin näin oli.

Maanantaina kävin yhteiskunnan tarjoamassa alastonkuvauksessa, mammografiassa. Oli ensimmäinen kerta, kun yhden kuvan ottaminen sattui perusnipistystä enemmän. Tuloksia saa huonossa tapauksessa odottaa parisen viikkoa, hyvässä taas useamman. Päasia, että sain käytyä.

Tiistaille sain kutsun videohaastatteluun. En ole kovin luottavainen, että jatkoon pääsisin, mutta olenpahan taas kokeillut. Minulla on vielä seitsemän vuotta eläkeikään, enkä usko, että silloinkaan tahtoisin eläkkeelle, jos vain säilyn toimintakykyisenä. Annettavaa varmaan olisi.

Lauantaina juhlistimme etukäteen syntymäpäiväni. Teimme Helsinki-turneen: soitinkauppa, antikvariaatti, kirppari, myöhäinen lounas ja sitten ruokakaupan kautta kotiin. Syntymäpäivälahjakseni valitsin antikvariaatista viisi kirjaa. Høegiä kolme, sitten yksi lukematon Holdstock ja uusi käännös Philip K Dickin kirjasta Do Androids Dream of Electric Sheep? Uneksivatko androidit sähkölampaista? Kuulosta kovasti paremmalta kuin Palkkionmetsästäjä. (Kirjaan löyhästi perustuu Blade Runner-leffakin. Paitövei.)

Oli ihana aurinkoinen päivä ja meillä jälleen erinomaisen kivaa yhdessä. On mahtavaa, että rakastettu on myös yksi parhaita ystäviä, mitä iäkkäämmäksi tulemme, sitä tärkeämmäksi sekin puoli käy. Rakkaus on hieno laji.

Arkeen

Mikä lie, kun ovat edesmenneet usealta vuosikymmeneltä pyörineet alitajunnassa. Ehkä syksy tavallaan on luopumisen aikaa, elänhän minä oman elämänkin syksyä, vaikka välillä sen tehokkaasti unohdankin. En tarkoita, että luovuttamassa olisin, mutta jonkinlaista henkistä sadonkorjuuta taidan tehdä. Välillä toki pyörähtää päässä jo väsynyt ajatus, että eiköhän tämä nyt jo ala riittää yhdelle elämälle. Pidempään olen elänyt kuin useat ystävät ja tuttavat - ne, jotka alitajuntaani ja uniani nyt kansoittavat.

Siivosin sitten kylpyhuoneen, että saisin ajatukseni kirkkaammaksi. Olen pessyt mökkipyykit, keittiön maton, tehnyt ruokaa, kerännyt kirjaston kirjat, napsinut parvekkeelta kasveista kuivuneita oksia - selvisivät lähes kaikki hengissä. Ajatukset eivät varsinaisesti kirkastuneet muuten kuin tämän päivän ohjelman osalta.

Minulla oli alustava kutsu yhden pelikaverin valmistujaisiin, mutta kun yksityiskohtia ei kuulunut, arvasin, että vieraaksi on saapumassa henkilö, joka ei tahdo olla kanssani tekemisissä. Yhden vanhimman ystäväni puoliso ei koskaan hyväksynyt, että jatkoin seurustelua Hänen kanssaan ensimmäisen mielenjärkkymisen jälkeen. Ystävän puolison mukaan hankkiudun tietoisesti ongelmiin, eikä hän aio olla paikkaamassa minua kerta toisensa jälkeen. Totta on, että välillä ajat ovat olleet huonoja, mutta niistä olemme toistaiseksi selvinneet, maanantaina olemme olleet naimisissakin 3,5 vuotta, ensi kuussa parisuhteessa 6,5 vuotta. On siitä kuitenkin reilusti suurin osa ollut hyvää, tai pikemminkin erinomaista aikaa. Rakkauden ja ystävyyden täyttämää.

Kävin sitten kirjastossa, täytin ruokavarastot ensi viikkoa varten, vielä tilaan bussikorttiin aikaa ja sitten silpaisen kalsarikännin. Hän menee ystävänsä luokse kylään, et viitsi kiusata selvää ihmistä omalla katharsiksellani. Jospa sillä saisin häädettyä henkiset luurankoni takaisin komeroon, mistä ovat tulleetkin.

Keittelin viimeiset luumut jääkaapista soseeksi. Puolet upotan puuroon, toisen puolikkaan lettutaikinaan yhden viimeisiään vetelevän banaanin kanssa. Ihana väri!

Huolenkantaja

Hyvin on verkkainen päiväkirjan päivitystahti, kun elämä vyöryy tahtiin herätys-töitä-kotihommia-ruokaa-nukkumaan. Datamigraatiossa ilmenee ongelmia, joita minä en pysty ratkaisemaan, mutta vedän mutkia suoraksi, koska nyt tehdään vasta leikkiversiota. Ainakin opin, mitä pitää korjata ennen lopullista versiota.

Yksi ystävä voi huonosti. Onneksi näin hänen lähettämänsä viestin vilaukselta työpäivän aikana, ennen kuin hän sen tuhosi. Pystyin vastaamaan työpäivän jälkeen. Vyyhti aukeni, ja kyllä, asiat ovat huonosti, mutta eivät lopullisen huonosti. Se hänen pitää tajuta itse. Eilen illalla otin yhteyttä myös ystävän puolisoon kysyäkseni vointia, muistan miten yksin itse olin vastaavanlaisessa tilanteessa.

Pohdin jälleen kerran elämää, haurautta ja ainutkertaisuutta. Nyt kun itse on tännekin saakka päässyt, usein ihmettelen ja olen kiitollinen kokemastani. Eipä olisi se pienen pohjois-karjalalaisen kylän tyttö uskonut, jos kaikki olisi silloin paljastettu. Ja mene tiedä, mitä kohtalolla on takataskussaan.

Itse kyllä toivoisin, ettei kovin kummoisia. Olen niin onnellinen juuri tässä ja nyt. Kiitollinen rauhasta ja tasapainosta. Maailman onnellisimman maan kansalainen tietää oman onnensa olevan tyytyväisyyttä. Kun ei tapahdu mitään kamalampaa kuin tavarat välillä tippuvat käsistä ja seinät käyvät kimppuun. Siinä se.

Parvekkeelle tuli uusi kasvi. Ilmalämpöpumppu tappoi neilikat ja rosmariinin, kun reilun viikon tohotti kuumaa niitä päin. Että minä rakastan tätä viileyttä!

Kuukauden vaihde

Enpä edes muista, koska käyttötilini olisi näin tyhjä ollut tilipäivänä. Sen siitä saa, kun lakkoilee. Tilanne tosin paranee, kun saan lakkokorvauksen, jouduin vaan taas erikseen pyytämään liitosta, että lisäisivät minut oikeutetuksi hakemaan sitä. Ärsyttävää odottaa, laskut odottavat maksamistaan. Onneksi korvaus lähes kompensoi palkan puuttumisen ja onneksi on säästötili, mutta eihän tämä hauskaa ole.

Seuraava sovittelupäivä on perjantaina. Toivon todella, että saisivat jonkun valtakunnan kompromissin aikaan. Alan kyllästyä kotonaoloon, vaikka eilen saimme kissahotellivieraankin.

Morris-kissa saapui iloksemme viikoksi. Hänestä on kasvanut jo aikunen. Ei enää yksinkertainen leikki kiinnosta. Onneksi on jo niin lämmintä, että hän voi paheksua parvekkeella remppamiehiä, ryhmäperhepäiväkodin kääpiötä ja tirppakantaa. Morris saa parin viikon päästä pikkusiskon, Minnin. Seuraavan kerran meille tulee siis hoitoon kaksi killiäistä. Veikkaan, että saa aikuiskissakin vähän vauhtia itseensä.

Reilu viikko sitten kävin muuten elokuvissakin ystäväni kanssa. Ensin nautimme lounaan Zillassa ja sitten Downton Abbey 2 -leffan iltapäivänäytös Bio Grandissa.  Ihana pieni teatteri, mukavat penkit, sopivasti jalkatilaa eikä elokuvakaan huono ollut, kun sarjasta pitää. Sen päälle sain vielä kyydin Liiteriin ja juna-asemalle. Maanantaina taas kävimme tutustumassa hänen lapsuusmaisemiinsa Puotilassa. Hortoilimme ensin pitkin entisiä kartanon maita ennen kuin nautimme lounaan Kartanolla. On se vaan hyvä, että Edenred kortillani on käyttämätöntä lounas- ja virike-etua. Ja on se vaan hienoa, että ystävistäni löytyy sellaisia ihmeellisiä ihmisiä, jotka tahtovat tutustuttaa minua itselleen tärkeisiin paikkohin ja samalla kertovat paikallishistoriaa.

Lounastreffeiltä iltapäiväkahveille

Entisen kollegan kanssa saimme sovittua lounastreffit Tikkurilaan. Hän on ollut eläkkeellä pian vuoden - tehnyt siis kokopäiväisesti töitä puolisonsa yrityksessä ja samalla avustanut omaa äitiään sekä tytärtensä perheitä. Kyseinen henkilö omaa todennäköisesti kaksinkertaisen määrän tunteja vuorokaudessaan tai sitten hän on supernainen. Niin tai näin, tänään aikataulussa oli tilaa lounastapaamista varten.

Tikkurilan aseman vierestä löytyi nepalilaista tarjoava Koseli, jonka lounaslista jo sai minut kuolaamaan. Valitsin Palak paneerin ja kollega Chicken korman. Emme kerenneet lopetella alkusalaatteja, kun pääruoka jo kiikutettiin pöytään. Herkullista! En ymmärrä, miksi kotitekoisesta Palak paneeristani puuttuu se kermaisuus, johon nepalilaisissa päästään. Ja miten voi naanleipä aina ollakin niin hyvää, että huomaat vielä täyttymisen jälkeen dippaavasi sitä annoksen minttu- tai jogurttikastikkeeseen muina naisina?

Ravintolassa ei ollut liian täyttä, vaikka väkeä kävi mukavasti. Pitää joskus päästä testaamaan a la carte lista, nyt voin vain suositella lounasta. Siisti ja helposti saavutettava paikka, jos satutte huudeille. (Huomenna olisi lounasaikaan kasvis-kofta palleroita, koftatkin ovat lempieväitäni.)

Lounaan jälkeen kävimme tutkaisemassa ystävän sijoitusasunnon pintaremontin onnistumisen. Äitinsä kun muutti palvelutaloon, he panivat äiteen asunnon vuokralle ja sillä rahalla rouva kustantaa muutamat elintasoaan nostavat lisäpalvelut. Yli 90-vuotiaana hän on ne ansainnut.

Kun puolison firma ei hätyytellyt ja keli parani, ystävä kysyi tahtoisinko tutustua yhteen hänen lempikahviloistaan. Mikäs kiire minulla lakkolaisella oli, totesin ja seuraavaksi ajelimmekin kohti Sipoota. N'Avettakin on autottomalle uusi tuttavuus, söpö pieni sisustustavarapuoti ja kakkutaivas n 25 kilometrin päässä Helsingistä. Olihan täräyttävän suklainen torttu - katosi makean himo hetkeksi.

Vielä sain kyydin kotiin. Olipa ihana päivä! Kerrankin meillä oli aikaa jutella rauhassa. Huomasin, että olen ollut töissä niin pitkään ilman läheistä työkaveria, että sekin on ollut omiaan lisäämään työstressiä ja uupumusta. Mikrotauot ja nauru puuttuvat. Mutta silti toivoisin lakon pian loppuvan, muuten kesän alku tulee olemaan helvettiä, kun puran sen aikana kertynyttä tauhkaa.

Vielä ei kuki, mutta olisittepa kuulleet sen lintukuoron! Ja luonnon tuoksun! Kaikki oli hetkeä vaille kevät.

Koti-ikävä

Hotellielämä on kuolettavan tylsää.

Olen luonteeltani puuhastelija, kotona puunaan paikkoja pikkuhiljaa, kohde kerrallaan. Nyt kun se kaikki jää tekemättä, minulle jää luppoaikaa ja tylsistyn. En koskaan ole ollut television orja, enkä tee käsitöitä, lukeakaan ei jaksa koko ajan, niinpä räplään puhelinta. Olen kuulkaas kummasti edistynyt saarenrakennustöissä June's Journey pelissä. Tasot paukkuvat.

Eilen kävimme yhdessä kotona. Siellä on ihan kamalan likaista. Pölyä joka paikassa. Kun saisimme siivottua ennen takaisinmuuttoa, se olisi paras ratkaisu. Laatat olivat jo paikallaan, mutta ainakin sähkötyöt odottivat tekijäänsä. Kiukaseen oli vaihtokivet, mutta en nähnyt missään vanhaa kiuastamme. Voi kun saisimme uuden, vanha on todellinen sähkösyöppö.

Vakoilen remppakavereita Oma Helenin sähkökulutusappin välityksellä. Seuraan tuntikulutuksen muutoksia. Ymmärränhän minä, että jotkut vaiheet vaativat kuivattelua, mutta hitaalta remontti välillä vaikuttaa. Kerroinko, ettei myöskään kärsivällisyys kuulu hyveisiini?

Ja sitten vaikka juuri kerroin, etten telkksri tuijota, totean päinvastaisesti, että eilen Avaran luonnon Galapagos-saarten hylkeet herättivät toiveen, että jos on pakko syntyä uudelleen, niin sinne sitten. Se sulava liikehdintä vedessä täynnä elämänriemua herätti kaipuuni. Jopa niin vahvasti, että unessakin pulikoin suuren järven rantavesissä. Olisi ihanaa olla notkea ja vahva. (Polvi ja nilkka ruttuilevat taas. Pitäisi käydä moukumassa työterveyslääkäriltä lisää nesteenpoistolääkettä, sitten vaan tjlee taas rytmihäiriöitä. Pöh. Inhoan ruumiini pettämistä!)

Mint condition

Tekisi mieli sanoa, että hyvä kun päästiin, mutta ehkä vuodessa 2021 jotain hyvääkin oli. Etenkin Hänen ja minun suhteellemme se teki hyvää, toi syvyyttä ja lisäsi sävyjä. Ihmissuhderintamalla elän elämäni parasta aikaa; meillä puhutaan ja pussataan. Rakkaus on ihmeellinen asia, kun se kohdalle sattuu. Harmi, ettei sitä voi tilata, toivoisin sitä nimittäin kaikille siitä haaveileville.

2021 pakotti katsomaan peiliin, arvioimaan tyytyväisyyden määrää, kun sitä ei voinut peittää menojen ja uusien ihmisten alle. (Itse tosin olen jo useamman vuoden meinannut hautautua työkuorman alle, mutta enpäs nyt mene sinne!) Harvassa olivat kohtaamiset, mutta ne olivat sitäkin merkityksellisempiä: suku ja ystävät osoittivat arvonsa. Muutenkin arvostan elämääni suuresti tällä hetkellä, en olisi uskonut, että tällaista onnea on tarjolla henkilökohtaisen risukasapolkuni jälkeen.

Vain yhdet festarit koko vuonna! Eikä tainnut olla yhtään pistokeikkaa. Onneksi oli pari kesäretkeä ja mökkikeikka, toivat vaihtelua arkeen. Ja kotiakin tuli parannettua (kiitos työmäärästä saadun korvauksen): parvekelasihuolto ja ilmalämpöpumppu lisäävät viihtyvyyttä. Vastike nousi 20 eurolla, mutta se on ymmärrettävää: kylpyhuoneremppa pitää maksaa. Eikä 500 euroa 41 neliön asunnosta pääkaupunkiseudulla vielä paha ole; mahdumme tänne molemmat niin työ- kuin vapaa-ajan viettoon. Luonto on lähellä ja kulkuyhteydet erinomaiset. Tähän meillä budjetti venyy (toki olisi ihanaa päästä suurempaan, mutta kustannusnousuun ei varaa ole).

Surujakaan ei päässyt välttelemään. Mietin tytärpuoltani lähes päivittäin. Ja Hän poikaansa. Poika on sentään vielä elossa, mutta ei narkomaanin elämää voi täysillä elämiseksi kutsua, pettymykset seuraavat toisiaan. Miten hukkaan voi elämä valuakin? Samaa mietin tytärpuoleni suhteen, mutta toisaalta ymmärrän toivottomuuden määrän, joka saa ihmisen vain tahtomaan pois.

Lupauksia ei kannata tehdä. Mailma saattaa täräyttää jotain väliin. Parempi antaa elämän viedä. Tänään se vie niin, että saamme viikoksi Morris-kissan kylään. Miten voi pieni karvainen eläin tuodakin niin paljon iloa mukanaan? Kaverilla on mahtava luonne. Ja ehkä meilläkin on parempi päivä kuin eilen, harmillisen väärinymmärryksen takia olin nuupallani loppuillan. Nyt kun olen yön yli nukkunut, voisin katsella kolikon kirkkaampaa puolta.

Se kai tässä ihmisen loppujen lopuksi pelastaa; täysin perusteeton optimismi ja ennustamiskyvyn heikkous. Hienoa tuoretta vuotta!

Kuplivan sydämen arvoitus

 Äidilläni oli levoton sydän.

Olen tainnut periä äitini sydämen. Jo kolmekymppisestä saakka olen tutustunut rytmihäiriöihin, niiden määrä ja laatu ovat ryhtyneet lisääntymään ja muuttumaan viimeisen puolen vuoden aikana. Kun herään, sydän alkaa kuplia. Muistatteko ne hedelmä- tai salmiakkijauheet, jotka poksuivat suussa? Siltä minun sydämeni kuulostaa. Tai popkornikoneelta. Välillä muljahtaa niin, että verenkierto häiriytyy ja jalat meinaavat lähteä alta, kun aivoparkojen verenkierto häiriintyy. Verenpaineen mittaamisesta tuli vastenmielistä, kun mittari huomauttelee häiriön bongatessaan.

Maanantaina kävin lääkärissä, tiistaina labrakokeissa, ensi viikolla tilaan ajan tulosten kuulemiseksi. Naureskelin Hänelle, että ei tietenkään ollut vastaanotolla tai EKGn aikana häiriön häiriötä. Niin tyypillistä. Lääkäri tosin jo alustavasti lohdutti, etteivät levossa tulevat häiriöt vaarallisia ole. Katsotaan nyt, onko minulle mitään tehtävissä. Voihan se olla, että stressi on iskenyt sydämeeni. Teen aivan liian pitkää päivää, mutta kun ei ihmisten asioita voi hoitamatta jättää. Teen myös liikaa toimenkuvani ulkopuolella olevia asioita, kun kysytään. Turhan höveli.

Huomenna en ole höveli. Lähden Keski-Suomeen iltapäivällä. Ja onneksi seuraavalla viikolla on vain neljä työpäivää. Kerkeän huoahtaa myös Hänen seurassaan, kunhan ensin rumuan ystäväseurassa.

(Ai niin, palkankorotus meni läpi. Ja mitä minä mietin? Että olisiko pirkana sittenkin pitänyt pyytää enemmän. Ei olisi. Alkaa olla nykyisessä positiossa palkkakatto lähellä. Ehkä kokeilen vuoden päästä uudelleen.)

Vuosittainen mustalaisleirin muuttoliike

Ensimmäinen kerta auton ratissa on yhtä jännittävä taphtuma joka vuosi. Niin myös tänä vuonna, kun starttasin auton Sörnäisten rantatieltä kohti kotilähiötä. Jännittävyyskerrointa vielä lisäsi, etten tavannut vuokranantajaa laisinkaan. Sekä auto että avain löytyivät sovitusta paikasta - hämmästyttävää kyllä, kun kumpikaan ei tiennyt auton täsmällistä sijaintia edellisen vuokraajan jäljiltä.

Neitsytmatka sujui hyvin, auto tuntui miellyttävältä ajettavalta. Hämeentiellä jäin melkein paikallisliikenteen bussin jalkoihin, onneksi maaseudulla ei niitä tarvitse aivan niin paljon varoa. Joka vuosi ensimmäiset kilometrit ovat yhtä kammottavia, pelkään jo etukäteen palautusta.

Poden pakkaamisestakieltäytymistä. Valmiina ovat jo liinavaatekassi, kenkäkassi ja melkein kokonaan keittiökassi. Aloittamatta ovat kylpyhuonekassi ja henkilökohtainen omaisuus. Onneksi paikallistin pari vuotta sitten tekemäni excellistan. Sen avulla ylimääräisen ajattelun voi varsin tehokkaasti minimoida. Mutta mitäpä sitä ei tekisi pariviikkoisen mökkiparatiisinsa eteen.

Eilen vietin vuoden toisen roolipelipäivän. Varsin riemastuttavaa oli taas nauraa ja antaa mielikuvituksen lentää, kun pelinjohtaja johdatti meidät etsimään sirpinterää, jolla voisimme katkaista enkelin halon (ja vapauttaa enkelin hyvyydestä). Me taas tarvitsimme halon maksuksi eräälle tietäjälle, että pääsisimme omaan ulottuvuuteemme takaisin. Monimutkaista? Kyllä, mutta mahtavan mielikuvituksellista ja hauskaa! Maailma on erilainen roolipelajan silmin.

Perjantain vietin ystävän kanssa Vallisaaressa. Tutustuimme Helsinki Biennaalin teoksiin - aika kursorisesti, mutta suosikkini kuitenkin teoksista löysin. Hayon Kwonin 489 vuotta kolahti vanhaan pasifistiin. Vallisaari on mahtavan kaunis paikka luontoarvoiltaan. Meri tuoksui, näkymät ovat henkeäsalpaavia, pääskysten taitolentonäytös vasten keskustan ukkossadepilviä on vailla vertaansa. Lämmin suositus - ja mikä mahtavinta, keskiäkäisiä naisihmisiä varten löytyi sovelias määrä juomapisteitä. Tosin yhdellä tuli istuskeltua niin pitkään, etten huomannut ihoni palavan. Se tuulenmokoma kun piti ilman ihanan viileänä.

Oli hienoa viettää päivä ystävän kanssa. Edellisestä tapaamisestamme oli aivan liian pitkä aika, mutta kuin yhdestä suusta totesimme, ettei vieraudentunnetta ollut. Juttu jatkui kuin itsestään.

Ikäasioita tai ikäviä asioita

Kulunut vuosi on ryhtynyt kampeamaan minua kohti keski-iän päättymistä. Tekisi mieli syyttää koronaa, mutta todennäköisesti syyllinen on ikä, geenit ja huono hoito. Tällä viikolla toimistolla lakinaisemme huomautti hiusteni merkittävästä harmaantumisesta. En ottanut itseeni, harmaa on hieno väri. Hyvähän se on kolmekymppisen huomautella.

Lääkitys saa kasvojeni ihon punoittamaan. Sen saan pidettyä kurissa ystäväni Joe Blascon kanssa. Nykyinen proseduuri ennen julkisille paikoille siirtymistä on monivaiheinen:
- kasvoja ei saa jättää pesemättä ikinä illalla, eikä hampaita!
- illalla pesun jälkeen lisään silmänympärysvoiteen (Aco), kollageeniseerumin (Dermosil) ja uutuutena manteliöljyn (Lidl), ette usko, miten ahnaasti ihoni, joka aikaisemmin on ollut rasvainen, imaisee öljyn sisäänsä
- aamulla pesu misellikasvovedellä, sitten hyaluronihapposeerumi, silmänympärysvoide ja kollageeniseerumi
- primer, silmänalusvoide, kostutetulla meikkisienellä Blascon neutralisoija ja ultrabase meikkivoide
- meikin kiinnityssuihke ja sen päälle paikkaus Blascolla tarvittaessa
- silmiin ylärajaus, vedenkestävä ripsiväri ja kulmaväri sekä harjaus (pitkät valkeat pitää leikellä ihmismittaan)
- vielä pienenpieni ripsaus puuteria, ja kas, seuraavan kerran lisään punoituksen piilottamiseksi Joen meikkivoidetta iltapäivällä ennen kuin lähden ihmisten ilmoille bussiin
- illalla ensin Lumenen vedenkestävän silmämeikinpuhdistusaineella silmät ja vähän kasvoja, loppupesu puhdistusvahdolla, sitten tähmät pintaan.

Jos keikalle olisin matkalla, lisäisimme coctailiin paljon mustaa ja huulipunaa.

Melkoinen rutiini, kun sen auki kirjoittaa, mutta onhan tuo toiminut. Vielä pari vuotta sitten menin nelikymppisestä. Siksi ehkä "äkillinen" asiaankuuluva vanheneminen kauhistuttaakin. Ja ehkä siksi että eläkkeelle siirtyvän kollegan korvaa ikäiseni aikuismalli, joka kuvien perusteella näyttää upealta. Olenko siis vielä kateellinenkin? Ainakin tajuan, etten enää kelloja voi takaisinpäin käännellä. Telomeerini ovat ryhtyneet lyhenemään.

Harmittaa, etten nuorempana ryhtynyt hoitamaan dekoltee-aluetta. Yhtenä vuonna - olikohan se 2014? - poltin toukokuussa itseni pahasti, kun pilvisenä päivänä olin ystävän seuran Hietsun kirpparilla. Seuraavana aamuna ryhdyin rapimaan kutittavaa kaulaa, siinä olikin vesikellot. Nyt dekolteen täyttävät pienet ratkenneet verisuonet. Hirvittävä näky. Olivat vesikellot kyllä jumalattoman kipeätkin. Sen lisäksi ylähuulen päälle ilmestyneet ensimmäiset viivat ällöttävät - niistä se puna vielä komeasti nousee pitkin kasvoja.

Tutkiskelen itseäni muutenkin kuin jotain koe-eläintä. Testaan eri teorioita. Usein mietin, että paljon olisin voinut tehdä toisin, mutta en ole vihainen itselleni. Jos asiat etenevät näin kohti loppua, voin olla varsin kiitollinen. Välillä on ollut silkkaa itsemurhaa, välillä olen luistellut ihmeellisesti kamalistakin tilanteista.

En uskalla arpoa, mitä on edessä, mutta sen vaan sanon, kaverit, etten ikinä näin onnellinen ollut. Amor omnia vincit! Olin sitten vanha tai en.

Ikäkriisi kolkuttelee otsalohkon takana

Olen viime aikoina pohdiskellut onnea, onnellisuutta, elämän tarkoitusta sekä muita kevyitä kahvipöytäkeskusteluaiheita. Veikkaan, että minulla on elämäni ensimmäinen ikäkriisi. Huomaan vanhenevani, tajuan joidenkin vaihtehtojen olevan jo saavuttamattomissa, toisten saavuttamisen vaikeutuneen. Taitaa olla edessä se punnitsemisen hetki, että miten kävi niin kuin omasta mielestä.

Lyhyt vastaus olisi, että hyvinhän tässä on käynyt huomioiden lähtökohdat, geenit ja luonteen. Sen varmaan ihmiset minusta muistavat, kun iso ovi aukeaa. Sen ja arvaamattomuuden, vaikuttaa siltä, että tuulen suunta on vaihtuva, välillä ei tuule laisinkaan. Tietoiset ratkaisuni ja elämän arvaamattomuus ovat tehneet kaaresta melkoisen vuoristoradan. 

Pitkä vastaus sisältää ehkää, muttaa ja jossia, mutta todennäköisesti päätyy samaan lopputulokseen. Sitä tarinaa vaan ei kukaan tiedä, ellen minä kirjoita muistiin edes vähän.

Surua on jo tähän mennessä ollut huomattavasti enemmän kuin iloa. Kipuja tulee olemaan enemmän, tai ne sijoittuvat lähemmäs loppuhetkeä ja varmasti jäävät  paremmin mielen päälle. Mikä vika on ihmismielessä, kun kielteinen tarraa tiukempaan kuin myönteiset tapahtumat? Eikö gagan vaan voisi unohtaa, onko pakko jäädä pyörimään laskikasaan?

Pohdin minä sitäkin, pitikö ne kääpiöt ihan oikeasti jättää tekemättä. Piti, koska en ollut kypsä eikä ollut kumppania. Fiksuja ja kamaliahan niistä toki olisi tullut. Kumppanittakin voisin nyt harkita adoptiota tai sijaisvanhemmuutta tällä päällä ja elämänkokemuksella, mutta en 10 - 15 vuotta sitten. Synnyttämään en ryhtyisi vieläkään. Minun sisälläni ei kasva mikään. Ei se silloin ollut mun teekupponen. Sen verran arvaamaton ja häilyväinen olin. Liian suuri elämännälkä oli itselläni.

Olen rakastunut vääriin ihmisiin ja antanut väärien rakastua minuun. Kokemusten tavoittelu minua on kovasti ajanut. Olen taiteillut ohuella pinnalla, kokemuksista saamani ilo on välillä kääntynyt myös kävelyksi lasimurskan päällä. Sitten on sattunut jalkapohjiin kuin Uuno Kailaan runossa. Mutta onhan siellä joukossa ollut hienojakin kokemuksia!

Jotenkin odotan seesteistä loppuikää, mutta pahoin pelkään, ettei tämä tivoli vielä ole kaikkia laitteitaan esitellyt. Muutama vatkain ja täristin on vielä testaamatta, toivottavasti myös muutama lempeä keinukin. Toivon vaan, ettei minun tarvisisi yksin matkata, kunpa Hänen ja minun polkumme kulkisi samaan suuntaan ja rinnakkain.

En etsi ikuista onnea, mutta tasainen tyytyväisyys olisi ihan mahtava juttu. Saako sitä tilata jostain vai itsekö taas pitää tehdä kaikki?

Oi aikoja, oi tapoja

Lomailu oli ihanaa, mutta typerää.

Tajusin sen jo maanantaina, kun ryhdyin tekemään projektia, jonka pitäisi olla valmis jo. Sen lisäksi lisääntyvä kollega jäi sairaslomalle tiistaina. Pelko- ja ahdistuskerroin nousi perjantaita kohti siinä määrin, että perjantaina purskahdin hysteeriseen itkuun yhden idioottipuhelun jälkeen. Ns. auttava taho kuvitteli auttavansa sillä tavoin, että hän soitti minulle ja vaati vastauksia ilmaantuneisiin kysymuksiin sen sijaan, että olisi itsenäisesti ratkaissut niitä.

