Ensin se hiipi Häneen, vai oliko se töissä, kun joku alkoi tirskautella? Oli miten oli, Hän sairasti muutaman päivän viime viikonloppuna, kuumettaan ei mitannut, mutta kovin oli kelmeänpaleleva mies. Kollega töissä jäi kotitoimistoon tiistaina, iltapäivällä aloin minäkin niiskuttaa.
Yön aikana virus otti vallan. Viimeisillä voimillani vaelsin vielä töihin, henkilökunnan lounaskorttisaldolatausten laskut kun olivat minulla kierrossa, ne oli saatava hyväksyntään, mikäli mielisin saada puolivälissä kuuta vatsallaan marssivalle armeijalle maaruntäyterahaa. Vielä väkersin koulutussuunnitelmaan muutaman graafin - olen joskus osannut, mutta nyt tuntui, kuin olisin oppinut aivan uuden taidon. Kun on pakko, niin alkavat minultakin taittua raportit ja kurvat. (Pun intended: onko mulla se learning curve kehittymässä?) Yhdentoista jälkeen luovutin, pakkasin tyhmä vielä koneenkin mukaan, raahasin itseni apteekkiin ja kaaduin kotisänkyyn.
Sitten tärinä alkoi. Torkuin ja niistin, suihkuttelin ja imeksin sinkkiä, olin oksentaa yskiessäni, värisin kahden peiton alla. En edes pystynyt kiihtymään päivän otsikoista, vaikka aihettahan olisi ollut useampaankin yhteiskunnalliseen saarnaan, nekin jäivät Hänen vastuulleen - ja tulivat sordiinon läpi, kun minusta ei vastakaikua saanut.
Aina janoon herätessäni join ja mittasin lämmön. Silläkin oli nousujohteinen kurva: aamuyöllä kahden maissa tulivat huippulukemat 38,8 astetta. Sen jälkeen lämpötila laski kolmessa tunnissa 36,8aan. Voitte uskoa, että olin naatti. Pikasairastamisessa on vaaransa sydämelle, mutta flunssan se tasoittaa nopeasti siedettäväksi. Minulla on usein käynyt näin.
Torstain keräsin voimia, sain Hänestä oivan kauppa-apulaisen, kun kirjoitin selkeän listan. Kaikki, mitä oli listassa, tuli. Puuttuivat minun kaupassa keksimäni rönsyt ja heräteostokset. Kala oli niin suuri, että katsoin parhaaksi silpaista kolmasosan pakastimeen. Muuten vain makasin.
Minulla nimittäin oli selviytymissuunnitelma. Hän oli esittänyt keikkatoiveen vielä toisesta Clifters-keikasta, liputkin oli hankittu Storyvilleen. Joskus puoli yhdentoista maissa saavuimme paikalle - ja jumalantähde, siellä oli kamalaa. Suomi-iskelmää, rinnat lameen peitossa, kampaajalla käyty, pikkutakki rennosti rutussa, ylihintainen kuoharipullo kourassa, hamuavia kätösiä, nälkäisiä mieliä, henkiset zombiebileet. Silmät ymmyrkäisenä seurasin keskiäkäisehkön hippakansan suoritusta, mutta keikka upposi kuni kuuma veitsi voihin. Liukastetta tilanne tarvitsikin, tunnelma oli tiivis.
Yksi parisuhdehaavoittunut toverimme oli puoliksi kauhuissaan, puoliksi innoissaan, kun hän kyseli, että ainako täällä naiset ovat noin suorasukaisia. Ja että hän kyllä tulee tänne vielä uudelleen, kunhan vähän entisestä tokenee. Minua nauratti. Muistelin omaa nuoruuttani, kun käytin samaista paikkaa illan viimeisten drinkkien saamiseen. En maksanut niitä itse, kehno ihminen.
Keikka oli hieno, yleisö ja bändi viihtyivät. Jälkeenpäin kuulin poikain kehuvan keikkaa paremmaksi kuin Suvilahdessa. Mielipidekysymys, minulle paljon tekee se, että Suvilahti TBA on pirun paljon nautittavampi keikkapaikka katsojalle. Niin tai näin, biisit ovat edelleen hienoja, bändi soittaa erinomaisesti ja stemmat soivat ylimaallisen kauniisti. Meillä asuvan kanssa on ihanaa olla keikoilla, parasta seuraa.
Kotona en kauan pystyssä keikkunut. Pientä lämpöä piti. Huono uni on kuitenkin parempi kuin ei unta laisinkaan, lohduttelin itseäni aamulla. Päiväunet ovat mahdollisuus, eivät suinkaan uhka. Koko viikonloppu on aikaa levätä, että pääsen sitten maanantaina kuuntelemaan, vieläkö palveluksiani tarvitaan, vai alkaako pidennetty joululoma saman tien. Hän näköjään jatkaa niiskutusta ja aivastelua makuuhuoneessa. Luulen, ettei virusta ole vielä meillä selätetty.
(Sitä minä muuten mietin, että jos on flunssassa, niin voiko toinen flunssavirus iskeä lisäkiilaa vai tappaako se jo elimistössä jylläävä tyyppi tunkeilijan pois apajiltaan. Kaikkea sitä pääparka pyörittelee. - Niin ja toinen juttu, jos sattuu Clifters hoodeille, menkää katsoman. En usko teidän pettyvän.)
