Ei aina tanssita ruuusuilla

Before.

Tein kaalikääryleitä. Niitä ei jaksa piipertää arkena, mutta loma-aikana ovat must. Maku on nimittäin taivaallinen.

...and after.

Olen viettänyt ensimmäistä kesälomaviikkoani potemalla korvakipua ja selän lihaspinnettä. Sain kuitenkin siivottua  yhden vaatekaappini sekä Hänen kaappinsa. Vielä olisi kolme kaappia läpikäytävänä. Pölistelyn kyllä huomasi, aivastelimme molemmat, ennen kuin Hän siivosi. Uffaffalle vien kassillisen pieneksi käyneitä tavoitevaatteita, kunhan taas töihin matkaan, en jaksa ryhtyä kuvaamaan js myymään niitä missään nettikirpparilla. En ole laihtumassa niin paljon missään vaiheessa.

Hivenen masentaa, kun emme ole mökillä. Siellä on niin paljon tilaa ja korkeutta. Vähän auttaa kissojen olemassaolo ja Hänen läsnäolonsa, mutta tänä vuonna sairauden aiheuttamat kulut vain veivät lomakassan. Toisaalta oli tärkeätä saada ne hoidettua, että voimme edes pikkuhiljaa palata normaaliin.

Tekisi mieli kirjoittaa tulikivenkatkuinen vuodatus terveyskeskuslääkärin toiminnasta, mutta koska kyseessä eivät ole minun asiani, en voi. Totean vaan, että jos se jätkä tulee minua vastaan, potkaisen nilkkaan ja kysyn pari kysymystä Käypä Hoito-suosituksista. Että miten meni noin niin kuin omasta mielestä.

Itse olen puun ja kuoren välissä, tahtoisin selvittää asiaa Hänen kanssaan. Tiedän, miten masentavaa ja vastenmielistä se on, mutta jos asia jää keskustelematta, emme tee ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä ja parin vuoden kuluttua voimme olla saman tilanteen edessä.

Olen siis lomalla ja masentunut. Ehkä kevään ja alkukesän ponnistelu kostautuu nyt. Ehkä sauna auttaa. Sitten ehkä kokeilen viinaa ja tervaa.

Morris osallistuu aamukahvinkeittoon.

Minni huomasi isot sukulaiset Serengeti-dokkarissa.

Ihmiskoe

Vuoden ja viiden kuukauden kuluttua täytän 60 vuotta. Jos vaihdan äänestyspiiriä ennen sitä, jälkeen jää suhteellisen hyvin säilynyt tomumaja - ellei sitten vahingoitu itse aktissa. Muutaman kerran olen pohtinut puolivakavissani, jotta eikö täältä joutane. Väsyttää käydä asioita aina uudelleen, parasta ennen päivämäärä alkaa olla takana päin. En välillä tahdo jaksaa yrittää aina uudelleen, sitten naurattaa, kun tajuan, että asiathan taitavat olla paremmin kuin koskaan elämässäni.

Ulkoisesta kuorestani alkavat sivusaumat ratkeilla ja lahkeensuut rispaantua. Seuraan prosessia suurella mielenkiinnolla, ihailen kämmenselkien, silmänalusten ja poskien ryppykarttaa. Leuanalus luovutti jo viitisen vuotta sitten painovoimalle. Ihmettelen, miten edelleen sisälläni on se sama valkotukkainen mykkä ja komeroonpiiloutuva rimpula, kun massaa on kertynyt ja tukka vaalenee maantienvärisestä harmaaksi haiven kerrallaan. Miten edelleen joistain asioista ajattelen aivan samoin, vaikka silloin minulla ei tainnut olla sanoja asioiden käsittelyyn. Mutta tietoa oli.

Lapsena minulla oli Lapsuuden Kultainen Kirja, johon tulivat pituus- ja painokäyrä, kertomani sadut, tarinat ja anekdootit. Mummo, isän äiti, sitä on eniten täyttänyt, hänhän minua hoiti aina nelivuotiaaksi saakka. Sitten mummoparka sekosi, viisikymppinen nainen sai Parkinsonin taudin ja kaksisuuntaisen maniavaiheen päälle yhtä aikaa. Senaikainen sairaanhoito hänet sitten varsin nopeasti sitoi sänkyyn ja lepositeisiin sairaalan kroonikko-osastolle, missä hän eli parikymmentä vuotta vihanneksena, kun vanhainkodissa eivät voineet pitää.

Mutta asiaan. Pari vuotta sitten sain "Kun minua ei enää ole"-kirjan. Olen sitä täyttänyt vähitellen, morbidi ystävänkirja aikuiseen makuun. Loppusivuilla olisi tilaa elämänviisauksille jälkeenjääville, olen ottanut osion käyttöön Vanhuuden Kultainen Kirja-tyyppisesti. Noin puolivuosittain kirjaan uusimmat ratkeamat ja repeämät muistiin, koska sitten kun se dementia iskee, niin mitäs luulette, muistanko mitään?

Ehkä en edes halua, tuskinpa on kiva minnekään kirjata, että tänään seisoin ruokajonossa, enkä saanut mitään tai sain ensimmäiset vaippani paskottuani alleni aktiivisesti puolisen vuotta, tai että pari kuukautta sitten unohdin puolisoni nimen. Tai että palvelukotiin pitäisi päästä, mutta paikkoja ei ole. Tai että jos pääsisin liikkumaan sängystä, hakisin Kurvista viimeisen voitelun ainekset. Voihan se toisaalta olla, että alan elää villiä nuoruuttani uudelleen ja vonkaan kaikkea mikä liikkuu, enkä ymmärrä edes surra. Todennäköisesti tulen mummooni ja alan huudella rivouksia, solvauksia ja muuta epäsopivaa, niin pitkään kunnes saan kunnon napit ja loppuu se ininä.

Mut ei mennä sinne vielä. Nyt on nyt, eikä tukka vielä lähde päästä. Sen sijaan pelkään ihan muita asioita koto-oloissa, en vaan uskalla miettiä liikaa, etteivät mietteeni käy toteen. On tämä päästäisloma kummaa aikaa, kun kerkeän ajatella. Ajattelu usein on erittäin yliarvostettu juttu.

Ennustusta kerrakseen

Kun olisikin kristallipallo, joka kertoisi miten meidän käy. Mutta kun ei ole, niin ihmetellään elämää sitten muuten. Niin kuin esimerkiksi sitä, että tänään klo 11 tein viimeiset merkinnät nykyiseen järjestelmäämme. Tiedotin asiasta kollegoille ja rakensin excelin, johon jäädytyksen aikana tehtävät pakolliset muutokset kirjataan, että ne sitten voidaan korjata tulevaan järjestelmään.

Edelleenkään minua ei ole opetettu käyttämään uutta. Pakko luottaa kollegaan, joka on mukana määrittelyssä ja rakentamisessa ollut mukana. Pakko, mutta kyllä pelottaa. Nyt on vain odotettava ensi viikkoon, että pääsemme validoimaan dataa. Tietoa. Mitä se nyt oikein suomeksi on? Tauhkaa?

Hän on viime aikoina kamppaillut kroonisen sairautensa ja siitä johtuvan unen vähyyden kanssa. Aamuyöt ja aamut ovat vaikeita. Onneksi edes välillä Hän malttaa nukkua päiväunet, koska huomaan, että ilman unta lisääntyy ärtyisyys, keskinäinen kemiamme kärsii. Toki mahtavaa on, että vaikka meillä on pieniä yhteenottoja, niin voimme tuohtumisen jälkeen pyytää anteeksi ja silitellä asiat (nuo henkiset höyhenet) takaisin kosteutta torjuvaan asentoon.

Eurooppalainen huoltovarmuuden puute petti minutkin. Käyttämäni Estradot on kaikissa muodoissaan loppu. Reseptiä toki olisi ollut ja kahden vuoden määräaika olisi ollut menossa umpeen vasta ensi syksynä, mutta näin vaan oli pakko aikaistaa gynekologi-vierailua reilulla puolella vuodella. Hinta pelotti, mutta kassalla yllätys oli mieluinen, visiitti tuli maksamaan vain hilkun verran yli eur 160. Ja jatkon ajaksi määrätty geeli osoittautui edullisemmaksi kuin laastarit. Kaiken tämän lisäksi random-gynekologi oli erittäin helläkätinen ja sosiaalisen tuntuinen olento. Pitää painaa nimi mieleen.

Sitten jotain täydellisen erilaista. Jäikö tinat valamatta? Nukahditko nojatuoliin uudenvuoden yönä? Harmittaako, että tulevaisuus on hämärän peitossa? Nyt luomaan 100-prosenttisen tarkkaa tulevan vuoden ennustetta!

ENNUSTE VUODELLE 2023

* Tartu lähimpään kirjaan
* Käännä sivulle 23
* Kolme ensimmäistä adjektiivia kuvaavat tulevaa vuottasi

Minulla: Järjetön, täysi, niukka. (Peter Høeg Kuvitelma 20. vuosisadasta) Kaikkea tuntuu olevan tarjolla, mikään ei muutu, ja taas kaikki muuttuu. Rehellisyyden nimissä välillä pelottaa paljonkin, välillä evvk-mielipide voittaa. Mutta hei, ainakin vielä toistaiseksi meillä on keskenämme kivaa ja koti. Parhautta!

Muuttuuko ihminen?

Vuosi 2022 oli varmaan tähänastisen elämäni parhaita vuosia. Kunpa elämä jatkuisi tämänsuuntaisena, ja vastoinkäymiset olisivat suhteellisen käsiteltäviä! Parisuhteen syvimmän olemuksen olen löytänyt aiva viime vuosina, kyseessä on vapaaehtoinen sukulaisuussuhde, joka rakkauden lisäksi sisältää ystävyyttä ja yhteistyökykyä. Villi huuma vaihtuu syvään yhteisymmärrykseen ja välittämiseen.

Kun aina en jaksa lukea (Teemestarin kirja on tulossa vaiheeseen, jossa homma lipeää käsistä, things turn bad to worse), kaipaan televisiosta helppoja ohjelmia, en kauhua, amerikkalaista ökyactionia tai raakaa puhetta. Parasta tvn katsomisaikaa ovat aamut, kun talo on hiljainen ja pääsen rentoutumaan (lue: Hän nukkuu, eikä kommentoi päälle). Erityisesti rakastan sisustus- tai talokauppaohjelmia, ihmisten elämä on silloin mallillaan (Beachfront Bargain Hunt, Rantataloa etsimässä, Property Brothers, Kiinteistöveljekset, Love it or list it UK tai A place in the sun - winter edition). Sisustus- tai asumisongelmat ratkeavat, eikä näytetä hetkeä, kun taaperot tulevat teini-ikään, puoliso ryhtyy pettämään tai vanhemmat menettävät työnsä. Olen helppo ihminen.

Mutta muutkin kelpaavat, niin kuin Ykkösen luontodokumentit, Simpsons-sarja tai brittidekkarit: Vera Stanhope, Karen Pirie, Morse, Lewis, Shkespeare ja Hathaway. Eilinen esimerkiksi oli hieno tv-päivä Veran, Karenin ja Simpsonin perheen kanssa. Vuoden vaihtuessa harkitsin jo vakavasti nukkumatin valtakuntaan matkaamista. Hän taas katsoi lempiohjelmaansa urheilua, joku jääkiekkorehakka sieltä taas tuli.

Tein suolaisen piirakan mökiltä kuskaamistani kantarelleista. Lisäsin mukaan 80 g pekonia, sipulia, muutaman tomaatin, chilinpuolikkaan (tätä vähän epäilin, että peittääkö se kantarellin aromin, mutta ei!), tofukastikkeen lopun ja oliivipurkin jämät. Tulipa muuten maukas eväs! Illalla nautimme vielä savunagei ja juustoja. Hihittelin itsekseni, kun Hän luvan kanssa haki iltasella jääkaapista ylijääneitä nakkeja, joskus ihminen on niin helpolla onnellinen.

Minua ei harmita edes se, että ensi viikolla on mentävä kalliille gynekologille hakemaan uutta estrogeenireseptiä, kun koko maasta ovat laastarit taas loppu ja uusia tulee farmaseutin mukaan vasta vkolla 22. Naisena pääsee kokemaan kummallisia asioita. Aion pyytää kaksi reseptiä, toisen geelille ja toisen laastareille, ettei tarvitse maksaa taas uutta kallista lääkärikeikkaa. Olisi tänä vuonna muutenkin ollut gyne-keikan vuoro, mutta vasta syksyllä. Toistaiseksi palkka on vielä riittänyt, vaikka kaikki kustannukset nousevat. Luojan kiitos määräaikainen sähkösopimuksemme päättyy vasta kesäkuussa!

Ulkona paistaa aurinko. Harkitsemme saunanlämmitystä, Hän omien sanojensa mukaan lähinnä odottaa hiihtoa. Minä en odota mitään, vaan paistattelen hetkessä. Tämä se on elämää!

Paranemaan päin

Sanotaanko näin, että olipa hienoa, kun potkupallokisat alkoivat juuri kun sairastuin. Olen saanut sairastaa rauhassa, kun Hän on melskannut kisayleisön kanssa. Kuten sunnuntaina jo tiesin, flunssa, klassinen räkätauti, kolkutteli onteloiden takana. Imeskelin sinkkitabletteja ja yökkäilin (iljettävän makuisia kaikki maut), istuin vessassa ja palelin.

Seuraavana aamuna laitoin töihin rehvakkaan viestin, että lepään päivän ja sitten ryhdyn tekemään etänä hommia. Itse asiassa jo samana iltana tajusin, ettei minulla ole toivoakaan pitää lupaustani. Ei tullut mikään yhden wcpaperirullan flunssa, vaan kahden (lasken kestoa niistämiseen kulutetun wcpaperin perusteella - paperinenäliinoja tietenkään ollut koko huushollissa ja talouspaperi rikkoo nenän).

Tiistaina tein koronatestin ennen kuin raahustin Pirsmaan, kun kävi niin, että reilu 10 vuotta sitten käytettynä saamani Moccamaster-kahvinkeitin antoi viimeisen valomerkkinsä kesken aamukahvin keiton. Arvatkaas, säikähdinkö poksausta ja leimahdusta, onneksi vikavirtakytkin sulaketaulussa toimi, eikä pahempaa sattunut. Odotettavissahan se on ollut, kun jo vuoden päivät keitin on tiputtanut vettä pohjasta. Vaan kun kumpikaan meistä ei ole hienomekaanikko, niin olen vain odottanut viimeistä voitelua laitteelle.

Googlailtuani Black Week tarjoukset Moccamastereille tajusin, että helpointa uusi oli hakea lähiPirsmasta, eikä lähteä reporankana seikkailemaan pitkin elekroniikkakauppoja. Maksoin peruskeittimestä 40 euroa enemmän, mutta bonukset nousivat 15 euroa ostoksen ansiosta ja tulossa on vielä kaksi punaista teema-mukia kylkiäisinä. Ei paha.

Samalla tein kaikki puuttuvat ruoka-ostokset. Sainpahan levätä rauhassa. Tänään pitää tehdä taas toivioretki samaan osoitteeseen, kun vähän paremmin voidessani tilailin joululahjoja verkosta, nyt löytöni odottavat automaattien lokerikoissa noutoa. Hän oli ihana, kun muutaman kerran jo ihastellut kotitunnelmaamme jouluiseksi. Kaivelin sesonkivalot ikkunaan ja pöydälle ja tupsuttelen kahvipurujen päälle kanelia. Kun kuuma vesi osuu siihen, asuntoon leviää ihana kanelin tuoksu. Köyhän naisen aromaterapiaa.

Nyt kun itse olen parantunut, niin Hän sairastui vuorostaan. Parempi tietysti näin, että aina on toinen kotihommavalmiudessa, mutta eihän tämä kivaa ole. Pitänee siirtää suosiolla ainakin siivous ensi viikkoon, emme me nyt vielä pölyyn ole tukehtumassa. Poltellaan kynttilöitä ja keitellään kanelikahvia.

Negatiivinen on positiivinen asia.

Sairasvuoteella

Onneksi vietimme rauhaisan viikonlopun. Olin aivan poikki töistä päästyäni perjantaina. Niinpä lykkäsin kauppa- ja talvikenkätilaushakureissua aina sunnuntaille saakka. Sitten kun Pirsmassa oli asiakasomistajapäivä, mukaan tarttui kaikkea muutakin. Muun muassa kymmenen litran vesiastia, jota toivottavasti koskaan ei tarvitse käyttää. En halua ajatella vesi- tai sähkökatkoja, mutta toisaalta en tahdo jättää niihin varautumatta. Sen lisäksi kävin läpi joululahjalistaani ja tilailin erinäisiä mustan perjantain tarjoustuotteita. Joululahjamme kun enemmän ovat mallia "ne olisi pitänyt hankkia kuitenkin, niin pelatkoot nyt sitten joululahjoja".

Loppusunnuntai-illan sitten palelin ja ravasin vessassa. Vähän alkoi päätäkin jomottaa, arvasin, että joku lastentauti sieltä oli tulossa. Viimeisenä keinona imeskelin yököttäviä sinkkitabletteja ja menin nukkumaan ajoissa, kun Hän oli ystävänsa luona katsomassa potkupallokisojen avajaisottelua. Onneksi Suomi ei ole pelaamassa, ehkä kotona Hänen katsomansa pelit sujuvat rauhaisammissa merkeissä. Mutta oikeasti, kuukauden kestävä kidutus!

Aamulla pakotin itseni liikkeelle ajoissa. Uudet talvikengät toimivat erinomaisesti, pohjat eivät luista. Halusin vielä hakea pc:n töistä ennen taudin täyshyökkäystä, että voin sitten edes kotoa käsin tehdä töitä parannuttuani, ja viedä kaksi vanhaa talvikenkäparia Uffaffaan laatikkoon. Laitoin poissaoloviestin esihenkilölle ja kollegoille. Kotimatkalla ryhtyi heikottamaan, menin takaisin nukkumaan. Nukuin varmaan kolmisen tuntia. Nyt tauti on kehittynyt räkätaudiksi, pahenevaa köhääkin riittää. Lämpöä ei vielä ollut mutta korvia ja hammaspaikkoja pakottaa. Eiköhän kuumekin vielä kerkeä bileisiin mukaan. Huomenaamulla teen koronatestin.

Joko tämä on ensimmäinen koronani tai sitten flunssa. Yhtä kaikki, ärsyttävää, olen jo tottunut olemaan terve - ja pelottavaa, jos tämä on korona, miten keuhkoni siihen reagoivat?

Kirjasto, Tuska ja suolatehdas

Oletteko koskaan olleet kirjastossa, kun se on lähes tyhjä? Helsingin kirjastoissa on tiettyinä aikoina päivässä itsepalvelumahdollisuus. Voit korttia vilauttamalla ja tunnusluvun avulla päästä sisään, palauttaa vanhat ja lainata uusia. Juhannuksena tuli käytyä, sain Hänetkin houkuteltua mukaan. Kannoimme melkoisen saaliin kotiin. Nyt illat ovat menneet lukiessa.

Paitsi niinä iltoina kun ystävä tuli kylään. Piti käydä vaihtamassa kaksi vuotta vanha Tuska-lippu rannekkeeseen, sitten poiketa yhdellä mopotallilla. Lauantain ja sunnuntain sitten pörräsimme festeillä. Perjantain jätin väliin, olin niin poikki työpäivän päälle, että olin unilla jo kymmenen maissa. Sunnuntaina tarjosin koko porukalle brunssin, sain ruokkia ihmisiä!

Festarit olivat ihanat! Oli mahtavaa nähdä bändejä ja ihmisiä, vaikka aluksi taisin jähmettyä silkasta ihmetyksestä. Uusi layout on parempi kuin vanha, hinnat ovat nousseet lähes sietämättömiksi. Mutta ihmiset ovat niin ystävällisiä ja puheliaita, että paikalla viihtyy jopa tuskaisassa helteessä. Devin oli tietenkin minusta paras, mutta monta hyvää suomalaistakin tuli nähtyä. Hetkeksi pystyin unohtamaan Ukrainan, inflaation ja Covidin.

Seurauksena rumuamisesta olivat rakot jalkapohjassa, hiertymät nivusissa ja tolkuton väsymys, jonka sain talttumaan vasta viime yönä. En ymmärrä, miten jaksan parin viikon päästä kolme päivää John Smithissä. Ehkä ottamalla rauhallisesti ja juomalla vettä.

Töissä maailman valmistuminen jatkuu. Varmaan ensi viikko tulee olemaan vihdoinkin hiljainen ja voin ryhtyä purkamaan lakon ja muuton aiheuttamaa sumaa. Vähän pelottaa, kun ERP-projektimme data migraatiomateriaalikin kuulemma täytyy väkertää loppuun. Virkkaaminen on mielenkiintoinen laji - riittävän harvaa jälkeä kun tekee, saattaa selvitä isostakin verkosta.

Pakko tästä on selvitä. Olen ihan hyvä ja tehokas. Mantraa kehiin!

Mittumaaria

Oli niin kamala työpäivä, että päätin lopettaa työnteon heti, kun se oli mahdollista. Lakkosumaa riittää purettavaksi. Nyt istun uudessa nojatuolissa, jonka tässä jotain aikoja sitten yritin pilata itseltäni kotitalousonnettomuudella. Onneksi ihminen on viisas ja jollain myrkyllä sain poistettua lähes kaikki tahrat. Loput piilotin räsymaton alle.

Välillä unohdan olevani puolisokea. Oikean silmän näkökentästä puuttuu 40% ja sama vamma on vienyt minulta stereonäön. Olen koko ikäni joutunut arvioimaan etäisyyksiä - joskus arviokykyni pettää. Nyt lautaspino ei osunutkaan hyllyyn, vaan hyllyn viereen, kaatoi kaksi kahvimukia sekä kahvinkeittimen. Voi sitä itkuparkumisen määrää. Kupit säilyivät ehjinä, yksi lautanen meni silpuksi. Tuoli minua syletti eniten. Tumma kahvi värjää varsin tehokkaasti tekstiilejä.

Emme saaneet juhannuskissavierasta. Joskus asiat eivät vain käy, niin kuin haaveilen. (En minä saanut lottovoittoakaan. Mutta. Nyt on juhannusvapaa! Kolme päivää voin pelata vapaaherratarta. Vapaherratar juo jallukahvinsa loppuun ja sitten tiskaa astiat. Vapaherrattaren puoliso pelaa kitaraa. Elämä on kohdillaan, onnellisuutta ja etenkin tyytyväisyyttä on liikkeellä.

Nauttikaa elostanne! Hukkuminen ja muut onnettomuudet kielletty.

Koti-ikävä

Hotellielämä on kuolettavan tylsää.

Olen luonteeltani puuhastelija, kotona puunaan paikkoja pikkuhiljaa, kohde kerrallaan. Nyt kun se kaikki jää tekemättä, minulle jää luppoaikaa ja tylsistyn. En koskaan ole ollut television orja, enkä tee käsitöitä, lukeakaan ei jaksa koko ajan, niinpä räplään puhelinta. Olen kuulkaas kummasti edistynyt saarenrakennustöissä June's Journey pelissä. Tasot paukkuvat.

Eilen kävimme yhdessä kotona. Siellä on ihan kamalan likaista. Pölyä joka paikassa. Kun saisimme siivottua ennen takaisinmuuttoa, se olisi paras ratkaisu. Laatat olivat jo paikallaan, mutta ainakin sähkötyöt odottivat tekijäänsä. Kiukaseen oli vaihtokivet, mutta en nähnyt missään vanhaa kiuastamme. Voi kun saisimme uuden, vanha on todellinen sähkösyöppö.

Vakoilen remppakavereita Oma Helenin sähkökulutusappin välityksellä. Seuraan tuntikulutuksen muutoksia. Ymmärränhän minä, että jotkut vaiheet vaativat kuivattelua, mutta hitaalta remontti välillä vaikuttaa. Kerroinko, ettei myöskään kärsivällisyys kuulu hyveisiini?

Ja sitten vaikka juuri kerroin, etten telkksri tuijota, totean päinvastaisesti, että eilen Avaran luonnon Galapagos-saarten hylkeet herättivät toiveen, että jos on pakko syntyä uudelleen, niin sinne sitten. Se sulava liikehdintä vedessä täynnä elämänriemua herätti kaipuuni. Jopa niin vahvasti, että unessakin pulikoin suuren järven rantavesissä. Olisi ihanaa olla notkea ja vahva. (Polvi ja nilkka ruttuilevat taas. Pitäisi käydä moukumassa työterveyslääkäriltä lisää nesteenpoistolääkettä, sitten vaan tjlee taas rytmihäiriöitä. Pöh. Inhoan ruumiini pettämistä!)

Sitähän se kaikki on

Kuusi vuotta.

Humalaisten päähänpito myllisti kahden ihmisen elämän aprillipäivänä. Kollateraalista tuhoakin tuli aiheutettua ympärillämme - siitä olen edelleen pahoillani, mutta silti ylpeilen, että olisin antanut Hänen jatkaa entistä elämäänsä Hänen niin tahtoessaan, koska tiedän, miten vaikeata on hypätä eri suuntaan liikkuvaan junaan. Hän hyppäsi, mutta vaatimuksestani ensin raiteiden väliin.

Sittemmin on ollut monenlaista ratapätkää. Välillä risteyskohtiakin, jotka Hän on puoliväkisten oikonut suuntaani, ku olen ollut jo varma, että ratarikko suistaa Hänet lopullisesti ihmiskunnasta. Välillä olen minäkin loivempia lähentymisiä tehnyt.

Viime aikoina olen tervehtinyt vanhuutta, uutta tuttavuuttani, opettelen sen tapoja. Polven lisäksi oiken jalan nilkassa ja jalkapöydässä kipu on alkanut muistuttaa olemassaolostaan, samoin yöllä molemmissa lonkissa minua lähentelee levotottomat jalat oireyhtymä. Päivisin pystyn vielä liikkumaan, enkä aio lopettaa sitä, mutta kieltämättä välillä märisen liikkuessani. Välillä jalka meinaa pettää alta.

Hän juuri minulle totesi, että meidän tulee pitää itsemme liikuntakykyisinä, että voimme nauttia elämästämme juuri nyt ja tulevaisuudessa. Entäpä sitten, kun en siihen enää kykene? pohtii Epäilevä Tuomas. Ehkä sitten on aika antaa Hänen mennä.

Siihen saakka olen onnellinen. Rakkaus on niin harvinainen laji.

Kuplivan sydämen arvoitus

 Äidilläni oli levoton sydän.

Olen tainnut periä äitini sydämen. Jo kolmekymppisestä saakka olen tutustunut rytmihäiriöihin, niiden määrä ja laatu ovat ryhtyneet lisääntymään ja muuttumaan viimeisen puolen vuoden aikana. Kun herään, sydän alkaa kuplia. Muistatteko ne hedelmä- tai salmiakkijauheet, jotka poksuivat suussa? Siltä minun sydämeni kuulostaa. Tai popkornikoneelta. Välillä muljahtaa niin, että verenkierto häiriytyy ja jalat meinaavat lähteä alta, kun aivoparkojen verenkierto häiriintyy. Verenpaineen mittaamisesta tuli vastenmielistä, kun mittari huomauttelee häiriön bongatessaan.

Maanantaina kävin lääkärissä, tiistaina labrakokeissa, ensi viikolla tilaan ajan tulosten kuulemiseksi. Naureskelin Hänelle, että ei tietenkään ollut vastaanotolla tai EKGn aikana häiriön häiriötä. Niin tyypillistä. Lääkäri tosin jo alustavasti lohdutti, etteivät levossa tulevat häiriöt vaarallisia ole. Katsotaan nyt, onko minulle mitään tehtävissä. Voihan se olla, että stressi on iskenyt sydämeeni. Teen aivan liian pitkää päivää, mutta kun ei ihmisten asioita voi hoitamatta jättää. Teen myös liikaa toimenkuvani ulkopuolella olevia asioita, kun kysytään. Turhan höveli.

Huomenna en ole höveli. Lähden Keski-Suomeen iltapäivällä. Ja onneksi seuraavalla viikolla on vain neljä työpäivää. Kerkeän huoahtaa myös Hänen seurassaan, kunhan ensin rumuan ystäväseurassa.

(Ai niin, palkankorotus meni läpi. Ja mitä minä mietin? Että olisiko pirkana sittenkin pitänyt pyytää enemmän. Ei olisi. Alkaa olla nykyisessä positiossa palkkakatto lähellä. Ehkä kokeilen vuoden päästä uudelleen.)

Valon päivä

Eilisen hammaslääkärikeikan jälkeen tarvitsin vapaapäivän. Imusolmukkeet ja kaula ovat turvoksissa, kun palvelusetelillä maksettu hammaslääkäri survoi viisi reikää täyteen muovia yhdellä kertaa. Alahampaat eivät taaskaan meinanneet puutua, lääkäri joutui lopettamaan poraamisen puuduttaakseen hampaita lisää. Aikaa meni monestakin syystä (ajanvarausjärjestelmä oli mm. päättänyt minun peruuttaneen aikani), ja kun kotiin pääsin, olin syömäkyvytön vielä pari tuntia. Vedenjuominenkin tuotti vaikeuksia.

Helsingin kaupungin terveydenhuolto säästää väärästä päästä ainakin minun kohdallani, jos en pääse hammastarkastukseen kuin kolmen vuoden välein. Kahden vuoden väliajalla reikiä on ollut vain pari kappaletta, huomattavasti siedettävämpää kuin eilinen piinapenkki. Todellakin tunsin olevan toisen luokan kansalainen maksavien asiakkaiden joukossa.

Mutta nyt nautin vapaapäivästä ilman minkäänlaista ohjelmaa. Nukuin jopa aamupäiväunet. Hän läksi hakemaan Dermosilin paketin, tykkäämme molemmat yrityksen seerumeista; hyaluroni-, kollageeni- ja uusimpana yökäyttöön retinoliseerumi. Apteekista hankin itselleni nykyään vain Acon silmänympärysvoiteen. Siihenkään en ole aivan tyytyväinen, täytyy kokeilla jotain muuta. Mutta jotenkin kivaa, että Hän jaksaa pitää huolen itsestään mahdollisimman hyvin.

Onneksi tässä kuussa ei ole enää tolkuttomasti ohjelmaa. Lauantaina minulla on roolipeli ja isänpäivänä tulee Hänen nuorimmaisena käymään kylässä. Jos tulee. Se vierailu on peruuntunut jo useasti. Vanhempaa minun ei tekisi mieli nähdäkään, on perinyt kaikki isänsä huonot puolet potenssilla kerrottuna. Sanotaanko, että jälleen kerran huokaisin onnesta, kun olen ymmärtänyt olla lisääntymättä, minä itsekäs hedonistinen epäihminen.

Valo hiipuu. Alkava pimeä vuodenaika vyöryy niskaan. Onneksi sitä ei kestä kuin kolmisen kuukautta. Helmikuussa valo jälleen saapuu. Jaksan, jaksan, jos vain Hänkin jaksaa.

Maailmankaikkeuden kootut selitykset

Yrittääkö maailmankaikkeus selittää jotain?

Ensin hajosi verenpainemittarista mansetti. Kone on vasta yhdeksisen vuotta vanha, hoitaa muuten hommansa tyydyttävästi. Onneksi malli on sen verran yleinen, että sain tilattua uuden mansetin. Sitä tilatessani mietin, että lienee ihan onni, etten juuri tahtoessani töiden jälkeen voinut mitata verenpainetta, kun olkaan kohdistetun lisäilman sijaan olisin tarvinnut lisähappea. On kuulkaas ollut komea työviikko! (Enkä taaskaan voi enempää todeta, kun että töissä pyöröovet voisivat olla kova sana, ja vituix meni koko vapaussota meikäläisen esimiesosaston osalta.)

Torstaina halkesi yksi syvä turkoosi Teema-lautanen kesken ruokailun. Tiedättehän, kun kuulette sen pienen raksahduksen, lasite väsyy kuuma-kylmäkäsittelyyn ja kolhintaan ja antaa periksi.

Turkoosia väriä ei enää valmisteta tietenkään, mutta tori.fi pelasti. Siellä olisi myynnissä kokonaisia turkooseja Teema-astiastoja. Onneksi tilaa ei kaapeissa ole, tilasin vain kaksi lautasta (ihan varalta, jos toinenkin hajoaa). Ongelmitta en tietenkään päässyt, Torin järjestelmässä oli ongelmaa ja viivettä. Pelotti sekin, että teenkö huijarin kanssa kauppoja, mutta lähes perushankintahintaan taidan saada kaksi yhden tilalle, ainakin lähetys näkyy jo Oma Postissa. Mutta miten kukaan enää uskaltaa tilata keneltäkään ketään?

Hyvät uutiset: löysin ensimmisen lomapätkän päätteeksi yhdestä antikvariaatista Atwoodin Herran tarhurit. Olipas se sitkeässä! Maailmanrauha ja eläkepäivät siltä osin pelastettu, kun vaan rauha säilyy ja minä joskus uskaltaudun jäämään eläkkeelle. Pahoin pelkään, ettei näillä tuloilla kovin kummoista eläkettä kerätä. Jotta näinköhän kerkeän kirjoja lukemaan.

Meillä eletään parisuhteessa rauhaiseloa. Hän seuraa olumppialaisia ja yrittää välillä innostukseltaan tuputtaa tietojaan minullekin. Minä taas pyrin olemaan kuuntelematta, ettei vaan verenpaine nouse. Muutenhan meillä ei normaalitilassa hankausta keskinäisissä väleissämme ole. Toisen rokotuksen jälkeen olen ollut fyysisesti aika poikki, siitä tulee maanantaina kaksi viikkoa, eli tarjolla oleva suoja on saavutettu. Ehkä tästä selviää hengissä.

Vielä kaksi työpäivää ennen loman alkua. Tiedän, miten nopeasti aika kuluu. Ainakin takaisin töihin palatessani luvassa on jälleen kerran mielenkiintoisia aikoja. Parkua kolmannella?

Ikäasioita tai ikäviä asioita

Kulunut vuosi on ryhtynyt kampeamaan minua kohti keski-iän päättymistä. Tekisi mieli syyttää koronaa, mutta todennäköisesti syyllinen on ikä, geenit ja huono hoito. Tällä viikolla toimistolla lakinaisemme huomautti hiusteni merkittävästä harmaantumisesta. En ottanut itseeni, harmaa on hieno väri. Hyvähän se on kolmekymppisen huomautella.

Lääkitys saa kasvojeni ihon punoittamaan. Sen saan pidettyä kurissa ystäväni Joe Blascon kanssa. Nykyinen proseduuri ennen julkisille paikoille siirtymistä on monivaiheinen:
- kasvoja ei saa jättää pesemättä ikinä illalla, eikä hampaita!
- illalla pesun jälkeen lisään silmänympärysvoiteen (Aco), kollageeniseerumin (Dermosil) ja uutuutena manteliöljyn (Lidl), ette usko, miten ahnaasti ihoni, joka aikaisemmin on ollut rasvainen, imaisee öljyn sisäänsä
- aamulla pesu misellikasvovedellä, sitten hyaluronihapposeerumi, silmänympärysvoide ja kollageeniseerumi
- primer, silmänalusvoide, kostutetulla meikkisienellä Blascon neutralisoija ja ultrabase meikkivoide
- meikin kiinnityssuihke ja sen päälle paikkaus Blascolla tarvittaessa
- silmiin ylärajaus, vedenkestävä ripsiväri ja kulmaväri sekä harjaus (pitkät valkeat pitää leikellä ihmismittaan)
- vielä pienenpieni ripsaus puuteria, ja kas, seuraavan kerran lisään punoituksen piilottamiseksi Joen meikkivoidetta iltapäivällä ennen kuin lähden ihmisten ilmoille bussiin
- illalla ensin Lumenen vedenkestävän silmämeikinpuhdistusaineella silmät ja vähän kasvoja, loppupesu puhdistusvahdolla, sitten tähmät pintaan.

Jos keikalle olisin matkalla, lisäisimme coctailiin paljon mustaa ja huulipunaa.

Melkoinen rutiini, kun sen auki kirjoittaa, mutta onhan tuo toiminut. Vielä pari vuotta sitten menin nelikymppisestä. Siksi ehkä "äkillinen" asiaankuuluva vanheneminen kauhistuttaakin. Ja ehkä siksi että eläkkeelle siirtyvän kollegan korvaa ikäiseni aikuismalli, joka kuvien perusteella näyttää upealta. Olenko siis vielä kateellinenkin? Ainakin tajuan, etten enää kelloja voi takaisinpäin käännellä. Telomeerini ovat ryhtyneet lyhenemään.

Harmittaa, etten nuorempana ryhtynyt hoitamaan dekoltee-aluetta. Yhtenä vuonna - olikohan se 2014? - poltin toukokuussa itseni pahasti, kun pilvisenä päivänä olin ystävän seuran Hietsun kirpparilla. Seuraavana aamuna ryhdyin rapimaan kutittavaa kaulaa, siinä olikin vesikellot. Nyt dekolteen täyttävät pienet ratkenneet verisuonet. Hirvittävä näky. Olivat vesikellot kyllä jumalattoman kipeätkin. Sen lisäksi ylähuulen päälle ilmestyneet ensimmäiset viivat ällöttävät - niistä se puna vielä komeasti nousee pitkin kasvoja.

Tutkiskelen itseäni muutenkin kuin jotain koe-eläintä. Testaan eri teorioita. Usein mietin, että paljon olisin voinut tehdä toisin, mutta en ole vihainen itselleni. Jos asiat etenevät näin kohti loppua, voin olla varsin kiitollinen. Välillä on ollut silkkaa itsemurhaa, välillä olen luistellut ihmeellisesti kamalistakin tilanteista.

En uskalla arpoa, mitä on edessä, mutta sen vaan sanon, kaverit, etten ikinä näin onnellinen ollut. Amor omnia vincit! Olin sitten vanha tai en.

Oma koti kullan kallis

Perjantain kunniaksi koin työn takia koko viikon lisääntyvää turhautumista, työni kun tuottaa säännöllisiä epäonnistumisia siinä määrin, että ihmettelen, miten olen tähän ikään saakka saanut itseni elätettyä. Kykyni eivät riitä, suuni on liian suuri eikä palkka vastaa henkistä tuskaa. Likaisen työn lisä olisi paikallaan.

Vanhenemiseen minulla on varsin ambivalentti suhtautuminen. Joissain asioissa kammoan ajatusta, että joudun muiden armoille, mutta joitakin asioita odotan jo. Kuten hiusten harmaantumista. Tahdon eroon keski-iän mukanaan tuomasta maantie-halkopino-pulkkosieni-sorakuoppavärityksestä, jollaiseksi väri on puhtaanvaaleasta muuttunut. Ja katso, vihdoinkin hiukseni ovat täynnä vaaleita haituvia, olen siis harmaantumassa. Muutos toki saisi olla nopeampi - toivottu nopeus yön yli harmaantuminen, kiitos. Mutta toivoa siis jo on. Tosin luvassa ei ole niinkään teräksenharmaa, vaan värinsä menettänyt vaalea. Hänellä taas ohimoilla lainehtii kaunis harmaa ja etuhiuksissa hieno vaalea raita.

Toinen positiivinen lausunto (naamakirja muistutti), olen asunut Pohjois-Helsingissä nykyisellä asuinalueellamme jo 11 vuotta! Ja tsadissakin yli 25 vuotta. En tuntenut aluetta laisinkaan ennen avioeroa, muutin naapurilähiöön vain siksi, että sain sieltä edullisen vuokra-asunnon. Kolmisen vuotta siinä asuttuani muutin tähän nykyiseen, sain ihmeekseni asumisoikeusasunnon vuodessa, vaikka ystävät varoittelivat olemasta turhan optimistinen.

Sain vahingossa edullisen asunnon ihanasta rauhallisesta taloyhtiöstä. Palvelut ovat lähellä, samoin luonto. Täältä minut vain kannetaan pois, ellen sitten saa lottovoittoa ja muuta erakkomajaan keskelle metsää. Mutta vain jos minulla on varaa välillä lähteä metsästä pois ja kustantaa itselleni palvelut, joita välttämättä metsän liepeillä ei muuten ole tarjolla. Eli siis en muuta.

Kun pian tulisi taas kevät.

Keittiöbalettia

Kun ei koskaan ole ollut urheilullinen, pallot ovat liikuntatunneilla ja pihapeleissä lentäneet päin naamaa, liian rivakka liikkuminen aiheuttaa astmaisen hingun, äkkinäiset liikkeet loksauttavat nivelparat jengoiltaan, niin pääni on kehittänyt normiarkitoimista älyllisen haasteen. Jos järjestettäisiin kilpailuja, joissa mitataan arjen sujuvuutta, niin saattaisin olla palkintosijoilla. Ainakin pistesijoilla olisin keittiöbaletissa. Tätä pohdiskelin aamulla kahvikonetta ladatessani.

Lajissa parasta on, että kun iän myötä motoriset taidot heikkenevät, pää keksii aina vain omalaatuisempia tapoja tehdä ihan tavallisia asioita. Mutta arki sujuu! Olen hyvä arjessa! Kahvinkeiton kuningatar!

Muuten elämä kuljettaa leppoisasti. Välillä tosin saan suuria riittämättömyyden puuskauksia. Eilen illalla viinipäissäni taas surkuttelin itseäni niin, että päätin mennä nukkumaan ennen kuin itsesääli pääsisi liian syväksi. Kirppaa näköjään pahemman kerran, kun en palkankorotusta saanut. Oli sillä toki se hyvä puoli, että aktivoiduin hakemaan töitä. Huono puoli on huomata olevansa liian vanha ja vailla tarvittavia taitoja, kun ei haastatteluun enää pääse. Muut ovat vielä parempia.

Onneksi on Hän! Onneksi Hän jaksaa kannatella minua silloin, kun en jaksa itseäni.

Etätoimistosta ravintolan keittiöksi - arkiaktiviteetteja

Muuntelen residenssimme käyttötarkoitusta. Lopetin etäpäivän, ryhdyin tekemään ruokaa. Kerran päivässä pitää syödä kunnolla, muuten täältä löytyy ruumihia, kun verensokeri riittävästi laskee. Nyt on hetki aikaa kirjoitella, kun kastike muhii.

Kollegat lomailevat jo. Itse asiassa on yllättävän hiljaista. Hyvä niin, perjantaina nimittäin hyppään iltapäivällä junaan. Vietämme tyttöjen varjo-Tushkan, kun koronanperkele peruutti varsinaisen. Pitäisi keksiä kotifestareille sopivat sisäänpääsyrannekkeet - olikohan minulla jossain nippusiteitä vai palmikoinko riepuja?

Hän kutsui vierailuni aikana nuoremman jälkeläisensä kylään ensimmäisen kerran epidemian alkamisen jälkeen. Nuorempi kun on sellainen kuljeskelija, että ihme on, kun hän ei koronaa saanut. Lievästi kehitysvammaiselta kun viedään ne muutamat yhteiskunnan tarjoamat aktiviteetit, niin vilkas mieli kehittää omansa.

Juhannuksen kolme vapaata kuluivat nopeasti. Ilma suosi liikuntaa. Kävelyä! Ei minusta muuhun ole. Siihenkin kovin vastentahtoisesti, mutta olen luvannut, että aina kun Hän lähtee kanssani liikehtimään, lähden mukaan. Kunto on nimittäin huono - sen huomaa, kun tulemme takaisin. Olen lääpästymisen partaalla. Ymmärrän liikkumisen tekevän minulle hyvää. Yritän lähiluontoa seurata, että jotain kivaa olisi - bongailen kasveja, tunnistelen niitä.

On tämä sitten ihanaa! Arkea ilman epämiellyttäviä yllätyksiä tai mielenliikkeitä. Tätä lisää! Jopa sitä kamalaa kävelyä.

Kotoilua niimmaan p*rkeleesti

Kun baariin, keikoille tai ystäväkylään ei pääse, niin kotona puuhastelu, josta yleensä nautin ylitse kaiken, alkaa tuntua pakolta. Valinnanvapaus puuttuu. Yleensä pidän kotoilusta paljon. Ruuan tekeminen, ruokalistan miettiminen, varastojen täydentäminen ovat lempipuuhaani.

Nyt kun muualle ei pääse, vähän sieppaa. Tekisi mieli ravintolaolosuhteisiin käyttäytymään huonosti. Mutta jos nyt baarit aukeaisivatkin, ei näillä geeneillä sinne mitään asiaa olisi. Astmaa, ylipainoa, korkeaa verenpainetta ja mitä näitä nyt onkaan. Kunpa koronaan saataisiin kehitettyä rokote! Jos ei saada, loppuelämä on aika yksinäinen. On vain minä ja Hän.

Useimmiten Hän riittää.

Pastaperjantai, laiskalauantai, sadesunnuntai

Perjantaiaamuna sen taas huomasi. Valoa on jo 9 tuntia, mikä ihana tunne, ikuinen marraskuu väistyy. Ainakin alitajuntani mielestä on kevät. Mutta kuka kertoisi alitajunnalle, että ei tarvitse herätä 04:20? Eivät edes linnut herää vielä silloin. En millään viitsisi natustaa uniavusteita, mutta kai se on pakko joku kuuri vetää, että pääsee aamuyön "taistele ja pakene"-moodista eroon.

Karkasin ajoissa töistä, kolmelta. Pakko oli käydä apteekissa, migreenilääkereseptin uusiminen onnistui onneksi näppärästi chattaamalla. Sylettää, kun estrogeenilääkkeistä ei saa kela-korvausta, jos olisi miehillä viihdevuodet, niin eiköhän tilanne olisi toinen. Nainen joutuu maksamaan ensin räteistä, sitten lääkkeistä. Ja lopuksi sitten kuolee. Juu.

Hänen poikansa ilmoittautui - nälkä ajaa Jätin liikkeelle. Huvitti, kun kaveri söi ensin meidän arkiruokamme loput (kasvismuusia ja paneroituja kalafileitä) ja kun sain cannellonit valmiiksi, sitäkin upposi pari annosta. Cannelloni-reseptissä onnistuin ilman lihaa, tosin vegaaniversiota siitä ei tullut, sen verran paljon käytin ruokaan juustoa. Niin ja muutaman anjovisfileen.

Launtai oli hieno kotipäivä. Suurimmat tapahtumat olivat aamusauna, tonnikalapiirakka, Yksisarvisen salaisuus (Tintti-tietokoneanimaatio) ja päiväunet. Päiväunet tosin sitten taas veivät iltauneni, tänä aamunakin heräily alkoi jo viiden jälkeen. Torkuin kuitenkin seitsemään.

Olisi ollut hienoa päästä ulkoilemaan, mutta Denniksen alkupuuskaukset eivät juuri ulos houkuta. Harmi, kun kerrankin aikaa olisi. Mutta enköhän minä tekemistä keksi. Esimerkiksi sämpylöiden leipomista. Minun harrastukseni ovat helppoja, jos vain uuni ja hellalevyt toimivat. Sen lisäksi lopputulos ilahduttaa monia.

Papu-parsakaali-cannellonit (Jamie Oliverin ohjetta mukaellen)

Cannelloni-täyte

300 g parsakaalia (keitä 5-6 minuuttia suolavedessä)
Öljyloraus
Puolikas chili silppuna
Puolikas valkosipuli raasteena
3 anjovisfilettä
Timjamia
Mustapapu-paketti valutettuna
Kidney-papu-paketti valutettuna
100 g feta-juustoa
Loraus parsakaalin keitinvettä

Tomaattikastike

Öljyä, mustapippuria, currya
Puolikas sipuli ja valkosipuli
1,5 dl punaviiniä
Paseerattua tomaattia(chili)
Pari tomaattia silputtuna
Oreganoa
Creme fraiche kermaa
1,5 dl emmentalraastetta
1 dl grana padano-raastetta

Mozzarella-pallo viipaleina

Keitä pilkottua parsakaalia 5-6 minuuttia vähässä suolavedessä kannen alla. Laita paistinpannulle loraus öljyä, siihen raastettu valkosipuli, pilkottu chili, freesaa hetki, ennen kuin lisäät parsakaalin, timjamin, anjovisfileet ja lorauksen parsakaalin keitinvettä. Sekoita pari kertaa, keittele matalalla lämmöllä kannen alla 15 minuuttia.

Muussaa yhteen parsakaali, pavut sekä feta. Täytä muusilla cannellonit, tulee n. 18 kpl. Jos täytettä jää yli, lisää se tomaattikastikkeeseen.

Tomaattikastiketta varten lorauta pannulle öljyä, siihen murskattua mustapippuria ja teelusikallinen currya, freesaa, lisää sipuli, valkosipuli ja niiden päälle suolaa. Kääntele pannulla, katso, etteivät pala. Kaada viini pannulle, lisää sokeria. Anna keittyä kasaan hetki, ennen kuin lisäät tomaattipyreen ja silputut tomaatit. Hauduta kannen alla 15 minuuttia.

Lisää creme fraiche kerma, oregano ja juustoraasteet kastikkeeseen ja kaada kastike cannellonien päälle. Lisää mozzarellaviipaleet. Työnnä 190-asteiseen uuniin 45 minuutiksi.

Lähitulevaisuuden tarkastelua

Ihanaa huomata, että esimies on sitä mieltä, että minua vielä kannattaa kouluttaa. Sain ilmoittautua kolmipäiväiselle työsuhdeasioita käsittelevälle kurssille - onneksi päivät on tipoteltu kolmelle viikolle. Veikkaan, että sisäistän asiat paremmin. Tulen tarvitsemaan kaiken mahdollisen koulutuksen, koska firman taloudellisesta tilanteesta johtuen ei oppisopimuskoulutus tällä hetkellä ole mahdollinen. Olen intoa ja virtaa täynnä.

Vaikka asiat ovat paremmin kuin koskaan elämässäni, olen pohtinut vanhenemista ja omaa katoavaisuuttani. Polvi krepaa, ranteet rutisevat, iho rutistuu ja roikkuu, silmät valuvat, hampaat murenevat, sisäkalut muistuttelevat olemassaolostaan. Jostain syystä luulen, että kuolema tulee minulle lohdullisena asiana. Jo nyt silloin tällöin huokailen itsekseni, etten jaksa enää, että eikö tämä nyt jo riitä. Etenkään ihmisiä, ilkeitä puusilmiä, joilta tuntuu puuttuvan myötätunto elämää ja maailmaa kohtaan. Ja juuri nyt, kun ihmiskunta voisi voida paremmin kuin koskaan. Jaksanhan minä, en ole lyhentämässä elämän kulkua. Veikkaan vaan, että edessä olevat yllätykset eivät välttämättä enää ole miellyttäviä.

Lähiaikoina kuitenkin on luvassa mukavia asioita. Reilun viikon päästä ystävätär uskaltautuu yökylään ensimmäisen kerran Hänen hullujen hetkiensä jälkeen. Luvassa on blinejä, pihvejä, baareja ja bändejä. Seuraavana viikonloppuna juhlimme Tahkolla kälyn 60-vuotispäivät. Sitten saan talvilomaviikon mittaisen tauon töistä. Sen kauemmas en uskalla ajatella.

On se hyvä, ettei tiedä päiviensä määrää eikä tulevaisuuden kauhuja. Onhan noita takanakin, välillä ihmettelee, miten on hengissä selvinnyt. Kunhan teen parhaani tässä elämässä, enkä tietoisesti tarraa pahaan. Kun vaan ei tarvitse syntyä uudelleen - en tahdo nähdä, mitä tapahtuu.