Valon päivä

Eilisen hammaslääkärikeikan jälkeen tarvitsin vapaapäivän. Imusolmukkeet ja kaula ovat turvoksissa, kun palvelusetelillä maksettu hammaslääkäri survoi viisi reikää täyteen muovia yhdellä kertaa. Alahampaat eivät taaskaan meinanneet puutua, lääkäri joutui lopettamaan poraamisen puuduttaakseen hampaita lisää. Aikaa meni monestakin syystä (ajanvarausjärjestelmä oli mm. päättänyt minun peruuttaneen aikani), ja kun kotiin pääsin, olin syömäkyvytön vielä pari tuntia. Vedenjuominenkin tuotti vaikeuksia.

Helsingin kaupungin terveydenhuolto säästää väärästä päästä ainakin minun kohdallani, jos en pääse hammastarkastukseen kuin kolmen vuoden välein. Kahden vuoden väliajalla reikiä on ollut vain pari kappaletta, huomattavasti siedettävämpää kuin eilinen piinapenkki. Todellakin tunsin olevan toisen luokan kansalainen maksavien asiakkaiden joukossa.

Mutta nyt nautin vapaapäivästä ilman minkäänlaista ohjelmaa. Nukuin jopa aamupäiväunet. Hän läksi hakemaan Dermosilin paketin, tykkäämme molemmat yrityksen seerumeista; hyaluroni-, kollageeni- ja uusimpana yökäyttöön retinoliseerumi. Apteekista hankin itselleni nykyään vain Acon silmänympärysvoiteen. Siihenkään en ole aivan tyytyväinen, täytyy kokeilla jotain muuta. Mutta jotenkin kivaa, että Hän jaksaa pitää huolen itsestään mahdollisimman hyvin.

Onneksi tässä kuussa ei ole enää tolkuttomasti ohjelmaa. Lauantaina minulla on roolipeli ja isänpäivänä tulee Hänen nuorimmaisena käymään kylässä. Jos tulee. Se vierailu on peruuntunut jo useasti. Vanhempaa minun ei tekisi mieli nähdäkään, on perinyt kaikki isänsä huonot puolet potenssilla kerrottuna. Sanotaanko, että jälleen kerran huokaisin onnesta, kun olen ymmärtänyt olla lisääntymättä, minä itsekäs hedonistinen epäihminen.

Valo hiipuu. Alkava pimeä vuodenaika vyöryy niskaan. Onneksi sitä ei kestä kuin kolmisen kuukautta. Helmikuussa valo jälleen saapuu. Jaksan, jaksan, jos vain Hänkin jaksaa.

Baarielämää, haastatteluja ja vieraita miehiä

Työpaikkaa en päässyt vaihtamaan (vielä, terveisin yltiöoptimisti), mutta muuten elämä näyttää valoisammalta kuin aikoihin. Kiitos kuuluu virkistyneelle seuraelämälle. Toissa viikonlopun vierailu Keski-Suomeen oli piristävä. Sen seurauksena minulla on jo uudet Onnibus-liput joulukuun alkuun. Jyväskylässä järjestetään sisäfestarit, John Smithin viileämpi sisar, Frozen. Ja haastattelujakin on luvassa lisää, firmat vain vaihtuvat.

Viime perjantaina järjestimme elämää suuremman rumujuhlan kylillä luottoystävän kanssa. Edellisestä tapaamisesta oli lähes vuosi ja juttua riitti. Tapasimme meillä, matkasimme bussilla Kallioon ja kuinka ollakaan, löysin itseni viiden maissa lauantaiaamuna hortoilemasta taksin perässä Krunikassa. Meillä asuva, Hän, oli sydän kylmänä seurannut lähettämieni tekstareiden avulla retkeä sydän kylmänä, ettei vaan jotain sattuisi. Mutta ei sattunut! Tosin kyllä kuulkaas sielua ja ruumisraiskaa riipoi, kun koomastani heräsin. Minusta ei ollut mihinkään. Nevö ögein 2021 kiertue suoritettu. Tai ainakin toivon, ettei sille seuraa jatkoa huomenna, kun pitkästä aikaa  saamme useampia vieraita syömäkylään.

Tuli taas todistettua, että Nainen tarvitsee kaksi luottokumppania, suutarin (check, Malmilla) ja kampaajan (check, Mariankadulla). Iso kiitos sinne edelleen,  vaikka eivät hiukseni aivan yhtä kauniit ole kuin keskiviikkoiltana Rentolassa. Mutta ovatpahan vaaleat, tasaväriset, ja minulla on otsatukka, jonka luontainen kasvusuunta tosin taitaa olla ylöspäin! Ei sitä uskoisi, mitä ammattitaitoinen kampaaja saa aikaan, etenkin jos edellinen kampaajavierailu on viime vuoden joulukuulta.

Offtopic: Kotipitsan mainos herätti aamumielessäni kummastusta, kun luin rieskarullan täytteet; Kebab, seitan, kana ja h*pykumpu - ei kun härkäpapu! Vegaaneilla on aina hauskempaa?

 

Joojoo, menen unille.

Ikäasioita tai ikäviä asioita

Kulunut vuosi on ryhtynyt kampeamaan minua kohti keski-iän päättymistä. Tekisi mieli syyttää koronaa, mutta todennäköisesti syyllinen on ikä, geenit ja huono hoito. Tällä viikolla toimistolla lakinaisemme huomautti hiusteni merkittävästä harmaantumisesta. En ottanut itseeni, harmaa on hieno väri. Hyvähän se on kolmekymppisen huomautella.

Lääkitys saa kasvojeni ihon punoittamaan. Sen saan pidettyä kurissa ystäväni Joe Blascon kanssa. Nykyinen proseduuri ennen julkisille paikoille siirtymistä on monivaiheinen:
- kasvoja ei saa jättää pesemättä ikinä illalla, eikä hampaita!
- illalla pesun jälkeen lisään silmänympärysvoiteen (Aco), kollageeniseerumin (Dermosil) ja uutuutena manteliöljyn (Lidl), ette usko, miten ahnaasti ihoni, joka aikaisemmin on ollut rasvainen, imaisee öljyn sisäänsä
- aamulla pesu misellikasvovedellä, sitten hyaluronihapposeerumi, silmänympärysvoide ja kollageeniseerumi
- primer, silmänalusvoide, kostutetulla meikkisienellä Blascon neutralisoija ja ultrabase meikkivoide
- meikin kiinnityssuihke ja sen päälle paikkaus Blascolla tarvittaessa
- silmiin ylärajaus, vedenkestävä ripsiväri ja kulmaväri sekä harjaus (pitkät valkeat pitää leikellä ihmismittaan)
- vielä pienenpieni ripsaus puuteria, ja kas, seuraavan kerran lisään punoituksen piilottamiseksi Joen meikkivoidetta iltapäivällä ennen kuin lähden ihmisten ilmoille bussiin
- illalla ensin Lumenen vedenkestävän silmämeikinpuhdistusaineella silmät ja vähän kasvoja, loppupesu puhdistusvahdolla, sitten tähmät pintaan.

Jos keikalle olisin matkalla, lisäisimme coctailiin paljon mustaa ja huulipunaa.

Melkoinen rutiini, kun sen auki kirjoittaa, mutta onhan tuo toiminut. Vielä pari vuotta sitten menin nelikymppisestä. Siksi ehkä "äkillinen" asiaankuuluva vanheneminen kauhistuttaakin. Ja ehkä siksi että eläkkeelle siirtyvän kollegan korvaa ikäiseni aikuismalli, joka kuvien perusteella näyttää upealta. Olenko siis vielä kateellinenkin? Ainakin tajuan, etten enää kelloja voi takaisinpäin käännellä. Telomeerini ovat ryhtyneet lyhenemään.

Harmittaa, etten nuorempana ryhtynyt hoitamaan dekoltee-aluetta. Yhtenä vuonna - olikohan se 2014? - poltin toukokuussa itseni pahasti, kun pilvisenä päivänä olin ystävän seuran Hietsun kirpparilla. Seuraavana aamuna ryhdyin rapimaan kutittavaa kaulaa, siinä olikin vesikellot. Nyt dekolteen täyttävät pienet ratkenneet verisuonet. Hirvittävä näky. Olivat vesikellot kyllä jumalattoman kipeätkin. Sen lisäksi ylähuulen päälle ilmestyneet ensimmäiset viivat ällöttävät - niistä se puna vielä komeasti nousee pitkin kasvoja.

Tutkiskelen itseäni muutenkin kuin jotain koe-eläintä. Testaan eri teorioita. Usein mietin, että paljon olisin voinut tehdä toisin, mutta en ole vihainen itselleni. Jos asiat etenevät näin kohti loppua, voin olla varsin kiitollinen. Välillä on ollut silkkaa itsemurhaa, välillä olen luistellut ihmeellisesti kamalistakin tilanteista.

En uskalla arpoa, mitä on edessä, mutta sen vaan sanon, kaverit, etten ikinä näin onnellinen ollut. Amor omnia vincit! Olin sitten vanha tai en.

Kun sade ropisee ikkunapeltiin

Nukkumatin unihiekkalähetys saapui eilen kovin varhain. Sauna, uunilohi ja edellisen illan valvominen tekivät tehtävänsä. Hän nukahti sohvalle joskus kymmenen jälkeen, itse pesin hampaani ennen yhtätoista enkä muista kovin monta lammasta laskeneeni ennen kuin verhot laskeutuivat.

Hyvä, että unta tuli. Tänään on blondin puuhapäivä. Tai minä mikään blondi vielä ole, saunapuhtaassa tukassa erottuivat jo saapuneet harmaat hiukset hienosti, mutta koska hiuslaatu on ohutta, niin niiden muuttumista raidoiksi joudun odottamaan vielä muutaman vuoden. Luonnon oma kampaaja kuitenkin aloittelee. Olen kyllästynyt jo hiusteni maantien väriin, toisaalta en enää tohdi väriä päähäni tunkea kemikaalien takia.

Eilen illalla aloitin Pirsma-käyntiä varten inventaarion. Tarvitsemme paljon kaikkea, joka on ärsyttävästi sijoitettu lähi-Pirsman yläkertaan: astianpesuaineet, biojätepussit, talouspaperi, vanulaput - ja lahjojakin pitäisi vähän katsella. Ei meille, mutta Hänen pojilleen. Jotain tarpeellista ja edullista.

Torstaina tuli suru-uutinen. Ensimmäinen serkuistani oli äkillisesti kuollut. Ex-puoliso oli löytänyt hänet kylpyhuoneesta. Pikkuhiljaa selvisi, että hän oli ilmeisesti alkoholisoitunut vahvasti viime vuosina, jopa toinen lapsista oli lakannut pitämästä yhteyttä. Surullista, itse kun muistan hänet sellaisena hentona keijukaislapsosena.

Samalla hänen kuolemansa toimii varoituksena. Isämme olivat alkoholisteja, meillä on samat geenit. Tiedän itsekin olevani perso alkoholille, mutta onneksi elämän ollessa mallillaan, en koe tarvetta turruttaa itseäni. Siitä kuuluu iso kiitos Hänelle, kun jo 1,5 vuotta sitten päätti lopettaa alkoholin käytön kokonaan. Nämä ovat olleet minun elämäni parhaita aikoja.

Hautajaiset ovat kuulemma loppiaisen jälkeen. Edesmenneen serkun veli toivoo meitä kaikkia paikalle, että tapaisimme pitkästä aikaa. Meillä osataan hautajaisista tehdä sellainen surun, ilon ja elämän ylistyksen juhla. Jäljellejääneet vahvistavat sidettään ja tiivistävät rivejä. Minusta se on jotenkin hienoa.

Tänään on luvassa elämän ylistystä myös musiikin voimin. Hän oli sopinut treffit ystävänsä kanssa ystävän keikan jälkeen. Eipä minulla ole mitään Juttutupaa tai Biitleksien musiikkia vastaan. Kun vaan tuo sade hivenen hellittäisi, ettei ihan uitettuna koiraeläimenä tarvitsisi täydessä baarissa nakottaa. Mutta hyvää kai sade tekee pohjavesitilanteelle, olen antanut itseni ymmärtää. Ja vettähän se vain on, eikä lunta ja jäätä.

Tukka hyvin, ei näy kelloa

On se kumma, miten ihminen voi unohtaa rannekellon käyttämisen kokonaan. Pentusena ehkä noin 48 vuotta sitten sain ensimmäisen rannekellon syntymäpäivälahjaksi. Muistan ylpeyden ja aikuisuuden tunteen. Sain lahjaksi kerrankin jotain toivomani. Merkki oli Leijona, rannnekeen väri punainen. Nykyään ei tulisi mieleenkään kantaa ranteessaan mitään, tiellä vain olisi.

Hiukset ovat ihanat. Kävin eilen kampaajalla ihanassa Rentolassa. Isäntä sen lisäksi että leikkasi hiukseni, tarjosi lasillisen kuohuvaa, palasen kakkua ja vielä kaupan päälle törkkäsi mukaan pikkupussillisen tattisuolaa. Se onkin ihan uusi tuttavuus, mutta hänen esittelemänsä käyttötavat saivat ruokamielikuvitukseni laukkaamaan. Ehkä ensi viikonloppuna pitää jo kokeilla.

Töissä kesä on ohi. Harjoittelija läksi tekemään lopputyötään, minä sain rästihommat siihen vaiheeseen, että pääsen keräämään uusia. Toivottavasti en. Sen sijaan firman kroonisen akuutti kassavaje on hetkeksi peitottu, nyt taas hengähdetään pari viikkoa ennen seuraavaa palkanmaksupäivää. Kyllä se tästä. Esihenkilö lupasi ryhtyä toimiin, että saisin suorittaa puuttuvan tutkinnon firman piikkiin. Kieroa, hän tietää, mistä narusta pässiä kiskoa.

Selkäkipu taitaa olla peitottu tältä erää. Jospa ryhtyisin kahvinkeittoon, niistäisin nenäni ja olisin niin kuin muutkin miehet (kirjallinen lainaus Suomi-klassikosta Moreenista). Elämä jatkuu, minä notkun mukans.

Vuosipäivä

Tahdoimme juhlistaa tapaamisemme vuosipäivää jotenkin. Oli molemmista sen verran merkittävä tapahtuma elämässämme. En olisi vuosi sitten ex-puolison hautajaisiin osallistuessani arvannut samalla retkellä tapaavani miestä, josta tulee tuleva puolisoni. Olin hautajaisvollaamisesta punasilmäinen humalikko, joka omnipotentian vallassa hyökkäsi tuntemattoman miehen kaulaan baarin pihalla. Mutta jotain ihmeellistä siinä tapahti, kun mies ei karannutkaan paikalta, vaan lähti seuraamaan.

Vuosi on ollut täynnä tapahtumia, hienoja ja kamalia, loppua kohti aina vain parempia. Meillä on oma kieli, huumori ja joukkuehenki. Yhdessä kestämme mitä vain. Yhdessä olemme enemmän kuin yksittäisten tekojemme summa.

Hyvissä ajoin läksimme kaupungille, kumpikaan ei kiirelaukasta pidä. Poikkesimme Vltavassa yksillä. Sen päälle raahasin Hänet mukanani Sokokselle, enpä arvannut siellä olevan jonkun hullun hulabaloo-ostospäivän. Alaketra oli täynnä laareja ja niitä penkovia naisia. Kaiken ikäisiä ja -kokoisia. Pelotti. Koska niin harvoin käyn keskustassa, päätin kuitenkin, että Joe Blascon meikkivoide olisi saatava, kun kerta sinne saakka oli päästy.

Onnistuihan se, eikä edes Hän kerennyt hermostua. Päin vastoin Hän jopa huvitti myyjäneitoa kertomalla olleensa ensimmäisiä meikkaavia poikia Helsingissä. Onneksi emme tavanneet vielä silloin. Ihmeenä pidän tapaamistamme edelleen.

Ostoshetken jälkeen kävelimme läpi kaupungin. Hänen seuransa tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi, ihanaa notkua komean miehen käsipuolessa. Olemme näyttävä pari, isoja ihmisiä.

Krog Robassa palvelu pelasi. Interiööri on kaunis; korkeat huoneet, isot ikkunat. Palvelualtis henkilökunta suositteli possunposki-annosta, se olikin herkkua. Emmervehnää, uunipunajuuria ja lehtikaalisipsejä. Annos riitti täyttämään meidät, vaikka jätimme alkuruuan väliin. Minä otin jälkiruuaksi palan juustoa, kun viiniäkin vielä oli. Hän taas kruunasi ateriansa Irish coffeella.

Kaupunkikierros jäi lyhyeksi. Tulimme kotiin kulkematta baariryppäiden kautta. Katsoin illalla Kaurismäen Le Havren ja tietysti vollotin lopussa. Minua on kovin helppo liikuttaa. Rakkauden voima osoittaa tehonsa.

Perjantaina kävimme äänestämässä ennakkoon. On niin ihanaa, kun puoliso on kiinnostunut yhteiskunnasta. Tänään nauratti, kun Hän sanoi suorastaan ikävöivänsä Kataisen hallitusta, kun vertasi menoa nykyisen isopään näköalattomaan ja lain rajoja venyttävään toimintaan. Mutta minkäs teet, eivät meidän ehdokaspuolueemme tule kunnallispolitiikassa voittamaan, mutta pakkohan se on yrittää. Jos ei äänestä, ei voi purnata.

Kupu ja kuuppa

Elämä on pienestä kiinni, totesin aamulla lämmittäessäni sunnuntaista puuronjämää mikrossa. Saimme nimittäin perjantaina vihdoinkin hankittua mikrokuvun. Ei enää jatkuvaa mikron seinien pyyhkimistä, ei sotkua, etenkään ei tomaattitahroja. Ja pitkäänkö siinäkin meni? Reilu yhdeksän vuotta, kun avioliitosta karkasin, sinne jäi muutama muukin asia, ei vain se kirottu kupu.

Perjantaina oli ex-puolison 1 vuotiskuolinpäivä. Tyttärensä, tytärpuoleni, lähestyi minua loppuviikosta. Hänellä on tarve jutella ihmisten kanssa, jotka ovat hänen isänsä tunteneet. Siinä oli melkoisen myrskyisä suhde, molemmilla kova ääni, lyhyt pinna eikä juurikaan ymmärrystä toisiaan kohtaa siinä vaiheessa elämää. Tytär vielä näppärästi peluutti äitiään ja isäänsä toisiaan vastaan ja vaikka minä ihan oikeasti yritin tarjota oikeudenmukaisia ja kestäviä ratkaisuja, oli kuin olisin puhunut tuuleen, huutanut myrskyyn. Kamalaa aikaa.

Sain vihdoin hankittua myös pari väripurkkia. Eilen tuhosin yhden huonon paitani värjäysprosessin aikana, mutta hyvä tuli. Väri on tasainen, toistaiseksi jopa ihanan vaaleanharmaa. Tiedän harmaan hiipuvan parissa pesussa, mutta ehkä nyt väri on vielä lähempänä omaa hiusteni väriä ja voin lakata värjäämästä karvaani. Ovat nuo väriaineet nimittäin sellaisia myrkkyjä, että ei paremmasta väliä, en tahdo altistua niille yhtään enempää kuin on pakko. Nyt vaan pääni ympärillä leijailee se kamala hiusvärituoksupilvi. Sitä olisi kestettävä pari päivää, ennen kuin karvan voi pestä.

Harmaata

Työpaikan kylpyhuoneessa huomasin, että juurikasvu heijasteli hopeaa. Vihdoinkin, riemuitsin mielessäni. Ryhdyin suunnittelemaan kampaajakäyntiä, siellä voisin silpaista koko tukkaan vaaleanharmaita raitoja, niin ei raja värjätyn ja värjäämättömän hiuskansanosa niin pahasti erottuisi. Toinen vaihtoehto on tehdä se itse, sitä selitin äsken jollekulle unessakin. Ottaa sellainen hopeaan vivahtava tuhkanvaalea tai siitä tummempi versio, sillähän tämä hoituisi.

Vaikka taloutemme on kunnossa, ei se sitä tarkoita, että voisimme elää kuin pellossa. Kohta tulee vielä vaikeampaa, mutta onneksi olen jo ostanut kesään saakka kaikki oleelliset keikkaliput (Kypck, Devin, Ghost ja tietenkin Tuska). Ennakkosatsaaminen on kannattanut, musiikista en tahdo enää koskaan luopua. Lisäksi voi aina talouden salliessa ja mielen kääntyessä käydä edullisemmilla pikkukeikoilla. Viihdyn vain erinomaisesti kotimuusikkoni kanssa. Ihanaa seurata, miten musiikki syntyy ja kehittyy.

Ottoveli kävi hengästyttämässä meidät. Ei uskoisi, että siinä on mies, joka odottaa pallolaajennusta.Siinä se puhui, pilkkoi, käveli ympyrää ja sai aikaan erinomaisen orienttiaterian (kasviksia ja tofua tuoreessa mustapippurissa, teriakitofua sekä vihreä curry riisin kera). Eivät tosin asiat ole hyvin hänelläkään, hoitotakuu täyttyy vasta huhtikuussa, julkinen terveydenhuolto ei taida pitää kiirettä. Vierailun syynä olivat erilaiset hoitotahdot sekä raha-asioiden hoitaminen, nekin mokomat mutkistuvat tilanteen sitkistyessä.

Postiin olivat tupsahtaneet tilaamamme paidat Kiinasta. Tiedän tavallaan, että olen moraaliton, mutta toisaalta, kun 50 eurolla sai neljä todella hyvännäköistä ja Suomen oloissa uniikkia paitaa, niin sitten olen. Jos minulla joskus on varaa ja jos joskus mahdun Suomessa myytäviin ja valmistettaviin vaatteisiin, jotka eivät näytä tuhkalta ja säkiltä, niin lupaan siirtyä takaisin käyttämään paikallisia palveluita. (Vähän näytää omatunto koputtelevan, kun tätä pohdin ja vatuloin.)

Ahdistuksella viskaa

Uneni ovat muuttumassa kauhugalleriaksi. Sen lisäksi, että nukun liian vähän ja katkonaisesti, joudun kohtaamaan kovin eläväisiä kauhuja joka yö.

Su-ma-yön sisälle lontistanut leijona oli vielä pientä. Se kuitenkin lähti pois hätistämällä. Sen sijaan saman yön talouteemme ilmestynyt mies, joka vaati minulta kesällä eromme aikana mukalainaamaansa rahasummaa, ei tuntunut pitävän minkäänlaista kiirettä, vaikkä hätäpäissäni olin jo valmis maksamaan, että eroon pääsisin. Viime yönä rakennukset sortuivat ympärilläni, väistelin lentäviä seiniä, kattoja ja kulkuvälineitä, katselin hirmumyrskyn kehittymistä; tummanharmaan meren ja taivaan raivoa. Mietin, että oikeastaan maailmassa ei ole paikkaa, minne piiloutua. Sitten kun läksin omasta mielestäni parhaaseen mahdolliseen jemmaan rakennuksen keskelle, siellä riehui suurikokoinen alligaattori/ krokotiili, joka napsi ihmisiä kuin kärpäsiä. Ja nopeakin se perkele oli.

Ei voi ihminen piiloutua ongelmiltaan, ne seuraavat uniinkin. Siksi olinkin kohtuuttoman ylpeä itsestäni, kun sain tehtyä ensimmäisen työhakemuksen vajaaseen vuoteen. Ei sillä, että olisi niitä paikkojakaan ollut auki, mutta jos nyt edes yrittäisin. Ei ihmistä enää tässä iässä tai asemassa tulla hakemaan töistä, nuorempana minuakin kävivät kosimassa headhunterit, mutta eipä ole viime aikoina sellaisia hätistellä oven takaa.

Onneksi on parisuhde. Onneksi on hyvä, rakastava ja luotettava ihmissuhde. Onneksi kotona on tuki ja turva, joka tosin tarvitsee minun tukea ja turvaani omissa asioissaan. Pääsimme jopa niin pitkälle yhteisen tulevaisuuden suunnittelussa, että hääpäivä on nyt päätetty. Älkää peljätkö, sinne on vielä aikaa, mutta ainakin meillä on päämäärä. Hänellä on monta muutakin päämäärää siinä välissä. Minä yritän päästä myös jonnekin. Ainakin pois nykyisestä.

Puhtaat värikkäät lakanat

Tuli muuten pävänä muutamana mieleen parisuhteen ilot. Niiden tavanomaisten lisäksi nimittäin.

Olen minä itse-tyyppinä tietenkin kehittänyt kaikkiin kotihommin systeemin, jolla onnistun tekemään ne yksin. Ja hyvin. Pyykitkin viikkaantuvat pesun jälkeen hyllyyn sievissä nipuissaan. Miten ihanaa onkaan, kun on kaveri, kenen kanssa tehdä asioita, niin kuin saada apua pussilakanan ja peiton naittamisessa toisilleen! Muutenkin kotityöt, vaikka toisaalta ovat lisääntyneet, ovat ne myös keventyneet, kun tekemässä onkin kaksi ihmistä.

Olen saanut ilokseni huomata, että nyt kun Hän on ollut kotona, minun ei tarvitse tiskata eikä imuroida. Ruuankin teemme yleensä yhdessä. Teemme melkoisen paljon asioita yhdessä, vain karvanpoiston olen häveliäisyyssyistä tahtonut pitää yksityisasiana. Tuskin Häntä kovin kiinnostaa, kun nypin keski-iän mukanaan tuomia mustia jouhia leuastani. Mutta minua kiinnostaa kovasti, kun Hän ajelee leukansa säännöllisesti, lopputulos nimittäin, pidän sileistä karvattomista miehistä. Sitten jos niillä vielä on oma tukka päässä, on maljani ylitsevuotava. Nyt täyttyvät molemmat kohdat.

Hänen äitinsä on edelleen sairaalassa. Eikä taida ihan heti sieltä pois päästäkään. Hassua vaan, miten rouva kuulostaa pirteämmältä, kun siellä on seuraa ja aktiviteettiä. Kunpa hän ymmärtäisi omaa parastaan ja suostuisi palvelukotiin. Ei se kotona yksinoleminen herkkua ole, kun ei enää paljon aktiviteetteja voi pyöritellä. Ymmärrän toki rouvan tarpeen pysytellä kodissaan, sama oli omalla äidilläni, atavistinen tarve ilmeisesti. Pelko, ettei enää pääse kotiinsa, jos sieltä kerran lähtee.

Tällä viikolla olisivat Matkamessutkin. Tuskinpa tulee mentyä, epäilen, etten pääse töistä. Hommaa on enemmän kuin laki sallii. Kuitenkin tekisi mieli katsoa talvilomaviikolle joku retkiretkinen, rahavaramme vain ovat rajalliset. Jospa minä jotain keksisin, jos en muuta niin matkan johonkin lähikaupunkiin. Kyllä minä osaan.

Lahja

Viikonloppuna ilmeni kotionnettomuus, suihkun sekoittaja lakkasi toimimasta. Tiedättehän sen tapin, jolla saa vaihdettua veden valumisen suihkuun tai suoraan hanasta? Siinä rumeltamisessani minä unohdin sen ja niinpä kun eilen olin suihkuun matkalla, Hän muistutti, että enhän nyt hermostuisi, mutta ettei vettä enää suihkusta tule. Tietysti minä hermostuin - en Häneen, vaan itseeni. Että miten voin unohtaa etoasian, vaikka puhtaus on minulle niin kovin tärkeä.

Mutta eihän se siinä vaiheessa auttanut, laitoin viestin kiinteistöhuoltoon ja menin kylpyhuoneen lattialle istumaan, että sain itseni kasteltua, hiukseni pestyä ja huuhdeltua. Kun saavuin, oli Teemalla alkanut juuri The Wolfpack. Siinä lauhduin itselleni ja jäin kiinni. Rakastuin Angulon poikiin ja heidän tapaansa nähdä maailma, vaikka itse en elokuvista mitään ymmärräkään. Nyt ehkä jotain ymmärsin, pystyin samaistumaan. Jos satutte hollille, niin katsokaa ihmeessä. Maailma on ihmeellinen paikka.

Maailma on itse asiassa niinkin ihmeellinen paikka, että sain lahjan edesmenneeltä äidiltäni. Kun siivosin hänen kylpyhuoneensa kosmetiikkaosastoa roskiin, huomasin täyden pienen kosteusvesipullon. Ajattelin, että enhän minä sitä roskiin veivaa, kun vielä muovit olivat korkin päällä, vaan otan hätävaraksi itselleni. Tällä viikolla se hätä sitten koitti ja avasin pullon. Mieto tuoksu ja erilainen koostumus saivat tutkimaan asiaa tarkemmin, mutsi oli investoinut miselliveteen!

Nyt kuulkaas taidan minäkin harkita vakavasti. En korvaamaan perinteistä vesipesua, mutta viimeistelyyn. Jää niin puhdas ja pehmeä tunne iholle, että enpä juuri ole sellaista pärställäni kokenut. Ainakin Avenen misellivettä voin suositella, varmaan kokeilen jossain välissä halpisversioitakin, paitsi en niitä jotka sisältävät mahdollisesti syöpää aiheuttavaa PHMB:tä. Kooklatkaa itse miselli ja syöpä, jos kiinnostaa.