Ihan tavallista

Nyt kun kaikki on taas hyvin, niin ymmärtää nauttia arjesta. Perjantaita vietimme harvinaislaatuisesti elokuvaa katsoen. Kumpikaan ei ollut nähnyt Coenin veljesten Big Lebowskia. Nauratti ja kauhistutti samanaikaisesti.

Eilinen oli saunapäivä. Niin ja päiväunipäivä. Uni on minulle aina vain suurempi luksus. Kuusi tuntia on hyvä, seitsemän huippu, sen yli menevä osuus haave. Niinpä välillä nappaan Triptylin, etten heräisi aamuyöstä täydessä taisteluvalmiudessa. Toinen keinoni on yhden yhdentekevän sanan toisteleminen, kolmas on mielikuvitusmatka viljapellon halki kulkevan soratien laitaa kohti metsää, siellä mäki alas joen rantaan, siinä vaiheessa yleensä nukahdan.

Välillä sitten ei auta mikään. Ahdistaa ja masentaa. Mieli on ärtyisä. Yritän muistuttaa itseäni, että tila on ohimenevä. Että uni korjaa tilanteen, valkopesee mielen.

Kiitollisia olemme molemmat tästä normaaliudesta, tasaisesta, ennalta-arvattavasta arjesta. Kumpikin olemme sen verran vääntäneet tahkoa, poikenneet kadun varjoisalle puolelle, rikkoneet sekä itsemme että sivullisia, nyt osamme aivan toisella tavoin nauttia elämän viilentelyjaksosta. Spurtit ovat ohi ja maratonit takana. Korkeintaan luvassa on patikointia ja lyhyitä vaelluksia.

Ehkä juuri siksi osaamme nyt viettää rakastavaisten päivää lähes joka päivää. Eikä siihen tarvita kukkasia tai koruja juuri tiettynä päivänä, vaan yllätyksiä arjessa. Ja niitä riittää.

Rakkausruokaa rakastavaisille. Lasagnea tulee aina niin suuri annos, että sitä syömme alkuviikon. Tuli niin suuri annos, että onnellinen olin, kun lasivuoan alle tuli laitettua leivinpaperi. Vihaan uunin pohjan siivousta.

Puolitoista vuotta turvasatamassa

Älkää nyt, ei meillä jokaista kuukautta lasketa. Jatkossa ei varmaan puolivuotismuisteloakaan enää tule tapahtumaan. Mutta jos nyt vielä saisimme hehkuttaa - tänään tulee hääpäivästämme 1,5 vuotta. Tapaamisestammekin tulee vasta ensi kuussa 4,5 vuotta.

Olen ikääntyessäni aina vain enemmän ihmeissäni. Eikö elämä lopukaan kolmeenkymmeneen? Eikä vielä neljäänkymmeneenkään? Viisikymmentäkin toi kaikkea huimaa, eikä vauhti vähene kuuttakymmentä lähestyessä. Joku Matti Nykänen taisi olla oikeassa, kun totesi elämän olevan ihmisen parasta aikaa. Tämähän on todella paljon parempi juttu kuin lapsena epäilin. Kyllä kannatti elää, vaikka välillä kieltämättä on epäilyttänyt.

Avioliitto toi turvan riidellä, niin kummalliselta kun se voi kuulostaakin. Rakkautta riittää, eikä meillä kovin usein tuuskahdeta, ihan vähän, mutta kovalla äänellä. Muutenhan meillä elellään kuin herrankukkarossa. Välillä Hänen papupatansa on korvissani ylitsevuotava ja minun pilkkuni viilaavat Hänen hermojaan raastavasti, mutta kokonaisuus voittaa. Parisuhdelotossa tuli ainakin 6 ja lisänumero, iso jackpot.

Naapurilähiössä olisi kyläjuhla ja ruokatori. Se voisi olla mukava tapa juhlistaa tapahtumaa, nyt kun vielä tarkenee syödä ulkona. Mutta vain jos ei sada. Hän on sokerista. Sen lisäksi pitänee taas ryhtyä eristäytymään, kunnes se rokote joskus saapuu.

Rakkaus on ihana asia! Ja elämä. Nyt kun vielä ei hirveästi mihinkään satu ja on erinomaista elinseuraa.

Kuka voisi kellot pysäyttää?

Rakastamisen vaikeus on pelkokertoimessa. Miten uskallat antaa itsesi, jos vaarana on, että toinen jättää sinut? Jos toinen rakastaakin vähemmän, sinusta tulee laastari, kävelykeppi tai säästöpossu.

Nuorena en arvostanut itseäni. Vielä kun siihen lisätään vaikeuskerrointa, ettei isäni koskaan kannustanut tai tukenut (ei sen puoleen äitinikään, mutta isä on kuulemma naisen tärkein miessuhde ja määrittelee hänen tuntemuksensa arvostaan rakkauselämässä, vanhempani olivat siinä huono esimerkki), niin hyväksyin huonon kohtelun itsekin. Ajattelin, että tällaista elämä nyt sitten vain on.

Onneksi jaksoin taistella itseni vapaaksi. Onneksi muutuin ihmisenä, opin puolustamaan arvoani. Onneksi minuun uskoi aina joku. Onneksi minulle lainattiin rahaa, annettiin yösija, kannustettiin ja kuunneltiin. Onneksi on ystäviä. Sitten kun sitä vähiten odotin, tuli Hän. Alun jälkeen ilmaantuneet ongelmat saivat minut jo hyvästelemään suhteemme, mutta kun Hän osoitti olevansa valmis muuttamaan kurssiaan, niin päätin antaa mahdollisuuden.

En ole päätöstäni katunut. Eikä varmaan ole Hänkään. Mutta luottamustahan se vaatii, tavallaan sokeatakin. Voi olla mahdollista, että joskus petyn, mutta miksipä en tällä välin nauttisi siitä, mitä meillä on? Koska sitä on paljon, olen taas tänään miettinyt, kun olemme höpsötelleet mökillä keskenämme. Täällä on aikaa ajatella; olen taas huomannut olevani onnekas.

Mökillä olemme muun muassa saunoneet, syöneet (kehittelen reseptejä), soittaneet (Hän kehittelee melodioita), seurustelleet vieraan kanssa, sienestäneet. Tänään nukuin kahdet päiväunet, tein marjapiirakan ystävän mukanaan tuomista mustaherukoista. Alitajunnan stressi taitaa helpottaa, kun uni maistuu.

Tänään toivoin ajan pysähtyvän. Minun on niin hyvä olla.

Ensimmäinen hääpäivä

Tänään tulee jo (vai vasta?) vuosi häistämme!

Hän ryhtyi huolestuneena kyselemään, että pitääkö olla jotain lahjoja vuosipäivän johdosta. Minua nauratti, tiesin, että taloudellisen tilanteemme takia ei varaa suurempiin lahjoihin ole. Onneksi minulla ei koskaan ole ollut ylenpalttisesti rahaa, eikä minua ole lahjottu, sellainen ei minulle merkitse kovinkaan paljon. Enemmän olen vaikka rakkautta ja hyväksyntää. Kerroin, että kukkaset riittävät, mutta pakollista ei ole sekään. Vähän oli vaikeata vedättää, kun en ole Häntä tottunut narraamaan.

Investoin meille yhteisen lahjan, Jytäkesä GoGo- festareille liput. Siellä on sen verran tuttuja ihmisiä, tuttuja bändejä ja mukava paikka, että se riittää toukokuun erityisviikonloppuohjelmaksi oikein hyvin. Parhaat lahjat ovat yhteistä tekemistä. Ei valmiiseen (ja pieneen) kotiin kannata tavaraa hankkia ja korumakuni kun on millainen on, niin parempi, että olen mukana, jos moisia hankintoja teemme.

Jotenkin tuntuu kuin olisimme olleet yhdessä vuosikymmeniä, niin tuttua ja turvallista elämämme on. Sitten kun miettii, että neljään vuoteen sisältyy karmea vuosi, täyttä hullunmyllyä, jonka aikana jo päätin lopettaa koko suhteen, tuntuu sen jälkeen alkanut terve jakso unelta, toteutuneelta unelmalta. Toimimme yksikkönä, varjelemme onneamme. Onneksi ymmärrämme myös säilyttää omat ystävämme ja harrastuksemme.

Onhan meillä ongelmamme. Työttömyyttä, taloudellisia huolia, Hänen jälkikasvunsa, minun työurani, molempien temperamentti, ikääntymisen mukanaan tuomia kremppoja - mutta kovin harvoja hetkiä vaihtaisin pois. Riidellessäkin kun tietää, ettei toinen jätä tai käytä heikkouksia loukatakseen.

Onnea jouduin odottamaan pitkään. Ensimmäisen liittoni raunioilla asustelin pitkään, vannoin, ettei minua enää saataisi lankaan. Että se olisin minä, joka käyttää ja määrää. Onnesta en enää haaveillut. Ja sitten kun se ihme elämääni saapui, se ei ollutkaan ohimenevä ilotulitus, vaan ikuinen tuli, lämmittävä liekki kotiliedessä. Välillä lepattava, välillä roihu, mutta koskaan se ei sammu, kunhan saa vain happea.

Sesongin tervehdys

Meillä asuva siivoaa paljon paremmin kaiken muun paitsi kylpyhuoneen. Sen kaakelit ja kaapin peiliovet huutavat vain minulle - niinpä hoitelen niitä aina muistaessani. Mutta koska Hän siivoaa (kiitos, kiitos, kiitos), minä voin keskittyä sotkemaan (kuusen koristelu ja ruuanlaitto). Ja sesonkilahjojen hankintaa sekä niiden paketointiin - hänellä on toki valta hankkia jälkikasvulleen, mitä tahtoo, minä vain patistan tekemään hankintoja ajoissa, koska inhoan kiirettä ja hätäpäisiä ratkaisuja (kuten kusipäisiä lapsia).

Koko viikko on ollut töissä yhtä helvettiä. Sama tulee jatkumaan joulun jälkeen. Kymmenkunta esimiestä unohti aina viime viikkoon saakka, että heillä riittäisi töitä määräaikaisille alaisilleen vuodenvaihteen jälkeenkin. Lomautukset, velvoitekierrokset, positioiden ja työsopimustenjatkamiset eivät valitettavasti aataminaikaisen henkilöstöjärjestelmän avulla ole mikään piis of kakku, vaan käsityön ja parsinnan ihme.

Sama rumba jatkuu joulun jälkeen. Kaksi kollegoista yrittää pitää vapaitaan pois, ettei jäisi saamapuolelle, mikäli firma kuukahtaa alta. Itselläni työaika on aika hyvin pysynyt balanssissa (mitä nyt viime vkolla tuli 5,5 h saldoa). Mutta maanantai on vapaa. Siinä napsahtaa jo heti pois 7,5 h.

Voisin kertoa vinkeän tarinan kellariin jääneestä emännänavaimesta ja eräänlaisesta henkisestä jäätymisestä, mutta silläkin tarinalla olisi onnellinen loppu. Minäkin kerkesin rauhoittua, ennen kuin tapasimme. Olen pelottava kamala hirviö suuttuessani - ainoa hyvä puoli on siinä, ettei suuttumukseni kestä kuin hetken. Hetki vain saattaa tuntua pitkältä.

Huomenna on Hänen syntymäpäivänsä. Hän ei tiedäkään, että siihenkin olen varustautunut yllätyksellä. (Nyt katsotaan, kerkeääkö Hän lukea tämän ennen vuorokauden vaihtumista. :-D)

Papupata

Meillä asuva tarvitsee huomattavasti vähemmän unta kuin minä. Välillä tuntuu riittävän kolme tuntia yön pimeinä hetkinä, välillä menee koko yö nukkumatta. Välillä Hän sitten kyllä ottaa vahingon takaisin ja silpasee lähes 12 tuntia putkeen.

Itse tarvisisin säännölliset seitsemän tuntia, mutta joka yö ei Nukkumasan unihiekka-annos niin pitkälle riitä. Sellaisina päivinä ei voi väittää olevansa parhaimmillaan. En minä kyllä muutenkaan heti herättyäni mikään äiti aurinkoinen ole.

Niinpä sitten kun toinen on koko pitkän yön nysvännyt itsekseen ja on virtaa - sekä puhetta - täynnä, niin arvaatte varmaan, ettei olkein kuunteluttaisi. Papupata porisee ja pörrää korvan juuressa niin, että välillä meinaavat atavistiset vaistot voittaa. Onneksi Hän ymmärtää usein lähteä ulos purkamaan energiaansa, itse saan hetken lepuuttaa korviani. Ajatuksetkin on hyvä kerätä, pitäähän minullakin jotain sanottavaa olla. Ja saada suunvuoro.

Onni on, ettei Hän toista itseään eikä puhe ole pahantahtoista. Onni on myös Naapuri ja muu ystäväpiiri, jotka saavat osansa. Ja onni on, että minulla on Hän, luonteenpiirteineen ja rosoineen. Rakkaus ei siedä kaikkea, mutta saa sietämään kaikenlaista.

Juu. Baarissa olin eilen ystävättären kanssa. Siksi ehkä jaksu on hakusessa. Söimme Ilveksessä ( herkkua), kuuntelimme Diablon keikan Tavastialla (ihan ookoo, mut ei mun herkkuani) ja keikan päälle nakotimme muutaman tunnin Basessa. Viihdytimme poikia ja pojat meitä. Sitten tulin yöbussilla kotiin ja Hän tuli TAAS vastaan. Minua hemmotellaan ehkä elämäni ensimmäistä kertaa romantillisilla eleillä.

Aloittaisinko uudelleen?

On minulla silloin tällöin tunne, että voisin tiputella sanoja pois sydämeltäni. Ei välttämättä pelkästään ja aina parisuhteellisia asioita, niin kuin blogin aloittaessani ajattelin käyvän, vaan ihan tavallisia, ehkä enemmän sellaisia minulle tärkeitä juttuja. Sellainen toki on parisuhdekin - tuo ihana tärkeä asia elämässäni.

Paljon on kuitenkin tapahtunut. Hulluutta, raivoa, vihaa, anteeksiantoa, jälleenrakennusta ja tyventä tiivistä onnea. Meillä asuva, Hän, lopetti alkoholin käytön 10 kuukautta sitten, potkaisin hänet sitä ennen ulos nurkistani. Kun on yhden alkoholistin kanssa melkein henkensä menettänyt, ei tahdo enää riskeerata elämäänsä toisen kanssa. Se osoittautuikin oivaksi ratkaisuksi Hänelle, minulle sekä parisuhteellemme. Mutta tästä kaikesta myöhemmin.

Tällä hetkellä päällimmäinen tunne on rakkaus. Vihkimisestämme on neljä päivää. Pieni kotikolomme on palautettu pienten juhlien jäljiltä ennalleen. Maanantaina menen jälleen töihin. Kun yksi ystäväni kuuli asiasta, onnittelut lähettäessään hän kysyi honeymoonista, päätin olla rehellinen. Vastasin, ettei meillä ole sellaiseen varaa, juhlatkin järjestämme vasta myöhemmin - nyt paikalla olivat vain veljeni, tytärpuoleni, Hänen lapsensa ja kaksi ystäväänsä. Pääasia on, että saimme toisillemme turvan, sitoutuminen on molemmille arvokysymys.

Katsotaanpas, osaanko jatkaa tästä. Ja koska se sitten tapahtuu.

Ei jouvva, ei kerkeä

Ei tästä mitään tule. Tapahtuu paljon, tapahtuu helkkarin hienoja ja hyviä asioita, enkä minä kerkeä kirjata niitä ylös. Toisaalta onko niissä mitään kirjoitettavaakaan, kun kaikki on vaan lovee, rakkautta, ihanaa ja upeeta? Kel´onni on, se onnen kätkeköön?

Ehkä mie jossain välissä taas tulen tänne ja saan aikaa, mutta nyt töitä on niin paljon, että kun kotiin saavun, en jaksa edes kissaa kirjoittaa. Hän muuten yrittää ylipuhua minua kissan ottamiseen, minä taas selitän, että sen jälkeen pitäisi aina hoitaja hankkia ja vaivavaiva. Mutta olisihan se ihana. Toinen pörri taloon tuon nykyisen ihanan lisäksi.

Olen kovin rakastunut. Rakastan paljon. Miten tässä näin kävi?

Sitten yks´kaks jotain tapahtuu

Ei minulla oikeastaan muuta asiaa ollut.

Yritin selitellä yhtä vuotta. Tajusin, etten voi. Minulle tapahtui pahaa, hyvää, hienoa, ihanaa; minulle elämä tuli taas kylään.

 ***

This chapter says

"Put it out of your mind"

Mmm, give it time....

The fine purple

The purest gold

The red of the Sacred Heart

The grey of a ghost

The "L" of the lips are open

To the "O" of the Host

The "V" of the velvet

Of all of the people in the world

Why should I love you?

There's just something 'bout you

There's just something 'bout you

Of all the people in the world

Why should I love you?

Have you ever seen a picture

Of Jesus laughing?

Mmm, do you think

He had a beautiful smile?

A smile that healed

Of all the people in the world

Why should I love you?

There's just something 'bout you

There's just something 'bout you

Of all the people in the world

Why should I love you?

Of all the people in the world

Why should I love you?

The fine purple

The purest gold

The red of the Sacred Heart

The grey of a ghost

The "L" of the lips are open

To the "O" of the Host

The "V" of the velvet

The "E" of my eye

The eye in wonder

The eye that sees

The "I" that loves you

Of all the people in the world

Why should I love you?

Ahdistuksella viskaa

Uneni ovat muuttumassa kauhugalleriaksi. Sen lisäksi, että nukun liian vähän ja katkonaisesti, joudun kohtaamaan kovin eläväisiä kauhuja joka yö.

Su-ma-yön sisälle lontistanut leijona oli vielä pientä. Se kuitenkin lähti pois hätistämällä. Sen sijaan saman yön talouteemme ilmestynyt mies, joka vaati minulta kesällä eromme aikana mukalainaamaansa rahasummaa, ei tuntunut pitävän minkäänlaista kiirettä, vaikkä hätäpäissäni olin jo valmis maksamaan, että eroon pääsisin. Viime yönä rakennukset sortuivat ympärilläni, väistelin lentäviä seiniä, kattoja ja kulkuvälineitä, katselin hirmumyrskyn kehittymistä; tummanharmaan meren ja taivaan raivoa. Mietin, että oikeastaan maailmassa ei ole paikkaa, minne piiloutua. Sitten kun läksin omasta mielestäni parhaaseen mahdolliseen jemmaan rakennuksen keskelle, siellä riehui suurikokoinen alligaattori/ krokotiili, joka napsi ihmisiä kuin kärpäsiä. Ja nopeakin se perkele oli.

Ei voi ihminen piiloutua ongelmiltaan, ne seuraavat uniinkin. Siksi olinkin kohtuuttoman ylpeä itsestäni, kun sain tehtyä ensimmäisen työhakemuksen vajaaseen vuoteen. Ei sillä, että olisi niitä paikkojakaan ollut auki, mutta jos nyt edes yrittäisin. Ei ihmistä enää tässä iässä tai asemassa tulla hakemaan töistä, nuorempana minuakin kävivät kosimassa headhunterit, mutta eipä ole viime aikoina sellaisia hätistellä oven takaa.

Onneksi on parisuhde. Onneksi on hyvä, rakastava ja luotettava ihmissuhde. Onneksi kotona on tuki ja turva, joka tosin tarvitsee minun tukea ja turvaani omissa asioissaan. Pääsimme jopa niin pitkälle yhteisen tulevaisuuden suunnittelussa, että hääpäivä on nyt päätetty. Älkää peljätkö, sinne on vielä aikaa, mutta ainakin meillä on päämäärä. Hänellä on monta muutakin päämäärää siinä välissä. Minä yritän päästä myös jonnekin. Ainakin pois nykyisestä.

Viimeisiä viedään

Vuosi on ollut aikuiselämäni suurin myllerrys, eikä minulla oikeastaan ole ollut paljon nokan koputtamista asioiden käänteisiin. Yrittänyt olen, rimpuillut, taistellut vastaan, poukkoillut kuohujen mukana, ollut hukkumassa, tarrannut oljenkorsiin. Ja sitten kuin taikaiskusta kaikki loksahti raiteilleen, niille, joille se olisi loksahtanut, mikäli ei hulluus olisi välillä saanut valtaa.

Ihmeellistä kyllä, sekin päättyi säällisesti. Meidän välillämme kaikki päättyy ihmeellisesti - tai oikeastaan vasta alkaa. Emme me elä onnellisina elämämme loppuun saakka, mutta elämme yhdessä, meillä on toisemme. Ainakin juuri nyt. En voi enää paljon enempää elämältä toivoa. Tai noh, terveyttä molemmille, Hänelle voimia selviytyä ongelmistaan, itselleni vähemmän kuluttavan työn. (Niin ja tietysti maailmanrauhaa, mutta se taitaa olla kuolleena syntynyt toive. Meni pesuveden mukana, kun uutisten syntyä nykyään seuraa.)

Tajusin, että jos emme olisi eläneet sellaista elämää tahoillamme kun olemme tehneet, ei meitä olisi. Emme me olisi toisiamme näin paljon tarvinneet, emme varmaan laisinkaan. Tuskin edes olisimme tavanneet, vaikka piirimme ovat toisiaan oudosti hiponeetkin. Ihmisen elämä on valintoja ja menneisyyden paino, sen keventää vain tieto, ettemme tiedä tulevasta. Voimme vain toivoa. Uskokaa pois, minä sitä toivon joka päivä - paljon.

***
Arkisempia asioita. Olen ryhtynyt lukemaan lähes vanhaan malliin, jopa bussissa, jos vain satun valoisalle paikalle ja pääsen istumaan. Tällä hetkellä tipahtavat Atwood ja Vargas, Adamsbergiin olen niin ihastunut, että joulupukki toi meille viimeisimmän. Samoin tupsahti jatkoa Margaretin Herran tarhureille (Uusi maa) ja minulle pari puuttuvaa Valeriania.  Mosleyn Pikku Scarlet olikin loppu, tilasin sen sitten toisaalta. Joitakin kirjoja minä vain tahdon omistaa. Onneksi Hänellä ja minulla on joidenkin kirjailijoiden suhteen yhteneväinen mieli.

Kunpa pääsisin ajoissa pois töistä huomenna. Pitäisi muutamia hankintoja tehdä, vaikkei meillä sen kummemmin vuoden vaihtumista juhlitakaan. Vähän herkkuruokaa ja -juomaa, ehkä alkoholia ja musiikkia iltamat. Same same, but different.

Syntymäpäiväjuhlaa

Päätin jo hyvissä ajoin suunnitella Hänen syntymäpäivälleen ohjelmaa, kun Hän joskus sattui huokaisemaan, ettei sitä juurikaan ole juhlittu, kun joulu on heti kohta edessä. Ja että ei hän kyllä itsekään ole sitä tahtonut juhlia. Pohdin, että tuo on taas sitä turhaa vaatimattomuutta. Minä voisin ainakin omalta osaltani korjata tilanteen, mutta siten, ettei Hänelle, yllätyksien vihaajalle, tulisi tuskaista oloa. Ei siis yllätysjuhlia, ei mukahauskaa häpäisyä, vaan oikeata juhlamieltä ja iloa.

Sen verran tein kiusaa tietenkin, etten kertonut etukäteen, mitä tekisimme. Pyysin vain pakkaamaan yönyli-oleskeluvermeet mukaan. Torstaina iltapäivällä läksimme sitten vaeltamaan halki kaupungin. Kun hyppäsimme ysin ratikkaan, Hän jo oli aivan varma, että lähdemme laivalle. Kysyi jopa, että entäs, kun Hänellä ei ole passia mukanaan. Minä siihen totesin, että enköhän ole siihenkin ole varautunut. Että eikö hän tiedä olevansa järjestelyihmeen kanssa liikkeellä?

Huutokonttorilla hyppäsimme pois ratikasta ja kävelimme sisään Clarioniin. Kirjasin meidät sisään, saimme huoneen 13. kerroksesta, jo se sai Hänet hykertelemään. Me nimittäin molemmat pidämme hotelleista ja niissä yöpymisestä.

Näkymät olivat komeat, iltapäiväliikenne valui pitkin katuja kuin värikäs kiinalaisen uudenvuodenjuhlan kulkue, autot muodostivat pelottavan todellisen lohikäärmeen, joka väläytteli punaisia silmiään. Jätkänsaaren kotien valot syttyivät vähitellen. Me otimme juhlistavat juomat katsellen näkymiä kohti kaupungin valoja.

Kuuden maissa läksimme kaupungille. Olin varannut pöydän Yumesta, en ollut itsekään siellä aikaisemmin käynyt. Palvelu pelasi moitteettomasti, saimme intiimin kahden hengen pöydän ravintolasalin sivustalta. Siitä oli ihana seurata tapahtumia niin keittiössä kuin salissakin. Paikka alkoi täyttyä ruokaillessamme, ei siellä tyhjää ollut silloinkaan, kun saavuimme.

Otimme Yumen maistelumenun sekä siihen kuuluvat ruokajuomat. Alkuun nautin jumalaisen piristävän sitruunaruoho-Collinsin, tulisuus virkisti makuaistia hienosti. Menun alkupaloina olleet kalat ja kastikkeet lumosivat meidät molemmat. Niinpä pääruuan liha, vaikka se oli erinomaista, ei pystynyt enää nostamaan tunnelmaa samalla tavalla kattoon. Jälkiruoka oli onneksi sopivan pieni pala suklaista kakkua sekä jäädykettä. Täydellinen ateria, ihanaa seuraa, vilkasta ajatustenvaihtoa, uskomaton ilta!

Vaelsimme takaisin hotellille, kävimme 16. kerroksen baarissa. Tulimme takaisin huoneeseemme ja menimme yhdessä kylpyyn. Myöhään meni tietenkin, kosteaksikin ilta muodostui, mutta silti jaksoimme aamulla käydä aamiaisella, tulimme sitten vielä takaisin unille.

Kaupungille läksimme yhdessä, Hän jäi vielä joululahjaostostelemaan ja minä taas matkasin Hakaniemen halliin. Sielläpä vasta painajainen ihmisten muodossa olikin. Vahingossa kiilasin kuitenkin kalatiskillä niin, että pääsin kymmenen minuutin odottamisella. Mukaan tarttui puolikas lohifilee sekä savunieriä. Vielä poikkesin jänispateeta toiselta tiskiltä, savuhevosta en valitettavasti saanut, sitä toki kerkeää maistella seuraavallakin kerralla. Alkossa poikkesin muutaman ruokajuoman ennen kuin siirryin kotiin misaamaan jouluaaton aterioita.

Onnistunut oli syntymäpäiväyllätykseni. Jäi hyvä mieli molemmille. Jälleen kerran sovimme, että hotelliin on päästävä silloin tällöin, kun siitä molemmat niin pidämme, irrallisuuden takia. Ihmisen on välillä hyvä olla turisti omassa kotikylässään.

Seurapetturi

Tunnen pettäväni ihmisiä, kun en kirjoita. Kaikki vaan tapahtuu juuri nyt, intensiteetti on voimakas, olen täynnä ja avoin. Tahtoisin kertoa kaiken, mutta tälle ei ole sanoja. Voisin sanoa rakastavani, mutta se olisi liian vähän. Tunnen itseni arvottomaksi, tahdon vielä enemmän. Olen ison asian äärellä, pelkään tämän loppuvan, toivon tämän kestävän siihen, kunnes jommankumman meistä on mentävä.

Vihaan, etten kirjaa tätä ylös. Kaikkia nyansseja, tuntemuksia, tapahtumia. Koska jos tämä ikinä loppuu, en tule tällaista kokemaan. Se voi olla jotain muuta, olen minä rakastanut aikaisemminkin. Hänen puolestaan en voi puhua. Nyt kerron itsestäni. Elämäni ensimmäistä kertaa minusta tuntuu juuri tältä; jokainen hetki, ajatus, puhe ja teko ovat uusia, uskomattomia avaruuksia. Olen runo. Maailma on avoin. Olen avoin maailmalle.

***
Tuollaisia minä mietin. Koita siinä sitten kirjoittaa, kun kädet eivät pysy perässä, eikä aikaa ole. On minulla unelmia ollut, rakkauksiakin, mutta mikään niistä ei valmistanut minua tähän. Olen täynnä ja tyhjä yhtä aikaa. Olen hulluuden vallassa, sitä kutsutaan rakkaudeksi. Rakastumisen huuma katosi nopeasti Hänen sairastumisensa myötä. Kun sain Hänet takaisin, kun opin Hänet tuntemaan, tajusin vasta, mitä olin menettämässä. Isoja asioita, tunteita, ison osan karmaani. Miten tällaista voi olla?

Minua ahdistaa, että jätän ystäväni vähäksi aikaa. Minun on vain pakko kokea tämä nyt. Tahdon kokea tämän, en tahdo jäädä tämän kaltaisesta rakkaudesta osattomaksi. En vaikka se tarkoittaisi hetkellistä välinpitämättömyyttä ystävien suhteen. Koittakaa rakkaat ymmärtää, en minä teitä kokonaan jätä. Siitäkin olen onnellinen, että teitä ei käy täällä kuin muutama. Muilta katoilen, pitäkää te minun rippeistäni kiinni, antakaa hetki aikaa. Pyydän vilpittömästi.

Suolakaivoksen pikkujoulu alkoi hyvin. Ruokailu sujui hienosti, ruokakaan ei ollut paskimmasta päästä. Sen jälkeen poistuin. En edes tahtonut lähteä Teatteriin haukottelemaan ja pilaamaan tunnelmaa. Sen sijaan kun pääsin kotiin, minulla oli taas kaikki. Minä rakastan Hänet kuoliaaksi. Enkä rakasta, kunhan uhkailen.

Nyt Hän nukkuu jo. Minunkin pitäisi. Huomenna Ottoveli tulee myöhäiselle lounaalle. Hän vähän moksähti Ottoveljen huumorille, jopa totesi, että Ov käyttää minua hyväkseen. Eihän se niin ole. Me vaan olemme maailman orpoja, jotka perustamme perheet sinne, mistä jäsenet löydämme. Ei maailma mustavalkoinen ole, se on harmaan sävyjä täynnä.

Kiva kaveri

En koskaan ole tainnut olla näin varma siitä, että minua rakastetaan ehdoitta juuri sellaisena kuin olen. Nauru sen minulle kertoo, nauramme paljon yhdessä. Hän on varsinainen kotikoomikko, jatkuva viihdeohjelma. Pöhköä huumoria, slapstickia, älykästä ironiaa, viiltävää sarkasmia, sanaleikkejä, tilannehuumoria – koko huumorin kirjo. Välillä ovat kyljet kipeänä silkasta nauramisesta, henkeen sattuu ja saan astmakohtauksen. Nauruunkin voi yrittää kuolla.

Rakastetun lisäksi olen saanut kaverin, ystävän. Ihmisen, jonka kanssa viihdyn arjessa. Elämän ei tarvitse olla juhlaa, vaan rauhallista ja tavallista arkipäivää. Toisaalta arkipäiväkin menettää kaurapuurostatuksensa kun olemme yhdessä, kaikki on niin paljon helpompaa ja hauskempaa, kun teemme asioita yhdessä.

Sunnuntaina saapui Ottoveli yökylään. Hänellä oli treffit kirurgin kanssa, olen niin onnellinen siitäkin, että syy tukoksiin löytyi. Solisluu painaa isoa valtimoa ja se on vuosien aikana aiheuttanut hyytymän kerääntymisen kainaloon. Nyt ilmeisesti höylätään, pallolaajennellaan ja sitä ennen liuotetaan tukos pois. Loppupelissä hänenkin pitäisi parantua takaisin ennalleen, vaikka pitkään siinä tulee menemään. Merimiehen pitää olla hyväkuntoinen, ennen kuin voi jatkaa työtään. Tuossa vaan olisi ollut kaikki mahdollisuuden elämää suurempaan vahinkoon, jos ei olisi sattunut olemaan ihan sairaalan vieressä.

Ilahduin, kun kuuntelin Hänen ja Ottoveljen keskinäistä seurustelua. Tulevat hyvin toimeen, hekin nauravat yhdessä. Se on hyvä merkki. Ottoveli on aika tarkka ihmistuntija, hänen arvioonsa voi luottaa. Mikä parasta, hän antaa ihmiselle mahdollisuuden eikä tuomitse vanhojen tekojen takia. Kaikki me voimme muuttua, kaikki tosin eivät tahdo tai osaa. Hän onneksi osasi ja etenkin tahtoi.

Erimunaiset vai siamilaiset?

Sen jälkeen kun Hän saapui kesälomareissultaan, emme ole olleet yhtään yötä erossa toisistamme. Ei vielä mikään saavutus, mutta saavutus molemmille on se, ettemme koe kyllästymisen tunnetta. Läsnäolomme ei vaivaa eikä riivaa toista. Saatamme puuhastella illan omiamme, mutta pääasia on, että olemme samassa tilassa. Läsnäoloa ei tarvitse pakottaa, kumpaakaan ei harmita, jos toinen keskeyttää tekemisemme. Elämäni miehen kanssa ei koskaan ole ollut tällaista, ystävien kanssa siihen on päässyt parhaimmillaan viime vuosina. Osaa antaa tilaa ja ottaa sitä itse, eikä mieti koko ajan, että mitähän tuo minusta ajalttelee.

Naureskelin mielessäni, että varmaan osasyy moiseen on se, että Hän on myös yksi parhaista ystävistäni. Jaamme samanlaiset poliittiset mielipiteet (kiihkeätkin välillä), musiikinrakkauden (jopa samansuuntaisen musiikkimaun osittain). Pidämme samanlaisista ruuista, väreistä, ihmisistä ja ilmiöistä. Mutta emme me nyt ihan toisiimme kiinnikasvaneita ole, on meissä eroja ja rosoja, mitkä pitävät suhteen tuoreena ja mielenkiintoisena. Herkkyys on kuitenkin sama, pari kertaa olemme onnistuneet loukkaantumaan vakavasti, mutta onneksi pian ajautuneet takaisin toistemme käsivarsille. Kivi on parempi ottaa kengästä pois kuin jättää sinne kalvamaan koloa nahkaan ja vuoriin.

Marraskuulle varasin kuitenkin eilen päiväretken Keski-Suomeen. Tai yönyliretken itse asiassa. Sen me ehkä vielä tässä vaiheessa kestämme, pidempää eroa en osaa ajatella. Eikä hänkään. Olen onnellinen, että tämäkin asia on MEILLÄ tasapainossa, vaikka se muiden silmissä saattaakin esiintyä omituisena siamilaiset kaksoset-ilmiönä. Me olemme valmiit hyväksymään sen, koska se ei meitä tuskastuta. Olemme erillisiä olentoja, mutta kaipaamme toisiamme paljon. Ihan vain olemaan lähellä, täydentämään toista.

Ehkä meitä yhdistävä kuminauha löystyy ajanmittaa, mutta miksi sen toisaalta pitäisi? Onko paha asia olla yhdessä, jos molemmat sitä tahtovat ja se on molemmille onnen ja täyttymyksen tila? Ystävämme saavat suoda sen toistaiseksi anteeksi ja hyväksyä meidät yhdessä. Silloin olemme täydellisimmillämme. (Ja ennen kuin ehditte edes epäillä, että mitäs Hän on mieltä, kerron, että Hän lukee sanani. Hän tietää blogistani, on tiennyt edellisistäkin. Kerrankin elämässäni olen täysin avoin, enkä silti pelkää. Uskomaton tunne. Vapauttava.)

Alussa

Olen tuntenut Hänet pian puoli vuotta. Olen kirjottanut blogeja lähes 12 vuotta. Olen ihan kirjoituskykyinen ja -haluinen ihminen, mutta kumma kyllä, aina tämä on yhtä vaikeata. Aloittaminen. Ensimmäinen kirjoitus on olevinaan niin merkittävä. Tulisi esitellä itsensä, aiheensa ja motiivinsa.

Minustahan te jo tiedätte jotain. Sen lisäksi olen rakastunut nainen. Keski-ikäinen pragmaatikko, joka kyllä mieluili parisuhteen perään, mutta oli tyytynyt pariin suhteeseen. Sitten tuli hän. Seisoi baarin pihamaalla, kun melankolisen riemukkaassa humalassa kirmasin paikalle ystäväni kanssa. Olimme tulossa ex-mieheni hautajaisista. Takana oli virallinen osuus, epäviralliset peijaiset ja vielä virattomampi hortoilu baarista toiseen pitkin Kalliota.

Jotain siinä tapahtui hetkessä, kun en muuta nähnyt kuin hymyilevän, hoikan olemuksen. Vaaleahko hiuspörrö lensi kevättuulessa kasvojen ympärillä, sai Hänet näyttämään metsän peikolta. Ja kun jostain ihmeen syystä, jollain ihmeen tekosyyllä ryntäsin halaamaan häntä, koin, että minua halattiin takaisin. Minusta pidettiin kiinni. Niinpä oli helppoa pyytää hänet liittymään seuraan ja sittemmin laskea ystävä kotikonnuilleen. Minä jäin, vein kotiini, Hän tuli kotiin.

Helppoa? Tästähän voisi kuvitella, että tarina on kerrottu, niin me elimme elämämme loppuun saakka. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta pari meistä tuli. Ajattelin kertoa elämästämme sen tapahtuessa ympärillämme. Välillä voi luvassa olla vain minua-minua-minua, mutta varmaan eniten kerron meistä. Kerron, mitä me teemme ja ajattelemme. Mikä meitä kalvaa, mikä ilahduttaa, mihin käytämme aikaamme.

Miksi? Siksi, että nyt vielä muistan. Ja tahdon muistaa jatkossakin. Päiväkirjanhan minä tästä aion tehdä.