sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Ärhäkkä-surku-nuuppa

Juuri kun sain edellisen kirjoituksen valmiiksi, pääsimme maistelemaan parisuhteen nurjempaa puolta.

Kaikki alkoi jo aamulla, Hän ei saanut unta, migreeni piti hereillä, herätti vahingossa minut töihinlähtöaamuheräämisaikaan. Kun nukahdin onneksi reiluksi tunniksi uudelleen, herätessäni huomasin Hänen vihdoin nukahtaneen. Ajattelin, että minulla olisi aamupäivä aikaa puuhata kotihommat pois alta. Hän valitettavasti heräsi liian vähillä unilla, pääkipuisena ja ärtyneenä. Minun "vaatimukseni" tai puuhasteluni aiheuttivat kiusaantunutta ähinää ja ärtynyttä tuhahtelua. Se taas ei ole mitenkään omiaan lisäämään minun, vanhan ilmanpainemittarin riemua.

Yritin kyllä kovasti. Olin hiljaa, tein omiani, lämmitin saunan, mutta sanattomasta paheksunnasta sain kuitenkin osani. Päätin sitten vetäytyä buduaarimme puolelle, jospa Hän siitä rauhoittuisi ja jospa osaisin minä pitää pääni kiinni. Jospa Hän saisi vaikka pienet päiväunet, mietin, uni yleensä parantaa oloa. Jos taas kysymys olisi pieleen menneestä lääkityksestä, niin ainoa, joka sitä voi korjata, on Hän itse.

Minulla oli iltasuunnitelma valmiina. Aioin lukea joulupukin tuomaa kirjaa, tuhota loput jouluruokarippeet suolaiseen piirakkaan ja tutkaista, tuleeko telkkarista Midsommer Murders-jaksoa. Ei Hänen ahdistustaan loputtomiin kestä, niin kuin ei kestä minun äkäilyänikään. Kummankaan ei vain kannata lähteä toisen olotilaan mukaan, silloin yleensä aikaansaadaan lyhytaikainen kolmas maailmansota. Onneksi sitä ennen tällä kertaa tunnelma vapautui, hän kertoi, mistä kiukku/ murjotus johtui, masennushan se siellä päätään nosteli.

Ei meillä aina ruusuilla tanssita, mutta siitä huolimatta rakastetaan. Rakastetaan vain vähän kauempaa ja väljemmin. Yritämme antaa siimaa.

lauantai 28. joulukuuta 2019

Nostalginen puuskaus

Joskus aina välillä, aika usein, kaipaan Blogilistaa, jossa sai julkistaa bloginsa osoitteen. Listan avulla löysin paljon erilaista luettavaa. Hakusanoilla saattoi hakea sitä sun tätä. Haircuttia. Aina löytyi jotain uutta. Sitten tuli kamala iso raha, osti ja tuhosi senkin. Blogistania. Ikävöin Blogilistaa, mutta en omaa silloista oloani.

Yksinäisyyden takia aikoinaan kirjoittamaan ryhdyin alkuvuodesta 2005. Olin yksin ihmissuhteen raunioilla, ei enää ollut mitään menetettävää. Elämän kulku pelotti. Kuolemaakin pelkäsin usein, joskus taas toivoin. Taisin olla seuraa vailla ja ajattelin, että jos jotain sattuu, niin jää tapahtuneesta joku jälki.

Kamala oli kirjoitusten aihe, hirveätä ajatella, ettei minulla ollut yhtään ystävää, ei ketään kenelle kertoa. Mutta bloggaamisen kautta löysin ystävällismielisiä ihmisiä, sain kannustusta ja vihdoin rohkeutta ja taloudellista apua pakoon. Tänään niitä ystävällisimielisiä ihmisiä olisi tavattavissa Vanhan Blogistanian pikkujoulussa jossain päin Helsinkiä. Minulla ei valitettavasti ole taloudellista mahdollisuutta osallistua, mutta varmasti kohotan maljan menneisyydelle ja ihanille ihmisille.

Kummallista on, etten enää osaa olla kirjoittamatta. Jäi levy päälle. Tämä on Hänelle ja minulle päiväkirja, kirjoitan, että muistaisimme. Ja että jälkeenjäävä etenkin muistaisi, koska kuolemattomuuden mielikuva on ainakin minun ajatusmaailmastani jo haihtunut.

Mutta mitäs muuta? Helvetin Martta minussa kehuskelee; olen sulattanut maanantaipäivän kappaleeni, jääkaappipakastimen, joka kehittää jääkaappiosan takaseinään viisisenttisen jääkerroksen. Apuna käytin hiustenkuivaajaa, se kannattaa muistaa, koska tuskin olisi shou vieläkään ohi ilman apuvälinettä. Sen lisäksi siivosin uunin tauksen ja liottelen parhaimmillaan liesituulettimen metallisuodatinta ruokasooda-etikka-kuuma vesi-haudassa. Hän siivosi jälleen kerran jo perjantaina. Nyt saa vuosi vaihtua, vanha lika on siivottu pois.
Älkää ostako Rosenlew-jääkaappipakastinta. Tässä murtuvat myös muoviosat.

keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Valoa kohti

Aatto sujui erinomaisesti. Menun suunnittelin jo joskus marraskuussa työmatkan aikana, siinä kun on aikaa ajatella. Toteuttamisen aloitin jo aatonaattona - keittelin kastikkeen kasviksista, viinistä, paseeratusta tomaatista ja sinihomejuustosta. Hieno maku, eikä edes kovin epäterveellistä. Kuorin perunatkin valmiiksi kylmään veteen odottamaan. Rakensin lihapiirakat, pasteijat sekä joulutortut. Keli suosi, parveke toimi kylmiönä.

Tiistaiaamuna aloitin jälkiruualla, pullavanukkaan jälkeen työnsin poroparan uuniin hukutettuani sen kasviksiin ja punaviini-lihaliemiseokseen. Siellä Petteri vietti aikaa 4 tuntia, tuli murean herkullinen kaveri.

Kävimme alkuiltapäivästä kahvilla Hänen äitinsä luona Pakilakodissa. Muori tuntee hädintuskin poikansa, lapsenlapsista hän vain kysyi, että mitä nuo pojat täällä tekevät ja että ei saa tuijottaa. Minuun hän suhtautuu suhteellisen myötämielisesti, jaksan reilun tunnin verran pelata mukavaa ja höpötellä kivoja. Yritän ilahduttaa dementikkoa sen, minkä osaan. Valitettavasti häntä ei enää kannata kotiin ottaa juhlapyhiksi, me emme osaa hoitaa häntä eikä rullatuoli mahdu meille, tilaa ei vaan ole.

Joimme mukaan pakkaamani torttukahvit muorin huoneessa, piknik-hetki Pakilakodissa. Juttelimme hetken, Hän otti kuvia äidistä ja pojistaan. Sitä kun on vaikea arvailla, kuinka kauan muori vielä elävien kirjoissa keikkuu. Toivottavasti useita vuosia, ettei tarvitse perintöasioita ryhtyä setvimään.

Kotiin päästyämme viimeistelin aterian, tein muusin, lämmitin kastikkeen, paistelin esikeitetyt kasvikset pannulla ja leikkasin paistin. Sitten istuimme pöytään. Tunnelma oli leppoisa, kukaan ei äkäillyt tai hermostunut. Kaikkea oli, mutta ei yhtään perinteistä jouluevästä. Vähän toista kuin lapsuudenkodin jouluateriat, melkein voisin nykyään väittää pitäväni perhejuhlista. Joulusta yksin olen nauttinut jo useita vuosia. Valon juhlaa on kiva viettää.

Hänen nuorempi poikansa jakoi lahjat jälkiruuan päälle. Niitäkin oli harvinaisen järkevä määrä ja vain tarpeellisia, enimmäkseen hygieniatuotteita ja vaatteita. Loppuilta meni nykyajan leirinuotiolla, tvn ääressä. Itse tosin keskityin lukuhommiin. Sen verran otti shoun lavastaminen voimille, että yhdentoista maissa olin valmis unille.

Tänään on Ice Age- ja muiden lastenelokuvien aika. Huomenna roolipelataan. Perjantain työpäivä pelottaa, mutta aion selvitä siitäkin. Tämä rauha on niin lähellä täydellistä kuin on mahdollista. Se auttaa yli vaikeiden asioiden. En olisi uskonut, että toisen tuoma turva kantaa näin ihmeellisesti. Rakkaus on kummallinen asia, siihen voisi tottua.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Sesongin tervehdys

Meillä asuva siivoaa paljon paremmin kaiken muun paitsi kylpyhuoneen. Sen kaakelit ja kaapin peiliovet huutavat vain minulle - niinpä hoitelen niitä aina muistaessani. Mutta koska Hän siivoaa (kiitos, kiitos, kiitos), minä voin keskittyä sotkemaan (kuusen koristelu ja ruuanlaitto). Ja sesonkilahjojen hankintaa sekä niiden paketointiin - hänellä on toki valta hankkia jälkikasvulleen, mitä tahtoo, minä vain patistan tekemään hankintoja ajoissa, koska inhoan kiirettä ja hätäpäisiä ratkaisuja (kuten kusipäisiä lapsia).

Koko viikko on ollut töissä yhtä helvettiä. Sama tulee jatkumaan joulun jälkeen. Kymmenkunta esimiestä unohti aina viime viikkoon saakka, että heillä riittäisi töitä määräaikaisille alaisilleen vuodenvaihteen jälkeenkin. Lomautukset, velvoitekierrokset, positioiden ja työsopimustenjatkamiset eivät valitettavasti aataminaikaisen henkilöstöjärjestelmän avulla ole mikään piis of kakku, vaan käsityön ja parsinnan ihme.

Sama rumba jatkuu joulun jälkeen. Kaksi kollegoista yrittää pitää vapaitaan pois, ettei jäisi saamapuolelle, mikäli firma kuukahtaa alta. Itselläni työaika on aika hyvin pysynyt balanssissa (mitä nyt viime vkolla tuli 5,5 h saldoa). Mutta maanantai on vapaa. Siinä napsahtaa jo heti pois 7,5 h.

Voisin kertoa vinkeän tarinan kellariin jääneestä emännänavaimesta ja eräänlaisesta henkisestä jäätymisestä, mutta silläkin tarinalla olisi onnellinen loppu. Minäkin kerkesin rauhoittua, ennen kuin tapasimme. Olen pelottava kamala hirviö suuttuessani - ainoa hyvä puoli on siinä, ettei suuttumukseni kestä kuin hetken. Hetki vain saattaa tuntua pitkältä.






Huomenna on Hänen syntymäpäivänsä. Hän ei tiedäkään, että siihenkin olen varustautunut yllätyksellä. (Nyt katsotaan, kerkeääkö Hän lukea tämän ennen vuorokauden vaihtumista. :-D)

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Pienet ihanat asiat

Lapsena ja nuorena vihasin joulua. Juhlapyhät alkoholistiperheessä eivät olleet juhlaa, vaan keskiaikainen kidutusmuoto, odotusten ja pettymysten vuoristorata. Kun sitten itsenäistä elämääni aloittelin, lakkasin juhlistamasta etenkin joulua. Tein kaikkeni pitääkseni perhejuhlan poissa elämästäni. Eihän minulla ollut perhettä, sellaisen näyttelemiseen olin kyllästynyt.

Vasta päälle kolmekymppisenä aloin ymmärtää, että vuoden pimein aika tarvitsee valoa, lämpöä ja rakkautta, eikä sillä tarvitse olla mitään tekemistä henkilökohtaisen historiani kanssa. Lakkasin rankaisemasta itseäni, ryhdyin nauttimaan juhlasta omalla tavallani. Ja elämästä muutenkin. Päätin laskea historiastani irti ja ryhtyä tekemään elämästäni omannäköistäni.

Ensimmäinen avioliittoni oli valitettava takaisku alitajuntani suunnitelmalle, mutta kun siitä kurimuksesta pääsin, jatkoin hyväksi havaitsemallani tiellä kohti henkilökohtaista vapautta, iloa ja lähimmäisenrakkautta. En tahdo elämääni negatiivisia ihmisiä tai asioita, en jää enää sellaisten vaikutuspiiriin. Jotkut tahtovat velloa henkisissä sylkykupeissaan, minun ei siihen tarvitse osallistua.

Viimeiset 11 joulua olen ollut onnellinen. Erityisen onnellinen olen ollut Hänen kanssaan viettämistäni jouluista. Hän nimittäin taisi kärsiä samantyyppisestä joulutuskasta. Stressi, kiire ja pakko ovat tuntemuksia, jotka eivät meidän jouluumme kuulu. Sen sijaan terve suunnitelmallisuus, rauha ja pienet hyvä asiat auttavat juhlistamaan valoa. Vuoden pimein aika voitetaan kotoisuudella ja turvallisuudentunteella. Ja kun turva löytyy korvien välistä, sitä ei mikään voi horjuttaa.

Ajattelin jatkaa hidasta valmistautumista. Viime viikolla sain Lidlista poropaistin, tänään Pirsmasta pitää hoitaa muutamia lisäasioita. Ensi viikonloppuna teen joko karjalanpiirakoita tai pieniä lihapiirakoita. Sitten vaan ensin juhlistamme Hänen syntymäpäiviään ja sen jälkeen nautimme joulusta. Elämä on ihana asia. Valo voittaa!

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Suomalaisen musiikin päivänä

Nyt on pakko laittaa ruokaohje talteen, tuli nimittäin voittaja-piirakanpohja. Kaikki alkoi siitä, kun viikonlopun eväät pitikin saada riittämään kolmelle. En ollut varautunut tällaiseen vaihtoehtoon. Jätti, Hänen poikansa on vieraillut ruokapatojemme ääressä useana päivänä. Pohdin, että olisi kannattanut sittenkin paistaa se koko lohi. Mutta ei voinut mitään, 1/3 oli pakkasessa syvä uni-osastolla.

Tein muusin hivenen poikkeavasti: 1,3 kg perunaa, 0,5 kg kukkakaalia, punaista maitoa ja voita - laktoosittomana tietenkin. Päätin käyttää muusia myös piirakanpohjaan, kun sitä oli jäljellä muutama desi. Googlailin vaihtoehtoja ja sitten tein omani.

Kalapiirakka

Pohja
130 g voita
3 dl muusia
3 dl vehnäjauhoa
Suolaa maun mukaan
3 tl oreganoa

Nypi ainekset sekaisin, anna taikinan levätä jääkaapissa tunti.

Täyte
N. 150 g pestokuorrutteista uunilohta
Purkillinen sitruuna&pippuri-tonnikalaa valutettuna
150 g pakastekatkarapuja
Muutama luumutomaatti paloiteltuna
5 aurinkokuivattua tomaattia valutettuna
N 1,5 dl muusia

Yhdistä täyteainekset.

Munamaito
100 g aurinkokuivattu tomaatti-tuorejuustoa
200 g creme fraichea
3 kananmunaa
0,5 dl maitoa
Reilu desi juustoraastetta
Suolaa, basilikaa, currya

Vatkaa tasaiseksi.

Kaulitse jauhojen avulla taikina leivinpaperin päälle levyksi. Asettele taikina papereineen uunivuokaan. Kaada täyte pohjalle ja munamaito päälle. Uuni 190 astetta, n 40 min.

Äärettömän täyttävää ja aivan ihana pohjan rakenne sekä maku! Sinne upposi paljon aineksia, jotka muuten olisivat lojuneet jääkaapin uumenissa, hävikki väheni.

Juttutupa oli eilen täynnä jälleen kerran, Beatles-tribuutti vetää porukkaa. Tällä kertaa vuorossa oli Abbey Road, joka ei koskaan ole minun suosikkeihini kuulunut. Musiikki on haastava soitettava ja vaikeasti lähestyttävä osittain. Mutta hyvin pojat sen vetivät ja vielä toisen mokoman sekalaisia Biitles-lauluja päälle. Keikan jälkeen tuli istuskeltua baarissa reilun tunnin verran, kun tuttuja riitti ja puhetta piisasi.

Hieno ilta jälleen kerran, toivottavasti niitä on luvassa lisää. Tietenkin unet hävisivät, joten loppuillan Jean Sn syntymäpäivästä vietän Nukkumasan kanssa.

lauantai 7. joulukuuta 2019

Kun sade ropisee ikkunapeltiin

Nukkumatin unihiekkalähetys saapui eilen kovin varhain. Sauna, uunilohi ja edellisen illan valvominen tekivät tehtävänsä. Hän nukahti sohvalle joskus kymmenen jälkeen, itse pesin hampaani ennen yhtätoista enkä muista kovin monta lammasta laskeneeni ennen kuin verhot laskeutuivat.

Hyvä, että unta tuli. Tänään on blondin puuhapäivä. Tai minä mikään blondi vielä ole, saunapuhtaassa tukassa erottuivat jo saapuneet harmaat hiukset hienosti, mutta koska hiuslaatu on ohutta, niin niiden muuttumista raidoiksi joudun odottamaan vielä muutaman vuoden. Luonnon oma kampaaja kuitenkin aloittelee. Olen kyllästynyt jo hiusteni maantien väriin, toisaalta en enää tohdi väriä päähäni tunkea kemikaalien takia.

Eilen illalla aloitin Pirsma-käyntiä varten inventaarion. Tarvitsemme paljon kaikkea, joka on ärsyttävästi sijoitettu lähi-Pirsman yläkertaan: astianpesuaineet, biojätepussit, talouspaperi, vanulaput - ja lahjojakin pitäisi vähän katsella. Ei meille, mutta Hänen pojilleen. Jotain tarpeellista ja edullista.

Torstaina tuli suru-uutinen. Ensimmäinen serkuistani oli äkillisesti kuollut. Ex-puoliso oli löytänyt hänet kylpyhuoneesta. Pikkuhiljaa selvisi, että hän oli ilmeisesti alkoholisoitunut vahvasti viime vuosina, jopa toinen lapsista oli lakannut pitämästä yhteyttä. Surullista, itse kun muistan hänet sellaisena hentona keijukaislapsosena.

Samalla hänen kuolemansa toimii varoituksena. Isämme olivat alkoholisteja, meillä on samat geenit. Tiedän itsekin olevani perso alkoholille, mutta onneksi elämän ollessa mallillaan, en koe tarvetta turruttaa itseäni. Siitä kuuluu iso kiitos Hänelle, kun jo 1,5 vuotta sitten päätti lopettaa alkoholin käytön kokonaan. Nämä ovat olleet minun elämäni parhaita aikoja.

Hautajaiset ovat kuulemma loppiaisen jälkeen. Edesmenneen serkun veli toivoo meitä kaikkia paikalle, että tapaisimme pitkästä aikaa. Meillä osataan hautajaisista tehdä sellainen surun, ilon ja elämän ylistyksen juhla. Jäljellejääneet vahvistavat sidettään ja tiivistävät rivejä. Minusta se on jotenkin hienoa.

Tänään on luvassa elämän ylistystä myös musiikin voimin. Hän oli sopinut treffit ystävänsä kanssa ystävän keikan jälkeen. Eipä minulla ole mitään Juttutupaa tai Biitleksien musiikkia vastaan. Kun vaan tuo sade hivenen hellittäisi, ettei ihan uitettuna koiraeläimenä tarvitsisi täydessä baarissa nakottaa. Mutta hyvää kai sade tekee pohjavesitilanteelle, olen antanut itseni ymmärtää. Ja vettähän se vain on, eikä lunta ja jäätä.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Lämpötilan vaihtelua

Ensin se hiipi Häneen, vai oliko se töissä, kun joku alkoi tirskautella? Oli miten oli, Hän sairasti muutaman päivän viime viikonloppuna, kuumettaan ei mitannut, mutta kovin oli kelmeänpaleleva mies. Kollega töissä jäi kotitoimistoon tiistaina, iltapäivällä aloin minäkin niiskuttaa.

Yön aikana virus otti vallan. Viimeisillä voimillani vaelsin vielä töihin, henkilökunnan lounaskorttisaldolatausten laskut kun olivat minulla kierrossa, ne oli saatava hyväksyntään, mikäli mielisin saada puolivälissä kuuta vatsallaan marssivalle armeijalle maaruntäyterahaa. Vielä väkersin koulutussuunnitelmaan muutaman graafin - olen joskus osannut, mutta nyt tuntui, kuin olisin oppinut aivan uuden taidon. Kun on pakko, niin alkavat minultakin taittua raportit ja kurvat. (Pun intended: onko mulla se learning curve kehittymässä?) Yhdentoista jälkeen luovutin, pakkasin tyhmä vielä koneenkin mukaan, raahasin itseni apteekkiin ja kaaduin kotisänkyyn.

Sitten tärinä alkoi. Torkuin ja niistin, suihkuttelin ja imeksin sinkkiä, olin oksentaa yskiessäni, värisin kahden peiton alla. En edes pystynyt kiihtymään päivän otsikoista, vaikka aihettahan olisi ollut useampaankin yhteiskunnalliseen saarnaan, nekin jäivät Hänen vastuulleen - ja tulivat sordiinon läpi, kun minusta ei vastakaikua saanut.

Aina janoon herätessäni join ja mittasin lämmön. Silläkin oli nousujohteinen kurva: aamuyöllä kahden maissa tulivat huippulukemat 38,8 astetta. Sen jälkeen lämpötila laski kolmessa tunnissa 36,8aan. Voitte uskoa, että olin naatti. Pikasairastamisessa on vaaransa sydämelle, mutta flunssan se tasoittaa nopeasti siedettäväksi. Minulla on usein käynyt näin.

Torstain keräsin voimia, sain Hänestä oivan kauppa-apulaisen, kun kirjoitin selkeän listan. Kaikki, mitä oli listassa, tuli. Puuttuivat minun kaupassa keksimäni rönsyt ja heräteostokset. Kala oli niin suuri, että katsoin parhaaksi silpaista kolmasosan pakastimeen. Muuten vain makasin.

Minulla nimittäin oli selviytymissuunnitelma. Hän oli esittänyt keikkatoiveen vielä toisesta Clifters-keikasta, liputkin oli hankittu Storyvilleen. Joskus puoli yhdentoista maissa saavuimme paikalle - ja jumalantähde, siellä oli kamalaa. Suomi-iskelmää, rinnat lameen peitossa, kampaajalla käyty, pikkutakki rennosti rutussa, ylihintainen kuoharipullo kourassa, hamuavia kätösiä, nälkäisiä mieliä, henkiset zombiebileet. Silmät ymmyrkäisenä seurasin keskiäkäisehkön hippakansan suoritusta, mutta keikka upposi kuni kuuma veitsi voihin. Liukastetta tilanne tarvitsikin, tunnelma oli tiivis.

Yksi parisuhdehaavoittunut toverimme oli puoliksi kauhuissaan, puoliksi innoissaan, kun hän kyseli, että ainako täällä naiset ovat noin suorasukaisia. Ja että hän kyllä tulee tänne vielä uudelleen, kunhan vähän entisestä tokenee. Minua nauratti. Muistelin omaa nuoruuttani, kun käytin samaista paikkaa illan viimeisten drinkkien saamiseen. En maksanut niitä itse, kehno ihminen.

Keikka oli hieno, yleisö ja bändi viihtyivät. Jälkeenpäin kuulin poikain kehuvan keikkaa paremmaksi kuin Suvilahdessa. Mielipidekysymys, minulle paljon tekee se, että Suvilahti TBA on pirun paljon nautittavampi keikkapaikka katsojalle. Niin tai näin, biisit ovat edelleen hienoja, bändi soittaa erinomaisesti ja stemmat soivat ylimaallisen kauniisti. Meillä asuvan kanssa on ihanaa olla keikoilla, parasta seuraa.

Kotona en kauan pystyssä keikkunut. Pientä lämpöä piti. Huono uni on kuitenkin parempi kuin ei unta laisinkaan, lohduttelin itseäni aamulla. Päiväunet ovat mahdollisuus, eivät suinkaan uhka. Koko viikonloppu on aikaa levätä, että pääsen sitten maanantaina kuuntelemaan, vieläkö palveluksiani tarvitaan, vai alkaako pidennetty joululoma saman tien. Hän näköjään jatkaa niiskutusta ja aivastelua makuuhuoneessa. Luulen, ettei virusta ole vielä meillä selätetty.

(Sitä minä muuten mietin, että jos on flunssassa, niin voiko toinen flunssavirus iskeä lisäkiilaa vai tappaako se jo elimistössä jylläävä tyyppi tunkeilijan pois apajiltaan. Kaikkea sitä pääparka pyörittelee. - Niin ja toinen juttu, jos sattuu Clifters hoodeille, menkää katsoman. En usko teidän pettyvän.)

maanantai 2. joulukuuta 2019

Odottavan aika

Eivät ne meidän yyteet vielä huomenna lopukaan. Huomenna on vasta viimeinen neuvottelu. Kollegani toimii luottamusmiehenä, hän tuskailee, että helppoja ratkaisuja ei ole. Rakenteelliset ratkaisut olisi pitänyt tehdä jo muutama vuosi sitten. Tekisi mieli sanoa, että sitähän minä olen tolkuttanut yhtä monta vuotta. Mutta kukapa sitä tällaista rivityyppiä uskoo, saatikka kuuntelee.

Sitten kun johto kokee herätyksen ja tahtoo tehdä jotain, pyydetään sisään kalliin rahan pienet pukumiehet, jotka keksivät johtoryhmän kanssa projektille hienon nimen. Projektin lopuksi pukumiesparven pesäpuu saa muhkean palkkion, yritys irtisanoo hankalat työntekijät kannattavuuden nimissä ja ulkoistaa jonkun hallinnon palvelun edukkaimmalla mahdollisella sopimuksella tajuamatta, että halpa sopimus mahdollistaa vain minimin ja kaikki ylimääräinen myydään kalliilla rahalla.

Jaksu alkaa loppua. Hymyileminen sattuu eikä jaksa kohottaa tunnelmaa. Olen kyllästynyt yrittämään. Toivoisin lomautusta, että jaksaisin oikeasti ryhtyä hakemaan töitä. Minulla olisi vielä 10 työvuotta jäljellä, työkyky ja -halu kohtallaan. Oppimiskykykään ei ole vielä mennyt.

Vaikeata uskoa, että pian olen ollut seitsemän vuotta talossa. Sen piti olla vain määräaikainen pistäytyminen, mutta työ vei muassaan. Onhan siellä ollut ihan viihdyttävää pyöritellä silmiään. Sitä paitsi viimeisimmässä positiossani olen oppinut todella paljon uutta ja mielenkiintoista. Mieluusti jatkaisin niissä merkeissä, jos vain alalle pääsisin. Hidasteena on muodollisen pätevyyden puuttuminen.

Toisen hidasteen muodostaa onneton kyvyttömyyteni myydä itseni. Myydä ihan kelle vaan lähes mihin hintaan tahansa. Voi näitä nykyajan orjamarkkinoita!

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Urani poliittisena eläimenä

Meillä puhutaan politiikkaa ja vatuloidaan yhteiskunnan tilaa. Itse kyllästyin kesän jälkeen pelkkään puheeseen ja liityin puolueeseen. Jo lapsena minut on ujutettu punahuivipuolueeseen ja tälläkin hetkellä se vastaa parhaiten henkiseen tahtotilaani.

Kauhukseni huomasin liittymislomaketta täyttäessäni, että Helsingissä on 21 puoluejaostoa, joista valita. Nappasin niistä hätäpäissäni yhden, fyysisesti lähimmän, mutta kun nyt kolmisen kuukautta olen seurannut heidän hinkuaan yhdistyä toisen suuren jaoksen kanssa, olen alkanut epäröidä valintaani. Eilen minulle selvisi, että on vielä toinen fyysisesti lähempänä oleva, kotinaapurustossani vaikuttava jaosto, niin siihenhän minun pitää liittyä! Säätämishommiksi menee, niin kuin usein minulla.

Mutta takaisin asiaan. Ilmoittauduin puolueen valtakunnallisen naisverkoston kokoukseen, kun seminaarin aihe vakutti mielenkiintoiselta, naisten asema ja äärioikeistolaisuuden nousu Euroopassa. Sitä paitsi ajattelin tilaisuuden olevan oiva tapa tutustua samanhenkisiin ihmisiin ympäri Suomen.

Aurinko suvaitsi näyttäytyä ensimmäisen kerran viikkoihin, kun lauantaiaamu koitti. Minua suoraan sanottuna jänskätti, ensimmäinen liukas keli ja uudet ihmiset. Että mihin sitä taas oli tullut ilmoittauduttua. Mutta niinpä vaas sujahdin mukaan kuin kala veteen. Auttoi kummasti, kun tiesi, että ihmiset ympärillä ajattelevat samalla tavalla. Aika monta tvstä tuttuahan siellä oli, ihmisiä ja aiheita, mutta paljon opin uuttakin.

Päivä oli pitkä, aiheet mielenkiintoisia, mutta raskaita. Keskustelut tauoilla olivat parasta, oli kuin olisi henkiseen kotiinsa tullut. Vaikka en ole koskaan ollut luottamustoimissa enkä politiikassa, niin taitaa olla niin, että tiukempi sitoutuminen tämän tien päässä häämöttää. Toskin minusta ehdokasta koskaan tulee, mutta matkasaarnaaja saattaa paljastua. Sitähän minä olen tosin ollut tähänkin saakka - nyt vaan voin muodostaa perustellumpia argumentteja. (Mut ei minusta mikään eipäs-juupas-nainen tule. Kaikki kukkaset saavat kukkia, kunhan eivät muita tukahduta.) Minut vielä löytää torin laidalta jakamassa maggaraa ja flyereita.

Jotenkin ihanaa löytää uusi puoli elämässä. Ideologia - mikä ihana sana. (Feminaarin keskustelussa yksi puhujista totesi, että politiikassa on pakko olla optimisti. Muuten kyynistyy. Samansuuntaista juttua olen ollut havaitsevinani itsessäni, onnellisen elämäni taustalla on perusteeton optimismi ja alkava dementia. Eiku...)

lauantai 23. marraskuuta 2019

Harkinta toivelistalla

Meillä asuva, Hän, on puhunut jo reilun vuoden päivät sitten kissasta. Taisi puhua aikaisemminkin, en vaan ottanut tosissani, myöntelin ja nyökyttelin sujuvasti. Eivät olleet olosuhteet otolliset, eikä tilanne selvä. Tänään kun matkasimme bussissa tsekkaamaan Hesy ryn uudet tilat, Hän yks'kaks totesi, että kissa olisi vähän niin kuin meidän lapsi, kun niitä ei fyysisesti yhdessä tehdä.

Tietysti minulla sielun suojaus rakoili. Kissan voin ottaa koska vaan, antaa kodin ja suojan, mutta sielun avaaminen on vähän niin kuin avoleikkauksen tekeminen, siinä on aina vaaransa. Kai minulla alitajunta vieläkin pyristelee ja kipuilee - pelkään laskea kaikki henkiset barrikadini. Jos jotain otetaan yhdessä, niin se on minullekin kuin yhteinen lapsi. Ja minähän en lapsia tee, vaikka itseni voin helposti asettaa vaaraan. (Ei sillä, että nyt vaaraa olisi näkyvissä.)

Mutta kissat ovat vaan niin ihania. Karvoja olisi kaikkialla, eläinlääkärit kalliita ja entäs jos me eroamme ja... entäs jos huomenna emme herää, koska taivas on tipahtanut niskaamme? Ja entäs ja jos ja onko pakko ja ovathan ne ihania ja yhdessähän tässä ollaan, naimisissa ja kaikkea. Henkinen rakenne huojuu, se vaikuttaa ajatteluun.

Pääsimme kotiin yhden entisen nuoreni kyydissä. Hän saapui huudeille yhtä aikaa kanssamme. Ja juu. Kaipaan hivenen nuorisotörmäilyä. Ihmisiin on ollut ihana tutustua, osa on jäänyt ystäväksi. Liian harvoin vaan tulee nähtyä.

Torstaina oli tarjolla musiikkia. Devin Townsendin keikka Circuksessa oli loppuunmyyty. Kaveri oli jo aikaisemmin kertonut sottavansa kietueellaan mitä vaan haluaa. Nyt ei ollut tulossa teemaa tai bändiä tai genreä. Sitähän saimme. Ihanaa musiikkia, mutta hivenen hajanainen keikasta tuli. Kunpa joskus kuulisitte Devinin laulavan, niin ymmärtäisitte kenties, mitä tarkoitan. Puhdas mieli, vilpitön valo.

Loppuun keikka piti kuunnella, niinpä emme päässeet ulos kuin lähempänä puoliyötä. Cirkuksen ulospääsy on on terroristin unelma, hirveä sumppu. Mutta kohta ei enää ole sitäkään, kaikki hyvät keikkapaikat ktoavat mammonan tieltä. Senhän arvaa, ettei muutaman tunnin unilla ollut perjantaina töissä kivaa. Onneksi en kuitenkaan krapulaa saanut aikaan.

Huomenna on roolipelipäivä. Leikimme pikkujoulua samalla, olenko koskaan kertonut, että inhoan perinteisiä jouluruokia? Edelleen pidän harrastuksestani, mutta sunnuntai ei ole lempipelipäiväni. Mielikuvitus aktivoituu ja on vaikea rauhoittua pelin jälkeen. En silti vaihtaisi kertaakaan pois.

Kaiken lisäksi minulla on elämäni ensimmäiset näyttöpäätelasit. Kunhan kokemusta on kertynyt, kerron lisää, miltä tuntuu. Positiivinen ehkä.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Ihanat iltamat

Lauantai-iltana matkasimme Suvilahteen. Olipa hassua mennä sinne syksyllä, pimeässä ja tihkusateessa, kun muistoissa kangastelee kuuma hikinen kesäviikonloppu Tuskassa. Mutta näinpä vaan pienen jonottamisen jälkeen pääsimme Suvilahti TBA:n kotoisannuhjuisiin tiloihin odottamaan Cliftersin keikan alkua.

Ja olipas se keikka! Pojat kerkesivät soittaa jokaiselta levyltään biisejä, hittejä ja vähemmälle huomiolle jääneitä kappaleita. Ja me lauloimme mukana. Hieno keikka! Hiki tuli lattialla hetkuessa. Keikan jälkeen menimme takahuoneeseen moikkaamaan Hänen vanhoja ystäviään. Siellä vierähti aikaa ja juomaa kului. Hän ei tienkään siihen puoleen osallistunut, osaa pitää hauskaa ilmankin.

Kävelimme vielä Kurviin suoraan Lennonjohtoon. Pojat muistelivat vanhoja ja suunnitteliva uusia juonia. Aika lensi, mukit tyhjenivät. Vasta kolmen jälkeen hyppäsimme taksiin. Enpä muistakaan, koska viimeksi olisi tullut ajeltua kumijalalla kotiin, yöbussit kun kuitenkin kulkevat varsin taajaan. Emmekä yleensä ole yötä myöten liikkeellä.

Eilinen on kostautunut tänään. Rehellisesti sanottuna tuli krapula. Se ei minulle kyllä sovi. Ikä tuo mukanaan inhottavia asioita. Mutta nyt alkaa olo normalisoitua. Jäi hieno muisto ja tutustuin Hänen ystäviinsä. Parasta on, että meillä on yhdessä kivaa, pidämme parina liikkumisesta. (Mutta osaamme me yksikköinäkin mennä.)

lauantai 16. marraskuuta 2019

Aamukahvi

Lapsena en juonut kahvia. Enkä teetä. Lämmin juomani oli joko mustaviinimarjamehu tai hopeatee (maitoa, sokeria, kuumaa vettä - ällöä, kun nyt ajattelen). Kaakaota ei ollut, sitä sai vain sukulaisvierailuilla. Köyhyys näkyi pienissäkin asioissa.

Opin juomaan kahvia interraililla, teen saaminenkin oli jossain vaikeata. Mutta ei kahvista minulle vielä vuosiin mikään herkku tullut. Join kun kaikki muutkin joivat, töissä nuorisotörmäilyaikoina aivan liikaa - kahvia ja tupakkaa kului. Vasta Helsinkiin muutettuani törmäsin elämäni ensimmäisiin kahvihifisteihin ja ymmärsin kahvilaatujen makuerot. Maun tärkeys korostuu, kun juo vain kaksi kupillista päivässä.

Olen pikkuhiljaa huomannut pitäväni tummapaahdosta ja tietysti tyylini mukaisesti liiottelun kautta oppinut, ettei tummapaahto tarkoita sitä, että kahvin määrää tarvitsee lisätä. Oikeasti kahvin valmistajien suosittelema 7-8 g kahvia kupillista kohti on aika optimi. Vasta kesällä mittasin kahvimittani vetoisuuden, mitallisten lukumäärä laski kahdeksaan, kun keitän täyden pannullisen.

Aamukahvi on tärkeä. Aamu ei ala ilman 0,4 l mukillista maitokahvia. Keitän täyden pannullisen, loput menevät termariin, jonka Hän juo päivän aikana. Siinä nimittäin on kaveri, joka on addiktoitunut kahviin ja voi juoda sitä määrättömästi mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Addiktioherkkä on näissäkin asioissa sitä. Onneksi kahvin himo ei pahimmasta päästä ole.

Itse olen ihastunut Liiterin (lue: Lidl) Bellarom Extra Dark Roast kahviin, mutta olen ollut huomaavinani, että Hän itse asiassa pitää enemmän keskipaahdosta. Niinpä vaihtelemme laatuja, seuraavaksi testiin pääsee Wilsonin tummapaahto (hihi, Wilson Kirwalla on niin hassu nimi, että minäkin tiedän hänet urheilijaksi). Keskipaahto oli ihan ookoo, minulle ehkä vähän turhan keski. Niin kuin keskitien kulkija, keskimääräinen, keski-ikäinen. Juu ehkä ei joka aamu kuitenkaan.

Ystävä lahjoitti meille kahvimyllyn. Jänskättää vähän ryhtyä pulaamaan sen kanssa. Valitettavasti tässä kuussa ei vielä ole papusiin varaa, mutta ensi kuun budjettiin aion ne ujuttaa. Liiterissäkin kuulemma on ihan hyviä. Pitää tutustua aiheeseen. Ystävät ovat ihania. Jakaminen kuuluu meillä kulttuuriin.

Kahvi on herkkua. Onhan siitä löydetty terveysvaikutuksiakin. Ja sen verran olen itsekin addiktoitunut, että pään saan kipeäksi, jos ei aamukahvia kuulu. Niinpä minä juon nyt kahvia - kuten edesmennyt pääministeri Holkeri ärsyyntyneenä totesi mediasopuleille aikoinaan.

perjantai 15. marraskuuta 2019

Kunpa voisin kertoa

Voi hiippa vieköön, kun voisin kertoa teille edes jotain töi-paikan tapahtumista. Mutta en voi, koska vaitiolovelvollisuus, ettekä te uskoisi muutenkaan. Välillä luulen olevani Office-tv-sarjassa, välillä shakespearelaisessa melodraamassa. Silmien pyörittely ja vessahihittelu ovat tulleet tutuiksi.

Tai no hei, pakko ihan vähän ihmetellä esihenkilöä, joka haukkui alaisensa niin että raikui, kun tämä löysi vakaamman ja paremman paikan, ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ilmoitti lähdöstään. Esimies ei suostunut vastaanottamaan irtisanomisilmoitusta, työsuhdepäällikkö joutui hoitamaan sen. Sen lisäksi se onneton (esihenkilö) ei suostunut tämän jälkeen puhumaan alaiselleen, eikä myöskään tekemään työtodistusta. Ihmisellä on oikeus työtodistukseen. Ja etenkin kyseisellä henkilöllä, joka on tehnyt erinomaista työtä, parempaa lähes kuin esihenkilö. Onneksi kaikki tietävät sen ja onneksi ei tarvitse olla esimies tehdäkseen todistuksen.

Työhön vielä liittyen - olen jaksanut laittaa ainakin viisi hakemusta. Haen vähän kaikkea laidasta toiseen, nyt ei nirsoilla, ei tällä koulutuksella (vai sen puutteella?). Ei mistään ole kuulunut mitään. Paljosta vetoa, menen seuraavaankin työpaikkaan vuokratyöfirman kautta. En osaa myydä itseäni. Jos perussuomalainen ei olisi kirosana, melkein voisin veistellä jotain siihen suuntaan, kun suomalaiseen perusluonteeseen kuuluu, ettei itseään korosteta tai kehuta.

Hän katsoo vieressä potkupalloa. Harvinaisen rauhallista meillä siihen nähden on. Mutta se siitä. Vatsa on täynnä sienilasagnea - on ilo, että niitä löytyy kaapista. Hamsteri minussa iloitsee.

Anopin uusi koti tulee olemaan tunnelmaltaan ja varmaan myös hoidoltaan parasta aa-luokkaa. Kyseessä on onnenpotku, koska tiesittekös, että jos henkilö saa kaupungilta hoitopaikkaluvan, niin on otettava se, mitä ensimmäiseksi tarjotaan? Hänellä ja äidillään kävi tuuri. Entistä enemmän toivon, että eutanasia olisi aikani koittaessa myös Suomessa mahdollinen. Jos ei ole, joudun tekemään rikoksen saadakseni menolipun Sveitsiin tai Hollantiin. Ja klinikkamaksut päälle.

Mutta ei tässä vielä kuolemaan jouda. Huomenna menemme Cliftersin keikalle emmekä ajattele paria seuraavaa viikkoa. Hallinnon yyteissä irtisanotaan tai lomautetaan max 10, eikä meitä ole kuin 58. Paljosta vetoa, pomoja ei irtisanota. Meillä muilla on aika rehvakka vedonlyöntikerroin. Minua ei huoleta. Asiat ovat yllättävän hyvin. Aina vaan onnellinen olen, hullu minä.

Tuolla puhuvat Havis Amandan raiskaamisesta (ainakin altaassa uimisesta). Patsasparka on kärsinyt kovia. Jokohan sen kaula tänään katkeaa? Ihminen on arvaamaton. Etenkin urheiluhullu ihminen.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Aloittamisen vaikeus

En muista enää, mitä kaikkea tässä on taas kerennyt. Pitäisi varmaan jotain muistiinpanoja kirjata, mutta kun elämä vie, kynä ja paperi eivät pysy mukana. Sen kuitenkin vielä muistan, viime viikonloppuna matkasin Keski-Suomeen. Hänen kanssaan meillä on sopusointu, ystäviä ei saa enää hylätä kumpikaan. Sen tyhmyyden olemme tehneet molemmat aikanaan.

Hänellä ja minulla on pahin kutuaika jo rauhoittunut, vaikka läheisyyttä molemmat haikaamme usein ja paljon. Emme ole ihan täysin siamilaisiksi kaksosiksi herenneet, vaikka sängyssä etenkin näin talviaikana siltä vaikuttaakin. Ja puheissa, usein jo arvaa, mitä toinen aikoo sanoa. Voi olla, että pian siirrymme ajatuksenlukuun ja lakkaamme puhumasta - mutta se on taas toinen tarina.

Jyväskylän musiikillinen anti on aina yhtä ihastuttava. Tällä kertaa Lutakossa oli Insomnium. Erinomaista rytistystä - siinä taas bändi, jonka nousun seuraavaan sarjaan voi hyvin ymmärtää. Bloodred Hourglass meni ihan ohi korvien, kun piti taas ystävän kanssa päivittää elämää.

Keikan jälkeen kävimme jopa tuoreessa jyväskyläläisessä drinkkibarissa (ystäväni kaveri meidät sinne määrätietoisesti googlemappasi). Ja vielä yhdessä baarissa kerta kiellon päälle. Sitten olimmekin valmista kauraa. Keittiön päydän ääressä nautitun yöpizzan jälkeen tuli sininuttuinen noutaja.

Lauantai meni rauhallisemmissa merkeissä, vaikka lihaa hakkasinkin. Ulkona satoi lunta, ystävän jälkeläinen käyttäytyi perusteinimäisesti - kävi syömässä, muttei huutanut kuitenkaan. Meillä oli eväänä maa-artisokkakeitto ja saltimbocca kasvisten kera. Salvia on ihana yrtti. Sen päälle nukuin uskomattoman ihanat 9 tuntia. Ystäväni sininen kammari houkuttelee unihiekkakavereita. Olen aina nukkunut siellä erinomaisesti.

Vanha suomalaiskansallinen sananlasku: Jos on viinatta kekrinä, on leivättä jouluna - Eino Leinon sanoin "kekrinä köyhäkin nauraa".
Ystävän löytö mummonsa mökiltä - ohjeissa on kaikki!
Töissä elämme hiljaiseloa. Kollega läksi häämatkalleen - ei olisi parempaa aikaa voinut valita. Minä kinusin sijaisuuskorvauksen, saamme vähän joulurahaa, vaikkei tarkoitus ole mitään lahjajoulua viettäkään. (Mutta hyvä ruoka, parempi mieli, pitää paikkansa pienessäkin pilttuussa.) Tai se mikään hiljaiselo ole, meillä nykyhetki tarkoittaa itse asiassa normaalia työskentelytahtia muualla, kerkeän ajatella ja suunnitella töitäni. Osaan ihme kyllä vielä senkin taidon. Osaan myös lukea työpaikkailmoituksia. Sen lisäksi päivitän CVtä sekä suomeksi että englanniksi.

Hän puolestaan uppoaa välillä murheen alhoon. Pimeä vuodenaika ja vaikea jälkikasvu ovat lähes letaali, ainakin jäätävä, yhdistelmä. Sitten välillä kun asiat ovat hyvin, muistamme taas rakkautemme. Kukaan ei luvannut elämää onnellisena loppuun saakka, mutta voisi sitä tasaista menoa pikkuisen enemmän olla. Kuitenkin kuten Hän sanoo, tällä mennään päätyyn saakka.

(Tänään oli pizzaperjantai. Huomenna mennään katsomaan vihdoinkin hoitopaikan dementiaseniorikodista saanutta muoria ja sunnuntaina kärtsään kilon lihaa. Yhteen paikkaan pitäisi lähettää paperit, sitä ennen pitäisi opetella englantia. Aivot eivät säilökään kaikkea ikuisesti.)

lauantai 26. lokakuuta 2019

Pari sanaa lukemisesta

Minulta säännöllisen epäsäännöllisesti kysytään, miksi meillä on kirjahylly. Minulle se on kummallinen kysymys; siksi kun luen, se ei ole sisustuselementti (korkeintaan pölyansa). 
Usein luen kirjoja uudelleen, erinomaiset tahdon pitää lähelläni. Niitä ei noin vain kirjastosta löydä, ei etenkään kauhua tai fantasiaa Viimeisin lukemani Liimatan Rautanaula ei kyllä elämää suurempaa kirjallisuutta ollut, mutta taidan seuraavaksi vetää Dean R. Koonzin Odd Thomas-sarjan uusiksi. Sitten jos uudelleenlämmittelisin suhdettani Neil Gaimaniin. Minä nimittäin tiedän, mitä joulupukki tuo minulle.

En ole päässyt minulle luontaiseen ahmintavauhtiin avioeroni jälkeen, mutta ainakin luen jotaun, vaikka sitten hitaammin, luen kuitenkin keskittymiskyvystä huolimatta. Bussissa Hesaria ja kotona kirjoja (kirjojen lukemiseen ei valo riitä bussissa näillä silmillä). Seuraavan kirjan tai koko sarjan hankkimista suunnittelen pitkään. Mietin onko hyllyssä vielä tilaa. Aina minä jonkun kolon keksin.

En osannut lukea kouluun mennessäni. En meinannut oppia millään lukemaan. Saatoin tavata koira ja sanoa kissa, mutta kun se ihme vihdoin tapahtui, niin ryhdyin ahmimaan kirjoja. Minusta tuli kirjaston ja kirjahyllyn suurin ystävä, etenkin kun sairastin taajaan eikä siihen aikaan tunnettu sairaan lapsen hoitovapaata*. Usein olen todennut, että kirjallisuus minut on kasvattanut vanhempien sijaan. Opin tunteet, käytöstavat, sosiaalisuuden alkeet kirjoista - voi olla, että opin liian nuorena liian paljon, mutta niin opin todellisessa elämässäkin - ankeita ja ahdistavia asioita. Saattaa olla, että kirjat tuhosivat näkökykyni, mutta antoivat minulle äärettömän määrän maailmoita, ystäviä ja lohdutusta.

Siksi meillä on kirjahylly. Siksi rakastan lukemista. Ja mikä parhainta, Hän lukee myös. Meillä on puhuttavaa.

(*Anekdoottina voisin kertoa, kun sairastaessani jotain rokkoa 8-vuotiaana, pikkuveljeni lastenvaunut ryhtyivät juttelemaan minulle. Säikähdin asiaa niin paljon, että juoksin B-rapusta A-rappuun naapuriin ystävättäreni äidin luokse. Hän kun oli tarjoilija ja päivällä kotona. Muistan heidän sohvansa tarjoaman turvan ikuisesti. Siinä ei mikään eloton jutellut. Minussa piilee perustavanlaatuinen turvattomuus jossain syvällä.)

perjantai 25. lokakuuta 2019

Suunnitelmia saa tehdä

...mutta niitä tehdessä pitää muistaa hra Murphy. Hän välillä astuu mukaan yhtälöön ja yllättää meidät kaikki. Tällä viikolla eivät askelmerkit ole lankkua nähneetkään, saati että olisivat osuneet sille.

Keskiviikkona minun piti osallistuman elämäni ensimmäiseen puoluekokoukseen, paikallisosaston syyskokoukseen. Koska kollega on lomalla, pääsin kotiin vasta puoli tuntia kokouksen alkamisajankohdan jälkeen. En jaksanut vaivautua.

Torstaina minun oli tarkoitus lähteä kolmen maissa töistä, että olisin päässyt tutustumaan erään hotellin uusittuun ilmeeseen. Puoli kuuden aikaan kotibussissa pyörittelin silmiäni kuin vauhko hirvi ja mietin, että jokin alkoholiannos olisi saattanut rauhoittaa. Ilmaiseksi niitä ei ollut tarjolla enää siihen aikaan.

Tänään aioin ottaa pienen tyttönimellisen ystävärakkaan kanssa, niin eikös hän sairastele kroonisesti, kunnes puukotettavaksi pääsee. Tiedän toki, että näemme, mutta tänään ei ollut se päivä. Tänään on Murphyn päivä.

Oli tässä päivässä jotain hyvääkin, treffit työterveyslääkärin kanssa. Kun edellisen kerran lääkäri on tutkinut ja oikeasti kuunnellut minua vuonna 2011, niin asiaa on riittänyt. Toistaiseksi on päivitetty verenpainelääkitys, närästyslääkitys ja polvilääkitys. Viimeisenä listalle pääsivät keuhkot. Ensimmäinen lääkäri, joka otti rasitusastma asian tosissaan.

Hän puolestaan kipuilee jälkikasvunsa kanssa, mutta en voi täällä asiaa enempää raottaa kuin  toteamalla, että kyllä toisten kääpiöt voivat minunkin elämäni sotkea varsin tehokkaasti, vaikka en olisi edes samassa tilassa. Päädyin jopa nukkumaan yön yksin kotona, kun Hän paapoi poikaansa. Yritti auttaa kiittämätöntä. Sielläkin se Murphyn s**tana pyörii.

Muutenhan minä eläisin elämäni parasta aikaa, varmaan elänkin, mitä nyt työ, vapaa-aika ja raha-asiat ovat haastavia. Mutta ihminen on joustava onnellisena.

sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Vapaaehtoisesti lapseton tunnustaa

On taas tullut todettua, ettei minusta olisi ollut lapsenkasvattajaksi. Kun olen seurannut viimeisen pari viikkoa Hänen kipuiluaan poikansa kanssa, niin ei käy kateeksi. Ja osani saan tahtomattani minäkin, kun sparraajana saan ensimmäisen ryöpyn ja epätoivon aallonharjat. En edes uskalla ajatella, millaisia ongelmia on edessä. Taidan ottaa sellaisen strutsimaisen otteen ja tunkea pääni hiekkaan - paitsi ettei strutsi kuulemma niin tee.

Ei ole helppoa. Onneksi on muita ilahduttavia asioita. Onneksi meillä on toisemme.

D-A-Din perjantainen keikka Circuksessa oli loistava. Bändi on hienossa vedossa, yhteensoitto toimii, Jesperin ääni on kunnossa eikä uusissa kappaleissakaan muuta vikaa ollut kuin että ne olivat uusia, enkä kerennyt kuunnella niitä etukäteen. Nostalginen olo osittain, mutta riemastuin kokonaisuuden tasosta. Seuraavat musiikkipläjäykset tulevat olemaan raskaampia, Insomiumin keikka Lutakossa ja Devin Townsend Cirkuksessa.

Minua suunnattomasti surettaa keikkapaikkojen väheneminen Helsingissä. Ensin sulkeutuu Nosturi, sitten Circus ja Virgin Oil. Kunpa joku uskaltautuisi perustamaan uusia, Elmun toiminnalle löytyisi korvaavat tilat ja olemassaoleviin saisi raskaamman genren keikkoja. Minnekään jäähalliin tai kentälle minua ei enää saa. Paitsi festareille.

Lauantaina kävelin naapurilähiöön. Syksyn tuoksu herätti nostalgian. Lapsuuden harvat hyvät hetket liittyvät luontoon. Vaikka en ole urheilullinen, en aktiivinen liikkuja enkä mökki-ihminen, niin väri, valo ja tuoksut ovat aina tuottaneet iloa.



Tämä on tosin otettu männä vknloppuna, kun Hän vei minut pikkuretkelle lähibaariin. Oli kaunis yö.

Samainen ei-mökki-ihminen varasi muuten ensi kesän kaksiviikkoisen pohjoisemmasta Suomesta, vaikkei tiedä, onko edes töitä, millä maksaa sirkus ja apinat. En jaksa välittää. Olkoon sitten vaikka meidän viimeinen lomamme ikinä, mutta se virkistys on meidän saatava, jos vain taivas ei tipahda niskaamme.

torstai 10. lokakuuta 2019

Puurokuningatar

Edesmennyt äitiraasuni varmaan kääntyilee tuhkissaan, kun näkee puurovihamielisen tyttärensä joka aamu syövän puuroa. Olen huomannut, että yhdessä lisäkuidun, raejuuston ja mehukeiton kanssa se auttaa minua jaksamaan lounaaseen saakka.

Hän ja meillä taajaan vieraillut esikoisensa ovat myös ihastuneet puuroon. Meillä asuvsn jälkikasvu jopa niin voimakkaasri, että viimeksi vieraillessaan söi sitä välipalaksi. Häntä varten tuli jopa kehitettyä resepti, joka nyt ei muuten eroa tavallisesta puuroreseptistä muuten kuin valmistustapansa suhteen. Itse en paljon mitta-astioita käytä.

Keitän kerralla kattilallisen hivenen löysempää puuroa kuin tavallisesti, koska jääkaappisäilytyksessä hiutaleet turpoavat vähän lisää.

Blondin aamupuuro

5 dl vettä
5 dl kulutusmaitoa
1 dl ohrapuurohiutaleita
2,5 dl kaurahiutaleita

Mittaa nesteet kattilaan, puurojauhot perään kylmään nesteeseen. Levy kutoselle ja sekoita pohjaa myöten niin pitkään, kun puuro näyttää kiehumisen merkit.

Käännä levy nollille, aseta kansi päälle. Hauduta levyllä vähintään 10 minuuttia, mielellään 20 min. (Ei siis kylmälle levylle, vaan anna olla kattila sillä levyllä, jolla keittelit puuron.)  Oma puuroastiani saattaa kököttää liedellä tunninkin. Sekoita joukkoon 1 tl suolaa. Valmis puuro säilyy jääkaapissa useamman päivän.

Lämmitä mikrossa - ei missään nimessä muoviastiassa (flatalaatit!). Nauti haluamiesi höysteiden kera.

lauantai 5. lokakuuta 2019

Pharmaca Blondi

Ensimmäisenä esittelen uusvanhan verenpainelääkkeen, mukana uusi nesteenpoistolääke, se tuntuu toimivan. Vähän yskityttää ja hengenahdistaa, sama tuntemus oli joskus 90-luvun lopussa aloittaessani ensimmäisen verenpainelääkkeen natustamista, ei pyörrytä enkä pökrää.

Mutta jalka on ohut, ei turvota. Pissallakaan ei tarvitse juosta, vaikka lääkäri varoitteli. Melkein voin kuvitella hankkivani hameen, kun on polvi ja nilkka. En tosin edes nuorena hoikkana ihmisenä pitänyt mekoista tai hameista. Saattaa olla, että sivuoireena tulee kihti. Se olisikin jotain ihan uutta näissä piireissä.

Glukosamiinin pitäisi alkaa toimia vasta parin kuukauden natustelun jälkeen. Parina ensimmäisenä päivänä ei kannattanut kauas wcstä (sivuoire ripuli), mutta toisaalta kun polven kivut ovat lähes kadonneet, niin uskon plasebon vaikutukseen. Minulle käy mikä vaan, kunhan tulos on myönteinen eikä jalkaan satu.

Uusin kortisoni tuntuu toimivan. En voi väittää päässeeni eroon käsi-ihottumastani, mutta lääke toimii. Pitää vain varoa, että ei iho haurastu liikaa.

Mitäs vielä? Juu. Närästyslääke. Ilmeisesti vatsaportti fuskaa. Nukkumaan mennessä nousee oksennus suuhun. Nyt vetelen esomeprazolia ja parin viikon päästä testataan onko kyseessä heliko vai pettävät sisäelimet. Veikkaan jälkimmäistä. Hajoan käsiin, vaikka vielä voisi yhden 10 vuotta elää, että sitten eläkkeelle päästyään voisi tipahtaa seisovilta jaloiltani.

Eli hieno on jo kavalkadi. Aamulla tyhjään vatsaan närästyslääke, siitä puolisen tuntia ja tiputan mukaan verenpainelääkkeen ja D-vitamiinin. Glukosamiinia ei saa ottaa tyhjään vatsaan, se pitää nauttia ruuan kanssa. Illalla vielä kolestrolilääke ja magnesium. Pari kertaa viikossa vaihdan estrogeenilaastarin, että jaksaisin miehiä vielä muutaman vuoden.

Odottakaas vuosi tai kaksi. Sarja paranee, veikkaan minä. Hieno on aloitusteksti Vanhuuden Kultaiseen Kirjaan. Harmillista on, ettei mikään lääkkeistä demppaa tai piristä, niitähän minä joskus nuorempana toivoin. Ihan saa omillaan vetää. Ei se kyllä varsinaisesti juuri nyt edes harmita. Elän mielenkiintoisia aikoja. Rakastan elämää, kiitos länsimainen lääketiede. Se tuntuu sopivan blondin fysiikalle.

perjantai 4. lokakuuta 2019

Tää on niin tätä - onko pakko olla?

Meillä oli tällä viikolla yksi ilta draama kylässä.

Molemmilla keitti yli - onneksi eri syistä. Häntä ravistelee äitinsä väistämätön hiipuminen ja poikansa onneton itse(t)uho. Ei Hän kummankaan asioille mitään voi, yrittää pitää poikansa jonkinlaista puheyhteyttä, äidin ullakolla ei taida asustaa enää kuin muutama hiiri. On vaan pidettävä ullakko lämpimänä niin pitkään kuin talo pysyy pystyssä.

Minä taas kärsin töistä. Miten töitä kestää vielä ainakin 10, mielellään 12 vuotta, olen miettinyt useasti tällä viikolla. Välillä tuntuu, että pää hajoaa. Välillä riittää, kun käy vessassa silmiään pyörittelemässä ja hengittelemässä paperipussiin. Välillä herkeän hysteeriseen nauruun ihan omalla pulpetillani. (Mielessä jyrrää "raskas työ, raskaat huvit", mutta kun kroppa ei pian sitäkään hyväksy.)

Kaikki ongelmat ovat, taivas varjele, ulkoisia. Meillä kotona keskenämme asiat ovat hyvin, mutta kun kuohahtaa, niin sitten hetken asunto on liian pieni. Onneksi sitä ei kauan kestä. Meillä ei mykkäkoulua käydä.

Keräsin illalla edellisen sienisaaliin purkkiin saunan lauteilta. Sekatatteja tuli purkillinen ja herkkutatteja toinen mokoma. Sunnuntaina ystävä vie minut entisen puolison sienimestoille. Vieläköhän osaan siellä liikkua? Kun nyt taas happea ja liikuntaa saa. Jalka nimittäin kestää - uusi lääkitys toimii! Minulla on nilkka. Kenkien pihakirppis on peruttu.

***
Offtopic: miksi estrogeenilääkityksestä ei saa kela-korvausta, mutta silti joutuu käymään kalliilla yksityislääkärillä saadakseen reseptin? Joutuuko testosteronia käyttävä miesoletettu myös maksamaan kaiken itse? Veikkaan, että ei. Nainen on edelleen maailman n**keri.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Väestönlaskija junassa

Terveisiä junasta. Ruuhkaviikot jatkuvat. Vuorossa on jokavuotinen veljien perheiden väestönlaskentavierailu Iloiseen Itä-Suomeen.

Lauantain vieraat saapuivat ajallaan. Broileripiirakka onnistui yli odotusten, salaattia ei jäänyt tolkuttomasti yli, amerikkalainen appelsiinijuustokakku oli äärettömän herkullinen, ja, mikä tärkeintä, juomatkin riittivät, mutta kyllä saa viisi loppasuuta havokkia aikaan. Siinä tyhjenivät 3 l punaviini- ja valkoviinitonkka, pullollinen kuohuviiniä, kermalikööripullo sekä puolikas Jallu. Eikä Hän juonut muuta kuin vichyä ja energiajuomaa.

Illan kähmässä kävelytin ryhmän pimeän pikkumetsän halki naapurilähiöön baariin. Siellä vedettiin antaumuksella alkoholia ja karaokea. Google Maps paljasti minun kömpineen metsän halki puoli neljän maissa. Myönnän, että kansalaisluottamus oli vähissä. Seuraavana päivänä, kun jälkiä tiskasin, iltaa kohti olo huononi niin, ettei pystyssä voinut olla.

Viikko on ollut vauhdikas. Maanantain aloitin silmälääkärissä (näyttöpäätelaseja varten resepti - kun on arpi silmänpohjassa, ei optikko saa laseja määrätä). Lääkäri tutkiskeli arpea ja totesi, että oli onni onnettomuudessa, kun vahinko sattui lapsena, aivojen kompensaatiokyky on huipussaan.

Työterveyslääkärin kanssa keskustelin kuvatun polven tilasta. Siellä on kuulemma kuluma. Ryhdyn natustamaan glukosamiinia ja nesteenpoistolääkkeitä. Saa mokoma raaja lopettaa diivailunsa.

Panin polven testiin heti tiistaina. Ystävä vei minut syntymäpäivälahjasieniretkelle. Olipa ihana kirpeän aurinkoinen puolipäiväreissu! Tuliaisina toin upeita tatteja reilun kilon ja sekosieniä (kehnäsieniä, orakkaita, lampaankääpää, suppilovahveroita, kantarelleja ja taisi sinne päätyä joku haperokin) piirakallisen. Siitä viimeiset palat meillä on junaeväänä, aloitan eväiden syömisen heti, kun konnarista pääsen.

Työasioistakin pitäisi puhista, mutta en jaksa. Kiirettä, vastuuta, tavallaan samaa, mutta eri tavalla, one-on-one-hetki rouva isorouvan kanssa. Oikeastaan hivenen optimistisempi olo kuin aikoihin.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Housut pois

Onpahan ollut viikko.

Takana on kolme erilaista asiakastilaisuutta, sellaisia, joissa minä olin asiakkaana. Se on kovin harvinaista nykyään, ei ole aikaa lähteä, eivätkä firmat paljon tarjoa. Ensimmäisen tilaisuuden paras anti oli Downton Abbey-elokuva. Se oli pidennetty sarjan jakso, jossa ei yllätyksiä ollut tarjolla eikä edes erinomaista sanailuakaan kuin paikoittain. Ensimmäiset yhteiset salihörähdykset kuuluivat vasta elokuvan puolivälissä vanhojen rouvien sanaillessa. Mutta juuri siksi tykkäsin, ei väkivaltaa, ei yllätyksiä, ei pelättävää, iloa vain ja onnellisia loppuja. Juuri niin kuin elämä ei ole. Mutta sarja sai ansaitsemansa lopun.

Toiseen tilaisuuteen läksin makutuomariksi liikelahjoista huolehtivalle kollegalle. Maailmassa on paljon tavaraa, joka ei minua kiinnosta, mutta jos pitäisi jollekulle jotain antaa, niin kyseisen puljun tavarat olisivat laadukkaammasta päästä. Vaikken pidäkään, että minulle valehdellaan eksklusiivisuudesta.

Sen päälle ajelin Itäkeskukseen Klaas Uulssonille. Ostin putkiteippiä (alapesusuihku vuotaa), magneettisen veitsitukin ja yksisarvisteippiä sen kiinnittämiseen (parempi kuin jeesusteippi). Huomenna alkaa näiden osalta tapahtua. Lupaan raportoida myös mahdollisen epäonnistumisen. Älkää vain toivoko sitä.

Eilen illalla meidät kutsuttiin syömään Prestoon kevyt buffetillallinen (eivät viinikaadoissakaan säästelleet) ja Savoy teatteriin konserttiin. En ihan juuri viime aikoina niin käsittämätöntä shaibaa ole kuullutkaan. Olisi pitänyt olla pullollinen punkkua tai taskumatillinen jallua. Varsinaista Tähtisadetta, juu. Paitsi poikkeukset ja helmet: Frigg, Ricky-Tick Big Band ja Teemu Viinikainen. Heitä olisin voinut kuunnella enemmänkin. Hei, mut ruoka oli hyvää, seurakin asiallista.

Tänään riisuin housuni kolmesti. Työterveyslääkäri tutki polveani. Hän oli ensimmäinen lääkäri, joka oikeasti koski polveeni. Toisen kerran heitin housut pois röntgenissä, kun polvi kuvattiin. Kolmannen kerran ripustin pöksyt naulaan gynekologilla, hyvästi eur 180 siitä hyvästä, että sain kahden vuoden lääkityksen. Ei ole vaihdevuodet köyhän ihmisen hommaa. Mutta ihmiskokeessa voin kertoa, että kahdessa vuodessa rusinaksi muuttuneet munasarjat ovat nyt kadonneet kokonaan. Ehkä kohta olen voiton puolella ja loppuu tämäkin pelleily.

Kaikkea muutakin olisi. Ehkä jatkan myöhemmin. Nyt otan amerikkalaisen juustokakun pois uunista. Huomenna tulee vieraita.

lauantai 14. syyskuuta 2019

Lauantain huumaa

Työterveyshoitajan vastaanoton kuulotutkimus kertoi, ettei korvistani ole hävinneet kuin matalat äänet. Meillä asuvan pitäisi joko mennä äänenmuodostuskurssille tai puhua vähän lujempaa ja minuun päin. Muuten olen itse syyllinen kaikkiin fyysisiin ongelmiini. Yritän lisätä liikkumista, yritän vähentää sokeria, rasvaa, alkoholia - niin ja elämää. Sehän nimittäin kuluttaa.

Kun jolkottelimme pitkin joen rantaa, tuli rankka sadekuuro pyytämättä ja yllätyksenä. Istuskelimme siirtolapuutarhan saunan terassilla, kun tytärpuoleni ilmoittautui. Hänkin täyttää vajaan viikon päästä 30 vuotta - samana päivänä kuin edesmenneen isänsä kanssa menimme naimisiin 16 vuotta sitten. Samalla kun poimin peltoherkkusieniä, joita hänen isänsä oli minut opettanut poimimaan, juttelimme hänen elämänsä kipukohteista. Olen selkeästi vanhempi, vaikka en biologisesti mitään sellaista olekaan. Uskottu nainen, kenties? Auttaa haluaisin, mutta kykyä ei ole.

Sadekuurot jatkuivat. Seisahtelimme puiden alla romantillisesti lähekkäin. Vähän alkoi harmittamaankin, mutta vahingossa päädyimme entisessä kotilähiössä leppoisaan lähiöbaariin. Hän pelasi kolikkoautomaateilla, minä join pari juomaa. Hetkellinen vapauden huuma pyyhkäisi sieluani. En kuitenkaan hypännyt siiville, vaan jatkoimme matkaa ärkioskin (hain tilaamani henkilötodistuksen) ja kaupan kautta kotiin.





Onnistuin tekemään harvinaisen mautonta ruokaa erinomaisen herkullisista aineksista. Olin loukkaantunut itselleni. Ei tullutkaan herkkua kuten tavallisesti. Seuraavaa ruokailua varten tein hienosäädön. Saa nähdä, miten minun kävi.

Tiedän, ettei tämä viikonloppu ole hänelle maailman parhain. Kyllä se heijastuu minuunkin. Silti en päivääkään vaihtaisi pois.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Tukka hyvin, ei näy kelloa

On se kumma, miten ihminen voi unohtaa rannekellon käyttämisen kokonaan. Pentusena ehkä noin 48 vuotta sitten sain ensimmäisen rannekellon syntymäpäivälahjaksi. Muistan ylpeyden ja aikuisuuden tunteen. Sain lahjaksi kerrankin jotain toivomani. Merkki oli Leijona, rannnekeen väri punainen. Nykyään ei tulisi mieleenkään kantaa ranteessaan mitään, tiellä vain olisi.

Hiukset ovat ihanat. Kävin eilen kampaajalla ihanassa Rentolassa. Isäntä sen lisäksi että leikkasi hiukseni, tarjosi lasillisen kuohuvaa, palasen kakkua ja vielä kaupan päälle törkkäsi mukaan pikkupussillisen tattisuolaa. Se onkin ihan uusi tuttavuus, mutta hänen esittelemänsä käyttötavat saivat ruokamielikuvitukseni laukkaamaan. Ehkä ensi viikonloppuna pitää jo kokeilla.

Töissä kesä on ohi. Harjoittelija läksi tekemään lopputyötään, minä sain rästihommat siihen vaiheeseen, että pääsen keräämään uusia. Toivottavasti en. Sen sijaan firman kroonisen akuutti kassavaje on hetkeksi peitottu, nyt taas hengähdetään pari viikkoa ennen seuraavaa palkanmaksupäivää. Kyllä se tästä. Esihenkilö lupasi ryhtyä toimiin, että saisin suorittaa puuttuvan tutkinnon firman piikkiin. Kieroa, hän tietää, mistä narusta pässiä kiskoa.

Selkäkipu taitaa olla peitottu tältä erää. Jospa ryhtyisin kahvinkeittoon, niistäisin nenäni ja olisin niin kuin muutkin miehet (kirjallinen lainaus Suomi-klassikosta Moreenista). Elämä jatkuu, minä notkun mukans.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Jäiden polttelua vai tanssia ruusuilla?

Kolmen päivän omailmoitteisen sairasloman jälkeen könysin perjantaiksi töihin. Kiirettä piisasi, ei ollut toivoakaan lähteä saldovapaan viettoon. Sain vihdoinkin lomasumani purettua. Näin vilaukselta ison pomon, ihan tuo ihmiseltä vaikutti, isot ovat ihmisparan haasteet heti alkuun. Ei käy kateeksi.

Meillä asuva oli rikkonut ison sähkötupakkansa. Tai ei Hän sitä rikkonut, vermeestä meni elektroniikka sekaisin. Kapistus on osoittautunut parisuhteen pelastajaksi, rahaa säästyy ja hajuhaitta puuttuu. Sitä paitsi minun ei tarvitse kärsiä passiivisesta tupakoinnista. Vain jotkut hajusteet aiheuttavat hengenahdistusta, vanilja on yksi pahimmista.

Kuitenkin perjantai-illan vietimme parisuhteellisesti. Onneksi Hän pärjää illan nikotiinipurkalla. Pitkästä aikaa juttelimme, kuuntelimme musiikkia, kaselimme valokuvia. Oli aivan ihana ilta! Hän ei enää juo alkoholia, minäkään en ottanut kuin lasillisen viiniä, kaksi siideriä ja kaksi drinkkiä. Ai miksi lasken? Siksi, kun sain ne työterveyden tarjoaman labrakokeen tulokset. Rasva-arvot olivat pompahtaneet kesän aikana, mökkireisua, festareita, baari-iltoja takana. Pitää vähän rajoittaa.

Sain kutsun työterveyshoitajan juttusille. Hieno juttu! Hän lupasi tutkia kuuloni. Huono juttu, luvassa on läskisaarna. Ylipainoa on ja olen laiska. Siitä viikon päästä pääsen tapaamaan lääkärin. Oikea polveni nimittäin on rikki. Kun ihmiseltä puuttuu stereonäkö, hän on kovin altis kompuroinnille. Etenkin kun ihmiseltä puuttuu hämäränäkö, on hän hengenvaarallinen itselleen. Olen kaatunut niin monta kertaa saman polven päälle, että viimeisellä kerralla tapahtui jotain peruuttamatonta. Polven sivusta on katkennut joku hermo - siinä on tunnoton alue. Toisaalta tuntemuksia on kontalleenmennessä niin pahasti, että kontalleen ei voi mennä. Piste. Siellä on jotain pahasti rikki. Ensimmäistä kertaa joku lääkäri ottaa polven kuntoon jotain kantaa, vaikka tiedän, ettei sille todennäköisesti voi mitään tehdä.

Elämä on ihmeellinen juttu. Henkilökohtaisessa elämässä kaikki on niin hyvin, että pelottaa. Töissä vain pelottaa. Vanheneminen harmittaa - fyysinen puoli. Nytkin on nääs selkä sökönä silkasta flunssan aikaisesta makaamisesta. Henkisesti rakastan vanhenemista, olo paranee kaiken aikaa. Ja sit toi meillä asuva, on se sitten ihana. En ole enää yksin, minulla on oma heimo.


tiistai 3. syyskuuta 2019

Ullatus ullatus

Jos nenässä on turvonnut Niagara ja poskionteloissa sementtiä, onko lomanlopetus onnistunut? Kotibussissa vielä alkoi valua vertakin nenästä, kun niistin riittävän voimallisesti. Hyvä, kun nenuliinat riittivät kotiin saakka, ettei elämänneste alkanut valua rinnuksille. Jäin suosiolla kotiin päiväksi, ehkä on kohteliasta olla sairastuttamatta kollegoita.

Pahaa oloa riittää töissä muutenkin. Talous sakkaa jo erittäin vaarallisesti. Voi olla, että jo tämän kuun palkkaa pääsen hakemaan palkkaturvan kautta. Voi toki olla, että ihmeitä tapahtuu. Näyttää tosin aina vain epävarmemmalta.

Huomenna olisi hyvä päästä takaisin suolatehtaalle. Olemme saamassa uuden esihenkilön esihenkilön, olisi syytä olla paikalla, ettei tulisi heti annettua vääränlaista mielikuvaa itsestään. Niin kuin sellaista lusmukuvaa. Vaikka toisaalta - liekö sillä enää mitään merkitystä?

Jotenkin de ja vu-ilmiötä pukkaa. Taisi olla 8 vuotta sitten syksyllä, kun silloinen esihenkilö sai kenkää amerikkalaisilta ja minä saman joululahjaksi. Silloinkin olin sairaana, räkätautitsunamin kourissa ja töihinpaluu oli nätisti sanottuna apea. Onneksi siitä selvisin, ehkä selviän tälläkin kertaa.

Nyt jatkan päiväunia. Häntää hellii käärme.

tiistai 27. elokuuta 2019

Hirveän kamalaa

Tänään on viimeinen kokonainen mökkilomapäivä. Yritän olla suorittamatta sitä. Kävin kuitenkin aamupasteeraamassa pitkin tiluksia. Säilön tunnelmaa sisälleni. Valokuvia voi katsella sitten kotosalla.




Rauhaa voi tulla ikävä ensi kesänä. Kauhukseni huomasin, että seuraavaan niemeen on nousemassa uusi mökki. Toki ymmärrän, että kauppa se on, mikä kannattaa. Kolme mökkiä yhdellä järvellä ei vielä ole paljon. Mutta silti, neljäs tulee aika lähelle meitä. Lähes iholle.

Voihan se olla, että ensi kesäksi pitää löytää uusi kohde. Pitää miettiä. Mutta nyt tutkaisemaan lähimetsikkö.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Kaikki loppuu - kesä, elämä ja kaikki

Mökin vuokra-aikaa on vain kolme yötä jäljellä. Lomakin loppuu viikon päästä. Onneksi en elä pelkkää lomaa varten, vaan viihdyn myös varsinaisessa elämässämme. Kaikki on vaan juuri niin hienosti, että pelottaa.

Paitsi hirviökärvästen hyökkäys - eilisen metsäretken jälkeen tukasta löytyi yksi ja sienipussista toinen. Tänään kiersimme vieraan kanssa tilukset, niin taas oli niskavilloissa kutsumaton vieras ja paidan alla toinen. Onneksi ne syksyä myöten kuolla kupsahtavat. Ehkä kotikonnuilla voimme taas tehdä rauhallisempia retkiä Keskuspuistoon ensimmäisten kylmien öiden jälkeen.

Varsin onneton oli saalis, muutama tuore lehmäntatti, pari voitattia ja punikkitattia. Kaikki kelpasi. Siivoamisen jälkeen käytin tyypit pannulla ja törkkäsin jääkaappiin talteen. Tänään tein perunan, porkkanan, sipulin, mausteiden ja pippurikerman kanssa sosekeiton. Tuli vahva tatin maku - herkullinen keitto! Seuraavan kerran hivenen vähemmän pippuria. Ystäväni tosin oikeutetusti totesi, että koska minun ruokani olisi perinteisiä makuja tai valmistustapoja noudattanut.

Jälkiruuaksi väkersin turhaan ostetusta vaniljajogurtista ja appelsiinimehun lopusta lettuja. Inhoan, jos joudun nakkaamaan hyvää ruokaa haaskuun. Harvoin sitä nykyään tapahtuu, olen oppinut nuukailemaan entistä paremmin. Nyt on saatava jääkaappi tyhjäksi. Kuiva-aineet matkaavat takaisin tsadiin, jos jotain jää.

Olen miettinyt, olenko itsekäs, kun me pysymme mökillä, annamme lähiseudulla asustelevien ystävien ja vieraiden saapua tahtoessaan tänne meitä tapaamaan, mikäli aikataulut sopivat. Mutta meillähän on siihen oikeus, lomaa on rajallinen määrä, voisimme viettää sen vaikka ulkomailla, jolloin kenelläkään ei olisi mahdollisuus tavata meitä laisinkaan. Ihan niin kuin muutkin tekevät, eivät he meillä käy saapuessan pääkaupunkiseudulle. Toisaalta en tahdo olla mikään kuningataräiti, jakaa tapaamiskortteja tai määräyksiä, vaan mieluusti näkisin heidän saapuvan vierailulle omasta tahdostaan. Toistaiseksi tämä on siltä näyttänyt. Ehkä arvon tätä turhaan.

Sitten vielä yksi juttu. Ostimme minulle Liiteri-kaupasta värikynät. Tiedän, että intoa on enemmän kuin taitoa, mutta miten piirtäminen rentouttaakaan! Onnea ja iloa!

Vieläkin kesken oleva kuva...
Elämäni ensimmäinen mandala
Puuvärit ovat ilo. Samoin piirtäminen - etenkin jos mihinkään ei ole pakko.

maanantai 19. elokuuta 2019

Säilön tunnetta

Tänään satoi. Mutta ei niin paljon kuin lähikaupungissa, missä kävimme kaupassa. On varallisen huoleton olo. Lapsuus ja nykyhetki limittyvät.

Ensin kävi pikkuveli mopoilemassa. Seuraavana päivänä tuli hänen esikoisensa avopuolisonsa kanssa. Pikkuveljen vierailussa oli surun reunama paikalla, mutta nuorisolla taas ei. Ja tuli kissaterapiaakin.








Että minä rakastan Häntä! Parasta maailmassa on, kun kerrankin saa jakaa hellän tunteen, hupsuttelun ja kauneuden sellaisen ihmisen kanssa, joka ei pilaa tunnelmaa tai latista sanomisiani. Päinvastoin, elän romantikon kanssa.

perjantai 16. elokuuta 2019

Mökkikuvia

Kyllä maalla on mukavaa. Hänen sanojensa mukaan elämä mökillä tuntuu toiveikkaalta. Se avaa uutta perspektiiviä.

Sukulaisvierailuja, kokkailukokeiluja, saunomista, päiväunia. Saapuessamme emäntä tökkäsi ison kesäkurpitsan käteen ja pöydällä odotti onnittelukortti nimenvaihdoksen johdosta. Vesi on matalalla, kaivosta loppuu vesi. Isäntä onneksi tuo puolen tunnin sisällä lisää, niin ei ole tarvinnut edes puskapissille taittua.

Mutta jos ei vettä tule lisää, turha lähteä metsään koluamaan sieniä. Onhan tässä tietysti vielä aikaa, mutta hivenen huolestuttaa. Toisaalta tärkeintä on päästä hetkeksi pois oravanpyörästä. Tai kääntää edes pyörimissuuntaa.




Viimeinen kuva on kotoa. Pihlaja kokee identiteettikriisiä, kasvattaa marjoja ja kukkia yhtä aikaa.

tiistai 13. elokuuta 2019

Lomakuume nousee

Pakkaamme luonteidemme mukaisesti. Minulla oli pakkauslistat tehtyinä jo kuukausi sitten, yleiset keittiö- ja liinavaatetavarat on jo nätisti kasassa, vaatteet ovat pöydällä, lääkkeet ja nesessääritavara pitää vielä paikallistaa. Arvatkaas, mikä on meillä asuvan tilanne? Yhtään nyssäkkää ei ole valmiina, listaakin hän teki, mutta sekin jäi kesken. Sen lisäksi kalakamat, jotka Hänen oli tarkoitus tarkistaa eilen, ovat siirtyneet kellarista parvekkeelle. Musiikkivermeet ovat omilla paikoillaan, eivätkä suinkaan siistissä nipussa.

Autonhaku onnistui erinomaisesti. Omistaja oli todella mukava ja avulias. Onneksi olin aika tarkkaan opiskellut reitin, koska Hänestä ei kaupunkisuunnistajaksi ole, totesimme jälleen. GPS:n hän sai toimimaan sen jälkeen, kun hän itsekin jo tunnisti, missä olimme. Seuraavalla kerralla minä luen karttaa ja Hän ajaa. Auto on hieno, punainen. Juu. On sillä joku merkkikin, Audi. Bloxcar on taivaanlahja autottomalle köyheliinille.

Naurattaa Hänen vaatehamsterointinsa, kun tiedän Hänen notkuvan olopöksyissä ja hupparissa suurimman osan ajasta. Mutta minkäs ihminen luonteelleen voi. Minun laukkuni tulee painamaan kuutisen kiloa, Hänen ainakin 12.

Vaan eipä ole enää hätä eikä hoppu. Pohjoisempaan Suomeen on suora tie, ruuhkia ei ole ja kahville pysähdytään tarvittaessa. Mukava lähteä. Minua ei ahdista. Asiat ovat hyvin. Loma on jo alkanut.

lauantai 10. elokuuta 2019

Suhtautumiseroja

Kun itse on kolmanteen maailmansotaan ja ydintalveen varautuva ihminen, niin kovasti jaksaa ihmetellä toisen itseään nurkkaan maalaavaa elämänasennetta. Kun tunnen itseni, tiedän, mitä ovat elämäni tärkeimmät asiat ja osaan etukäteen varautua niitä koskeviin ongelmiin. Tai oikeastaan siihen, että ongelmia ei tule.

Meillä asuva, Hän-raasu, on toista maata. Hän ajaa itsensä säännöllisen epäsäännöllisesti ahdistukseen tuskan partaalle, kun joku elintärkeä asia on lopussa, ei toimi, katoaa tai menee rikki. Silloin on parempi pysyä poissa tieltä, kun hän mylttää tavaroitaan. Sen olen jo oppinut, etten koske Hänen tavaroihinsa, ettei minua voida syyttää niiden katoamisesta tai piilottamisesta. Nyt ei tarvitse kuin siirtää itsensä toiseen tilaan pois tuskapalleron tieltä. Ja kuunnella ähinää.

Joskus olen koittanut opettaa omaa elämäntapaani Hänelle, tulokset valitettavasti eivät ole mitenkään onnistuneita. Vanha koira ja uudet temput, ja vaikka tahtoa kenties löytyisikin, niin elämänfilosofiani ei taida olla täysin ongelmaton sekään. Varastoja kertyy. Tulee runsaudenpula, säilytystilat ovat välillä tiukilla.

Jos meillä olisi varaa ja mahdollisuus, suosittelisin meille suurempaa residenssiä. Hänen olisi hyvä saada oma huone. Siellä saisi melskata rauhassa ja minä voisin jatkaa omaa hiljaiseloani. Tuskaisen ihmisen ravaamisen katselu ei ole lempilajejani. Minäkin hermostun sitä katsellessani, siksi yleensä suosiolla väistän ja odottelen pölyn laskeutumista.

En päässyt jatkohaastatteluun. Esimiesehdokas oli bongannut cv:eiden joukosta jo aikaisemmin firmassa olleen henkilön eikä tahtonut edes muita haastatella. HR henkilö kuitenkin kiitteli haastattelusta ja kysyi, voiko pitää paperini jemmassa. Eli minussa on potentiaalia, se oli hyvä uutinen. Pitää jatkaa loman jälkeen etsimistä. Nyt keskityn unohtamaan työt muutamaksi hetkeksi.

Niin juu. Vuosiloma alkoi. Ensi viikolla lähdemme vuokramökille. Pyykinpesua ja pakkaamista. (Mut mullapa on lista valmiina...)

torstai 8. elokuuta 2019

No news is not good news

Ei ole kuulunut mitään haastattelun jälkeen. Ehkä pyysin liikaa palkkaa, ehkä olen liian vanha, ehkä joku on vielä parempi. Mut ei se mitään. Jatkan hakemista, ei voi ainakaan yrittämättä jättämisestä syyttää. Huomiseen mennessä lupasi haastattelija ilmoittaa kaikille jotain. Pääsin kuitenkin yhdeksän sopivimman joukkoon.

Huomisen jälkeen alkaa myös loma. En taas osaa edes ajatella sitä vielä. Ehkä sitten huomenna. Tai ehkä maanantaina. Vaikka kolme viikkoa menee nopeasti, niin tekemiset ainakin ovat erilaisia kuin työaikana.

Loman jälkeen keskustelen töissä palkasta. Jos on työpaikka, minne palata. Nyt on hivenen apea olo, mutta se menee ohi. On mennyt aikaisemminkin, pyrin muistuttamaan itseäni. Ja onhan mulla luvassa ikäkausitarkastus - pääsen labrakokeisiin, ehkä näen jopa lääkärin. Tahtoisin kysyä ruuansulatuksesta, polvesta sekä nilkasta. Ylipainosaarnan saan ihan ilmaiseksi.

Olipas tämä täynnä minua. Jospa sitten seuraavalla kerralla Häntä.

lauantai 3. elokuuta 2019

Potentiaalia liikkeellä

Yrityksemme yltiöoptimismi-osastolta huomenta!

Kävin työhaastattelussa. Se sujui hyvin, mutta jatkohaastatteluun pitäisi päästä. Haastattelijat myönsivät kokemukseni olevan juuri sitä, mitä toimenkuva vaatisi. Palkkatoivomus oli taas aivan toisissa lukemissa kuin muilla hakijoilla - toki senkin he myönsivät, että rahalle saisi vastinetta. Sitten se mutta, potentiaalinen esihenkilö ei ollut mukana. Hän tekee jatkohaastatteluvalinnat. Ja miten todennäköistä on päästä alaiseksi 17 vuotta itseään nuoremmalle henkilölle? Jos henkilö on fiksu, hän ei sitä huomioi. Mutta ainakin pää on avattu, cv päivitetty ja palutettu mieleen, miten työhaastattelussa käyttäydytään.

Nykyisessä työssäkin tosin olen miettinyt voivani saada uuden esihenkilön kanssa aikaan hivenen parempaa yhteistyötä aikaan. Ja palkkaakin voi pyytää lisää. Mutta se taloudellinen tilanne on kamala. Jos pian ei ihmettä tapahdu, pääsen tutustumaan nykyiseen ansiosidonnaissysteemiin ja muuhun asiaan kuuluvaan - niin kuin kaikki muutkin yrityksen työntekijät. Urani nykyisessä kustannuspaikassa on ollut erittäin opettavainen. Kaikki parannus on tarpeen.

Parisuhde-elämässä meillä oli taas keskusteluhetki. Meillä asuva nakkasi granaatin ja minä räjähdin. Onneksi edes räjähdin niin, että en viskannut koko suhdetta raadonsyöjille, vain reagoin asiaan. En ole iloinen asioiden vallitsevaan tilaan, mutta minusta sen muuttuminen ei ole kiinni. Asian kanssa voi elää, mutta siinä on riskinsä. Kai tämä kuuluu siihen "Kaikki se kärsii."-osioon. Kukaan meistä ei ole täydellinen. En edes minä.

Tänään suunnitelmissa on kävelyretki, sauna ja kaalilaatikko. Saa nähdä, jos illalla löytyisi joku kiva molempia kiinnostava musiikkisoiree. Voisi pikaisesti pistäytyä jossain ihmisten ilmoillakin.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Vielä yksi päivä hellettä

Päässäni pyörii niin paljon pieruvideoita, etten uskonut sen olevan mahdollista. Olen katsonut uutisia. Enempää ei varmaan tarvitse siihen lajiin puuttua. Ilmastonmuutos ahdistaa. Tuhoa ja terroria. Onneksi minulla ei ole kääpiöitä.

Osansa tekee kuumuus. En voi poistua kodista muualle kuin töihin ja kauppaan. Ja maailmassa on ihmisiä, jotka nauttivat tästä. Varmaan ne tyypit, joilla on varaa investoida ilmastointiin. Tai sitten ne, joilla on lämmönsäätely kunnossa.

Tukka on raskas karvalakki. Vain rakkaudesta Häneen en aja sitä pois - ei se ensi talveksi kasva takaisin kuitenkaan. Rakkaudesta Häneen teen monia muitakin asioita, ihana vain huomata, etteivät ne ole mitenkään vaarallisia tai minua vahingoittavia. Päinvastoin myös minun hyväkseni olevia. Näin ei aina aikaisemmin ole ollut, nyt on hyvä minulle. Se edellä olen ajatellut mennä, silloin voi hyvää seurata muillekin.

Viime viikonlopun festarireissu oli viehättävä. Hyvää musiikkia, erinomaista samanmielistä seuraa, viileä huone nukuttavaksi, herkkuruokaa, viileitä juomia, mutta ei liikaa. Lienee parempi, että jätän kritikoinnin sitä osaaville tahoille; paikalla oli hienoja, keskinkertaisia ja huonoja ensambleja. Ensi kesänä on päästävä John Smith festareille uudelleen. Jotkut paikat vain vetävät puoleensa. Ja ihmiset.

Perjantaina pääsin yhteiskunnan kustantamaan papakokeeseen. Hoitaja kertoi, että tuloksen samiseen menisi nelisen viikkoa. Niinpä kun tänä aamuna Omapostiin oli tullut viesti, olin varsin varma, että nyt blondia viedään lujaa. Olin väärässä jälleen kerran. Kohtalo oli suopea ja tulos puhtoinen. Nyt uskaltaa gynekologille uusimaan estrogeenireseptin, kirottu terveyskeskuslääkäri ei suostunut kuin puolen vuoden pidennykseen. Miten köyhät saavat repsunsa? Ai niin, minua köyhemmät kärsivät. Voi pi**u.

Haluaisin päättää tämän positiivisesti. Siksi totean, että vielä yksi päivä ennen kuin pääsemme piinasta. Talvi tulee - tai ainakin uusi jääkausi. Pari viileätä päivääkin riittää. (Niin ja ensi vkolla minulla on työhaastattelu. Juu. Olen hullu, kun kerron, koska sitten en ainakaan pääse. Tiedän. Silti on kivaa, että tulin huomioiduksi. Nyt otan vähän lisää kuperkeikkajuomaa.)