perjantai 28. helmikuuta 2020

Hienoa Kalevalan päivää!

Töissä myllerretään. Onneksi pääsin sopivasti alta pois, onneksi esihenkilö kertoi myllerryksestä työpäivän päätteeksi. Ei tarvitse lehdistä lukea asiasta. Asiat etenevät, toivotaan, että saamme firman nenän pinnan päälle. Onhan nykyinen työpaikkani ehkä jännittävin kokemus tähänastisessa työelämässäni.

Mutta nyt on talviloma. Eilen sain tehtyä kesälomaa varten Blox Carista autovarauksen kesälomaa varten. Helpottaa, etenkin kun saimme saman auton kuin viime kesänä. Kiva omistaja, siisti auto, tilava ja helppo ajettava. Helpottaa, kun kaikki on niin kunnossa kun voi olla. Toki jos palkanmaksu loppuu, loman toteuttaminen voi olla vaikeata.

Iltapäivällä hyppäämme junaan. Ensimmäisen yön vietämme veljien huomassa. Toisen yön nukumme hotellilakanoissa. Sunnuntaina saavumme takaisin kotiin. Katsotaan sitten, mitä teemme lomaviikolla. Siivoamme ainakin ja minä paikkaan pöksyjä. Koti on yksi lempilomapaikkojani.

Hyvää suomalaisen kulttuurin päivää! Juuri nyt ei huoleta. Ei mikään!

maanantai 24. helmikuuta 2020

Vielä kolme herätystä

Viikonloppu hujahti hauskoissa merkeissä. Lauantaina saimme kaatosateen keskeltä ystävä-rakkaan kylään. Aika oli turhan lyhyt, kun piti sulloa kaikki kivat jutut reiluun vuorokauteen.

Blinitaikinan olin aloittanut jo perjantaina. Samoin oli tehty kastikepohja. Lauantaina kävimme ruokajuomat, jälkiruuan ja vihannekset. Hän ja ystävä kommentoivat urheilua, minä paistelin tyytyväisyyttä hyristen blinit, tein muusin, pannukasvikset ja laskin ystävän limousine-lihan kimppuun. Erinomaisia pihvejä siitä syntyikin!

Sitten me syötiin. Puuh. Se jälkiruokajäätelö jäi syömättä, kun oli taas taivaassa tarjolla kaikkea. Ja meikatakin piti ennen kuin läksimme sadetuulen piiskattavaksi baariin, missä toinen ystävättäremme jo odotti. Yhdet nappasimme ennen kuin suuntasimme Ääniwalliin.

Pitää todeta, että örinämusiikki ei koskaan ole ollut lempilajini. Tulee mieleen, että solisteille pitäisi tarjota Zyxiä. Mutta kyllähän tuolla yhden illan vietti, visuaalisesti kiva ilta, ystävyyden kannalta tärkeä. Sen päälle vielä matkasimme Kurviin, missä meni neljään saakka, ennen kuin yöbussi kuljetti meidät kotiin. Palat suolaista piirakkaa kitusiin ja putosin niin syvään uneen, että heräsin vasta puoli yhden aikaan sunnuntaina.

Eilinen meni torkkuessa. Ja yölläkin nukuin, outo tunne, nytkin väsyttää. Olen loman tarpeessa, vielä kolme heräämistä. (Arvatkaas, kuka on taas töissä yksin.)

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Pastaperjantai, laiskalauantai, sadesunnuntai

Perjantaiaamuna sen taas huomasi. Valoa on jo 9 tuntia, mikä ihana tunne, ikuinen marraskuu väistyy. Ainakin alitajuntani mielestä on kevät. Mutta kuka kertoisi alitajunnalle, että ei tarvitse herätä 04:20? Eivät edes linnut herää vielä silloin. En millään viitsisi natustaa uniavusteita, mutta kai se on pakko joku kuuri vetää, että pääsee aamuyön "taistele ja pakene"-moodista eroon.


Karkasin ajoissa töistä, kolmelta. Pakko oli käydä apteekissa, migreenilääkereseptin uusiminen onnistui onneksi näppärästi chattaamalla. Sylettää, kun estrogeenilääkkeistä ei saa kela-korvausta, jos olisi miehillä viihdevuodet, niin eiköhän tilanne olisi toinen. Nainen joutuu maksamaan ensin räteistä, sitten lääkkeistä. Ja lopuksi sitten kuolee. Juu.

Hänen poikansa ilmoittautui - nälkä ajaa Jätin liikkeelle. Huvitti, kun kaveri söi ensin meidän arkiruokamme loput (kasvismuusia ja paneroituja kalafileitä) ja kun sain cannellonit valmiiksi, sitäkin upposi pari annosta. Cannelloni-reseptissä onnistuin ilman lihaa, tosin vegaaniversiota siitä ei tullut, sen verran paljon käytin ruokaan juustoa. Niin ja muutaman anjovisfileen.

Launtai oli hieno kotipäivä. Suurimmat tapahtumat olivat aamusauna, tonnikalapiirakka, Yksisarvisen salaisuus (Tintti-tietokoneanimaatio) ja päiväunet. Päiväunet tosin sitten taas veivät iltauneni, tänä aamunakin heräily alkoi jo viiden jälkeen. Torkuin kuitenkin seitsemään.

Olisi ollut hienoa päästä ulkoilemaan, mutta Denniksen alkupuuskaukset eivät juuri ulos houkuta. Harmi, kun kerrankin aikaa olisi. Mutta enköhän minä tekemistä keksi. Esimerkiksi sämpylöiden leipomista. Minun harrastukseni ovat helppoja, jos vain uuni ja hellalevyt toimivat. Sen lisäksi lopputulos ilahduttaa monia.

Papu-parsakaali-cannellonit (Jamie Oliverin ohjetta mukaellen)

Cannelloni-täyte

300 g parsakaalia (keitä 5-6 minuuttia suolavedessä)
Öljyloraus
Puolikas chili silppuna
Puolikas valkosipuli raasteena
3 anjovisfilettä
Timjamia
Mustapapu-paketti valutettuna
Kidney-papu-paketti valutettuna
100 g feta-juustoa
Loraus parsakaalin keitinvettä

Tomaattikastike

Öljyä, mustapippuria, currya
Puolikas sipuli ja valkosipuli
1,5 dl punaviiniä
Paseerattua tomaattia(chili)
Pari tomaattia silputtuna
Oreganoa
Creme fraiche kermaa
1,5 dl emmentalraastetta
1 dl grana padano-raastetta

Mozzarella-pallo viipaleina

Keitä pilkottua parsakaalia 5-6 minuuttia vähässä suolavedessä kannen alla. Laita paistinpannulle loraus öljyä, siihen raastettu valkosipuli, pilkottu chili, freesaa hetki, ennen kuin lisäät parsakaalin, timjamin, anjovisfileet ja lorauksen parsakaalin keitinvettä. Sekoita pari kertaa, keittele matalalla lämmöllä kannen alla 15 minuuttia.

Muussaa yhteen parsakaali, pavut sekä feta. Täytä muusilla cannellonit, tulee n. 18 kpl. Jos täytettä jää yli, lisää se tomaattikastikkeeseen.

Tomaattikastiketta varten lorauta pannulle öljyä, siihen murskattua mustapippuria ja teelusikallinen currya, freesaa, lisää sipuli, valkosipuli ja niiden päälle suolaa. Kääntele pannulla, katso, etteivät pala. Kaada viini pannulle, lisää sokeria. Anna keittyä kasaan hetki, ennen kuin lisäät tomaattipyreen ja silputut tomaatit. Hauduta kannen alla 15 minuuttia.

Lisää creme fraiche kerma, oregano ja juustoraasteet kastikkeeseen ja kaada kastike cannellonien päälle. Lisää mozzarellaviipaleet. Työnnä 190-asteiseen uuniin 45 minuutiksi.

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Lähitulevaisuuden tarkastelua

Ihanaa huomata, että esimies on sitä mieltä, että minua vielä kannattaa kouluttaa. Sain ilmoittautua kolmipäiväiselle työsuhdeasioita käsittelevälle kurssille - onneksi päivät on tipoteltu kolmelle viikolle. Veikkaan, että sisäistän asiat paremmin. Tulen tarvitsemaan kaiken mahdollisen koulutuksen, koska firman taloudellisesta tilanteesta johtuen ei oppisopimuskoulutus tällä hetkellä ole mahdollinen. Olen intoa ja virtaa täynnä.

Vaikka asiat ovat paremmin kuin koskaan elämässäni, olen pohtinut vanhenemista ja omaa katoavaisuuttani. Polvi krepaa, ranteet rutisevat, iho rutistuu ja roikkuu, silmät valuvat, hampaat murenevat, sisäkalut muistuttelevat olemassaolostaan. Jostain syystä luulen, että kuolema tulee minulle lohdullisena asiana. Jo nyt silloin tällöin huokailen itsekseni, etten jaksa enää, että eikö tämä nyt jo riitä. Etenkään ihmisiä, ilkeitä puusilmiä, joilta tuntuu puuttuvan myötätunto elämää ja maailmaa kohtaan. Ja juuri nyt, kun ihmiskunta voisi voida paremmin kuin koskaan. Jaksanhan minä, en ole lyhentämässä elämän kulkua. Veikkaan vaan, että edessä olevat yllätykset eivät välttämättä enää ole miellyttäviä.

Lähiaikoina kuitenkin on luvassa mukavia asioita. Reilun viikon päästä ystävätär uskaltautuu yökylään ensimmäisen kerran Hänen hullujen hetkiensä jälkeen. Luvassa on blinejä, pihvejä, baareja ja bändejä. Seuraavana viikonloppuna juhlimme Tahkolla kälyn 60-vuotispäivät. Sitten saan talvilomaviikon mittaisen tauon töistä. Sen kauemmas en uskalla ajatella.

On se hyvä, ettei tiedä päiviensä määrää eikä tulevaisuuden kauhuja. Onhan noita takanakin, välillä ihmettelee, miten on hengissä selvinnyt. Kunhan teen parhaani tässä elämässä, enkä tietoisesti tarraa pahaan. Kun vaan ei tarvitse syntyä uudelleen - en tahdo nähdä, mitä tapahtuu.

lauantai 8. helmikuuta 2020

Elintilaa ja vuorokausirytmejä

Meillä on pieni koti, 41,5 neliötä, josta melkoisen osan vie sauna. Onneksi molemmat pidämme saunasta, se ei tunnu turhakkeelta, vaan rentoutumisen kannalta tärkeältä elementiltä. Samoin ilman parveketta en osaisi elää. Hän viettää siellä pitkiäkin aikoja lämpimän aikaan.

Kun tilaa on rajallisesti, olemme oppineet neljän vuoden aikana sovittamaan, sovittelemaan, ujuttamaan, karsimaan ja piilottamaan. Kyllähän minä silloin kymmenen vuotta sitten yksinmuuttajana ihastelin, että tilaa on, vaikka lampaat söis. Tiedätte varmaan, että tilalla on tapana täyttyä, ilmeisesti lampaat tekivät tehtävänsä. Pitäisi tehdä joku kuolinsiivous. Ehkä talvilomalla.

Kun koti on pieni ja toinen työskentelee siellä kaiken aikaa, niin minulta usein puuttuu oma tila ja rauha. Toki nyt jos Hän taas aktivoituu ystäviensä suuntaan, pääsen mykistelemään yksin kotona, mutta muuten minun aikaani ovat olleet viikonloppuaamut. On unettomuudesta jotain hyötyäkin. En minä kovin kummoisia tee yksin ollessani, lähinnä luen, teen kotitöitä ja kuuntelen sisäistä dialogiani. Hän nimittäin on papupata pahimmasta päästä. Juu. Siitä on puhuttu paljon, on kehityskohdelistalla. Samoin minun ruutitynnyrikäytökseni, kiihdyn nopeasti, räjähdän ja polttelen kiukun loppuun.

HASO:n asumisoikeusasuntomme vuokra on varmasti tärkein tekijä, miksi en edes kuvittele meidän muuttavan suurempaan. Kun vain yksi ansaitsee, on siunaus, että vuokra jää alle viidensadan. Toisaalta kotimme on kotoisa, boho-tyyliä, totesi ystäväni, rönsyjä ja väriä piisaa. Ja me mahdumme tänne. Siinä auttaa kummasti erilainen vuorokausirytmimme. Kun minä kömmin sänkyyn kymmenen maissa, Hän jatkaa hommiaan. Minun ovat aamut, telkkarin sisustusohjelmat, kahvi, tuore puuro, kirjat, kirjoittaminen ja omat ajatukset.

(Jos voittaisimme lotossa, hankkisin näiltä huudeilta 4 h ja k, molemmille oma puuhahuone, kaksi yhteistä ja iso keittiö. Tai sitten sieltä Pohjois-Karjalasta. Tämä koti pysyisi kaupunkiasuntona. Eurojackpotissa voittamamme eur 0,60 ei kyllä siihen suuntaan ole lupaamassa. Parempi viihtyä kotonaan.)

torstai 6. helmikuuta 2020

Jotkut asiat vievät aikaa

Olen poikki. Katki. Rikki ja särki.

Kävi nimittäin onnettomasti vajaa pari viikkoa sitten, kollegan jälkikasvu sairastui vakavasti verenmyrkytykseen. Äiti ei viikkoon poistunut lapsensa sairasvuoteen ääreltä. Ihan ymmärrettävää, kuolemanvaara oli todellinen. Siinä vain kävi niin, että sairaalaan jäivät äidin voimat, nyt hän vuorostaan sairastaa.

Tietysti siihen päälle vielä se toinenkin kollega sai jonkun vuodenaikaan kuuluvan kuumetaudin. Myös hän on ollut pois pelistä viikon. Olen päätynyt tekemään työtä vuorotta, pitkää päivää, putkinäöllä ympärilleni vilkuilematta. Lopputulos; olen selviytynyt tähän päivään saakka. Huomenna aion poistua ajoissa - jääköön loppu odottamaan ensi viikkoa. En uskalla ajatella, vietänkö senkin yksin. Vai sairastuisinko? Kas, kun tänään minäkin ryhdyin niiskuttamaan. Kaikkihan me tiedämme, että jos minuun iskee flunssa, olen kolmisen päivää täysin pois pelistä.

Kotona olen ruuan valmistuksen päälle jaksanut tuijottaa telkkaria. Tai lukea, kun hyllystä löytyi lukematon Fred Vargas, Neptunuksen sauva. Puhetta ei ole paljon tullut. Ymmärryskin on ollut vähissä. Siksi olen erittäin iloinen, kun Hän vihdoinkin rohkaistui ottamaan yhteyttä yhteen vanhimmista ystävistään.

En tiedä, me ihmiset olemme erilaisia, ajattelemme eri tavalla, rakennamme muureja sinne, missä niitä ei ole. Pelkäämme turhaan. Epäröimme. Nyt epäröijiä oli molemmin puolin, mutta onneksi ystävykset saivat sovittua treffit ja niin oli hauskaa, että tänään katsovat yhdessä jotain urheilupeliä. Siunattu hiljaisuus! Ihanat sisustushömppäohjelmat! Unille ysiltä! No, ehkä kymmeneltä, mutta kuitenkin.

***
Musiikkijuttuja: otin minä sitten Tuskaan kahden päivän lipun, mutta kun siellä on Devin sunnuntaina. En aio missata. Ja toukokuussa on Circuksessa Skid Row - tukkaheviä iloiselta 80-luvulta. Viime perjantaina poikkesimme naapurilähiössä kuuntelemassa Hänen ystäviensä bändiä, ihana keikka, vielä ihanampaa oli kävellä yöllä parin lähiön läpi kotiin yhdessä. Onnea tihkui varmaan ihohuokosistakin.


En aio antaa niin naurettavan asian kuin työn pilata näin hyvää aikaa elämässämme. Elämässä on omat ongelmansa, kenelläpä niitä ei olisi, mutta tätä turvan, rauhan ja rakkauden tunnetta en tahtoisi vaihtaa mihinkään.