Mistä tietää, että arki koittaa? Siitä, ettei nukutakaan illalla. Sitten vedän maanantai-illan silmät ristissä ja odotan säällistä nukkumaanmenoaikaa. Mutta eipä hätää, nykyään en enää menetä hermojani unirytmin vaihtelun takia. Annan armoa itselleni.
Armosta puhuimme Hänen kanssaan, kun aamulla katselimme Maarit Tastulan haastattelua Tommi Kinnusen kanssa. Olipa harvinaisen selkeätä, ihmistä rakastavaa ja konstailematonta puhetta. En koskaan ole pitänyt suurista saarnaajista, vaan pienieleisistä filantroopeista. Haastateltava toivoi ihmisten antavan itselleen armoa, virheisiin ei kuole ja täydellistä ei tarvitse tulla.
Ehkäpä joskus luen jonkun Tommi Kinnusen kirjan. Tosin näinä päivinä en ole kiinnostunut mistään vakavasta, mitä hömpempää (onkohan tuo edes oikea sana?), sitä parempi. Maailma on kamala paikka koronan, rasismin ja vainon keskellä. Pakko päästä välillä hetkeksi eroon siitä, tällä hetkellä siinä minua auttaa Eoin Colferin Artemis Fowl, lapsi kun olen joissain asioissa. Keijuja, maahisia, peikkoja, juonittelua, pahiksia ja hyviksiä - ja aina hyvä voittaa.
Hänenkin kanssaan armoa ja hyvyyttä pohdiskelimme, kun Hän oli joutunut vastaamaan asiattomaan palautteeseen. Ex-appi oli vaimonsa hautajaisten jälkeen avautunut. Lohdutin, että suru voi saada moniaita purkautumismuotoja. Vanheneva mies suree menetettyjä asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti