torstai 29. syyskuuta 2016

Ihmisen parasta aikaa

Työni takia herään viikolla aikaisin, joskus sisäinen herätyskelloni herättää minut ennen herääkellon soittoa. Tänäkin aamuna pomppasin sängystä jo viiden jälkeen. Tai noh, pomppasin on ehkä vähän väärä verbi, mutta kuitenkin nousin suhteellisen rivakasti. En jäänyt sänkyyn vatuloimaan. Hän sen sijaan jatkoi autuaan unia, olihan Hän tullut viereeni vasta yhden maissa.

Minun on pakko unta saadakseni ryhtyä rauhoittumaan jo kymmenen maissa, yleensä vähän ennen yhtätoista ovat valot poissa. Nykyään nukahdan välittömästi ja nukun yhden väliheräämisen taktiikalla aina aamuun. Keski-ikä on vihdoinkin irroittanut kyntensä unikeskuksestani, tai sitten en enää stressaa, vaikka työ stressaavaa mahdollisesti onkin. Enhän minä sille mitään voi, että työskentelen hullujenhuoneella, jota myös yksityiseksi yritystoiminnaksi kutsutaan. Hän taas mielellään valvoo, surffaa netissä, katsoo televisiota, lukee. Ja aika usein hetkeksi nukahtaa sohvalle, ennen kuin kapuaa viereeni.

Aika, jonka vietämme vierekkäin sängyssä, on kallisarvoista. Nukumme 120 cm leveässä sängyssä hyvin, mutta vain hetken voimme viettää saman peiton alla. Meillä on sängyssä kamina, enkä se aina ole minä. Silloin tällöin kuitenkin kietoudumme toisiimme kuin karhunpennut, kiepille, limitysten ja lomitusten ja vain olemme, hengittelemme toisiamme. Aamuisin Hän herää hetkeksi, harjaa hiukseni ja lukee, ennen kuin sammuttaa valot vielä pariksi tunniksi. Silloin ei muuta jutella kuin rakkauden sanoja, niitä meillä riittää. Ainakin toistaiseksi on näin ollut.

Elämä tuntuu täydeltä. Odottamisen arvoiselta.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Alussa

Olen tuntenut Hänet pian puoli vuotta. Olen kirjottanut blogeja lähes 12 vuotta. Olen ihan kirjoituskykyinen ja -haluinen ihminen, mutta kumma kyllä, aina tämä on yhtä vaikeata. Aloittaminen. Ensimmäinen kirjoitus on olevinaan niin merkittävä. Tulisi esitellä itsensä, aiheensa ja motiivinsa.

Minustahan te jo tiedätte jotain. Sen lisäksi olen rakastunut nainen. Keski-ikäinen pragmaatikko, joka kyllä mieluili parisuhteen perään, mutta oli tyytynyt pariin suhteeseen. Sitten tuli hän. Seisoi baarin pihamaalla, kun melankolisen riemukkaassa humalassa kirmasin paikalle ystäväni kanssa. Olimme tulossa ex-mieheni hautajaisista. Takana oli virallinen osuus, epäviralliset peijaiset ja vielä virattomampi hortoilu baarista toiseen pitkin Kalliota.

Jotain siinä tapahtui hetkessä, kun en muuta nähnyt kuin hymyilevän, hoikan olemuksen. Vaaleahko hiuspörrö lensi kevättuulessa kasvojen ympärillä, sai Hänet näyttämään metsän peikolta. Ja kun jostain ihmeen syystä, jollain ihmeen tekosyyllä ryntäsin halaamaan häntä, koin, että minua halattiin takaisin. Minusta pidettiin kiinni. Niinpä oli helppoa pyytää hänet liittymään seuraan ja sittemmin laskea ystävä kotikonnuilleen. Minä jäin, vein kotiini, Hän tuli kotiin.

Helppoa? Tästähän voisi kuvitella, että tarina on kerrottu, niin me elimme elämämme loppuun saakka. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta pari meistä tuli. Ajattelin kertoa elämästämme sen tapahtuessa ympärillämme. Välillä voi luvassa olla vain minua-minua-minua, mutta varmaan eniten kerron meistä. Kerron, mitä me teemme ja ajattelemme. Mikä meitä kalvaa, mikä ilahduttaa, mihin käytämme aikaamme.

Miksi? Siksi, että nyt vielä muistan. Ja tahdon muistaa jatkossakin. Päiväkirjanhan minä tästä aion tehdä.