Vietin viikonlopun paikassa, jossa aika menetti merkityksensä. Lepäsin, nauroin ja tein tavallisia iloa tuottavia asioita. Söimme hyvin, joimme vähän, kävimme parilla kirpputorilla, kahdessa museossa ja teehuoneella. Vierailu oli raikas tuulahdus pimeään syksyyn, kelikin täynnä aurinkoa.
Kuin ihmeen kaupalla sain sunnuntaina rohkaisevan viestin kotoa. Ja kun saavuin kotiin, niin vastassa oli toipuva ihminen. Ehkä me taas löydämme toisemme, ehkä jaksamme yhdessä hakea apua silloin kun asiat ovat hyvin, etten jää yksin huolineni ja suruineni.
Vielä en aivan uskalla sulkea tämän vaiheen kirjankansia, mutta enteet näyttävät lupaavalta. Jokainen takaisku vahvistaa ja antaa aseita ongelman ratkaisemiseen. Mutta ilman ystäviä ja sukua en tätä jaksaisi. Mielen pimeys vie mukana viattomatkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti