maanantai 28. marraskuuta 2016

Kokkipoika

Hän on innostunut ruuantekemisestä. Tai Hänen mukaansa Hän on aina ollut, mutta on kuulemma kiva oppia uusia temppuja ja makuja. Niitähän minulla itseoppineella keittiökauhulla riittää. Tänään opetin, kuinka tehdään ranskalainen kalakeitto. Soppaa tuli melkoinen määrä, sitä syödään taas useampi päivä.

Hyvä toisaalta niin, koska huomenna kun töistä pääsen, menemme kirjastoon. Sitten kävelemään. Tarvitsemme molemmat liikuntaa, välillä se on jäänyt puuttumaan. Hän ei ole oikein ollut sillä tuulella ja minähän en yksin lähde minnekään. Senhän me tiedämme. Sunnuntaina Hän vihdoin aktivoitui ja roudasi minut tuuleen ja tuiskuun joenrantaan. Keli alkoi viilentyä, meillä taisi molemmilla olla turhan vähän päällä.

Huvitti, kun Hän yritti motivoida minua lenkin jälkeen aivan samoilla puheilla kuin kävelykerholaiseni aikoinaan. Jotta eikö olekin hyvä olo ja hieno tunne ja minua vaan paleli ja v*tutti, kun hengästytti ja oli hiki. Tiedänhän minä, että se siitä muuttuu vielä paremmaksi, mutta jos pillerillä saisi hyvän kunnon, niin minä kyllä vetäisin niitä troppeja mieluusti. En ole luontainen liikkuja enkä endorfiinin metsästäjä.

Koko illan paleli. Onneksi Teeman elokuvafestivaalit jatkuivat Tuuli nousee -leffan parissa. Siinäpä ihanan melankolinen kuvaus unelmista ja kaiken katoavaisuudesta. Rakkaudestakin. Tai sitten olen vain siinä tilassa, että näen rakkautta kaikkialla. Minä kyllä aina olen rakastanut Miyazakin elokuvia, niistä ei kovinkaan moni ole lasten piirretty. Enemmänkin aikuisille tarkoitettu filosofinen pläjäys.

Töissä opettelen AXaa. Se aiheuttaa minulle työallergiaa. Kuulemma huhtikuun alkuun mennessä minun pitäisi osata kaikki HR-temput, silloin viran varsinainen harjoittaja jää kolmeksi viikoksi lomalle. Joo. Voivat olla tuskaiset kolme viikkoa. Mutta onhan se kiva oppia jotain uutta vielä tämän ikäisenä. Ja jos edes auttavasti opin HR-järjestelmien toimintaa, minulla on aina paremmat mahdollisuudet työllistyä, kun nykyisestä paikasta kenkää tulee. Tätä ei nimittäin kauan kestä. Tai sitten minä en sitä kauan kestä.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Lahja

Viikonloppuna ilmeni kotionnettomuus, suihkun sekoittaja lakkasi toimimasta. Tiedättehän sen tapin, jolla saa vaihdettua veden valumisen suihkuun tai suoraan hanasta? Siinä rumeltamisessani minä unohdin sen ja niinpä kun eilen olin suihkuun matkalla, Hän muistutti, että enhän nyt hermostuisi, mutta ettei vettä enää suihkusta tule. Tietysti minä hermostuin - en Häneen, vaan itseeni. Että miten voin unohtaa etoasian, vaikka puhtaus on minulle niin kovin tärkeä.

Mutta eihän se siinä vaiheessa auttanut, laitoin viestin kiinteistöhuoltoon ja menin kylpyhuoneen lattialle istumaan, että sain itseni kasteltua, hiukseni pestyä ja huuhdeltua. Kun saavuin, oli Teemalla alkanut juuri The Wolfpack. Siinä lauhduin itselleni ja jäin kiinni. Rakastuin Angulon poikiin ja heidän tapaansa nähdä maailma, vaikka itse en elokuvista mitään ymmärräkään. Nyt ehkä jotain ymmärsin, pystyin samaistumaan. Jos satutte hollille, niin katsokaa ihmeessä. Maailma on ihmeellinen paikka.

Maailma on itse asiassa niinkin ihmeellinen paikka, että sain lahjan edesmenneeltä äidiltäni. Kun siivosin hänen kylpyhuoneensa kosmetiikkaosastoa roskiin, huomasin täyden pienen kosteusvesipullon. Ajattelin, että enhän minä sitä roskiin veivaa, kun vielä muovit olivat korkin päällä, vaan otan hätävaraksi itselleni. Tällä viikolla se hätä sitten koitti ja avasin pullon. Mieto tuoksu ja erilainen koostumus saivat tutkimaan asiaa tarkemmin, mutsi oli investoinut miselliveteen!

Nyt kuulkaas taidan minäkin harkita vakavasti. En korvaamaan perinteistä vesipesua, mutta viimeistelyyn. Jää niin puhdas ja pehmeä tunne iholle, että enpä juuri ole sellaista pärställäni kokenut. Ainakin Avenen misellivettä voin suositella, varmaan kokeilen jossain välissä halpisversioitakin, paitsi en niitä jotka sisältävät mahdollisesti syöpää aiheuttavaa PHMB:tä. Kooklatkaa itse miselli ja syöpä, jos kiinnostaa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Jano

Mammografian tulokset tulivat, ei mitään muuta kuin rauhaskudosta. Siltä minusta kyllä on tuntunutkin, että tuskin siellä mikään jyllää. Ne muhkurat, joita löydän itse rintojani tutkiessani, ovat hormonaalista vaihtelua. Sitähän minulla riittää näinkin vanhaksi naaraaksi. Odotan siis turvallisin mielin aina ensi vuoden syksyyn, jolloin annan gynekologini tutkaista tilanteen - välitsekki ei ole yhtään huono asia. Sen verran vakavasta asiasta on kysymys. Onneksi näissä asioissa olen saanut isäni geenit, enkä äitini. Heillä kun ei muuta ole tehtykään kuin syöpään menehdytty.

Minua janottaa. Sain nimittäin ensi viikolle ajan terveyskeskuslääkärille ja fiksu terveydenhoitaja kehoitti käymään verikokeessa ennen lääkärin tapaamista. On se hyvä, että vielä toistaiseksi pääsee edes kerran vuodessa ammattilaiselle. En välttämättä aina ole vakuuttunut tästä itsehoitokonseptistani. Ehkä lääkitystäkin voisi vähän tutkaista, omat verenpaineen mittaustulokseni kertovat, että keltaisella mennään: luokkaa 90 - 95/ 136 - 140.

Nyt särkee päätä. Yleensä juon reilun puoli litraa vettä ja vajaan kahvia heti aamusta. Labra aukeaa vasta 07:45. Odottavan aika on pitkä, onneksi tätä ei liian usein tarvitse tehdä. Onneksi  Hän nukkuu, juuri nyt en seuraa ole vailla. Kärvistelen mieluummin itsekseni. Koitan kuitenkin muistaa vielä keittää Hänelle aamukahvin. Meillä kun on muodostunut tapa tehdä pieniä rakkauden tekoja toisillemme. Hän harjaa hiukseni aamuisin, minä keitän Hänelle kahvit. Ällösuloista, eikö totta?

tiistai 22. marraskuuta 2016

Kotirintaman kuulumisia

Hän on hivenen pelännyt pölynimuriani. Kieltämättä onhan se vähän erilainen kapistus kuin imurit yleensä. Eilen kuitenkin kotona oli pantu tuulemaan, hän oli voittanut kammonsa ja hikipäisnä asentanut kapistuksen toimintakuntoon. Kun saavuin kotiin, olivat tiskit hoidettu, lattiat imuroitu ja Hän puuhasteli keittiössä ruuantekohommissa. Olin kummallisella tavalla ylpeä hänestä, hän oli voittanut jotain itsessään, tajunnut, että tarvitsen apua ja päättänyt tarjota sitä jatkossakin. Ja ihan ilman nalkutusta tai pakottamista, ihan niin kuin ajattelinkin tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin. Minä kun uskon ja luotan ihmisen älyyn, etenkin tunneälyyn.

Olemme asuneet yhdessä neljä kuukautta sen jälkeen, kun äitini kuoli ja Hän tuli takaisin tähän maailmanjärjestykseen. Kuukaudet ovat olleet elämäni onnellisimpia - ei suuria dramaatillisia tunteita, vaan pienenpieniä arkisia onnenaiheita joka päivä. Voisin jopa todeta niinkin banaalisti, että kannatti tätä odottaakin. Samalla vain mietin, että entäs jos en olisi koskaan tällaista saanut - sitten en olisi tiennyt, mistä jään paitsi.

Töissä on juuri nyt sen verran vaikea hetki menossa, että olen menettänyt yöuneni. Viime viikonloppuna onnistuin myös nauttimaan alkoholia ana sunnuntain krapulaan saakka. Minulla ei juuri koskaan ole krapula, edellisen kerran moinen olo on ollut vuonna 2011 tapaninpäivänä. Sellaisen olon jäljet kantavat kauas alkuviikkoon. Toisaalta kun moisen virheen onnistuin tekemään, todennäköisesti seuraavaa saan odotella vuosia. Sanotaanko näin, että Jägermeisterin juominen lasitolkulla ei ole järjellinen toiminto ihmiselle. Vaikka olisi miten kivaa. Eikä kaikki edes ollut kivaa, onnistuin laskemaan ruman sammakon suustani, onneksi Hän kuunteli selitystäni, enkä pilannut koko juttua. Sekin olisi ollut mahdollista.

Kyllä meilläkin saadaan välillä draama aikaiseksi. Onneksi toistaiseksi olemme onnistuneet puhumaan ne pois. Sitä toivoisin jatkossakin. Vajaa kahdeksan kuukautta on kuitenkin kovin lyhyt aika, meillä on vielä pitkä matka toisiimme. Toivottavasti aika riittää, eikä se lopu meiltä kesken. Olen ryhtynyt pelkäämään kuolemaa.

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Paikko

Naurattaa tämä touhunsa. Kun en juurikaan nykyään jaksa/ viitsi / jouda notkumaan tietokoneella, niin usemmiten kirjoittelen tännekin kännykän onnettomalla näppäimistöllä. Usein ajatus jää kesken tai sisältää virheen. Sitten paikkailen tekstejä aina kun satun koneelle päätymään. Jotta älkää ihmetelkö, jos huomaatte sisällön muuttuneen tai lisääntyneen. Minä vaan parsin jälkiäni.

Rauhan kehto

Hänen kanssaan sovimme, että kotimme pyrimme pitämään mahdollisimman rauhaisana, onnellisena ja riidattomana paikkana. Tämä siksi, että ulkomaailmassa on valitettavasti meille molemmille haasteita enemmäin kuin laki sallii. Ja mikäs sellaista sopiessa, kun emme tähänkään saakka ole muunlaista räyhää saaneet aikaan kuin mimosa-kohtauksemme. Molemmat olemme melkoisen henkiherkkiä, jos koemme, että meitä on väärin kohdeltu. Sitten koitetaan kovistella.

Joulustakin jo vähän juttelimme. Että ei lahjavuorta, ihan vaan jotain pientä. Hän käy varmaan poikiensa kanssa äitinsä luona aattona, minun ei oleteta osallistuvan. Joulukuuseni kuitenkin pääsee kellarista, Hänellä ei ole mitään koristeta vastaan. Ihanaa suunnitella, kun tänä vuonna meitä on kaksi. Minusta nyt vaan kaikki on nykyään ihanaa - voikohan tähän siirappiin tukehtua?

Onneksi on työ tasapainottamassa onnen tunteita. Veikkaan, että menee vielä pitkään ennen kuin saan sellaisen toimenkuvan, että pystyn sen kanssa elämään ilman hiusten päästä repimistä ja saunan taakse virtuaaliruumiiden kantoa. Ei voi kuin ihmetellä joidenkin käytöstä, miten voi aikuinen ihminen olla ääliö ja osoittaa omaa ylemmyyttään/ paremmuuttaan koittamalla pompotella kollegaa?  Saisi tämä Suomen talous oikeasti ryhtyä paranemaan, että olisi tukityöntekijällekin avoimia paikkoja. Tai sitten on oikeasti muutettava Ruotsiin, niin kuin puolikurillani Hänelle ehdotin. Osaisikohan tuota vielä lähteä tämän ikäisenä?

Osteopaattini teki ihmeitä. Sellaista venuttelua ja vanuttelua oli taas tarjolla, että oikea olkavarteni nousee lähes normaalitasolle. Hän epäili ongelmia olevan myös maksan toiminnassa ja suoitteli punajuurimehua. Ei juuri vaikuta herkullisimalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Onneksi sille on joku muukin luontaistuotevaihtoehto olemassa. Kun ottaa huomioon, että äitini poistui hiippakunnasta juuri haima/maksasyövän ansiosta, voisin vaikka olla kiinnostunut omasta sisäerityksesti huolta pitämään. Minä kasvoin käsittelyn jäljiltä maan vetovoiman viemät kaksi senttiä.

Kävin vielä kotimatkalla Kurvin Liiterissä herkkuostoksilla. Ihania juustoja siellä taas oli, en tosin napannut kuin parmesanin. Sen lisäksi mukaan tarttui hummusta, tuorepastaa, pähkinöitä, leikkeleitä ja lämmin leipä. Minua niin harmittaa, että aina jonnekin pitää erikseen lähteä, kun naapurustossa ei LIDLiä ole, kyllä muuten kävisin, jos olisi. Lasku ei tupakoineen ollut kuin 30 euroa. Ruokaa ei tosin tarvinnut tehdä, vielä riitti yhdelle päivälle lihapullia ja muusia, tuli sitten tehtyä melkoisen roima annos. Huomaan, että pimeys alkaa vaikuttaa myös minuun; enemmän menisi hiilihydraattia, unen tarve on suurempi eikä libidokaan ole voimakkaimmillaan. Mutta masennusta eikä surua ole, tai korkeintaan suren ystävien puolesta, mutta kun en asioille mitään voi.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Paljon se antaa, vähän ottaa

Huonojen yöunien ja hektisen aamupäivän päätteeksi kirmailin puolipaniikissa pitkin Kampin matkahuoltoa. Jos Onnibussin sivuilla lukee, että lähtölaiturit ovat 1, 5, 9 ja 11, ei blondi aivan tahdo ymmärtää etsiä laituria numero 23. Piti sitten ihan kysyä neuvoa. Onneksi päivällä lähtiessä bussi oli puolitäynnä, sain himoitsemani invapaikan.

3,5 h matka oli siedettävä. Ystävä oli jo määränpäässä odottelemassa - suoraan töistä tulleena, siitä pääsimme sujuvasti kotiin. Puuhastelimme vähän sänkyä, suihkua ja tapaksia. Ystävä teki jumalaista nepalilaista narskujuustolla - ohje on tallessa, alunperin se oli kanalle, mutta hyvin taittui myös lihattomaksi. Kun kävi niin iloisesti, että paikan nuoriso läksi naapuriin yökylään, päätimme me lähteä kaupungille. Ei sillä, että paikallinen nuoriso olisi kovin rasittavaa, päinvastoin pitkäksi hujahtanut esiteini on oikein mukava ilmestys.

Pomppuhevibändi Blind Channel sattui olemaan yhdessä nuorisobaarissa keikalla, sinnehän mekin änkesimme. Ihan kiva, energinen bändi, eiköhän siitä vielä jotain tule. Sen jälkeen viihdyttäjinä toimivat ystävän nuoret kollegat. Kyllä toi nuoriso sitten nykyään on fiksua ja selväpäistä. Toisin kuin keskiäkäinen nainen, joka pakotti umpiväsyneen ystävän vielä lähibaariin yksille. Onneksi en saanut mitään aivan tolkutonta rumukohtausta. Siellä ystävää vonkaamaan ilmestynyt herra oli kyllä vähän harmillinen, ihan näyttävä ja välillä viksu, mutta loppujen lopuksi tuntui, ettei hän oikein osannut olla rehellinen.

Lauantaina makoilimme sohvilla ennen kuin läksin takaisin kotiin. Häneltä tuli kannustavia viestejä, mitä lähemmäs tulin pääkaupunkiseutua, oli niitä tullut pitkin perjantai-iltaakin, mutta ei häiritsevästi. Eikä mitään vaatimussoittoja, joita inhoan. Treffasimme kaupassa, ostimme ateria-ainekset sunnuntaille. Illan aikana väkersin lihapullat ja keittelin kastikkeen. Hän misasi. Menu oli hänen toivomuksensa, meillä kuulemma kotiruoka on ravintolatasoa. (Kukas kissan hännän nostaa...) Tuli siinä kumottua pullollinen viiniä ja muutama muukin juoma, mutta onneksi emme mihinkään kanuunaralliin joutuneet.

Sunnuntaina oli ihanaa seurata Hänen onneaan, kun ensin soitti vanhempi poika ja sitten tuli nuorempi kylään. Ja sen verran kiltisti osasin käyttäytyä, että nuorempikin viihtyi useamman tunnin. Lupasi vielä tulla uudelleen, sitä Hän tarvitsee; normaaleja välejä lapsiinsa. Minulla hivenen vihlaisi, kun mietin, että olisihan se isä ollut ihan kiva. Vaan kun ei sellaista sanan varsinaisessa merkityksessä koskaan ollut, oli vain väkivaltainen alkoholisti, joka asui samassa osoitteessa.

Ihmeellisen tasapainoinen olo minulla on. Välillä nolottaa, mutta en minä kerskuakseni näitä kirjoita. Ihan vaan muistaakseni mitä maailma eteen nakkaa. Että välillä jotain hienoakin.

***
Heh. Näin muuten unta, että pääsin tapaamaan Devin Townsendin ennen keikkaa. Olevinaan meidän it-johtaja tunsi sen ja hän tuli meillä töissä käymään. Tulisikin! Luulen, että pitäisin kyseisen herran ajatuksenlennosta.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Helsinki on hetkisen kaunis

Rakastan talven valoa. On harvinaista kokea sitä pääkaupunkiseudulla, missä loska ja harmaus valtaavat mielen marraskuussa, eivätkä laske irti ennen vuodenvaihdetta, jos silloinkaan. Istun invapaikalla Onnibussissa. Enemmistö matkustajia ymmärsi, kun kuski kehoitti keliin vedoten kiinnittämään turvavyön. Ulkona on liukasta.

Eilen tein lohturuokaa, lasagnen. Avasimme viinipullon, join pari lasillista ruuan kanssa, ennen kuin nukkumaan kömmin. Hän tuli pian perässä. Olemme suloisessa mykkyrässä yöt. Entinen minä saattaisi hepuloida, mutta nyt ei pahalta tunnu.

Töissä rehkin kiireimmät pois tieltä. Olen päättänyt oppia kaiken uudesta aluevaltauksestani, koska sitten kun sen hanskaan, työnäkymäni laajenevat kummasti. Pakko keksiä jotain sitä hetkeä varten, kun minulle kerrotaan, että saan mennä. Eläkeikään on kuitenkin vielä 13 vuotta ja 2 kuukautta aikaa.

Toistaiseksi kuitenkin jätän eläkkeen mielestäni ja mietin perjantaita. Luvassa ystäväseuraa parhaasta päästä. Eikä minulla edes ole jalat suussa.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kotikulta parahin

Koska olemme siirtyneet kahden henkilön talouteen yhden ja puolen henkilön tuloilla, elämää joutuu vähän enemmän suunnittelemaan. Mistään emme kyllä toistaiseksi ole joutuneet luopumaan, äsken tosin tein arvovalinnan ja leikkasin itse omia hiuksiani. Ihan vaan sipistelin, se riittää toistaiseksi, kun en uskalla vielä mennä toiselle kampaajalle. Omani muutti nimittäin Australiaan, ei sitten yhtään lähemmäs tahtonut. Onneksi olen aina osannut itse hoitaa hiukseni, toki jossain välissä aion luottautua jonkun käsiin, mutta toistaiseksi tämä saa kelvata. Värjätä niitä ei enää tarvitse, viimeisimmällä värjäyksellä sain värin kovin lähelle omaa maantien vaaleatani.

Perjantaille suunnittelemme ystävän kanssa keikkakokemusta keskisessä Suomessa. Helmikuulle taas tilasin lippuja Kypckin keikalle. Sen verran voimakas oli kokemus elokuussa, että tahdon nähdä bändin uudelleen. Hän on vähän suruissaan, kun lähden yökylään ystävän luokse. Ihan ymmärrettävää, oudolta tuntuu minustakin olla erossa Hänestä. Toisaalta ikävöinti tekee meille varmaan hyvää, jo lauantaina näemme jälleen. Lupasin huomenna tehdä lohturuokaa, lasagnea, siinä on ruoka valmiina lauantai-iltaa varten minullekin. Sunnuntaille pitää sitten miettiä vähän juhlavampi menu, ainakin nuorempi poika on tulossa isäänsä juhlistamaan.

Käden tulehdus ryhtyi paranemaan. Teimme nimittäin sellaisen tempun, että vaihdoimme nukkumapuolia. Osteopaatti pääsee räpläämään varsinaista syytä tulevalla viikolla. Viime yön makasin tosin alkuun migreenissä vaalivalvojaisia olohuoneen seniorinojatuolissa. Torkuin, kun Hän kauhisteli tuloksen kehittymistä. Tilanne voi vielä äityä vaaralliseksi, onneksi meillä ei tule olemaan mitään asiaa Ameriikan maalle. Siellä koittavat opportunistien, rasistien ja populistien juhlat. Business as usual. Mutta sellainen on maan johtaja kuin ovat sen äänestäjät, sama on nähty Suomessakin.

Minä pidän elämästäni Hänen kanssaan. Minulla on elämäni ensimmäistä kertaa turvallinen ja rauhallinen olo. Meillä on peikonkolo, jossa onni on kolmas vakituinen asukas.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Viikon lukujärjestys

Tällä viikolla pitäisi päästä logistiseen lopputulemaan ja järjestykseen. Kaikki alkoi jo tänä aamuna, kun kävin yhteiskunnan tarjoamassa mammografiassa. Sieltä en meinannut töihin keretä, kun puhelin ryhtyi laulamaan. Ihmiset ovat huomanneet toimenkuvan muutoksen, kyselevät, mitä se tarkoittaa. Olen yrittänyt vastailla ympäripyöreitä, ettei tule paljastettua epäilyksiäni.

Mammografia oli hyvä juttu, vaikken meinannut paikkaa löytääkään. Tehokasta oli meininki, eikä aikataulukaan kussut kuin 15 minuutilla. Eikä edes sattunut, hyvin ne osaavat litistää pannukakut kohdalleen. Vastaukset lupasivat kirjeessä kotiin, jos alkavat perään soitella, niin silloin siellä varmaan jotain on. Tuskin on, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Minulla kun rintakudosta riittää, vaikka ikää alkaa jo olla. Ihme kyllä, mutta varmaan jotain tekemistä lapsettomuudella. Eivät ole kääpiöt nisissä roikkuneet.

Muuten olen kyllä kohdellut itse itseäni kaltoin. Sen huomaa, että ranteita taas pakottaa, samoin lonkkia ja polvia. Ihan tällaista normaalia vanhenevan ihmisen luuvaloa ja vetoa, kun ilma kylmeni. Edelleenkään en ole saanut haettua talvitakkia kellarista. Olisihan se aivan liian vaikeata. Niinpä menen välikausipalttoolla, jonka alle olen sullonut hupparin. Pitäisi hankkia uusi huppari, Hän vei nätimmän, sen turkoosin. Enkä minä tietenkään raskinut kieltää...

Loppuviikosta pitää käydä kaupassa viikonloppua varten. Jos hyvin käy, Hänen lapsistaan ainakin toinen on tulossa isänpäiväaterialle. Katsotaan nyt, miten käy, mutta siihenkin pitää varautua, koska itse olen poissa perjantain ja lauantain välisen yön. Menen ystävän luokse Keski-Suomeen, siitä onkin aikaa, kun viimeksi juhlimme elokuussa hänen syntymäpäiviään. Vähän on outoa olla erossa Hänestä, mutta kuten sanoin, pitäähän siihenkin tottua. Eikä ystäviä saa hyljätä.

