Rilluttele yö, ehkä kaksi

On kuulkaas koronaeristynyt ihminen ihmeissään viime päivien pyörityksestä. Olen seurustellut tuttujen ja tuntemattomien kanssa, syönyt ravintolassa, juonut baareissa, nähnyt ja kuunnellut ystävien bändejä, ajanut taksilla ja julkisilla. Rahaa on mennyt aivan liikaa, etenkin kun kesäkuun palkka parhaassakin tapauksessa on vain kahden viikon palkka. Ei pitäisi lakkolaisen riehaantua.

Mutta hyvän tähden kun kaikki on tullut tarpeeseen! Jos eristäytymistä olisi pidempään kestänyt, en tiedä, olisinko uskaltautunut kylille. Hänellä se oli jo kintaalla, jouduin töitä tekemään, että sain hänet houkuteltua mukaan eilen. Itsellenikin toinen kerta viikon aikana tuotti jo pienoista yliannostuksen tunnetta.

Ilta oli ihana! En edes muista, koska olemme yhdessä olleet ulkoilemassa. Hän kun ei edelleenkään alkoholia käytä, niin keikat ovat ainoa mahdollisuus ruokailun lisäksi meidän nauttia seurastamme baariolosuhteissa. Minä kun musiikin lisäksi pidän baareista, random-keskusteluista ja humaltumisen tunteesta. Niin piti hänkin - turhan paljon - siksi on parempi näin.

Musiikkia kuulin laidasta laitaan. Arvostelun jätän muille. Minulla kuitenkin oli kivaa.

Terveisiä lakosta

Olen elämäni ensimmäistä kertaa lakossa, valkokaulustyöntekijä kun olen. En kuulu järjestävään ammattiyhdistykseen, mutta kun sain omalta yhdistykseltäni vahvistuksen lakkoavustuksen maksamisesta sekä suosituksen osallistumisesta, päätin osoittaa solidaarisuuteni. Siitäkin huolimatta että olen pääluottamushenkilön kanssa aina nokkapokan partaalla, hän kun mielestäni käyttää kyseenalaisia keinoja painostaessaan edustamaansa työntekijäryhmää liittymään juuri hänen edustamaansa liittoon.

Itsehän vuodenvaihteessa vasta sain neuvoteltua palkan asialliseen suuntaan useiden vuosien pettymysten jälkeen, mutta tunnistan alan ongelmia etenkin vuokratyöntekijöiden kohdalla. En niitä sen kummemmin ryhdy rääpimään. Mietin vain mielessäni, että jos kollegani jäi lakkoon, voi olla että pääluottamushenkilökin kohta toteaa, että ehkä meidän työpanoksemme olisi kannattanut lukea hätätyön piiriin. Tai sitten ei. Aika näyttää.

Eilen pesin reissupyykkiä ja kuoputtelin vaatekaappeja. Tänään aion penkoa keittiön kaappeja ja ehkä myös vaihtaa kukkiin multia. Huomenna pääsen kenties ystävän keikalle ja näkemään ystäviä muutenkin ihan livenä. Elävänä Euroopassa. Olen nukkunut paljon. Huomaan, miten väsynyt olen ollut, työtä on ollut aivan liikaa. Voin vain kuvitella, että työn määrä ei tässä lakkoillessa vähene. Kannattaa siis ladata akkunsa kunnolla. Toivottavasti meidän lakkomme ei kuitenkaan sataa päivää kestä, se alkaisi jo tuntua elintasossa.

Mutta kotona on ihanaa! En koskaan lähde täältä pois. Paitsi kesälomalla mökille. Ja sitä ennen festareille. Ja tänään kävelylle ennen kuin keli viilenee, toivottavasti joenrannan tulvaniityt ovat kuivuneet.

Marketan kautta kotiin

Ullatus. Me kestimme sen!

Kuka olisi arvannut, että huomenna jossain välissä pääsemme kotiin? Heti kun töistä pääsin ryhdyin tyhjentämään jääkaapin sisältöä piragaan, Hän meni kotiin siivoamaan ja kyyti huomiselle on n. 98% varma.

Kuka olisi arvannut, että evakossa menee melkein 2 kk? Eilen kun Hänen kanssaan asiaa pohdimme, mietimme, että jos keston aikaisemmin olisi tiennyt, olisi voinut olla vaikeuksia kestää rekiretki.

Kuka olisi arvannut, että remppakaverit oikeasti asensivat pesukoneen takaisin ja saimme jopa kadonneen saunapenkin tilalle uuden? Ainoa ärsyttävä asia on kuvassa. Pitänee hankkia jatkokäsi, että wcpaperia saa. (Kuva otettu ennen loppusiivousta.)

(Olen NIIN onnellinen jo nyt.)

Tuleeko kesää tai kevättä?

Ylivirtasuojakytkimet vainoavat minua. Väistöresidenssin keittiötä vartioiva kytkin paukahtaa päälle joka aamu, kun napsautan kahvinkeittimen päälle. Rutiininomaisesti odotan vaadittavan minuutin, ennen kuin nostan sen takaisin ylös ja aamuhommat jatkuvat. Tästä aion naukaista palveluntarjoajalle lähdettyämme takaisin kotiin. Niin ja parista muustakin asiasta.

Muutenhan residenssi on erinomainen väliaikaiseen oleskeluun, olennaiset asiat löytyvät. Astioita on tosin niin vähän, ettei tiskikonetta tule käytettyä. Iso paistinpannu on pilattu, pikkulusikoita ei ollut laisinkaan. Toin oman pannun kotoa ja ostin Liiteristä lusikkasetin. Kolmesta syvästä lautasesta yksi on reunasta risa. Ikkunoita ei saa auki ja asunto on liian kuuma. Kylppärin suihkuun on asennettu sellainen tyhmä vettä säästävä pää, joka ainakin minulla vain lisää suihkussaoloaikaa kaksin-, jopa kolminkertaiseksi, kun tuntuu, ettei saa sampoota huuhdeltua hiuksistaan. Ei jatkoon.

Kotonakin tapahtuu. Urakoitsijan edustaja kertoi keskiviikkona, että sähkärin mukaan meillä on liian herkkä ylivirtasuojakytkin myös kotikolossa ja se on vaihdettava. Että siitä vaan tyhjentämään koloa, jonka yläreunassa sulaketaulu on. Ja mieluummin heti huomenna.

Prkleen hienohelma, jupisin mielessäni, minä sille herkät kytkimet näytän, mutta ymmärränhän minä, että jos tikkailla seisoskellessaan kurottaa sivuun, niin kohta on ukko maassa ja piipaa-auto pihassa.

Naukaisin, että torstaina on liian aikaisin, voisiko prosessin osasta lykätä pääsiäisen jälkeen. Pienen arpomisen jälkeen frouva mietti, että onhan se kaveri seuraavallekin viikolle bookattu. Huokaisin helpotuksesta, töissä oli kriittinen hetki menossa, eikä yhtään ylimääräistä aikaa. Tänään tein ns lyhyen päivän jättämällä lounaan ja tauot pitämättä. Pääsin vain 10 minuutin työajan ylityksellä.

Viikonloppuna emme siis menekään loppusiivoamaan, vaan sotkemaan lisää päästäisvapaan aikana. En rehellisyyden nimissä enää tiedä, minne saan tavarat mahtumaan, ehkä keittiösyvennykseen. Mutta ensi viikon lopulla homman sitten pitäisi olla ohi, lohdutti urakoitsijan puhenainen. Ehkä kestän tämänkin kuin naiset konsanaan. Tai sitten en.

Jotta kivaa munajuhlaa vaan teillekin! Ohessa muutama kuva talteen tältä elämänjaksoltamme. Seuraavassa elämässä menen sähköasentajakoulutukseen, jos en värisokeaksi synny. (Itse asiassa haluan syntyä Galapagos saarten hylkeeksi.)

Koti-ikävä

Hotellielämä on kuolettavan tylsää.

Olen luonteeltani puuhastelija, kotona puunaan paikkoja pikkuhiljaa, kohde kerrallaan. Nyt kun se kaikki jää tekemättä, minulle jää luppoaikaa ja tylsistyn. En koskaan ole ollut television orja, enkä tee käsitöitä, lukeakaan ei jaksa koko ajan, niinpä räplään puhelinta. Olen kuulkaas kummasti edistynyt saarenrakennustöissä June's Journey pelissä. Tasot paukkuvat.

Eilen kävimme yhdessä kotona. Siellä on ihan kamalan likaista. Pölyä joka paikassa. Kun saisimme siivottua ennen takaisinmuuttoa, se olisi paras ratkaisu. Laatat olivat jo paikallaan, mutta ainakin sähkötyöt odottivat tekijäänsä. Kiukaseen oli vaihtokivet, mutta en nähnyt missään vanhaa kiuastamme. Voi kun saisimme uuden, vanha on todellinen sähkösyöppö.

Vakoilen remppakavereita Oma Helenin sähkökulutusappin välityksellä. Seuraan tuntikulutuksen muutoksia. Ymmärränhän minä, että jotkut vaiheet vaativat kuivattelua, mutta hitaalta remontti välillä vaikuttaa. Kerroinko, ettei myöskään kärsivällisyys kuulu hyveisiini?

Ja sitten vaikka juuri kerroin, etten telkksri tuijota, totean päinvastaisesti, että eilen Avaran luonnon Galapagos-saarten hylkeet herättivät toiveen, että jos on pakko syntyä uudelleen, niin sinne sitten. Se sulava liikehdintä vedessä täynnä elämänriemua herätti kaipuuni. Jopa niin vahvasti, että unessakin pulikoin suuren järven rantavesissä. Olisi ihanaa olla notkea ja vahva. (Polvi ja nilkka ruttuilevat taas. Pitäisi käydä moukumassa työterveyslääkäriltä lisää nesteenpoistolääkettä, sitten vaan tjlee taas rytmihäiriöitä. Pöh. Inhoan ruumiini pettämistä!)

Sitähän se kaikki on

Kuusi vuotta.

Humalaisten päähänpito myllisti kahden ihmisen elämän aprillipäivänä. Kollateraalista tuhoakin tuli aiheutettua ympärillämme - siitä olen edelleen pahoillani, mutta silti ylpeilen, että olisin antanut Hänen jatkaa entistä elämäänsä Hänen niin tahtoessaan, koska tiedän, miten vaikeata on hypätä eri suuntaan liikkuvaan junaan. Hän hyppäsi, mutta vaatimuksestani ensin raiteiden väliin.

Sittemmin on ollut monenlaista ratapätkää. Välillä risteyskohtiakin, jotka Hän on puoliväkisten oikonut suuntaani, ku olen ollut jo varma, että ratarikko suistaa Hänet lopullisesti ihmiskunnasta. Välillä olen minäkin loivempia lähentymisiä tehnyt.

Viime aikoina olen tervehtinyt vanhuutta, uutta tuttavuuttani, opettelen sen tapoja. Polven lisäksi oiken jalan nilkassa ja jalkapöydässä kipu on alkanut muistuttaa olemassaolostaan, samoin yöllä molemmissa lonkissa minua lähentelee levotottomat jalat oireyhtymä. Päivisin pystyn vielä liikkumaan, enkä aio lopettaa sitä, mutta kieltämättä välillä märisen liikkuessani. Välillä jalka meinaa pettää alta.

Hän juuri minulle totesi, että meidän tulee pitää itsemme liikuntakykyisinä, että voimme nauttia elämästämme juuri nyt ja tulevaisuudessa. Entäpä sitten, kun en siihen enää kykene? pohtii Epäilevä Tuomas. Ehkä sitten on aika antaa Hänen mennä.

Siihen saakka olen onnellinen. Rakkaus on niin harvinainen laji.