Onneksi keli taas parani, vähän lisälämpöä ja valoa maailmaan.
Teimme 4,5 km kävelylenkin, vähän uudella twistillä. Ihmisiä oli liikkeellä muitakin, suurin osa ymmärsi hajuraon pitää. Hän paleli alkumatkan, minä taas ryhdyin varsin pian puuskuttamaan. Eivät kuntoiluasiat meitä koskaan ole yhdistäneet; olen ylipainoinen, Hän taas kurinalaisesti laihduttaa jokaisen kertyneen kilon.
Loppumatkan varrelle sattui toinen lähi-Eilepamme. Hän odotteli ulkona, kun hain leikkelettä, maitoa, öljyn, voita ja mehukeiton. Harmi, kun en älynnyt tsekata lihahyllyä. Ruokaa ei ole enää kuin huomiseksi. Mutta ehkäpä jos keli pysyy yhtä hyvänä, liikumme jälleen.
Kuvittelen psykosomaattisesti itselleni kaikki oireet. Todennäköisesti tämä kuitenkin on allergiaa, jokakeväistä puhinaani. Tilasin meille hengityssuojaimia, kalliita olivat, mutta kauppareisuja varten niitä on hyvä olla, muualla emme ole ihmisten kanssa tekemisissä. Kaupat eivät ole lempipaikkojani sitäkään vähää kuin tähän saakka.
Viime yönä juttelimme kesken unien varmaan puolisen tunhia. Oli niin ihana olo. Pidimme kiinni toisistamme pimeässä. Hihittelimme. Aamulla heräsin hyväntuulisena ja virtaa täynnä. Siivotakaan ei tarvinnut, kun hoidimme sen jo eilen työpäiväni päälle.
Säälin ja suren ihmisten taakkaa. Välillä käyn kylpyhuoneessa tiristämässä muutaman kyyneleen, kun mietin liikaa tai luen liikaa. Vihaan television ajankohtaisohjelmia, tahdon pääni pensaaseen. Ja minäkin onneton tekisin varmaan diilin minkä tahansa tahon kanssa, jos vain lupauksena olisi Hänen säilymisensä vahingoittumattomana.
Rakkaus on ihan kamalaa! Ensin annetaan, sitten uhataan ottaa kaikki pois. Mitä tämä tällainen elämä oikein on?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti