Meitä odotetaan mullan alla

Heräsin painajaiseen ennen kuutta. Kello oli yhdeksän enkä ollut vielä töissä. Kun sinne pääsin, en osannut tehdä mitään, enkä löytänyt keskeneräisiä töitäni. Niinpä on ollut koko aamu aikaa puuhastella viikolla tekemättä jäävien hommien kanssa: aamupuurosmoothie ensi viikolle (käytän nahistumassa olevat hedelmät ja sopivat vihannekset), lasin- ja metallinkeräysastioiden tyhjennys, ruusujen vedenvaihto & varsien imupintojen uusiminen (todella kestävät Liiteristä viikko sitten ostetut ruusut, paitövei), kaappien järjestely... metatyötä, jonka tekemistä ei välttämättä huomaa, paitsi kiusallisina hidasteina, jos se jää tekemättä.

Illalla sytyttelin kynttilät, kaksi elävää tulta ja ikkunalle kolme paristotuikkua. Ryhdyin laskemaan elämän miinussaldoa, edesmenneitä. Elämään kun syntymän lisäksi kuuluu myös kuolema, ei sitä pelkäämään kannata ryhtyä, vain kipu minua pelottaa. Kukaan ei taida muistaa sen kummemmin kumpaakaan ääripäätä, jospa kivun muisto katoaa. Elämän tarkoitus ei ole kipu tai kärsimys, jos ne kohdalle osuvat, kyse on huonosta tuurista. Tarkoitus on ottaa hullunmyllystä irti mahdollisimman paljon ja toteuttaa itseään omalla valitsemalla tavallaan, kunhan ei sivullisia raahaa mukanaan.

Sitten hihittelyosuus. Onko ihmisen parempi olla yksin vai ihmissuhteessa? Miten vaikeata on olla välittämättä riipovista asioista, jos asiat ovat vaan ihanasti rempallaan? Ja kun vielä tietää toisen kärsivän samalla tavoin juuri minun pinttyneistä tavoistani. Enkö olekaan täydellinen? Tätä mietin kylpyhuoneen lavuaaria pestessäni - sen tähmäisyys kun ajaa minut raivon partaalle. Hän taas inhoaa tapaani kaataa lakaisemani roskat wcpönttöön ja jättää huuhtelematta. Minä kun voin hyvin vielä pissiä päälle ennen huuhtelua, ehkä poikien esteettistä silmää roskat häiritsevät enemmän. He kun joutuvat tähtäämään kuseskellessaan. Tässä se nähdään kun vanhapiika menee naimisiin. Olen elänyt  suurimman osan elämääni itsekseni, minulla on rutiineja ja pinttyneitä tapoja.

Joo. Olisinkohan vailla aamupäiväunia? Ei taida kovin korkealentoista ajstusta olla tarjolla. Hän harjoittelee riffejä, ruoka on valmiina, en jaksa lukea ja Dowton Abbeyhinkin on vielä aikaa. Roolipelikin eiliseltä peruuntui, mene tiedä, koska harrastamaan pääsen.

Parisuhteellisuusteoriaa edistyneille

Kieltämättä olen tehokas arjen pyörittäjä. Ennakoin, olen järjestelmällinen ja aikaansaava. Se valitettavasti usein johtaa siihen, että ennen kuin kerkeän opettaa ja iskostaa toimintatavat talouden muihin eläjiin, olen jo tehnyt ne itse. Se taas pidemmän päälle rasittaa parisuhteen tasapainoa ja saa minut puuskuttamaan "aina minä"-lausetta.

Näinhän ei voi jatkua. Arkiasioiden koulutus parisuhteessa on edenyt sille asteelle, että Hän osaa kuljettaa wc-paperia eteisestä kylpyhuoneen lavuaarikaappiin. Se tosin vaati puoleltani hivenen kikkailua ja paperin jemmaamista, ettei tarvitsisi bideesuihkun käyttöön ryhtyä.

Ilokseni huomasin, että eilen se vihdoin oli tapahtunut. Alakaapissa oli vararullia ja telineessä täysi rulla. Oikein päinkin vielä! Erävoitto! Tätä ennen olen pakkosyöttänyt Hänelle päivittäisen tiskaamisen (tosin Hänen tekemänään se vie vettä ja tiskiainetta) sekä viikottaisen siivoamisen. Ne ovat hänen vastuullaan, minä taas hoidan ruoka-asiat ja pyykin.

Uskon siihen, että kun kodinhoidolliset asiat ovat tasapainossa, vaikuttaa se myönteisesti myös parisuhteeseen. Taitaa siitä olla joku ihan oikea tutkimuskin tehty, että kodinhoitotoimenpiteiden jakautuminen kotitaloudessa on verrannollinen ketun vierailuun pesässä. (If juu nou vot ai miin.)

