torstai 2. joulukuuta 2021

Kuplivan sydämen arvoitus

 Äidilläni oli levoton sydän.

Olen tainnut periä äitini sydämen. Jo kolmekymppisestä saakka olen tutustunut rytmihäiriöihin, niiden määrä ja laatu ovat ryhtyneet lisääntymään ja muuttumaan viimeisen puolen vuoden aikana. Kun herään, sydän alkaa kuplia. Muistatteko ne hedelmä- tai salmiakkijauheet, jotka poksuivat suussa? Siltä minun sydämeni kuulostaa. Tai popkornikoneelta. Välillä muljahtaa niin, että verenkierto häiriytyy ja jalat meinaavat lähteä alta, kun aivoparkojen verenkierto häiriintyy. Verenpaineen mittaamisesta tuli vastenmielistä, kun mittari huomauttelee häiriön bongatessaan.

Maanantaina kävin lääkärissä, tiistaina labrakokeissa, ensi viikolla tilaan ajan tulosten kuulemiseksi. Naureskelin Hänelle, että ei tietenkään ollut vastaanotolla tai EKGn aikana häiriön häiriötä. Niin tyypillistä. Lääkäri tosin jo alustavasti lohdutti, etteivät levossa tulevat häiriöt vaarallisia ole. Katsotaan nyt, onko minulle mitään tehtävissä. Voihan se olla, että stressi on iskenyt sydämeeni. Teen aivan liian pitkää päivää, mutta kun ei ihmisten asioita voi hoitamatta jättää. Teen myös liikaa toimenkuvani ulkopuolella olevia asioita, kun kysytään. Turhan höveli.

Huomenna en ole höveli. Lähden Keski-Suomeen iltapäivällä. Ja onneksi seuraavalla viikolla on vain neljä työpäivää. Kerkeän huoahtaa myös Hänen seurassaan, kunhan ensin rumuan ystäväseurassa.

(Ai niin, palkankorotus meni läpi. Ja mitä minä mietin? Että olisiko pirkana sittenkin pitänyt pyytää enemmän. Ei olisi. Alkaa olla nykyisessä positiossa palkkakatto lähellä. Ehkä kokeilen vuoden päästä uudelleen.)

lauantai 20. marraskuuta 2021

Sysipimeydesta kiirii huomen

Aika kuluu ja kuluttaa. Tämänvuotinen pimeys on koetellut minua, olen väsynyt aamusta iltaan, nukun kaiken liikenevän vapaa-ajan.

Viime lauantaina tosin en nukkunut. Hän kun läksi illaksi katsomaan potkupalloa ja entinen poikaystävä kertoi olevansa nykyisen tyttiksensä kanssa mopokerhovahtina, niin päätin vihdoin lähteä katsomaan, mitä heille kuuluu. Kivaa oli, turhan pitkään meni, eikä ihan heti tarvitse moista rymyreissua toistaa.

Hän ei ymmärrettävästi ollut tempaukseeni mitenkään tyytyväinen. Vaikka mustasukkaisuuteen ei ollut aihetta, ymmärrän, että alkoholinhuuruinen hiljaisuuteni loppuyöstä vaikutti epäilyttävältä. Saimme kuitenkin asian selvitettyä, ei minulla ole tarvetta tai halua vaihtaa Häntä kehenkään. Ei etenkään entisiin poikaystäviin, syystä ovat entisiä kaikki.

Onneksi olimme juhlistaneet isänpäivää jo lauantaina päivällä. Paistelin lehtipihvit, uunikasvikset ja kermaperunat. Jätin pöydälle odottamaan kirjapaketin, kun tiesin, ettei hänen jälkikasvustaan tänä vuonna ollut tänä vuonna isänpäivämuistelijaksi. Ja minusta on taas kiva lahjoa rakkaitani.

Työ imee minusta mehun. Teen pitkiä päiviä ja pilkin illat nojatuolissa ennen kuin kömmin sänkyyn. Lauantait ovat ainoita kokonaisia yhteisiä päiviä. Sunnuntaina on jo läsnä arkiahdistus. Mutta onpahan jotain yhteistä. Tuntuu minusta muutenkin, että olemme taas lähentyneet toisiamme, kumpikaan ei ota toista itsestäänselvyytenä. Kulunut vuosi on tuonut luottamuksen takaisin, vaikka viime vuoden syksy sitä kolhikin.

Perjantaina kehityskeskustelin esihenkilön kanssa. Aivan lopuksi puhuimme palkkakehityksestäni, hän totesi esitykseni olevan aiheellinen eikä laisinkaan ylimitoitettu. Ensi viikolla kuulen, miten päättävä taho siihen suhtautuu. Jos ei suhtaudu, jatkan töiden etsimistä. Nykyisessä yrityksessä alkava ERP-projekti tulee kaipaamaan minua, jos jonnekin muualle satun pääsemään, tämän tietää myös esihenkilöni. Mutta ken elää, se näkee.

Elämässä on aina tämänsä. Aina jotain pientä hiertää kengän ja sukan välissä. Minulla se on nyt väsymys. Aion nukkua aina kun on mahdollista, ei tästä säkistä muuten pois pääse. Kunhan vaan tänään kerkeämme saunoa, saan pyykit pestyä, intianpadan uuniin (karjalanpaistilihat upotetaan paseeratussa tomaatissa uuniin, sitä ennen paistelen ne garam masalan kanssa pannulla) ja illalla voimme keskiäkäisesti katsoa yhdessä Downton Abbey-leffaa. Siitä se onni oikenee ja jaksan taas viikon.

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Meitä odotetaan mullan alla

Heräsin painajaiseen ennen kuutta. Kello oli yhdeksän enkä ollut vielä töissä. Kun sinne pääsin, en osannut tehdä mitään, enkä löytänyt keskeneräisiä töitäni. Niinpä on ollut koko aamu aikaa puuhastella viikolla tekemättä jäävien hommien kanssa: aamupuurosmoothie ensi viikolle (käytän nahistumassa olevat hedelmät ja sopivat vihannekset), lasin- ja metallinkeräysastioiden tyhjennys, ruusujen vedenvaihto & varsien imupintojen uusiminen (todella kestävät Liiteristä viikko sitten ostetut ruusut, paitövei), kaappien järjestely... metatyötä, jonka tekemistä ei välttämättä huomaa, paitsi kiusallisina hidasteina, jos se jää tekemättä.

Illalla sytyttelin kynttilät, kaksi elävää tulta ja ikkunalle kolme paristotuikkua. Ryhdyin laskemaan elämän miinussaldoa, edesmenneitä. Elämään kun syntymän lisäksi kuuluu myös kuolema, ei sitä pelkäämään kannata ryhtyä, vain kipu minua pelottaa. Kukaan ei taida muistaa sen kummemmin kumpaakaan ääripäätä, jospa kivun muisto katoaa. Elämän tarkoitus ei ole kipu tai kärsimys, jos ne kohdalle osuvat, kyse on huonosta tuurista. Tarkoitus on ottaa hullunmyllystä irti mahdollisimman paljon ja toteuttaa itseään omalla valitsemalla tavallaan, kunhan ei sivullisia raahaa mukanaan.

Sitten hihittelyosuus. Onko ihmisen parempi olla yksin vai ihmissuhteessa? Miten vaikeata on olla välittämättä riipovista asioista, jos asiat ovat vaan ihanasti rempallaan? Ja kun vielä tietää toisen kärsivän samalla tavoin juuri minun pinttyneistä tavoistani. Enkö olekaan täydellinen? Tätä mietin kylpyhuoneen lavuaaria pestessäni - sen tähmäisyys kun ajaa minut raivon partaalle. Hän taas inhoaa tapaani kaataa lakaisemani roskat wcpönttöön ja jättää huuhtelematta. Minä kun voin hyvin vielä pissiä päälle ennen huuhtelua, ehkä poikien esteettistä silmää roskat häiritsevät enemmän. He kun joutuvat tähtäämään kuseskellessaan. Tässä se nähdään kun vanhapiika menee naimisiin. Olen elänyt  suurimman osan elämääni itsekseni, minulla on rutiineja ja pinttyneitä tapoja.

Joo. Olisinkohan vailla aamupäiväunia? Ei taida kovin korkealentoista ajstusta olla tarjolla. Hän harjoittelee riffejä, ruoka on valmiina, en jaksa lukea ja Dowton Abbeyhinkin on vielä aikaa. Roolipelikin eiliseltä peruuntui, mene tiedä, koska harrastamaan pääsen.

torstai 4. marraskuuta 2021

Valon päivä

Eilisen hammaslääkärikeikan jälkeen tarvitsin vapaapäivän. Imusolmukkeet ja kaula ovat turvoksissa, kun palvelusetelillä maksettu hammaslääkäri survoi viisi reikää täyteen muovia yhdellä kertaa. Alahampaat eivät taaskaan meinanneet puutua, lääkäri joutui lopettamaan poraamisen puuduttaakseen hampaita lisää. Aikaa meni monestakin syystä (ajanvarausjärjestelmä oli mm. päättänyt minun peruuttaneen aikani), ja kun kotiin pääsin, olin syömäkyvytön vielä pari tuntia. Vedenjuominenkin tuotti vaikeuksia.

Helsingin kaupungin terveydenhuolto säästää väärästä päästä ainakin minun kohdallani, jos en pääse hammastarkastukseen kuin kolmen vuoden välein. Kahden vuoden väliajalla reikiä on ollut vain pari kappaletta, huomattavasti siedettävämpää kuin eilinen piinapenkki. Todellakin tunsin olevan toisen luokan kansalainen maksavien asiakkaiden joukossa.

Mutta nyt nautin vapaapäivästä ilman minkäänlaista ohjelmaa. Nukuin jopa aamupäiväunet. Hän läksi hakemaan Dermosilin paketin, tykkäämme molemmat yrityksen seerumeista; hyaluroni-, kollageeni- ja uusimpana yökäyttöön retinoliseerumi. Apteekista hankin itselleni nykyään vain Acon silmänympärysvoiteen. Siihenkään en ole aivan tyytyväinen, täytyy kokeilla jotain muuta. Mutta jotenkin kivaa, että Hän jaksaa pitää huolen itsestään mahdollisimman hyvin.

Onneksi tässä kuussa ei ole enää tolkuttomasti ohjelmaa. Lauantaina minulla on roolipeli ja isänpäivänä tulee Hänen nuorimmaisena käymään kylässä. Jos tulee. Se vierailu on peruuntunut jo useasti. Vanhempaa minun ei tekisi mieli nähdäkään, on perinyt kaikki isänsä huonot puolet potenssilla kerrottuna. Sanotaanko, että jälleen kerran huokaisin onnesta, kun olen ymmärtänyt olla lisääntymättä, minä itsekäs hedonistinen epäihminen.

Valo hiipuu. Alkava pimeä vuodenaika vyöryy niskaan. Onneksi sitä ei kestä kuin kolmisen kuukautta. Helmikuussa valo jälleen saapuu. Jaksan, jaksan, jos vain Hänkin jaksaa.

perjantai 29. lokakuuta 2021

Baarielämää, haastatteluja ja vieraita miehiä

Työpaikkaa en päässyt vaihtamaan (vielä, terveisin yltiöoptimisti), mutta muuten elämä näyttää valoisammalta kuin aikoihin. Kiitos kuuluu virkistyneelle seuraelämälle. Toissa viikonlopun vierailu Keski-Suomeen oli piristävä. Sen seurauksena minulla on jo uudet Onnibus-liput joulukuun alkuun. Jyväskylässä järjestetään sisäfestarit, John Smithin viileämpi sisar, Frozen. Ja haastattelujakin on luvassa lisää, firmat vain vaihtuvat.

Viime perjantaina järjestimme elämää suuremman rumujuhlan kylillä luottoystävän kanssa. Edellisestä tapaamisesta oli lähes vuosi ja juttua riitti. Tapasimme meillä, matkasimme bussilla Kallioon ja kuinka ollakaan, löysin itseni viiden maissa lauantaiaamuna hortoilemasta taksin perässä Krunikassa. Meillä asuva, Hän, oli sydän kylmänä seurannut lähettämieni tekstareiden avulla retkeä sydän kylmänä, ettei vaan jotain sattuisi. Mutta ei sattunut! Tosin kyllä kuulkaas sielua ja ruumisraiskaa riipoi, kun koomastani heräsin. Minusta ei ollut mihinkään. Nevö ögein 2021 kiertue suoritettu. Tai ainakin toivon, ettei sille seuraa jatkoa huomenna, kun pitkästä aikaa  saamme useampia vieraita syömäkylään.

Tuli taas todistettua, että Nainen tarvitsee kaksi luottokumppania, suutarin (check, Malmilla) ja kampaajan (check, Mariankadulla). Iso kiitos sinne edelleen,  vaikka eivät hiukseni aivan yhtä kauniit ole kuin keskiviikkoiltana Rentolassa. Mutta ovatpahan vaaleat, tasaväriset, ja minulla on otsatukka, jonka luontainen kasvusuunta tosin taitaa olla ylöspäin! Ei sitä uskoisi, mitä ammattitaitoinen kampaaja saa aikaan, etenkin jos edellinen kampaajavierailu on viime vuoden joulukuulta.

Offtopic: Kotipitsan mainos herätti aamumielessäni kummastusta, kun luin rieskarullan täytteet; Kebab, seitan, kana ja h*pykumpu - ei kun härkäpapu! Vegaaneilla on aina hauskempaa?
 
Joojoo, menen unille.

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Annosmitallinen optimismia, kiitos

Lokakuu muuttui hivenen valoisammaksi, kun saimme ystäväporukan kanssa lukkoonlyötyä treffipäivämäärän - edelliset olivat juuri kun yhteiskunta alkoi sulkeutua maaliskuussa 2020.

Kuukaudesta on tulossa huomattavasti vilkkaampi kuin monesta edeltäjästään. Vaikken eilen Mount Maryn keikalle päässytkään - ihan omaa syytäni, kun en tahtonut yksin lähteä kylille liihottelemaan. Ensi viikonloppuna nimittäin matkustan Keski-Suomeen, luvassa keskusteluja, naurua maukkaita ruokia ja keikkakin, jos vaan ei mikään sulku iske päälle.

Perjantaina kävin ottamassa influenssarokotteen. En tahdo sairastua influenssaan sen enempää kuin koronaankaan. Nyt olen sitten potenut pientä flunssaa viikonlopun. Keuhkoissakin tuntuu paine ja kröhinä. On tässä koronasulussa ollut hyvät puolensa, en ole varmaan kahteen vuoteen sairastanut muuta kuin pari migreeniä, Hänellä silloin tällöin valuu nenä. Houkuttelin eläkkeelle jäävän kollegankin tilaamaan alkuviikoksi ajan, kun hän vielä on firman kirjoissa, ettei tarvitse mennä terveyskeskukseen jonottamaan iän puolesta saatavaa rokotetta.

Kollegan kanssa istuin lounaalla tunnin. En kadu minuuttiakaan, koska useimmat lounaani olen hotkinut pikavauhtia puhuen samalla työpuhelua. Kahvitaukoja ei jouda pitämään laisinkaan. Hyvä kun puuteroimassa kerkeää käydä, saisi firma kustantaan katetrin tällä menolla.

Työmenosta vielä sen verran, että toinen haastattelukin oli. Minustahan se tietenkin meni hyvin. Vastapuolesta en vielä tiedä, lupasi ilmoittaa loppuviikosta. Pitäkää peukkuja, poishan tuolta nykyisestä olisi päästävä ennen kuin tyydyn kohtalooni ja kuihdun pois. Minulla kuitenkin on vielä kahdeksan vuotta alimpaan mahdolliseen eläkeikään. Toisaalta luvassa on kehityskeskustelukin, siinä aion saattaa muutamia faktoja esihenkilön tietoon.

Lievää optimismia liikkeellä. Ehkä tämä tästä.
Rainbowchili on kaunis. Tahdon tuollaisen parvekkellemme ensi kesänäkin. Valitettavasti oheinen yksilö ei mahdu talvehtimaan missään, kuolee raukka, kun lämpötila parvekkeella laskee.

sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Elämää on tämäkin

Pari viikkoa sitten töissä olin niin äkäinen, että paiskoin työhakemuksia oikealle ja vasemmalle. Aion ottaa sen tavaksi, mutta jo tuosta ensimmäisestä aallosta on poikinut haastattelu, ensi viikolla luvassa on toinen. Sen vaan sanon, että hermot menevät nykyisessä normirekrymeiningissä. Ensin lähetät hakemuksen, sitten juttelet yhden onnettoman huonosti itsensä ymmärretyksi tekevän itäeurooppalaisen kanssa. Tajuat, että oma englannin kielitaitosi vaikuttaa variksen pieksämältä roskapussilta.

Kuin ihmeen kaupalla saat kutsun seuravaan osioon. Yrität kirjoittaa kutsuun järjellistä vastausta, tajuat vaikuttavasi muinaismuistolta. Etkä edelleenkään puhu engaldia, vaan jotain sille  läheista kvasikieltä, koska olet jo yhdeksän vuotta käyttänyt lähinnä vain suomea. Surkea esitys.

Mutta ainakin yritän. Nyt jo sylettää niin paljon, että veikkaan päätyväni luuserisakkiin ja itkemään ikuisesti eläkeikään saakka nykyisessä työpaikassa. Siellä minua vaanii burnout, eikä palkkaansakaan saa nostettua. Voisiko joku opettaa minut kertomaan/ kehumaan itseäni, että olen ihan hyvä, vaikkei se enää taida nykyään riittää? Pitää olla YLIVERTAINEN, PARAS ja VOITTAMATON. Tai ainakin pitää vaikuttaa siltä.

Hän joutuu myötäelämään tätä elämänvaihetta kanssani. Onni on rinnalla kulkeva ihminen, joka kannustaa ja lohduttaa, kun itse viskelee kirvestä kaivoon. Ja minulla niitä kirveitä tuntuu riittävän. Paitsi että sitä palkannostamista aion taas kokeilla.


Pirsmasta löytyi tällä kertaa punainen kallo. Onni on puoliso, joka myös ymmärtää kitschin ja bohon päälle.