lauantai 30. maaliskuuta 2019

Natura-alueen tunnustukset

Perjantai-illan ratoksi rakentelen elämäni toista voileipäkakkua. Neitsyys meni tonnikalalla häätarjoomuksiin, nyt jatkan lihaversiolla. Sinne on uponnut jo kinkkua, savuporoa ja maksapasteijaa. Päälle väkerrän kokolihaa, pitivät siitä sitten roolipeliystäväni eli eivät. Se tapahtuu vasta huomenna.

Roolipelaaminen on sitten hieno harrastus. Ystävä kutsui mukaan 12 vuotta sitten, hetkeäkään en ole katunut. Tosin sen ensimmäisen ryhmän syvin tarkoitus taisi olla syöminen ja mielipiteiden vaihtaminen. Onneksi kukaan ei ottanut peliä tosissaan, toisin kuin nykyporukassa.

Nykytasoon nähden osaan aivan liian vähän ja yksikin pelikollega heitti epäilyksen, että olen pelinjohtajan lellikki (kutsui minua pelinjohtajan lemmikkipisuksi). Voi olla. Varmaan olen jokerivoima, jonka voi heittää peliin joko jarruksi tai polttoaineeksi. Pääasia, että peli etenee! 

Toinen asia, mitä olen miettinyt jälleen kerran, on ihmisen korjaaminen. Vanhuus tuo mukanaan rikkoutunutta fysiikkaa. Pitääkö kaikkea aina tukea, muotoilla, piilottaa ja parantaa? Tukisukat, kaarituet, kohottavat rintareput, hammaskisko, stretchhousut, polvituki, tenniskyynärpäätuki, rannetuki, ristiselkää tukeva tyyny, hiuslakka, aluslakka, primer, korsetti, muotoilevat aluvaatteet, huultenrajauskynä, pinsetit, tukipohjalliset - enkä edes puhu psyykkisestä korjaamisesta vielä.

Voiko ihmisen vaan julistaa henkiseksi Natura-alueeksi ja antaa nuupahtaa rauhassa? Ihan niin kuin puut saavat lahota rauhassa ja olla ruokana kaikenlaisille jyrsijöille. Vai pitääkö meidät aina vaan korjata, että yhteiskunta saa tuhkatkin pesästä? Jossain jutussa todettiin, et Keynesin mielestä meidän pitäisi juuri nyt 19- tuntista työviikkoa. Mikä lie, kun viikkoni ovat yli 40-tuntisia. Saako jossain vastustaa? Kenties jopa nousta barrikadeille. Voiko luonto voittaa?

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Valo hivelee talvikohmeloista sielua

Kevät saa molemmat ajattelemaan kasvun ihmettä. Parvekkeelle olisi saatava jotain kivaa kasvavaa, Hän lupasi auttaa multashowssa, kun sen aika koittaa. Onni on kumppani, joka pitää samoista asioista. Tänään teimme alustavan  tiedusteluretken kasvihuoneelle. Siellä on aina ihana käydä, rakastan kasvien tuoksua ja värien kirjoa.

Kovin olivat vielä taimet pieniä, ei niitä kannattanut lähteä kotiin roudaamaan. Jos eivät olisi kuolleet matkalla, niin viimeistään ensimmäisiin yöpakkasiin parvekkeella. Pääsin halvalla, mukaan lähti yksi mehitähti talven aikana kuolleiden tilalle. Ei aina kestä helppohoitoisinkaan kasvi talven pimeyttä.

Mutta olipa ihanaa taapertaa pitkin Vantaanjoen rantaa! Paluumatkslla lisäsimme jopa hivenen vauhtia. Vähissä ovat olleet talviset kävelyretket. Emme olleet ainoita, siellä oli muutama muukin. Vauhti ei vielä päätä huomannut, mutta ehkäpä saisimme senkin harrastuksen käyntiin.

Tänne saakka pääsemiseen meni aikaa. Välillä näytti vahvasti siltä, ettei meille yhteistä arkea löydy, mutta ihmeitä tapahtuu vielä. Siksi olen liikuttavan kiitollinen jokaisesta arkisesta pikkuasiasta, jota teemme yhdessä sulassa sovussa. Ja niitä on paljon, vihdoinkin on lupa nauttia arjesta yhdessä. (Ei meillä kuitankaan mätsäävät tuulipuvut ole. Yksilöinä yritämme pysytellä.)

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Sukkahousurajoittunut tunnustaa

En muuten koskaan aikaisemmin tajunnut, että olen vahingossa, pyytämättä ja yllätyksenä pelastanut maailmaa vuosikymmeniä. Lopetin kertakäyttösukkahousujen käyttämisen joskus 80-luvun loppupuolella. Ensin käytin vain legginsejä, sitten en enää tarvinnut mitään minun ja varmarihousujen väliin. Nykyään tilanteen viimeistelee keski-ikä, minulla on viimeksi ollut kylmä joskus kymmenen vuotta sitten.

Muissa elämäntavoissa on vielä toivomisen varaa, vaikka kasviksiakin tulee vedettyä enemmän kuin vuosiin. Ei riittävästi, sen lisäksi elämän paras sekä helpoin proteiini vielä on löytämättä. Onneksi meillä ei ole autoa, joukkoliikenne pelaa, emmekä lomalla lennä minnekään. (Muistuttakaa, että kerron teille Bloxcarista.) Jätteiden kierrätys on Tsadissa onneksi heppoa. Vaikka olenkin vapaaehtoisesti lapseton, ajattelen pallomme tulevaisuutta.

Olisi ollut parempi maapallon kannalta, jos ihminen ei olisi kova lisääntymään. Jossain joku heitti ajatuksen, että ihmiselle maksettaisiin lapsettomana pysymisestä. Ei minulla tosin ole mitään sitä vastaan, että verovaroillani muiden kääpiöt saavat terveydenhoidon ja koulutuksen. Kun vaan ne kääpiöt sitten ymmärtävät aikanaan tarjota verovaroja vanhustenhoitoon.

Tänään on kuitenkin lihapäivä. Meillä asuvan, Hänet, pelastanut ystävä saapuu lähes jokaviikkoiseen tapaansa syömään illalla. Ajattelin käristystä, kasvismuushia ja lettuja. Ja minulle viiniä.

Terveisin herkkup*rseiden kuningatar


lauantai 16. maaliskuuta 2019

Valistunut oligarkki töitä vailla

Onhan se nyt vaan kertakaikkiaan niin, että maailmasta puuttuvat aivot. Mielestäni minulla ne aivot tietenkin olisivat. Voisin järjestää maailman uudelleen, että se oikeasti toimisi. Vaalit lähestyvät, yksikään ehdokas ei tunnu antavan minulle sitä, mitä olen vailla.

Ensimmäiseksi tulevat mieleen Iissiksen lapset ja Persukkeet ja muu kriminelliaines. Voisiko heidät sijoittaa esimerkiksi reservaattiin (tyyliin Selviytyjät, sen verran konseptia pakkoseuranneena tiedän), missä aseisiin annettaisiin letaalit panokset? Rajoitettu määrä elintarvikkeita, strategisesti eri puolilla molempien tarvitsemia aineksia. Siinähän sitten joko tappaisivat toisensa tai opisivat tekemään yhteistyötä. Se olisi ainoa avain pois reservaatista.

Vankilat voisimme muuttaa palvelukodeiksi. Kalterit pois ikkunoista, ovet auki ja hoitohenkilökunnalle tarvittava koulutus. Eristysosastoille muistisairaat, joita nyt vähän pitääkin vahtia.

Kansalaispalkka käyttöön, toisen asteen koulutus maksuttomaksi. Miedot huumeet laillistetaan (myynnistä valtio saisi verotuloja, turismi lisääntyisi, ehkä jopa se toivomamme työperäinen maahanmuutto). Joukkoliikenne ilmaiseksi, maaseudulle kutsuperäinen joukkoliikennemalli, yksityisautoilun verotusta voisi nostaa, toki vähemmän niille ajoneuvoille, jotka saastuttavat vähemmän.

Kierrätystä suosittaisiin muovipanttijärjestelmän avulla, biopolttoaineita saisi ruuanjätteistä, kasvisruokaa suosittaisiin, mutta mitään ei kiellettäisi. Suomalainen saisi pitää HooKoon Blöönsä, kunhan se vaan pakattaisiin kierrätettävään materiaaliin. Tutkimusta ja tuotteistamista lisää sille puolelle.

Siinä nyt ensimmäiseksi mieleeni tulleet ajatukset,joita ryhtyisin ajamaan valtaan päästyäni. Niin ja viinit pääsisivät maitokauppoihin. Mikseivät viinatkin? Niinhän ne ovat muuallakin maailmassa eivätkä tunnu ihmiset kuolevan sen enempää alkoholismiin kuin Suomessakaan. Alko on aikansa elänyt instituutio, verotushan ne tulot valtiolle tuo.

Jotta missä mun pestini valistuneena oligarkkina luuraa? Vaalejakaan ei tarvitsisi järjestää - säästyisi pitkä penni.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Ja mun nimeni on nimes sun

Reilu kuukausi ennen häitä tilasimme esteettömyystodistuksen. Vihkimisaika oli varattu maistraattiin ja ilmoitettu lähiomaisille. Minullahan oli passi voimassa, se vain piti muistaa ottaa mukaan esteettömyystodistuksen lisäksi. Passin voimassaoloa varmistelin Häneltäkin, minä nimittäin tiedän, millaisen huithapelin olin naimassa. Isoja linjoja Hän ymmärtää, älynsä ja muistinsa ovat huippuluokkaa, mutta käytäntö on usein kovin vieras asia hänen sanavarastossaan.