Päätän raporttini täältä tähän.

Pahapäinen

En kuulemma ole veikeä enkä kovin leppoisakaan; olen pahapäinen, sisukas ja periksiantamaton. Mikäs siinä, jos tykkää mallista. Tiedän, etten ole kovin lutuinen. Siksi on ihanaa, kun tiedän Hänen silti minua rakastavan. On kai minussa sitten jotain hyväkin.

Pikkuveli päätti järjestää kesäkuulle lähisuvun tapaamisen, kun niskanikamien leikkausjäljet alkavat parantua. Ei meitä nyt ihan viittäkymmentä tule olemaan, mutta yli kymmenen kuitenkin. Vähän jännittää, miten mahdumme veljen varsinaiselle mökille, mutta onhan siellä tupa, yksi makuuhuone, aikassa neljän hlön nukkumatilat, veneeseen menee varmaan kaksi ja toinen veli uhkasi vuokrata matkailuauton. Nuoriso voi olla teltoissa.

Hankin jo junaliput. Vähän myöhästyin, menolipuista menee täysi hinta. Ärsytti, kun ekan kerran lippuja tutkaillessani olisin vielä päässyt puolta halvemmalla. Mutta kiva lähteä; rakastan veljiäni ja heidän perheitään. Kaikki tahtovat pitää hauskaa, viihdymme yhdessä, kaikki ovat hyväksyttyjä omana itsenään.

Kunpa kirottu virustilanne ei nyt pahene puoleen kesäkuuhun mennessä! Tahdomme hivenen vaihtelua mökkihöpertelyn päälle.

Ai niin, vaihtelua! Olin toimistolla, siellä oli hirveästi ihmisiä! Ainakin 15! Olipa mukava kuulla ihmisääniä ja istua kokouksessa ihan elävien ihmisten kanssa. Aloinkin jo kyllästyä kuulemaan ääniä päässäni (luurit korvilla, mitäs luulit?). Ja mikä parasta, perjantaina menemme jälleen. Meillä on tiimipalaveri ihan livenä, pitää ehkä vähän hankkia jotain herkkusia iltapäiväkahville.

Ärhäkkä-surku-nuuppa

Juuri kun sain edellisen kirjoituksen valmiiksi, pääsimme maistelemaan parisuhteen nurjempaa puolta.

Kaikki alkoi jo aamulla, Hän ei saanut unta, migreeni piti hereillä, herätti vahingossa minut töihinlähtöaamuheräämisaikaan. Kun nukahdin onneksi reiluksi tunniksi uudelleen, herätessäni huomasin Hänen vihdoin nukahtaneen. Ajattelin, että minulla olisi aamupäivä aikaa puuhata kotihommat pois alta. Hän valitettavasti heräsi liian vähillä unilla, pääkipuisena ja ärtyneenä. Minun "vaatimukseni" tai puuhasteluni aiheuttivat kiusaantunutta ähinää ja ärtynyttä tuhahtelua. Se taas ei ole mitenkään omiaan lisäämään minun, vanhan ilmanpainemittarin riemua.

Yritin kyllä kovasti. Olin hiljaa, tein omiani, lämmitin saunan, mutta sanattomasta paheksunnasta sain kuitenkin osani. Päätin sitten vetäytyä buduaarimme puolelle, jospa Hän siitä rauhoittuisi ja jospa osaisin minä pitää pääni kiinni. Jospa Hän saisi vaikka pienet päiväunet, mietin, uni yleensä parantaa oloa. Jos taas kysymys olisi pieleen menneestä lääkityksestä, niin ainoa, joka sitä voi korjata, on Hän itse.

Minulla oli iltasuunnitelma valmiina. Aioin lukea joulupukin tuomaa kirjaa, tuhota loput jouluruokarippeet suolaiseen piirakkaan ja tutkaista, tuleeko telkkarista Midsommer Murders-jaksoa. Ei Hänen ahdistustaan loputtomiin kestä, niin kuin ei kestä minun äkäilyänikään. Kummankaan ei vain kannata lähteä toisen olotilaan mukaan, silloin yleensä aikaansaadaan lyhytaikainen kolmas maailmansota. Onneksi sitä ennen tällä kertaa tunnelma vapautui, hän kertoi, mistä kiukku/ murjotus johtui, masennushan se siellä päätään nosteli.

Ei meillä aina ruusuilla tanssita, mutta siitä huolimatta rakastetaan. Rakastetaan vain vähän kauempaa ja väljemmin. Yritämme antaa siimaa.

Hirveän kamalaa

Tänään on viimeinen kokonainen mökkilomapäivä. Yritän olla suorittamatta sitä. Kävin kuitenkin aamupasteeraamassa pitkin tiluksia. Säilön tunnelmaa sisälleni. Valokuvia voi katsella sitten kotosalla.

Rauhaa voi tulla ikävä ensi kesänä. Kauhukseni huomasin, että seuraavaan niemeen on nousemassa uusi mökki. Toki ymmärrän, että kauppa se on, mikä kannattaa. Kolme mökkiä yhdellä järvellä ei vielä ole paljon. Mutta silti, neljäs tulee aika lähelle meitä. Lähes iholle.

Voihan se olla, että ensi kesäksi pitää löytää uusi kohde. Pitää miettiä. Mutta nyt tutkaisemaan lähimetsikkö.

Lomakuume nousee

Pakkaamme luonteidemme mukaisesti. Minulla oli pakkauslistat tehtyinä jo kuukausi sitten, yleiset keittiö- ja liinavaatetavarat on jo nätisti kasassa, vaatteet ovat pöydällä, lääkkeet ja nesessääritavara pitää vielä paikallistaa. Arvatkaas, mikä on meillä asuvan tilanne? Yhtään nyssäkkää ei ole valmiina, listaakin hän teki, mutta sekin jäi kesken. Sen lisäksi kalakamat, jotka Hänen oli tarkoitus tarkistaa eilen, ovat siirtyneet kellarista parvekkeelle. Musiikkivermeet ovat omilla paikoillaan, eivätkä suinkaan siistissä nipussa.

Autonhaku onnistui erinomaisesti. Omistaja oli todella mukava ja avulias. Onneksi olin aika tarkkaan opiskellut reitin, koska Hänestä ei kaupunkisuunnistajaksi ole, totesimme jälleen. GPS:n hän sai toimimaan sen jälkeen, kun hän itsekin jo tunnisti, missä olimme. Seuraavalla kerralla minä luen karttaa ja Hän ajaa. Auto on hieno, punainen. Juu. On sillä joku merkkikin, Audi. Bloxcar on taivaanlahja autottomalle köyheliinille.

Naurattaa Hänen vaatehamsterointinsa, kun tiedän Hänen notkuvan olopöksyissä ja hupparissa suurimman osan ajasta. Mutta minkäs ihminen luonteelleen voi. Minun laukkuni tulee painamaan kuutisen kiloa, Hänen ainakin 12.

Vaan eipä ole enää hätä eikä hoppu. Pohjoisempaan Suomeen on suora tie, ruuhkia ei ole ja kahville pysähdytään tarvittaessa. Mukava lähteä. Minua ei ahdista. Asiat ovat hyvin. Loma on jo alkanut.

Suhtautumiseroja

Kun itse on kolmanteen maailmansotaan ja ydintalveen varautuva ihminen, niin kovasti jaksaa ihmetellä toisen itseään nurkkaan maalaavaa elämänasennetta. Kun tunnen itseni, tiedän, mitä ovat elämäni tärkeimmät asiat ja osaan etukäteen varautua niitä koskeviin ongelmiin. Tai oikeastaan siihen, että ongelmia ei tule.

Meillä asuva, Hän-raasu, on toista maata. Hän ajaa itsensä säännöllisen epäsäännöllisesti ahdistukseen tuskan partaalle, kun joku elintärkeä asia on lopussa, ei toimi, katoaa tai menee rikki. Silloin on parempi pysyä poissa tieltä, kun hän mylttää tavaroitaan. Sen olen jo oppinut, etten koske Hänen tavaroihinsa, ettei minua voida syyttää niiden katoamisesta tai piilottamisesta. Nyt ei tarvitse kuin siirtää itsensä toiseen tilaan pois tuskapalleron tieltä. Ja kuunnella ähinää.

Joskus olen koittanut opettaa omaa elämäntapaani Hänelle, tulokset valitettavasti eivät ole mitenkään onnistuneita. Vanha koira ja uudet temput, ja vaikka tahtoa kenties löytyisikin, niin elämänfilosofiani ei taida olla täysin ongelmaton sekään. Varastoja kertyy. Tulee runsaudenpula, säilytystilat ovat välillä tiukilla.

Jos meillä olisi varaa ja mahdollisuus, suosittelisin meille suurempaa residenssiä. Hänen olisi hyvä saada oma huone. Siellä saisi melskata rauhassa ja minä voisin jatkaa omaa hiljaiseloani. Tuskaisen ihmisen ravaamisen katselu ei ole lempilajejani. Minäkin hermostun sitä katsellessani, siksi yleensä suosiolla väistän ja odottelen pölyn laskeutumista.

