Muuntelen residenssimme käyttötarkoitusta. Lopetin etäpäivän, ryhdyin tekemään ruokaa. Kerran päivässä pitää syödä kunnolla, muuten täältä löytyy ruumihia, kun verensokeri riittävästi laskee. Nyt on hetki aikaa kirjoitella, kun kastike muhii.
Kollegat lomailevat jo. Itse asiassa on yllättävän hiljaista. Hyvä niin, perjantaina nimittäin hyppään iltapäivällä junaan. Vietämme tyttöjen varjo-Tushkan, kun koronanperkele peruutti varsinaisen. Pitäisi keksiä kotifestareille sopivat sisäänpääsyrannekkeet - olikohan minulla jossain nippusiteitä vai palmikoinko riepuja?
Hän kutsui vierailuni aikana nuoremman jälkeläisensä kylään ensimmäisen kerran epidemian alkamisen jälkeen. Nuorempi kun on sellainen kuljeskelija, että ihme on, kun hän ei koronaa saanut. Lievästi kehitysvammaiselta kun viedään ne muutamat yhteiskunnan tarjoamat aktiviteetit, niin vilkas mieli kehittää omansa.
Juhannuksen kolme vapaata kuluivat nopeasti. Ilma suosi liikuntaa. Kävelyä! Ei minusta muuhun ole. Siihenkin kovin vastentahtoisesti, mutta olen luvannut, että aina kun Hän lähtee kanssani liikehtimään, lähden mukaan. Kunto on nimittäin huono - sen huomaa, kun tulemme takaisin. Olen lääpästymisen partaalla. Ymmärrän liikkumisen tekevän minulle hyvää. Yritän lähiluontoa seurata, että jotain kivaa olisi - bongailen kasveja, tunnistelen niitä.
On tämä sitten ihanaa! Arkea ilman epämiellyttäviä yllätyksiä tai mielenliikkeitä. Tätä lisää! Jopa sitä kamalaa kävelyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti