Tiedän, etten kärsi kaamosmasennuksesta. Mutta pimeys yhdistettynä kotiinsulkeutumiseen tahtoo syödä minut elävältä. Yleensä olen järjestänyt meille kaikkea pientä ohjelmaa; keikkoja, vierailuja, vieraita - ja nyt, ei mitään ennen marraskuuta. Tilasin meille museokortitkin, mutta ainakaan toistaiseksi ei mikään näyttely ole huutanut minulle riittävän lujaa. Ihan niin kuin minua vähän masentaisi, ei rokotetta näköpiirissä.
Töissä alkavat yt-neuvottelut. Odotettavissahan se oli, toimintoja yhdistetään. Hallintokin tulee saamaan vuoronsa, pitänee olla kiitollinen, etten vielä ole asiantuntijatasolla, vaan raakadatan vääntäjä - kun on aataminaikuisen systeemin kerran oppinut, siitä on nyt hyötyä, kun kukaan muu ei sitä osaa. Paitsi kollega, joka osaa myös kaikki raportointitemput - joita minä en osaa. Aina on joku tasa-arvoisempi kuin joku toinen.
Meillä asuva, Hän, uppoutuu välillä niin intensiivisesti omaan tekemiseensä, että puheensakin muuttuvat vieraaksi kieleksi. Tai sitten niin kiihkeiksi maalailuiksi, että hirvittää. Onneksi Hän välillä saapuu meidän kuolevaisten kastiin. Onneksi tekemistä on niin paljon, ettei Hän taida edes ymmärtää masentua. Se on erinomaisen hieno asia.
Näillä mennään. Jos tästä selviän sairastumatta hengissä, niin muistan hetken arvostaa vapautta. Melkein itkettää muistella menneitä huolettomuuden päiviä - ja valoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti