I'm not conniving. I scheme. I'm a scheming bitch.*

Me voimme hyvin. Kiitos siitä universumille! Kissat voivat hyvin. Hallelujaa, ylistys! Yhteiskunta on sairas. Kun tuota nykyhallitusta seuraa, itku on lähempänä kuin nauru. Hullujahan ne tuntuvat olevan monellakin tapaa. Pakko siis pitää yksi vuorisaarna.

Nyt kun lama on taas alkamassa, niin eivätkö nuo onnettomat koita nutistaa pienituloisia tai tulottomia ihmisiä asemaan, jossa kaksi matalapalkkatyötä on pakko, jos elää meinaa. Ja kun niitä kahta työtä tehdään kahdelle eri työnantajalle, niin kukaan ei seuraa kertyneitä työtunteja. Eläköön! Orjuus on laillistettu!

Saan olla itseni kohdalta kiitollinen, että olen jo elämäni ehtoopuolella. Näin vihervasemmistolaisena kiitän yhteiskuntaa kahdesta opintolainasta, molemmat olen maksanut ihan itse pois. Kiitän peruskoulusta, lapsilisästä, opintotuesta, aikuisopintotuesta, kunnallisesta hammashoidosta ja soskun rahoista (pari kertaa sielläkin notkunut, mutta en silti jäänyt yhteiskunnan elätiksi).Kiitän terveydenhuollosta, jota ilman olisin jo kääpiönä kuollut pois nurkista kuleksimasta. Ja pari kertaa vielä vanhempanakin. Kiitän edullisesta asumisoikeusasunnosta, vaikka tod.näk. vastike nousee n 80 e/ kk. Kiitos vilkkaasta joukkoliikenteestä (ratikka15 <3). Kiitos kirjastoista, yhteiskuntarauhasta, ay-liikkeestä ja monipuoluejärjestelmästä.

Vastineeksi olen 10 vuotta kasvattanut kunnallisena nuoriso-ohjaajana pirun pienellä palkalla muiden kääpiöitä. Nuorimmatkin jo nelikymppisiä, mutta suurin osa niistä selvisi aikuiseksi suhteellisen täyspäisenä. Ovat tuottava kansanosa ja kasvattavat omia lapsiaan kunniakkaasti. Sen urakan jälkeen päätin ryhtyä ajattelemaan itseäni ja siirryin mammonan palvelukseen ja verojenmaksamispuolelle. Ihan hyvä diili.

Olen saanut eläkettä kertymään yllättävän paljon. Oletan, että tulen vielä kartuttamaan sen jonnekin pariin tonniin. Kai sillä elää, vaikkei kunnallinen terveydenhuolto enää pelaisikaan. Ehkä tarjolla vihdoin olisi armoitsemurhavälineistö, ettei tarvitse viedä vähiä vanhustenhoito/palvelutalopaikkoja. En minä kitua tahdo.

Enkä tahdo edes aloittaa maahanmuuttoteemasta - tai ehkä vähän. Jos kantasuomalainen ei lisäänny, niin olisiko syytä yrittää saada Suomeen maahanmuuttajia? Ja sitten kun niitä on tänne saatu, olisiko syytä satsata kotouttamiseen? Jos kouluissa ei riitä lapsioppilaita, eikö niihin tiloihin voisi perustaa peruskouluja maahanmuuttajille? Oppivelvollisuus kunniaan.

Viimeistään niiden maahanmuuttajien lastenlapset ovat suomalaisia - ja jos saan toivoa, suvaitsevaisia ja avarakatseisia suomalaisia. Värillä ei ole väliä. Päätän yltiöoptimistisen saarnani täältä tähän.

*"I'm not conniving. I scheme. I'm a scheming bitch." on lainaus elokuvasta Stage Mother. Katsoin vahingossa nääs elokuvan tossa pari viikkoa sitten. Tykkäsin.

Kävimme Hänen kanssaan entisten nuorten kokoontumisajoissa, Keban keikalla Tavastialla. Oli kivaa!

Minni vuosi sitten ja eilen. Neiti ei enää ole vauvvakissa.

 

Jänskättää (vähän)

Vaalipäivä on sujunut erinomaisen hyvin ensimmäisen vaalilautakuntajäsenyyteni aikana. Olin aamuvuorossa klo 8 - 14:30. Sen jälkeen matkasin kotiin syömään ja ottamaan lyhyet päiväunet. En taaskaan ymmärtänyt mennä lauantaina ajoissa nukkumaan.

Perjantaina Hän ja minä päädyimme Juttutupaan Marjo Leinosen ja Bublicansin keikalle. Se oli virkistävää, vaikka paikka oli kuin ammuttu täyteen. Portieeri uhkaili jo täyttä taloa, mutta hetken jonottamisen jälkeen pääsimme sisään. 1h 15 min keikka oli kertakaikkisen viihdyttävä tapaus! Suosittelen lämpimästi! Kotona olimme jo vähän yhdeksän jälkeen.

Vaalituloksen yllä tuntuu hoveroivan uhkan tuntu. Alueella, jonka vaalilautakuntaan kuulun, äänestysprosentti nousee korkeaksi. Vasemmistolaisena minua pelottaa tietenkin oikeiston tai persuleiden voitto. Sitten mietin demokratiaa ja sitä, että kansahan saa sellaisen johdon, kun se valitsee. Jos se on, mitä ihmiset tahtovat, en voi kuin elää asian kanssa seuraavat neljä vuotta.

Hoitokissaat Minni ja Morris saapuivat jo tänään. Minulla on huomenna vapaapäivä. Saan jotain pehmeää itseni ja maailman väliin. Ja nyt valmistaudun laskemaan ääniä.

Aamut ovat vielä kylmiä. Viime viikolla bussipysäkin ikkunalasissa olivat kauniit kuurankukkaset. Ikävöin kevättä.

Ei osteta mitään eikä työllistetä ketään

Listasin joutessani ärsyttävimmät mainokset. Meillä kun ei ole mitään mainoksettomia taivaskanavia eikä aina jaksa katsoa vain YLEä.

- Haribo karkit lässyttävät kääpiöiden äänellä - ja vielä pilkataan raskasta musiikkia!
- Powerin kummallisesti liikkuvat ihmiset - mitä siellä muuten myydään? Se ei vielä ole selvinnyt.
- Hellmansin nothing into something laulava majoneesi ei löydä lautaselleni. Jos minun jääkaapissani ei ole juustoa, creme fraichea tai juustokermaa, niin menen lähieilepaan.

Viime päivien työolosuhteiden uhrina olen myös laatinut pientä kysymyspatteria työnhakijakandidaatille rekrytoijien avuksi :
- Käytätkö nuuskaa? Minne loppusijoitat ällönöttöset?
- Osaatko käyttää muita välimerkkejä kuin v*ttu? Anna pari esimerkkiä? Luovuudesta lisäpisteitä.
- Pesetkö p*skarantusi wcistuimesta?
- Syljeksitkö kadulla lammikoita? Normiräästä ei ole nyt kysymys, vaan joutavanpäiväisestä limavanan valuttamisesta.

Työt kyllä oppii tekemällä, joitain tapoja näköjään ei. Nykyään on niin vaikea saada hyvää henkilökuntaa. Nyt juon jallukahvin, tästä muuten ihmiseksi tokene. Paitsi koska Hän on jo juonut kaiken, niin keittäähän se kahvi ensin pitää - palkkapäivän kunniaksi.

Huomenna on parempi päivä. Loman alkuun 2 viikkoa, eikä meidän autonlainaajasta ole kuulunut mitään. Voi olla, että saan paniikki- ja pakokauhukohtauksen.

Terveisiä lakosta

Olen elämäni ensimmäistä kertaa lakossa, valkokaulustyöntekijä kun olen. En kuulu järjestävään ammattiyhdistykseen, mutta kun sain omalta yhdistykseltäni vahvistuksen lakkoavustuksen maksamisesta sekä suosituksen osallistumisesta, päätin osoittaa solidaarisuuteni. Siitäkin huolimatta että olen pääluottamushenkilön kanssa aina nokkapokan partaalla, hän kun mielestäni käyttää kyseenalaisia keinoja painostaessaan edustamaansa työntekijäryhmää liittymään juuri hänen edustamaansa liittoon.

Itsehän vuodenvaihteessa vasta sain neuvoteltua palkan asialliseen suuntaan useiden vuosien pettymysten jälkeen, mutta tunnistan alan ongelmia etenkin vuokratyöntekijöiden kohdalla. En niitä sen kummemmin ryhdy rääpimään. Mietin vain mielessäni, että jos kollegani jäi lakkoon, voi olla että pääluottamushenkilökin kohta toteaa, että ehkä meidän työpanoksemme olisi kannattanut lukea hätätyön piiriin. Tai sitten ei. Aika näyttää.

Eilen pesin reissupyykkiä ja kuoputtelin vaatekaappeja. Tänään aion penkoa keittiön kaappeja ja ehkä myös vaihtaa kukkiin multia. Huomenna pääsen kenties ystävän keikalle ja näkemään ystäviä muutenkin ihan livenä. Elävänä Euroopassa. Olen nukkunut paljon. Huomaan, miten väsynyt olen ollut, työtä on ollut aivan liikaa. Voin vain kuvitella, että työn määrä ei tässä lakkoillessa vähene. Kannattaa siis ladata akkunsa kunnolla. Toivottavasti meidän lakkomme ei kuitenkaan sataa päivää kestä, se alkaisi jo tuntua elintasossa.

Mutta kotona on ihanaa! En koskaan lähde täältä pois. Paitsi kesälomalla mökille. Ja sitä ennen festareille. Ja tänään kävelylle ennen kuin keli viilenee, toivottavasti joenrannan tulvaniityt ovat kuivuneet.

Deminutiivi - lomanen

Aloitin talvilomani. Minulle on kasautunut reilusti levon tarvetta ja vain viikko lomaa. Niinpä tulee mieleeni kutsua talvilomaviikkoa lomaseksi. Lomanen - viikon kestävä vähäinen lepohetki suolatehtaan arjesta. Ja viikon päästä kun menen takaisin töihin päiväksi ennen viikonloppua, tiedän olevani loman tarpeessa.

Inhaa olla oikeassa paskoissa asioissa. Hänen kanssaan puhumme politiikkaa ja seuraamme maailmaa. Yksi asia meitä on viime päiviin saakka erottanut, Hän on uskonut itänaapurin Puttepossun ja Kiinan Pingispallon jotenkin pysyvän ruodussa ja pitävän myös kansansa aisoissa. Minä taas epäilin ja luin merkkejä toisin. Nyt Hänelle kävi kuin pressa-Salelle: naamiot putosivat. Hän uhoaa ikuista kostoa, minä pessimisti taas pelkään, ettei vain vielä tule kamalampia käännöksiä ennen kuin pästään kohtaan, jossa diktaattori kuolee oman käden kautta, tapetaan tai vie mahdollisimman monta mukanaan.

Toinen asia, mistä olen jo kauan juputtanut, on kulutusyhteiskunnan kuolema. Ihmettelen, eivätkö ikäiseni tajua, ettei tällainen voi kestää. Nuoruudessani kaatopaikat olivat vielä tyhjiä, tavaraa haudattiin maahan mallilla "pois silmistä, pois mielestä", sitä katselin kauhuissani jo kääpiönä. Sittemmin ihminen on jo ymmärtänyt ryhtyä kierrättämään hylkäämiään romuja, vielä kun tajuaisivat, ettemme tarvitse niin pajon alunperinkään. Olemme kulutusyhteiskunnan huipentuma, reliikki, joka ilmeisesti vain pakon edessä ymmärtää, että se on loppu nyt. Raha tai tavara eivät takaa onnea, matkat ympäri maailman eivät tuo maailmanrauhaa tai avarra maailmankuvaa. Rauha ja mielen avartaminen tapahtuu kotosalla, jos avaa silmänsa ja alkaa miettiä, millaisen pallon aikoo jälkikasvulleen jättää.

Olen pommikuopan reunalla kasvanut lapsi, Pohjois-Karjalaa pommitti itänaapuri taajaan, kun halusi katkaista kuljetusyhteyden Lappiin. Leikin yksin 2-3-vuotiaana junaradan varressa, mummo varoitteli, että jos kaivellessani törmään isoon mustaan metalliseen mötikkään, kaivelu pitää lopettaa, silloin tällöin löytyi vielä 60-luvulla suutariksi jääneitä ammuksia. Sieltä taitaa pessimismini olla kotoisin, Pojois-Karjalan kangasmetsistä.

Kunpa olisin väärässä!

Onni täällä vaihtelee, eikä taivaan isää näy

En varmaan koskaan ole saanut tällaisia suukopuja aikaiseksi veljieni kanssa kuin parin viime vuoden aikana. Usein epäilen sen johtuvan maantieteellisestä erostamme. Pohjoisemmassa Suomessa monet poliittiset päätökset tuntuvat näyttävän silkalta kiusanteolta. Niin kuin bensalitran hinta. Ja kaikki on hallituksen kehitysavun syytä.

Onneksi usemmiten vältämme täyden rähäkän. Tai sitten kolmas meistä vetää uuden epäreiluuskortin esiin, silloin viimeistään tajuamme, että kaikilla meistä on ongelmamme, samaa perhettä kuitenkin olemme, pidämme loppupelissä toistemme puolta aina.

Henkilökohtaisesti uskon meidän sukupolvemme jäävän tämän kulttuurin viimeiseksi kulutusjuhlasukupolveksi. Koko nykyinen kulttuuri alkaa olla tiensä päässä, käy kuin mayakulttuurille, Rooman valtakunnalle tai mitä näitä nousuja ja tuhoja nyt on ollut. Toki raunioista taas joku uusi malli nousee, jos nyt emme ydintalveen tupsahda. Yksi hälytysmerkki rappiosta ja tuhosta on taloudellisen eriarvoistumisen kärjistyminen - itsekkyys meidät kaataa. Pian vyöryvät pohjoiseen nälkää, sortoa, kuivuutta ja sotaa karkuun isot laumat. Näinköhän ne rajoillemme pysähtyvät lupaa pyytämään?

Sitä tärkeämmäksi minulle on noussut ihmissuhteen arvo. Haluan elää mahdollisimman pitkään rauhassa tätä pientä taloudellisesti vaatimatonta, mutta henkisesti rikasta elämäämme Hänen kanssaan. Jokaisen hyvän päivän jälkeen olen kiitollinen. Ja niin olen huononkin, koska aina ne paranevat, kun vaan saamme olla yhdessä. Vaikeudet on helpompi kestää, kun jakaa ahdistuksensa toisen ihmisen kanssa. Niin myötä- kuin vastamäessä.

Tänään olen viettänyt saldovapaapäivää. Mietin nimittäin jo eilen oloani, jotenkin kehno. Olen matkustanut joka päivä väistökämppään siirtymisen jälkeen bussilla - eipä olisi ihme, vaikka olisin jo sanut koronan. Kuumetta ei ole, vähän valuu nenä ja vähän yskittää. Mutta kun kerran on mahdollisuus levätä hetki, niin käytän sen. Sen lisäksi opettelen uutta pesukonetta. Pitääkö kaiken aina olla vaikeata ja kantapään kautta koeteltavaa?

Vihdoinkin patsas on saanut jotain järkevää käyttöä. #maailmanräyhää

Tuleeko hyvä, häh?

Ei hyvän tähden tämän maailman kanssa. En jaksaisi enää, mutta pakko kai se on. Mielipuolen naapurissa on mahtava elää. Mitä sen pikkuraksashan, mustan botin, päässä pyörii? Miten kaukaa historiasta voi hakea oikeutusta?

Kylppäri pitää tyhjentää ja pakata pitää viimeistään huomenna. Ja pestä pyykit. Evakkomuutto on sunnuntaina. Entinen kollega onneksi kuljettaa palkkioksi kissanhoitokeikasta. Onneksi muuttolistaksi käy lähes mökkiretken lista, mutta entäs jos siinä asunnossa on jotain vikaa? Elukoita, likaa tai kamalat naapurit. Hirveä riski!

Ihan niin kuin elämäkin, kuka tätä kestää?

(Enkä edes halua aloittaa Hänen esikoisestaan. Surullinen tarina, jolle loppua ei näy. Ei se minun tarinani olekaan, liippaa vain vierestä.)

Mökkihöpertyjät

Uutiset ovat taas niin kamalia, että meinaa luontainen optimismini jäädä pessimismin jyräämäksi. Ahdistaa itänaapurin öyhötys, vallan- ja kunnianhimo, etenkin jos Ukraina sodan uhkan tai sotimisen takia ei pysty enää tätäkään vähää elättämään kansaansa, niin vaikuttaa se Eurooppaankin, inflaatio kiihtyy. Sitten tulevat pakolaiset, ja tietty kotimainen kansanosa pääsee taas vaatimaan rajojen sulkemista. - Itse asiassa mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän masennun jo nyt.

Yritän ajatella jotain muuta. Vaikka sitä, että meillä on väistöasunto lähes koko evakkoajalle, sain jatkettua viimeisen remppaviikon torstaille saakka alkuperäistä varaustamme säälliseen lisähintaan. Tänään kävivät remppafirman työnjohtajat tekemässä aloituskatselmuksen. Sain ehkä lirkuteltua heidät suostumaan pesukoneen irroitukseen, siirtoon ja takaisinasennukseen remontin päätyttyä. Katsotaan nyt sitten pitävätkö lupauksensa. Pojat kertoivat suojauksista ja totesivat kylpyhuoneen oven olevan pehmeän, voi olla, että sekin menee vaihtoon.

Sitten voisin ajatella Kuolema maalaa taulun-sarjan kuudetta kautta, jota ilmeisesti Ranskassa jo tehdään tai esitetään (yritin guugeltaa tietoja, mutta ranskan kielitaitoni on surkea, yritän johtaa sitä latinan ja englannin kautta). Tänään kun nimittäin katsoimme sarjan loppuun, niin jopa Hän myönsi tykästyneensä sarjaan. Minä olin myyty jo ensimmäisestä jaksosta alkaen, ei liikaa väkivaltaa, ripaus romantiikkaa ja hiven monimutkaisuutta juonessa.

Eilisen huippukohta oli, kun töiden jälkeen korjasin ikuvanhan Iikkean peltilaatikoston pyörät. Tai siis vaihdoin kaksi pyörää pikaliiman ja yhden ruuvin taktiikalla. Liiterikaupassa oli 8 kpl pyöräsettejä myytävänä, olivat vaan vähän isompia kuin alkuperäiset, eivät osuneet samoihin kiinnitysreikiin, pahkeiset. Niitä sitten jäi vielä kuusi odottamaan seuraavaa tarvetta. (Tällä tavoin se tavara kertyy hyllyihimme. Pitäisi aloittaa joku kuolinsiivous.) Mutta rehellisyyden nimissä pitää myöntää, että epäortodoksinenkin onnistuminen hiveli tyytyväisyyskeskustani. Vähällä sitä tulee onnelliseksi - ja onnellisuudella tarkoitan nimenomaan tyytyväisyyttä.

Tyytyväinen olisin elämäämme muutenkin, kunhan vaan isot pojat antaisivat meidän leikkiä rauhassa. Aina pitää olla päällepäsmäröimässä ja nakkelemassa hiekkaa silmille mokomien vatipäiden.

Lopputiristys

Parkkihallista hotellin parkkipaikalle siirtyminen sujui paremmin kuin ensimmäinen parkkeerauksemme Tampereella. Olimme tietenkin ruuhka-aikaan liikkeellä, vähän jälkeen kolmen hotellilla. Senhän arvasi, ettemme ensimmäisenä jonoon päässeet, suomalainen liikkuu ja käy kotimaan matkailuansaan, kun ei ulkomaille pääse. Siinä kun kuuntelin vastaanottovirkailijoiden ekstrapalvelulitaniaa, kävi mielessä, että lisäpalveluiden ja loyalty-korttien myyjänä minusta tulisi varsin huono, jos siihen asemaan joutuisin. Evvk.

Huone oli iso, viileä - ja kovin beige (mielentila, ei väri). Ilmastointi on viileyden kannalta hieno, mutta ääntä siinä koneellisessa saatanan lähettiläässä riitti jo alkuiltapäivästä niin, että ystävä tiesi jättää hyvästit yöunilleen. Saimme levätä hetken ennen kuin läksimme aivan randomina valittua ruokaravintolaa.

Hiljakseen liikuimme kohti koskenrantaa ja sillan yli. Ei se oravannahka tipahtanut vieläkään, vaikka kaksi neitsyttä käveli ali. Varjopuolella oli penkeillä tilaa, filosofiset keskustelumme jatkuivat. Älkää vaan kysykö, mikä oli aihe. Kun vilu iski kulkijaan, siirryimme teatteriravintolan terassille. Otin retken ensimmäisen alkoholipitoisen juoman, heti alkoi ystävä viisastelemaan takseista, millä minut hotellille roudaisi - kantaa ei aikonut. En ymmärrä moista epäluottamusta, kun vain himppasen horjuen olen pahimpienkin bakkanaalien jälkeen nukkupaikkaan itseni siirtänyt.

Suunnittelimme seuraavan päivän ohjelmaa, kommentoimme näkemäämme, nautimme elämästä. On suuri ilo päästä ystävän kanssa retkelle kahdestaan, ettei tarvitse jakaa huomiota mihinkään suuntaan. Terassilta oli helppo lähteä kävelemään kohti alajuoksua pienen mutkan kautta. Nälkäkin alkoi olla - taas, ullatus!

Olisin niin halunnut kehua ruokaravintolamme, mutta sellaista en parhaalla tahdollanikaan pysty tekemään muun kuin tarjoilun osalta. Tarjoiluhenkilökunta nimittäin yritti parhaansa ja oli ystävällistä. Ruoka vaan ei vastannut mielikuvaa. Surku. Toki siitä täyteen tuli ja eihän se pahaa ollut, mutta meillä molemmilla olivat nilkat turvoksissa vielä seuraavana päivänäkin, suolalla ruuan maun saa tunkkaiseksi ja verenpainepotilaan nilkat turvoksiin. Parasta menussa oli jälkiruokakimara (kolmen jälkkärin yhdistelmä oli oikeasti erinomainen idea!) ja hinta.

Hinautuminen kaupungin toiselle puolelle oli varsin raskas kokemus molemmille, ei tarvinnut ystävän kantaa. Pitänee kiitellä itseään, ettemme kuitenkaan baareihin ängenneet - etenkin kun tällä viikolla on lukenut, missä kaikkialla olisi voinut altistua. Iltapesun jälkeen minä simahdin, ystäväraasu sai huonommat unet.

Aamupala on runsas, meillä se kesti runsaan tunnin. (Piti muuten sisäänkirjoittautuessa valita, koska aikoo sen syödä - en suosittele valitsemaan klo 9ää.) Hotellin aamupalan aamiaspannukakut olivat hivenen meh, mutta niin teollisia kuin olivatkin, suosittelen punajuuripyöryköitä. Kahvi oli aluksi ookoo, mutta kun porukan määrä lisääntyi, automaatti ei pysynyt mukana ja kahvi laimeni.

Välikuoleman jälkeen olimme toiseksi viimeiseksi kohteeksi valinneet Lenin-museon. Kummasti taas perspektiivi laajeni. Suomettuminen sai lisäsävyjä, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että ilman sitä Suomesta olisi saattanut tulla Unkari tai Viro. Bad idea. Pää täynnä kommunismia kävelimme vielä kauppahalliin, joka Tampereella on runsas ja ihana. Voisin muuttaa sinne asumaan.

Minun piti lähteä vasta kolmen junalla. Olisin voinut vaihtaa lippuni klo 14 lähtevään junaan, mutta kun en siihen jaksanut ryhtyä, niin pääsin seuraamaan Seinäjoella junan alle jääneen henkilön aiheuttamaa jännitysnäytelmää "Kuinka pääsen kotiin?" Ihan paska shou, mutta loppu hyvin, olin kotona vain tuntia myöhemmin kuin piti.

Kumma, kun yhden tietyn puolueen puheet kuulostavat ihan tältä, mutta muuten kyseinen puolue kuulostaa ihan 30-luvun Saksalta. Enpä nyt sitten muuta sanokaan aiheesta.

Minusta on hienoa, että Tampere tunnustaa juurensa. Suomen historia on monimutkainen, ihan niin kuin monella muullakin maalla. Kaikesta kannattaa ottaa opikseen, eikä kaataa lasta pesuveden mukana. Tässähän me nyt olemme. Luvassa voi olla mitä vain, pahempaa tai parempaa - toivotaan parasta.

Yhteiseloa

Aina välillä havahdun kesken kaiken pakahduttavaan rakkaudenpuuskaan. Tajuan meidän olevan joukkue, toimimme yhdessä samaan suuntaan.  Eilen se oli kodinhoito, sillä välin kun kävin kaupassa Hän siivosi ja tiskasi. Jostakusta voi vaikuttaa pieneltä ja triviaalilta itsestäänselvyydeltä, mutta olen aina todennut kodinhoidollisten asioiden yhdessä tekemisen vaikuttavan minuun kuin kissanminttu kissaan. Etenkin kun edellisissä parisuhteissa ei sellaista ole tarjolla ollut.

Tai kun minä tuijottelen Rosebudin Hergen syntymäpäivätarjousta kaikista Tintti-sarjakuvista ja kun ilmaisen kiinnostukseni niiden hankkimiseen, Hän ei käytä järjen ääntä, vaan kannustaa. Niinpä tilasin meille "palkinnon" raskaasta työrupeamasta, kalliiksihan se toki kävi. Puolustelin itseäni, että korona-aika on vähentänyt kulutusjuhlaamme. Ja olihan kirjoja kuitenkin 24, tahdoin koko sarjan. Eikä sillä rahalla olisi saanut kuin 9 uutta kirjaa tai 7 keskihintaista keikkalippua. Sarjakuvat vievät vähemmän tilaa ja säilyvät pidempään. Eikä meillä ole elätettäviä kääpiöitä. Niin ja olen sarjakuvafriikki/-hullu. Sen meinasin unohtaa.

Lapsuusajan haaveena ovat myös kaikki Lucky Luket ja Asterixit. Naapurilla ne olivat, yhtenä kesänä minut, ujo hiljainen 9-vee, oli värvätty kastelemaan lomareissun ajaksi kukkasia. Kukat varmaan kuvittelivat olevansa loman loppupuolella riisi-kasveja, koska tein tikusta asiaa, että pääsisin sinne lukemaan sarjakuvia. (Pahoitteluni menneisyyteen naapuriin, toivottavasti kasvit selvisivät koettelemuksesta.)

Meidän joukkuetta yhdistää kirjallisuus monen muun asian lisäksi. Mieluummin mietin yhdistäviä asioita kuin hankaavia. Tänään on taas ilta täynnä urheilua, mutta huomiselle olen tilannut ennäkkoäänestyskävelyretken naapurilähiöön.

Rinnakkaisilla raiteilla kohti vaihtoehtoisia todellisuuksia

Voi olla, että joudun pysymään LinkedInistä poissa. Ainakaan sinne ei kannata mennä huppelissa, ettei erehdy lausumaan sen toisen todellisuuden sanoja.

Tätä mietin, kun satuin lukemaan erään ison yrityksen tsemppisanoja toisen yrityksen toimitusjohtajalle, kun hän selvensi tehtaanlopetuksen syitä. Kommentit minut pöyristymään saivat - oksetti, pyörrytti ja etoi. Missä maailmassa elävät ne hyväpalkkaiset henkilöt, joiden todennäköinen eläköitymisikä on kuudenkympin korvilla? Sen jälkeen he saattavat vastaanottaa hyväpalkkaisia hallituspaikkoja, mutta sitä ennen muuttavat suomalaista verotusta karkuun Portugaliin tai muuhun edukkaan verotuksen maahan. Lapsille ja lapsenlapsille voidaan kustantaa kallis koulutus ja eksklusiivinen terveydenhoito missä tahansa - ei siihen enää suomalaista yhteiskuntaa tarvita. Eikä ammattiyhdistyksen edustaja paljon parempi ole, puhuu keskieurooppalaisen maan keskipalkasta ja vertaa sitä suomalaiseen oman alansa keskipalkkaan. Joo. Väärin. Voisi vattu edes verrata perunoita perunoihin.

Varmasti Suomi ja koko maailma ovat olleet kusessa aikaisemminkin, minäkin muistan pari kertaa. Protektionismiahan se herättää, itsekin pelkään vain oman paikkani ja palkkani puolesta (luulisi siihen jo parin kolmen viimeisen vuoden aikana tottuneen), mutta uskokaa tai älkää, minulla on sellainen muistikuva, että joskus tällaisissa tilanteissa on puhalleltu kaikki samaan nuotioon ja haettu kaikki risuja tahoiltamme. Mutta ei tällä kertaa, nyt haetaan syyllistä ja kustaan nuotioon, etteivät vaan "ne toiset" voittaisi. Voittaisi mitä?!

Ja minun pitäisi mennä levänneenä töihin maanantaina. Menenkin! Menen kiusallani. Teen työni hyvin ja huolella, marisen ja valitan, jos tarve on, potkutkin vastaanotan kunnialla. Mut jumalaare, jos lotossa voitan, ryhdyn tekemään vapaaehtoistyötä ja säätiöin omaisuuteni vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolustamiseen.

Meluisan kylän lapset

Lapsuusaikainen ensimmäinen oma paras ystäväni liitti minut naamakirjan ryhmään. Se onkin tällä viikolla tuottanut paljon iloa ja jopa unia. Kutsutaan ryhmää vaikka nimellä Pienen kylän betonilähiön 70-80-luvun lapset.

Ensimmäinen talo valmistui keväällä 1971 paikallisen suurmaanomistajan metsään, kauas kaikista palveluista. Sinne sullottiin arvoon arvaamattomaan nousseen lannoitetehtaan uusien työntekijöiden perheet. Ja meitä lapsia riitti, taloja nousi kuin sieniä sateella.

Olihan se yhteisö, kun näin jälkikäteen pohtii. Kaikkien asiat olivat yhteisiä. Vekseleitä kirjoiteltiin ristiinrastiin. Alkoholi oli varsin yleinen vapaa-ajan harrastus. Kellarin käytäviä pitkin juostiin keskellä yötä peitot kainalossa naapuriin karkuun alkoholiraivoisaa vanhempaa. Olisi pitänyt jäädä sille tielle, olen miettinyt monta kertaa, mutta avioero oli iso häpeä vielä 70-luvullakin.

Tarinoita olisi paljon - ja varmasti jokaisella perheellä omansa. Naamakirjan ryhmän muistot ja valokuvat ovat avanneet minun lapsuusmuistoni. Tavallaan lapsuus oli kuitenkin hyvä, siihen aikaan oli vielä yhteisöllisyyttä. Hyväksi sen tekee sekin, että siitä selvisi hengissä. Ryhmässä monet kertovat sisarustensa ennenaikaisesta kuolemasta. Kohtalo nimensä mukaisesti niittää kylvöksiään.

Toisaalta kun katselee ryhmän jäsenten ammatteja ja asuinpaikkoja, huomaa, että Suomessa sosioekonominen asema voi muuttua, kiitos suomalaisen yhteiskunnan, peruskoulun ja terveydenhuollon. Meillä on paljon puolustettavaa tässä maassa. Ehkä näinä aikoina muutkin kuin vasemmisto sen huomaavat. Ei juuriaan kannata unohtaa, vaan muistaa niiden opetukset.

Pirulainen, pitääkö tässä oikeasti harkita politiikkan änkeytymistä? Vai ryhtyä runoilijaksi? Vai ihan vaan jatkaa päivätöissä ja jupeltaa blogissaan?

Ei nukuta - kas, sunnuntai-ilta

Mistä tietää, että arki koittaa? Siitä, ettei nukutakaan illalla. Sitten vedän maanantai-illan silmät ristissä ja odotan säällistä nukkumaanmenoaikaa. Mutta eipä hätää, nykyään en enää menetä hermojani unirytmin vaihtelun takia. Annan armoa itselleni.

Armosta puhuimme Hänen kanssaan, kun aamulla katselimme Maarit Tastulan haastattelua Tommi Kinnusen kanssa. Olipa harvinaisen selkeätä, ihmistä rakastavaa ja konstailematonta puhetta. En koskaan ole pitänyt suurista saarnaajista, vaan pienieleisistä filantroopeista. Haastateltava toivoi ihmisten antavan itselleen armoa, virheisiin ei kuole ja täydellistä ei tarvitse tulla.

Ehkäpä joskus luen jonkun Tommi Kinnusen kirjan. Tosin näinä päivinä en ole kiinnostunut mistään vakavasta, mitä hömpempää (onkohan tuo edes oikea sana?), sitä parempi. Maailma on kamala paikka koronan, rasismin ja vainon keskellä. Pakko päästä välillä hetkeksi eroon siitä, tällä hetkellä siinä minua auttaa Eoin Colferin Artemis Fowl, lapsi kun olen joissain asioissa. Keijuja, maahisia, peikkoja, juonittelua, pahiksia ja hyviksiä - ja aina hyvä voittaa.

Hänenkin kanssaan armoa ja hyvyyttä pohdiskelimme, kun Hän oli joutunut vastaamaan asiattomaan palautteeseen. Ex-appi oli vaimonsa hautajaisten jälkeen avautunut. Lohdutin, että suru voi saada moniaita purkautumismuotoja. Vanheneva mies suree menetettyjä asioita.

Sitten joskus

...kun tämä on ohi,

- halaan ystäviäni (ehkä työkavereitakin)
- olen kiitollinen, että voin mennä avotoimistoon, mutta veikkaan, että teen tarvittaessa etätöitä
- nautin kollegoiden seurasta ja työpaikkalounaista
- matkustan Pohjoisempaan Suomeen tapaamaan veljiäni ehkä useammin kuin tähän saakka (jos on varaa)
- en varmaan enää juo niin paljon (olen vähentänyt, vaikka juuri nyt minulla onkin jallukahvi käden ulottuvilla)
- vähennän juhlatupakointia entisestään
- nautin keikoista ja olen kiitollinen muusikoiden olemassaolosta
- jatkan museovisiittejä
- menen pitkästä aikaa kirjastoon
- ostan irtokarkkeja (ei vaan saa karkkipusseissa samanlaisia komboja)
- vihaan oman edun tavoittelijoita, kieroilijoita ja ahneita ihmisiä vielä voimakkaammin - ehkä lähden politiikkaan
- arvostan julkista liikennettä vielä enemmän
- arvostan, että Hän saa työrauhan ja pääsee tekemään musiikkia kollegoidensa kanssa.

En muutu fariseukseksi enkä viskaa ensimmäistä kiveä. En ota elämää itsestäänselvyytenä. On tyhmää sanoa elävänsä vain kerran, niin pitkään kun herää aamulla uuteen päivään. Eläessään ihminen voi vielä muuttaa suuntaa. Kuolema koittaa vain kerran.

Viisi hopeavitjaa ja neljä tulikruununua taimien päiväkodissa.

Maissi ei suostunut tänä vuonna pelaamaan rairuohoa. Harvinaisen harvalukuiset korret.

Tämä ja kaikki muuta, jos vaan selviämme tästä hengissä. (Minulla on elämää ikävä.)

Kotitoimiston tonttuleikki - piiri pieni pyörii

Olen toista viikkoani kotitoimistolla, tänä aikana olen poistunut kotoa kahdesti kauppaan. Työs sujuu erinomaisen hyvin, yhteydetkään eivät ole enää pätkineet, varmaan IT-osasto sai hankittua lisää VPN-lisenssejä. Hän on aika lahjakkaasti pitäytynyt kommentoinnista, pari kertaa olen joutunut pyytämään, että jutellaan työajan jälkeen. Mutta mehän olemmekin varsin tiivis pariskunta vapaa-ajallamme, jostain syystä emme ole ryhtyneet kovasti ärsyttämään toisiamme, mitä nyt minä välillä hermostun puheen määrään. Osaan silloin sanoa, että vaikene, ihminen. Jos en osaisi, saattaisi meille muodostua ongelma. Tiedän meidän olevan myös taloudellisesti onnekkaita. Ainakin toistaiseksi saan pitää työni, vaikka meilläkin aloitettiin yt-neuvottelut. Hän taas yrittää jatkaa omaansa mahdollisuuksiensa mukaan, se on välillä tilan vähyyden takia vaikeata. Mutta näillä mennään ja sovitellaan.

Jokaisen aivastuksen, korvavihlaisun tai yskäisyn jälkeen mietin, että no nytkö. Tiedän, ettei tilanteelle mitään voi, ei jokainen sairastu, eivätkä edes kaikki sairastuneet kuole, mutta silti atavistinen piirteeni muistuttelee olemassaolostaan. Elämänhalu, se ihmeellisen sitkeä hönkä, joka meitä piiskaa eteenpäin, nostaa päätään, voimistuu, kun ajat käyvät epätoivoisemmiksi. Välillä minut valtaa EVVK-ilmiö, miksi jatkaa, ei tämä pääty hyvin – se taas johtuu siitä, kun ei voi suunnitella tulevaisuutta, ei tiedä koska tilanne on ohi. Ilman tulevaisuutta on vaikeata nähdä toivoa. Kärsivallisyys ei koskaan ole ollut parhaita puoliani.

Tulevaisuus siis on hämärän peitossa. Elämme vähintäänkin mielenkiintoisia aikoja. Millaisena maailma tästä nousee, nouseeko se, ketkä meistä nousevat? Toivoisin jotenkin tämän herättävän myötätuntoa, jakamisen halua ja antamisen tahtoa, mutta nyt jo on ollut merkkejä itsekkyydestä, oman navan suojelemisesta, kansallistunnon puuskauksia, protektionismia. Haaveilen maailmasta, joka olisi tahdiltaan rauhallisempi, antaisi yksilölle tilaa kukoistaa. Jospa nyt ihminen oppisi, että ei matkustelu, globalisaatio ja toimitusketjujen ulkomaille levittäminen aina ole hyvästä. Että joskus olisi ihan parempikin olla terveellä tavalla nurkkakuntainen kuitenkaa sulkematta muuta maailmaa ulkopuolelle.

Kiitollinen olen monesta asiasta. Etenkin Hänestä, meillä asuvasta. Siitä muistuttelen itseäni säännöllisesti.

Urani poliittisena eläimenä

Meillä puhutaan politiikkaa ja vatuloidaan yhteiskunnan tilaa. Itse kyllästyin kesän jälkeen pelkkään puheeseen ja liityin puolueeseen. Jo lapsena minut on ujutettu punahuivipuolueeseen ja tälläkin hetkellä se vastaa parhaiten henkiseen tahtotilaani.

Kauhukseni huomasin liittymislomaketta täyttäessäni, että Helsingissä on 21 puoluejaostoa, joista valita. Nappasin niistä hätäpäissäni yhden, fyysisesti lähimmän, mutta kun nyt kolmisen kuukautta olen seurannut heidän hinkuaan yhdistyä toisen suuren jaoksen kanssa, olen alkanut epäröidä valintaani. Eilen minulle selvisi, että on vielä toinen fyysisesti lähempänä oleva, kotinaapurustossani vaikuttava jaosto, niin siihenhän minun pitää liittyä! Säätämishommiksi menee, niin kuin usein minulla.

Mutta takaisin asiaan. Ilmoittauduin puolueen valtakunnallisen naisverkoston kokoukseen, kun seminaarin aihe vakutti mielenkiintoiselta, naisten asema ja äärioikeistolaisuuden nousu Euroopassa. Sitä paitsi ajattelin tilaisuuden olevan oiva tapa tutustua samanhenkisiin ihmisiin ympäri Suomen.

Aurinko suvaitsi näyttäytyä ensimmäisen kerran viikkoihin, kun lauantaiaamu koitti. Minua suoraan sanottuna jänskätti, ensimmäinen liukas keli ja uudet ihmiset. Että mihin sitä taas oli tullut ilmoittauduttua. Mutta niinpä vaas sujahdin mukaan kuin kala veteen. Auttoi kummasti, kun tiesi, että ihmiset ympärillä ajattelevat samalla tavalla. Aika monta tvstä tuttuahan siellä oli, ihmisiä ja aiheita, mutta paljon opin uuttakin.

Päivä oli pitkä, aiheet mielenkiintoisia, mutta raskaita. Keskustelut tauoilla olivat parasta, oli kuin olisi henkiseen kotiinsa tullut. Vaikka en ole koskaan ollut luottamustoimissa enkä politiikassa, niin taitaa olla niin, että tiukempi sitoutuminen tämän tien päässä häämöttää. Toskin minusta ehdokasta koskaan tulee, mutta matkasaarnaaja saattaa paljastua. Sitähän minä olen tosin ollut tähänkin saakka - nyt vaan voin muodostaa perustellumpia argumentteja. (Mut ei minusta mikään eipäs-juupas-nainen tule. Kaikki kukkaset saavat kukkia, kunhan eivät muita tukahduta.) Minut vielä löytää torin laidalta jakamassa maggaraa ja flyereita.

Jotenkin ihanaa löytää uusi puoli elämässä. Ideologia - mikä ihana sana. (Feminaarin keskustelussa yksi puhujista totesi, että politiikassa on pakko olla optimisti. Muuten kyynistyy. Samansuuntaista juttua olen ollut havaitsevinani itsessäni, onnellisen elämäni taustalla on perusteeton optimismi ja alkava dementia. Eiku...)

Suunnitelmia saa tehdä

...mutta niitä tehdessä pitää muistaa hra Murphy. Hän välillä astuu mukaan yhtälöön ja yllättää meidät kaikki. Tällä viikolla eivät askelmerkit ole lankkua nähneetkään, saati että olisivat osuneet sille.

Keskiviikkona minun piti osallistuman elämäni ensimmäiseen puoluekokoukseen, paikallisosaston syyskokoukseen. Koska kollega on lomalla, pääsin kotiin vasta puoli tuntia kokouksen alkamisajankohdan jälkeen. En jaksanut vaivautua.

Torstaina minun oli tarkoitus lähteä kolmen maissa töistä, että olisin päässyt tutustumaan erään hotellin uusittuun ilmeeseen. Puoli kuuden aikaan kotibussissa pyörittelin silmiäni kuin vauhko hirvi ja mietin, että jokin alkoholiannos olisi saattanut rauhoittaa. Ilmaiseksi niitä ei ollut tarjolla enää siihen aikaan.

Tänään aioin ottaa pienen tyttönimellisen ystävärakkaan kanssa, niin eikös hän sairastele kroonisesti, kunnes puukotettavaksi pääsee. Tiedän toki, että näemme, mutta tänään ei ollut se päivä. Tänään on Murphyn päivä.

Oli tässä päivässä jotain hyvääkin, treffit työterveyslääkärin kanssa. Kun edellisen kerran lääkäri on tutkinut ja oikeasti kuunnellut minua vuonna 2011, niin asiaa on riittänyt. Toistaiseksi on päivitetty verenpainelääkitys, närästyslääkitys ja polvilääkitys. Viimeisenä listalle pääsivät keuhkot. Ensimmäinen lääkäri, joka otti rasitusastma asian tosissaan.

Hän puolestaan kipuilee jälkikasvunsa kanssa, mutta en voi täällä asiaa enempää raottaa kuin  toteamalla, että kyllä toisten kääpiöt voivat minunkin elämäni sotkea varsin tehokkaasti, vaikka en olisi edes samassa tilassa. Päädyin jopa nukkumaan yön yksin kotona, kun Hän paapoi poikaansa. Yritti auttaa kiittämätöntä. Sielläkin se Murphyn s**tana pyörii.

Muutenhan minä eläisin elämäni parasta aikaa, varmaan elänkin, mitä nyt työ, vapaa-aika ja raha-asiat ovat haastavia. Mutta ihminen on joustava onnellisena.

Hyvästi renesanssi

Nyt ei tule edes söpöjä kuvia keventämään aihetta.

Politiikka muuttuu aina vaan itsekkäämmäksi, popularisoituu kansallismielisemmäksi kuin vuosisatoihin. Johtajikseen kansat valitsevat ne ilkeimmät puusilmät, jotka ajavat vain nimby-ajattelua ja ahneutta. Jakaisivat sitten samalla köyhille maille sekä omille köyhilleen itsemurhapillereitä, kun eivät kerran muuta tahdo tehdä ilmaston, terveydenhoidon, perhesuunnittelun, asuntorakentamisen tai luonnon eteen. Enkä edes vielä puhunut mitään yksinäisyydestä, mielenterveydestä ja solidaarisuudesta.

Renesanssi-ihmisen aika on ohi, päädymme jälleen synkälle keskiajalle. En sano, että itsekään mikään esimerkkitapaus olisin, en jaa toista ihokastani, en tee vapaaehtoistyötä, en anna kymmenyksiä hyväntekeväisyyteen – ellei veroja sellaiseksi lasketa. Työkin on maallisen voittoa tavoittelevan yrityksen palkkalistoilla notkumista, tosin sen jo melkein voi lukea hukkuvan auttamiseksi, kun katselee kassakriisin epätoivoista rimpuilua.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epätoivoisemmaksi tunnun erityisherkkänä ihmisenä käyvän. Angstia pukkaa kuin parhaallakin teini-ikäisellä. Ymmärrän, että Eurooppaan tulevien pakolaisten vastaanottaminen ei voi olla vain Italian kontolla, mutta miten voi mikään maa jättää ihmiset hukkumaan? Eivät ne kaikki niitä nuoria vihaisia miehiä ole vaan perheitä/ äitejä pienten kääpiöiden kanssa. Pitäisikö muidenkin maiden heitä vastaanottaa ja kotouttaa? Vai onko niin, että ennen uutta renesanssia maailma joutuu kokemaan toisen mustan surman: Lainaus wikipediasta:

Mustan surman teorian mukaan arvioidaan, että Euroopan väestöstä kuoli 1300-luvulla noin 70 miljoonasta noin 20 miljoonaa. Rutto ei valinnut kohteensa säätyä, ikää tai varallisuutta, eikä kristinuskon mukaan siltä voinut suojautua maksamalla aneita, tunnustamalla syntejään tai muullakaan tavalla. Tämän teorian mukaan juuri musta surma aiheutti kristillisen maailmankuvan säröilemisen, mikä johti taas siihen, että tämänpuoleista elämää ajateltiin enemmän kuin kuoleman jälkeistä. Tämä seikka yhdessä Gutenbergin kirjapainon (1450-luvulla) ja kreikkalais-roomalaisten humanististen filosofioiden laaja leviäminen loivat sen älyllisen ilmaston, joka edisti humanismin ilmestymistä sekä kiinnostusta ihmistä itseään kohtaan.

Nythän meille pukkaa lupaavasti kaikenlaista uusvanhaa kivaa – ikiroudasta ilmestyvät ikivanhat basiliskot, hiivasieni kestää lämpöä, sairaalabakteerit tappavat taloissa ja puutarhoissa. Eiköhän joku noista luonnon omista keinoista vähennä populaatiota reilusti niin, että jäljellejäävien on pakko ryhtyä yhteistyöhön, sikäli kun toisen elävän ihmisen jostain löytävät. Mutta onko se pakko aina käydä näin? Suurimmalla osalla suurmaiden johtajista on kääpiöitä – rahaako ne onnettomat syövät, kun muu maailma kuolee ympäriltä. Eikä niistä onnettomista jälkeläisistä ole edes ruudinkeksijöiksi, kun isipappa on ostanut paikan yliopistosta ja sen jälkeen on vaan rellestetty tositeeveeohjelmissa.

Mutta näillä mennään. Onneksi olen jo aika vanha ja olen saanut elää – suhteellisen säällisesti, sanoisin jopa. En ole mammonaa kerännyt, en kovin tavaraakaan. Hätätilassa olen majoittanut meidän sohvalle ihmisiä, vaikkei pilttuu välttämättä siihen sovelias olekaan. Mutta paino onkin sanalla hätä ja tarve. Jos joku tahtoo tutustua aivan erinomaiseen dokumenttiin siitä, missä kaikessa olisi parantamisen varaa, niin suosittelen Four Horsemen dokumenttia. Se tuli joskus Yleltäkin, mutta onneksi nykyään on juutuubbi.

Kun meinasin kirjoittaa faabelin

Olipa kerran majavankolo, jossa asusteli kuningasmajava alaisineen. Kuningasmajavalla oli assistenttimajava, jonka tarkoitus oli auttaa kunkkua käytännön hommissa, tilata tuoreet puut ja kokoontumiskolot naapurimajavan kolossista....

Sitten minä kyllästyin. Jatketaanpas reaalimaailmassa.

Suolatehtaalla on töissä ainakin yksi sellainen henkilö, joka pyrkii "delegoimaan" ongelmatilateet muille. Huomasin sen jälleen kerran, kun minulle humpsahti laskujentarkatuskiertoon lasku, jolla ei ollut mitään tekemistä kanssani. Hänen kanssaan kyllä paljonkin, mutta koska hän johtavana majava-assistenttina ei voi alentua pakertamaan maallisten asioiden kanssa, niin jonkun pitäisi tehdä ne hänelle valmiiksi. Olen usein kieltäytynyt, koska minulla on ollut hyvä ja puolustava esimies sekä töitä enemmän kuin laki sallii.

Nyt se onneton kokeilee taas, kun pomoni vaihtoi firmaa, eikä uusi ole vielä saapunut.  Kieltäydyin jälleen. Itse asiassa päätin, että jos siitä kynnyskysymys tulee, niin en samassa majavapadossa daamin kanssa polski. On niitä oksia muuallakin katkottavaksi.

Mutta se siitä tuhinasta. Ruumiinrakenteelleni sopisi varsin hyvin neljä töitä, kolme vapaata -rytmi. Veikkaan, että sopisi monille muillekin. Siitä vaan vuorojärjestelmää kehittämään. Viikonloput ovat aika vanhanaikainen keksintö maailmassa, joka ei koskaan nuku. Tuottavuuskin siinä samalla saattaisi kohentua, olisi useammille töitä, tulonjakokin voisi levittyä laajemmalle. Ja kaikilla olisi aikaa tehdä muutakin kuin vain töitä, vaikka lukea tai hoitaa puutarhaa tai ihmissuhteitaan.

Onneksi ilma pian lämpenee. Parvekkeella ei kasva vielä mitään. Jukkapalmussa ei näy uusia alkuja, pian ryhdyn uhkailemaan sitä kompostilla. Tänään en kuitenkaan matkaa puutarhakauppaan, vaan haen toisen antikvariaatti-tilaukseni. Sieltä saapuu Timothy Findleyn Suuri Tulva. Toinen, Robert Holdstockin Alkumetsä, saapui jo viikolla. Jotkut kirjat vain huutavat minulle vuosikymmenien takaa ja aiheuttavat pakkomielteitä. Sitä paitsi Hän ei ole niitä lukenut. Meillä puhutaan kirjallisuudesta ja luetaan myös.

Huomenna olemme olleet naimisissa kaksi kuukautta. Turvallisuushakuisille romantikoille ne ovat olleet ihanat kaksi kuukautta. Elämä on ihmeen hyvä meille, olen sitä jaksanut ihmetellä viime aikoina.

Sukkahousurajoittunut tunnustaa

En muuten koskaan aikaisemmin tajunnut, että olen vahingossa, pyytämättä ja yllätyksenä pelastanut maailmaa vuosikymmeniä. Lopetin kertakäyttösukkahousujen käyttämisen joskus 80-luvun loppupuolella. Ensin käytin vain legginsejä, sitten en enää tarvinnut mitään minun ja varmarihousujen väliin. Nykyään tilanteen viimeistelee keski-ikä, minulla on viimeksi ollut kylmä joskus kymmenen vuotta sitten.

Muissa elämäntavoissa on vielä toivomisen varaa, vaikka kasviksiakin tulee vedettyä enemmän kuin vuosiin. Ei riittävästi, sen lisäksi elämän paras sekä helpoin proteiini vielä on löytämättä. Onneksi meillä ei ole autoa, joukkoliikenne pelaa, emmekä lomalla lennä minnekään. (Muistuttakaa, että kerron teille Bloxcarista.) Jätteiden kierrätys on Tsadissa onneksi heppoa. Vaikka olenkin vapaaehtoisesti lapseton, ajattelen pallomme tulevaisuutta.

Olisi ollut parempi maapallon kannalta, jos ihminen ei olisi kova lisääntymään. Jossain joku heitti ajatuksen, että ihmiselle maksettaisiin lapsettomana pysymisestä. Ei minulla tosin ole mitään sitä vastaan, että verovaroillani muiden kääpiöt saavat terveydenhoidon ja koulutuksen. Kun vaan ne kääpiöt sitten ymmärtävät aikanaan tarjota verovaroja vanhustenhoitoon.

Tänään on kuitenkin lihapäivä. Meillä asuvan, Hänet, pelastanut ystävä saapuu lähes jokaviikkoiseen tapaansa syömään illalla. Ajattelin käristystä, kasvismuushia ja lettuja. Ja minulle viiniä.

Terveisin herkkup*rseiden kuningatar