Hyvä puoli asiassa oli, että korkein esi-ihme taisi tajuta, että minullakin on joku arvo, vaikka en loistava tähtönen olekaan. Ja projektikin on lähes valmis. Noin 95%. Loput parsin maanantaina. Tai tiistaina. Kuka näitä nyt laskee ja mikä on tärkeätä?

Nautimme yhteisestä kotiviikosta. Saimme pari ikuisuusprojektia tehtyä. Parhautta oli kirjahyllyn siivoaminen ja järjestäminen. Jos tilaa olisi enemmän, hyllyä voisi käyttää tilanjakajana ja täyttää molemmin puolin. Nyt kirjat pitää järjestää koon mikaan kahteen riviin. Ei paras, mutta ihan toimiva tapa.

Vaikeata on kirjoista luopuminen. Sain kannettua kierrätyshyllyyn vaivaiset yhdeksän kirjaa. Pahoin pelkään, että tänä vuonna tulee hankittua enemmän kuin yhdeksän uutta tilalle. Toisaalta nyt voi lukea myös vanhoja kirjoja, kun on löytänyt ne uudelleen.

Kevät saapuu. Aika kulkee huomaa vauhtia ja paradoksaalisesti kaikki on pysähdyksissä. Mitään ei voi suunnitella eikä odottaa. Hän totesi talven olleen pitkä, huomautin, että yleensä olemme käyneet keikoilla, kestinneet ystäviä ja vierailleet pohjoisemmassa Suomessa. Ja nyt ei mitään.

Onni on, että meillä kaikki on hyvin. Olemme terveitä ja elämä on sopuisaa. Emme riitele, mitä nyt saamme molemmat pieniä hermoromahduksia vuoronperään. Ne menevät ohi. This too shall pass. (Tähän voisin rykäistä vuodatuksen elämän lyhyydestä ja epäilyksistäni sen tarkoituksenmukaisuudesta, mutta enpä taida vielä. Voi olla, että nihilistinen maailmankuvani paranee, kunhan rakkautta koronan aikaan muuttuu normaalieloksi. Mutta aika näköalaton välillä olen.)

Oma koti kullan kallis

Perjantain kunniaksi koin työn takia koko viikon lisääntyvää turhautumista, työni kun tuottaa säännöllisiä epäonnistumisia siinä määrin, että ihmettelen, miten olen tähän ikään saakka saanut itseni elätettyä. Kykyni eivät riitä, suuni on liian suuri eikä palkka vastaa henkistä tuskaa. Likaisen työn lisä olisi paikallaan.

Vanhenemiseen minulla on varsin ambivalentti suhtautuminen. Joissain asioissa kammoan ajatusta, että joudun muiden armoille, mutta joitakin asioita odotan jo. Kuten hiusten harmaantumista. Tahdon eroon keski-iän mukanaan tuomasta maantie-halkopino-pulkkosieni-sorakuoppavärityksestä, jollaiseksi väri on puhtaanvaaleasta muuttunut. Ja katso, vihdoinkin hiukseni ovat täynnä vaaleita haituvia, olen siis harmaantumassa. Muutos toki saisi olla nopeampi - toivottu nopeus yön yli harmaantuminen, kiitos. Mutta toivoa siis jo on. Tosin luvassa ei ole niinkään teräksenharmaa, vaan värinsä menettänyt vaalea. Hänellä taas ohimoilla lainehtii kaunis harmaa ja etuhiuksissa hieno vaalea raita.

Toinen positiivinen lausunto (naamakirja muistutti), olen asunut Pohjois-Helsingissä nykyisellä asuinalueellamme jo 11 vuotta! Ja tsadissakin yli 25 vuotta. En tuntenut aluetta laisinkaan ennen avioeroa, muutin naapurilähiöön vain siksi, että sain sieltä edullisen vuokra-asunnon. Kolmisen vuotta siinä asuttuani muutin tähän nykyiseen, sain ihmeekseni asumisoikeusasunnon vuodessa, vaikka ystävät varoittelivat olemasta turhan optimistinen.

Sain vahingossa edullisen asunnon ihanasta rauhallisesta taloyhtiöstä. Palvelut ovat lähellä, samoin luonto. Täältä minut vain kannetaan pois, ellen sitten saa lottovoittoa ja muuta erakkomajaan keskelle metsää. Mutta vain jos minulla on varaa välillä lähteä metsästä pois ja kustantaa itselleni palvelut, joita välttämättä metsän liepeillä ei muuten ole tarjolla. Eli siis en muuta.

Kun pian tulisi taas kevät.