Pedantti minä tiesin tasantarkkaan, missä passini on, mutta päätin vielä viikkoa ennen häitä varmistaa, että löydän varmasti virallisen todisteen olemassaolostani. Asiakirja löytyi, mutta voimassaolo oli päättynyt jo vuoden 2018 lokakuussa. Siitäpä se hikoilu sitten alkoikin. Ja unettomuus.

Onneksi seuraavana päivänä maistraattiin soitettuani kivi laskeutui sydämeltäni. Vanhaksi mennyt passi riitäisi tuoreen ajokortin kera. En tarvinnut pikapassia enkä väliaikaista henkilöllisyystodistusta (lue ylimääräistä rahanmenoa).

Vihkiäisissä kaikki meni suunnitelmien mukaan. Vanha passi riitti. En kuulemma näyttänyt passissani 18-vuotiaalta, vaan omalta itseltäni. Uutta ryhdyin hakemaan häiden jälkeen. Hakemus netissä, kuvat suoraan valokuvaamosta, mutta kun pitää allekirjoittaa hakemus eikä sormenjälkikään ollut tallennettu. (Mielestäni minulta kyllä jo edellisellä kerralla olisi otettu joku sormenjälki. Ehkä olin väärässä.)


Yllättäen sain jo seuraavalle päivälle, lomaviikon viimeiselle päivälle, ajan poliisiasemalle. Siellä minä sitten nakotin. Ensin eteeni ilmestyi nuori poliisi ruusu kädessään. Olivat päättäneet julkisuuskuvaansa kiinottaakseen ryhtyä jakamaan ruusuja naisille ja namusia kaikille (no, kun naistenpäivä).


Seuraava kauhun paikka tuli siinä vaiheessa, kun minut kuulutettiin tiskille. Se oli aivan väärä nimi! Odotin alitajuntaisesti entisen puolison sukunimeä. Siinä se nähdään. Ihminen leimaantuu 15 vuodessa - jo oli aikakin vaihtaa. Onneksi uuden passin lunastamista varten en tarvitse uutta henkilöllisyystodistusta - emme tarvitse yhtään ylimääräistä rahanmenoa.

Yllättävän nopeasti uusi passi tuli. Jo tänään olisin saanut hakea sen Aaarrrkioskllta. Menee huomiseen. Ei tässä nyt juuri minnekään olla lähdössä. Honeymoon siirtyy elokuulle, kunnes saan loman. Sitten menemme jo kolmantena peräkkäisenä kesänä Pohjois-Savon metsiin pienen lammen rannalle keskelle ei mitään.

Se on kuuulkaas, poijjaat, rakkautta se, kun sellaisissa olosuhteissa viihtyy yhden miehen kanssa. Meillä sitä taitaa riittää. Vihdoinkin - sanoo joku lokonen korvieni välissä - jo oli aikakin.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Aloittaisinko uudelleen?

On minulla silloin tällöin tunne, että voisin tiputella sanoja pois sydämeltäni. Ei välttämättä pelkästään ja aina parisuhteellisia asioita, niin kuin blogin aloittaessani ajattelin käyvän, vaan ihan tavallisia, ehkä enemmän sellaisia minulle tärkeitä juttuja. Sellainen toki on parisuhdekin - tuo ihana tärkeä asia elämässäni.

Paljon on kuitenkin tapahtunut. Hulluutta, raivoa, vihaa, anteeksiantoa, jälleenrakennusta ja tyventä tiivistä onnea. Meillä asuva, Hän, lopetti alkoholin käytön 10 kuukautta sitten, potkaisin hänet sitä ennen ulos nurkistani. Kun on yhden alkoholistin kanssa melkein henkensä menettänyt, ei tahdo enää riskeerata elämäänsä toisen kanssa. Se osoittautuikin oivaksi ratkaisuksi Hänelle, minulle sekä parisuhteellemme. Mutta tästä kaikesta myöhemmin.

Tällä hetkellä päällimmäinen tunne on rakkaus. Vihkimisestämme on neljä päivää. Pieni kotikolomme on palautettu pienten juhlien jäljiltä ennalleen. Maanantaina menen jälleen töihin. Kun yksi ystäväni kuuli asiasta, onnittelut lähettäessään hän kysyi honeymoonista, päätin olla rehellinen. Vastasin, ettei meillä ole sellaiseen varaa, juhlatkin järjestämme vasta myöhemmin - nyt paikalla olivat vain veljeni, tytärpuoleni, Hänen lapsensa ja kaksi ystäväänsä. Pääasia on, että saimme toisillemme turvan, sitoutuminen on molemmille arvokysymys.

Katsotaanpas, osaanko jatkaa tästä. Ja koska se sitten tapahtuu.