En päässyt jatkohaastatteluun. Esimiesehdokas oli bongannut cv:eiden joukosta jo aikaisemmin firmassa olleen henkilön eikä tahtonut edes muita haastatella. HR henkilö kuitenkin kiitteli haastattelusta ja kysyi, voiko pitää paperini jemmassa. Eli minussa on potentiaalia, se oli hyvä uutinen. Pitää jatkaa loman jälkeen etsimistä. Nyt keskityn unohtamaan työt muutamaksi hetkeksi.

Niin juu. Vuosiloma alkoi. Ensi viikolla lähdemme vuokramökille. Pyykinpesua ja pakkaamista. (Mut mullapa on lista valmiina...)

Mitä, onko Hän mies?

En ole parhaimmillani aamuisin, en ainakaan kommunikaatiossa. Tietokone ei löytänyt verkkoa, tarkistin modeemin ja reitittimen. Sitten ajattelin kysyä Häneltä, joka oli herännyt kanssani yhtä aikaa lueskelemaan, että koska hän viimeksi muistaa käyttäneensä konetta. Että koska se verkonperkele toimi. En syyttääkseni enkä tarvitakseni apua, vaan ihan informaatiota saadakseni. Ei sitten tullut mieleen, että esitin kysymyksen miehelle. Mitä mies tekee? Tietysti ryhtyy korjaamaan asiaa. Jestas, että sieppasi. Onneksi kuvittelin, että Hänellä olivat edelleen tulpat korvissa, ääniherkkä kun on, ajattelin, että turha ryhtyä huutelemaan viisaita mielipiteitä ja ohjeitaan sanan varsinaisessa merkityksessä kuuroille korville.

Tietysti Hän sai koneen toimimaan bootattuaan vielä sen. Ja kuin kunnon mies konsanaan, esittelee minulle ylpeänä lopputulemaa. Minulla vaan pyörii päässä, että kyllä minä sen olisin korjannut ihan itsekin, ehkä vasta töiden jälkeen, mutta olisin. Ihan itse. Siinä tuli konkreettisesti todistettua itselleen asuneensa liian suuren osan elämästään yksin. Kun on toiminut itselleen parhaana ystävänä, vanhempina, vaimona, miehenä ja lapsina, niin vaikeata on uudessa tilanteessa vastaanottaa vilpitöntä apua.

Onneksi olin hiljaa ja jatkoin naamioitumista ihmiskuntoon kylpyhuoneessa. Meikkaaminen on meditatiivinen laji, siihen on pakko kiinnittää riittävästi huomiota, että voi siirtää sen muista asioista pois. Onneksi en ryhtynyt terhentelemään, pätemään ja puuttumaan, vaan rauhotuin ja odotin lopputulosta. Sehän oli hyvä, Hän on hyvä minulle. Se minun pitäisi muistaa aina. Hänhän rakastaa minua, hullua naista!

Loppuviikosta hullu nainen sai viestin entiseltä pentuseltaan, että hän olisi tuuraamassa rumpalia yhdessä bändissä ja luvassa olisi kaksi keikkaa. Jätkänsaaressa olisi ollut täysi hulina päällä perjantaina, lauantaina taas Juttutuvassa. Kun vähän jälkeen kahdeksan lauantai-iltana kysyin Häneltä, että lähdetäänkö kylille, sain yllättäen myöntävän vastauksen. Se teki minut iloiseksi, Hänenkin pitää nimittäin vähän nähdä ihmisiä, vaikka nyt vielä onkin haavoittunut. Pikapikaa vedimme vaatteet niskaan, silpaisin silmämeikin kohdalleen ja pomppasimme taksiin.

Oli muuten mukavaa! Kings of Moonshine soitti kuin unelma. Ei tarvitse entistä nuorisoa kyllä hävetä missään seurassa, tuli jälleen kerran todistettua. Soitto soi kauniisti, tarkasti ja sielukkaasti. Keikan jälkeen jäimme vielä reiluksi tunniksi istuskelemaan baariin, ennen kuin matkasimme bussilla kotiin (taksilla oli tarkoitus, mutta huijasin). Eikä kuulkaas tarvinnut unta houkutella, pienet piirakanpalaset poskeen huitaistuamme, menimme suloiseen sykkyrään sylitysten unten maille. Ei mitään yökukkumisia tällä kertaa, vaan unta. Minä tarvitsen sitä tällä hetkellä, rauhaa ja unta. Samoin rakastavan miehen, joka korjaa asioita puolestani.

Paikko

Naurattaa tämä touhunsa. Kun en juurikaan nykyään jaksa/ viitsi / jouda notkumaan tietokoneella, niin usemmiten kirjoittelen tännekin kännykän onnettomalla näppäimistöllä. Usein ajatus jää kesken tai sisältää virheen. Sitten paikkailen tekstejä aina kun satun koneelle päätymään. Jotta älkää ihmetelkö, jos huomaatte sisällön muuttuneen tai lisääntyneen. Minä vaan parsin jälkiäni.