Sitä tolkutan Hänellekin. Kysyin taas, että onko huomenna peli, sain vastaukseksi, että pitäisikö olla, että tahdonko olla yksin. Mulkaisin karjakkomulkaisun. En minä tahdo yksin olla, vaikka osaankin olla. Ja nyt menen olemaan seurassa hiljaa, nimittäin lukemaan. Minusta on ihanaa, kun me luemme yhdessä, se on niin rentouttavaa. Vihdoinkin ihminen, joka ymmärtää kirjojen päälle, ehkä vielä enemmän kuin minä.


perjantai 4. marraskuuta 2016

Elämä, joka tapahtuu

Tällä viikolla olen saanut öisin ja iltaisin paljon hellyyttä. Meillä on molemmilla vuoren kokoinen aukko, jota tilkitsemme. Syydämme toisillemme rakkautta, hellyyttä, kosketusta, lämpöä - ei mitään harkitsematonta sarjatulta, vaan tekoja ja sanoja, joiden tarkoituksena on tukea ja antaa toisen kasvaa. En minä koskaan tiennyt, että tällaista voi olla. Nyt kun tiedän, pelkään menettäväni sen. Ignorance is a bliss...

Tukea tässä olemme molemmat tarvinneetkin. Hän omiensa ja minä töi-nimisen katastofin kourissa pyöriessämme. Uusien töiden opettelu on haasteellista, etenkin kun opettavalla taholla olisi kova kiire opettaa aina vain uutta. Eilen löin liinat kiinni ja totesin,että nyt on annettava ainakin viikko edellisen suorittajan suman purkamista varten, ennen kuin opettelen jotain muuta. Samalla voin kehittää toimivan systeemin, ettei sellaista ruuhkaa enää tule syntymään. En tunne enää itseäni tallentajaksi, mutta tunkiota tässä pääsee näköjään tonkimaan koko rahan edestä.

Kotona sain eilen hepulin, kun huomasin tiskapöydän lainehtivan. Vaikka pyyhin veden pois, sitä tuli jostain hanan vierestä koko ajan lisää. Soitin huoltomiehelle, joka rauhoitteli, että todennäköisesti vain tiiviste on pettämässä. Hän saapuu tänään tutkimusmatkalle. Tuli sitten ensimmäisen kerran nykyiseen pilttuuseen muutettuani tyhjennettyä allaskaappi. Ehkä myös siivoan sen tänään hänen käyntinsä jälkeen ja järjestän uudelleen.

Uudelleenjärjestely muutenkin tuntuu olevan päivän sana. Meillä on haku sisällä suurempaan, mutta jos minä käyn romuni läpi ja laitan mäkeen paljon sellaista "in case of emergency" kasaa, niin meillä tulee olemaan runsaasti tilaa. Itse asiassa aivan riittävästi, sitäkin olemme miettineet, että tarvitsemmeko edes suurempaa kotia. Lauantai saattaa olla kuitenkin hätävaravarastojen läpirumuamiseen ihan hyvä päivä. Hän menee tapaamaan nuorempaa poikaansa kylille, poika ei vielä uskaltautunut meille. Ihan ymmärrettävää, kun kyseessä on sellainen erityislapsi, jolle tärkeitä ovat rutiinit ja toisto. Uudet tilanteet eivät ole hänelle mitenkään toivottava olotila. Ymmärrän, itse olin lapsena samanlainen. Hänen nuorimmaisensa tulee aina pysymään sellaisena fyysisestä iästään huolimatta. Eikä minulla ole kiire.

Hankin itselleni Tuska-festareiden liput. Joulukuulle on yksi keikka suunnitteilla. Musiikkia en saa unohtaa, vaikka kaikki muu jäisikin. Eikä muuten jää, lisäähän mie tässä saan koko ajan. Sydän valuu rakkautta yli äyräiden. Pragmaatikon rakkaus on kovin käytännönläheistä, yritän muistaa tekojen lisäksi myös sanat. Muuallakin kuin täällä päiväkirjassa.