Ei aina tanssita ruuusuilla

Before.

Tein kaalikääryleitä. Niitä ei jaksa piipertää arkena, mutta loma-aikana ovat must. Maku on nimittäin taivaallinen.

...and after.

Olen viettänyt ensimmäistä kesälomaviikkoani potemalla korvakipua ja selän lihaspinnettä. Sain kuitenkin siivottua  yhden vaatekaappini sekä Hänen kaappinsa. Vielä olisi kolme kaappia läpikäytävänä. Pölistelyn kyllä huomasi, aivastelimme molemmat, ennen kuin Hän siivosi. Uffaffalle vien kassillisen pieneksi käyneitä tavoitevaatteita, kunhan taas töihin matkaan, en jaksa ryhtyä kuvaamaan js myymään niitä missään nettikirpparilla. En ole laihtumassa niin paljon missään vaiheessa.

Hivenen masentaa, kun emme ole mökillä. Siellä on niin paljon tilaa ja korkeutta. Vähän auttaa kissojen olemassaolo ja Hänen läsnäolonsa, mutta tänä vuonna sairauden aiheuttamat kulut vain veivät lomakassan. Toisaalta oli tärkeätä saada ne hoidettua, että voimme edes pikkuhiljaa palata normaaliin.

Tekisi mieli kirjoittaa tulikivenkatkuinen vuodatus terveyskeskuslääkärin toiminnasta, mutta koska kyseessä eivät ole minun asiani, en voi. Totean vaan, että jos se jätkä tulee minua vastaan, potkaisen nilkkaan ja kysyn pari kysymystä Käypä Hoito-suosituksista. Että miten meni noin niin kuin omasta mielestä.

Itse olen puun ja kuoren välissä, tahtoisin selvittää asiaa Hänen kanssaan. Tiedän, miten masentavaa ja vastenmielistä se on, mutta jos asia jää keskustelematta, emme tee ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä ja parin vuoden kuluttua voimme olla saman tilanteen edessä.

Olen siis lomalla ja masentunut. Ehkä kevään ja alkukesän ponnistelu kostautuu nyt. Ehkä sauna auttaa. Sitten ehkä kokeilen viinaa ja tervaa.

Morris osallistuu aamukahvinkeittoon.

Minni huomasi isot sukulaiset Serengeti-dokkarissa.

Kuinka vaihdat baari-illan höyrypesuriin?

Huonot uutiset ensin, hakemastani paikasta tuli tosi söpö ja kiva "kiitos, mut ei kiitos"-viesti. Ikä on rasite työssäni, se estää minua irtisanoutumasta ja heittäytymästä vapaaksi taiteilijaksi, blogikirjailijaksi. Maksaisitteko muka tästä vai tarvitsisiko olla enemmän draamaa? Sitä kyllä voi olla tulossa. Voinhan toki myös valehdella itseni mielenkiintoiseksi. Tai sitten jatkaa hakemista ja odottaa tilanteen paranemista palkkatöissä. Toinen vaihtoehto on lottovoitto ja huvin vuoksi ylläpidettävä bed and breakfast-lukaali jossain maaseudulla tai pikkukaupungissa. Vieraat saisivat viihdyttää minua.

Olen taas viime aikoina ostellut ja tilaillut. Niin kuin esimerkiksi sukkia. Tilasin kolme paria Karkelon kiristämättömiä sukkia, ensimmäinen  pari testauksessa, perästä kuuluu capslockilla tarvittaessa, jos eivät umpikalliit sukat pysty kykenemään myyntilupaukseensa vastaavaan toimintaan. Minulla nimittäin jalkapohjat kuivuvat ja halkeilevat, vaikka joka ilta hölväisin niitä tukevilla rasvoilla.

Sukkien lisäksi tein Dermosil-tilauksen. Kun perjantaina kävin paketin hakemassa, selvisi, että käsisaippuapaketti oli räjähtänyt matkalla. Huppistahitto. Laitoin palautetta menemään, varmaan perästä kuuluu. Yritys on yleensä ollut kovin nopea palautteen käsittelijä.

Kolmas ostokseni oli höyrypesuri. No kun halavalla sain Lidlistä, eikä kukaan lähtenyt mun kanssa torstaina töiden päälle baariin. Ehkä hyvä, enemmän minä sillä höyrypesurilla teen ja krapulan sain hankittua kotioloissakin, kun vänisin työtuskaani Hänelle. Pesuri maksoi eur 25, baari-ilta olisi tullut kovasti kalliimmaksi.

Perjantaina saimme vieraaksi Hänen lapsenlapsensa äitinsä kanssa. Kiva pikkuvierailu, tein Merosen tilan ohjeella karitsan ulkofileitä, uunikasviksia, perunamuusin ja tomaattikantarellikastikkeen. Uskaltauduin jälkiruuaksi tekemään rahkapiirakkaa, pidin sitä taas liian pitkään uunissa, reuna kärähti. Onneksi maku oli erinomainen. Krapulani loivensin pikkoloviinipullolla.

Tänään Hänellä on urheilustudio ystäviensä kanssa. Itse katson telkkaria ja luen. Olen nukkunut jo kahdet päiväunet. Jaksoin pakata pois talvitakit ja, dadaa, imuroida ilmalämpöpumpun suodattimet. Kunhan vähän lämpenee, pitää vielä ulkoyksikkö tarkistaa ja putsata pölyt.

Hieno kevätvapaa. Sorry vaan, Jesse.

Merosen yrttikuorrutetut lammasfileet

600 g kalvotonta lampaan ulkofileetä (minulla siis karitsaa)

Leikkaa fileet neljään osaan ja paista kuumalla pannulla niin, että ne saavat väriä kauttaaltaan. Mausta suolalla ja pippurilla.

Laita fileet uunivuokaan ja levitä päälle yrttikuorrutusta. Pane fileet 225 asteiseen uuniin ja ota pois, kun kuorrutus on ruskistunut.

Yrttikuorrutus

2 siivua kantitonta vaaleaa vuokaleipää
25 g voita
1 puntti basilikaa
1 puntti persiljaa
100 g parmesaania
mustapippuria ja suolaa myllystä

Raasta parmesaani ja jauha kaikki ainekset tehosekoittimella tasaiseksi massaksi. (Minä kyllä ihan saksin yrtit, raastoin juuston ja tuoreen leivän sijaan käytin korppujauhoja.)

Jaksamisen eväitä etsimässä

Työ tekee minut äkäiseksi, epätoivoiseksi ja väsyneeksi. Tuntuu, että kaikki kaatuu päälle uuden ja vanhan järjestelmän ristipaineessa. Ahdistus kasvoi sen verran rehvakkaaksi, että olen ryhtynyt lukemaan työpaikkailmoituksia.

Valitettavasti tiedän rajoitteeni. Virallinen koulutukseni ei ihan vastaa nykyistä työnkuvaani ja minulta puuttuu työssä tarvittava excel-gurumaisuus. Olen sitäkin koulutusta naukunut viitisen vuotta, en vaan kerkeä opistella sitä työn ohessa "try and error"-menetelmällä. Ja sitten ikä. Ammattini on nuorison suosiossa, siellä on monta hyvää nälkäistä jonossa jokaista vapaata paikkaa kohti. Mutta viime viikolla löytyi niin sovelias paikka, että pakko oli hakea. Olenpahan ainakin yrittänyt. Työnantajaehdokas voi todistaa, ettei harrasta ikärasiamia, kun (jos) kutsuu minut haastatteluun.

Sain vihdoin luvan ylitöihin. Minun pitäisi käydä läpi omasta sähköpostistani yli 500 lukematonta viestiä, joista vanhimmat ovat varmaan viime syksyltä. Helppo ratkaisu olisi tuhota vanhimmat, mutta niissä voi olla säästettäviä liitteitä. Osastomme yleinen sähköpostilaatikko pullistelee myös. Kaikana olemme 24 h vastauslupauksestamme.

Huomenna siis teen töitä muutaman tunnin. Tänään olemme nauttineet vapaasta ja ohjelmattomasta lauantaista. Lämmitimme saunan, tein herkkuruokaa ja minun osaltani ollan kruunasi Midsomer Murders. Hän on päässyt katsomaan urheilua, illalla ilmeisesti on luvassa potkupalloakin.

(Kyllä minä jaksan. Pankkitili vaatii sitä. Päättyneet TES-neuvottelut nostavat palkkaa huhtikuussa 3%, pikkubonus tulee 12,5% kertakorvauksen muodossa. Kulut ovat nousseet valitettavasti niin, ettei korotus siihen paljon auta. Helenkin tarjosi uutta sopimusta, joka nostaisi kilowattitunnin hinnan kolminkertaiseksi. Odotellaan, mikä on ääni kellossa kesemmällä. Sopimus päättyy vasta 30.6. - onneksi.)

Sataa, sataa, ropisee

Ilmastonmuutos jyllää ulkona. Kuuntelen räystäsrännien iloista loruttelua kissahotellin Devon Rex-vieraiden Roosan ja Elviksen kanssa.

Pariskunta on vuoden vanhempi, Elvis 16 ja Roosa 13 vuotta, Elviksessä ikä alkaa näkyä. Kärttyinen ukkeli, joka ei enää leikkiä jaksa, Roosa kuitenkin vielä vähän yrittää. Elviksen kanssa kilpailen nojatuolin herruudesta, nyt onneksi hänelle kelpasi, että minä istun tuolissa ja hän minun sylissäni. (Lisää vieraita olisi tulossa heti, kun vanha pariskunta 7.2. lähtee kotiin. Pitää ehkä pari päivää levätä.)

Parempi puoliskoni, Hän, on vierailulla ystävänsä luona. Kerran viikossa Hän menee viettämään Huonon huumorin seuran kokousta, katsomaan urheilua, mikäli sitä tulee, soittelemaan ja käymään musiikkiaiheista debattia. Minulla korvat ja mieli lepäävät yhden illan. En vastaa puhelimeen, pidän television kiinni. En halua puhua enkä kuunnella.

Viime viikon lopulla olin niin väsynyt työhön, että purskahdin itkuun, kun tajusin, että minun odotettiin tekevän kolmea neljää asiaa yhtä aikaa ja vielä toinenkin vknloppu töitä. Onneksi olin kotitoimistolla, toisaalta harmi, että olin, säikäytin Hänet perinpohjaisesti. Itse burnoutin useaan otteeseen läpikäyneenä Hän tunnistaa oireet. Onneksi esihenkilö ymmärsi tilanteen ja suoritimme tehtävien karsintaa.

Pääni on toistaiseksi tyhjennyt varsin tehokkaasti viikonloppuna. Ainakin toistaiseksi niin on käynyt. Onneksi on Hän, tukeni ja turvani. Onneksi on ystäviä ja pienoisia retkisuunnitelmia. Eihän tilanne tällaisena voi jatkua loputtomiin.

Erilainen viikonloppu

Onneksi meillä ei ollut mitään erityissuunnitelmia viikonloppua varten. Itse asiassa hekumoin ajatuksella, ettei kukaan ollut tulossa vierasksi tsi itse emme olleet menossa minnekään. Toisin kävi.

Kuten arvasin, töissä tietojen siirto pykii. Datavalidointiin oli varattu kaksi päivää. Aloituskokouksessa kävi ilmi, ettei tietoja ollut saatu edes ladattua järjestelmästä oikein. Validointi tarkoitti sitä, että ryhdyimme käymään tauhkaa läpi rivi riviltä. Päivän päätteeksi lähetin huomioni esihenkilölle ja projektipäällikölle, varsin nopeasti tuli ylityölupa. Taitaa olla elämäni ensimmäinen kerta, kun teen ylitötä, tähän saakka ylimääräiset on kuitattu liukumilla (vapaata tunti tunnista, onneksi edes kokonaisina päivinä).

Eilen puuhastelin viisi tuntia. Veikkaan, että tänään menee toinen mokoma. Toki urakka helpottuu edetessään, rakensin eilen toimivan metodin. Mutta tylsää se on. Ja vaikuttaa uneen. Viime yönä taas tein unissanikin töitä. Ja kun töistä pääsin, seurasivat muut ahdistavat aiheet.

Mutta näillä mennään. Onneksi voin Hänen kanssaan jakaa ahdistustani. Kotimentorointi on kunnossa. Ja työolosuhteet. Sain perjantaina rakennettua kotitoimistooni kahden näytön näkymän, kun pihist... lainasin töistä USB C with USB A kaapelipiuhan. Koneita en koskaan ole pelännyt.

Yritän tolkuttaa itselleni, että jos päätöksentekijät työpaikalla tekevät kauaskantoisesti yltiöoptimistisia päätöksiä, heidän tulee myös kantaa vastuu, etten yhtenä ihmisenä vain repeä kaikkeen. Tiedän, että normityöt ovat jääneet tekemättä, niistä huuto alkaa ensi viikolla. Kunhan vaan en pillahda itkuun, kun raivoaminen alkaa, vaan ymmärrän pyytää kohdistamaan kritiikin esihenkilölleni. Harjoittelen mantraa "Not my circus, not my monkeys".

Elämä on kaikesta huolimatta hyvää ja helppoa. Auttaa pitkälle, kun koti on rauhan tyyssija. Ainakaan kannustavaa kumppania elämästäni ei puutu. Toivottavasti minä osaan olla Hänelle samanlainen.

Valoa!

Mahtava perjantai! Kun aamulla läksin töihin, haistelin keliä, tunsin muutoksen. Oli kevyt pakkanen, yöllä puihin oli satanut kauniin puuterikerroksen. Tarvoin auraamattomasta pihasta kohti bussipysäkkiä, nautin lisääntyvästä valosta niin paljon, että pysähdyin matkalla ottamaan pariinkin otteeseen kuvia. Päätin muistaa sen kummallisen ansatsemattoman onnen tunteen. (Monta kertaa olen miettinyt, että näinköhän kuitenkaan muistan, minun mieleeni jäävät parhaiten tuoksut ja tunnelma.)

Työpäivä oli pitkä, mutta jälleen kerran mielenkiintoinen. Poislähtiessäni hivenen ennen kuutta vitsailun suurvisiirille, että entäs jos minusta tehtäisiin taloudenhoitaja ja paikalleni palkattaisiin joku oikesti ammattinsa osaava. Minä vitsailin, mutta olisittepa nähneet mikroilmeen suurvisiirin naamalla, kun hän kysyi, tarkoitanko sitä todella. Järkytyin ja saman tien keräsin itseni, tajusin, että tilaisuuden tullen hän ei todellakaan epäröi vaihtamistani tuoreeseen lihaan.

Hän ajattelee lukujen kautta, ymmärrän. Itse en niitä osaa tuottaa, todennäköisesti generalistina kykyni jäävät hänen kantiltaan huomaamatta. Voi kun olisin nuorempi, veikkaan, että jossain kykyni voisivat olla arvostetumpia. Ehkä olen vain herkkä mimosa, mutta kokeilisivat itse muutaman kuukauden viisi virkaa, kuusi nälkää -hommaa.

Matkallani Alkon ja kaupan kautta kotiin pohdin, ettei pakollista aikaa ole kuin vajaa seitsemän vuotta. Ja jos en nykyisessä saa sen jälkeen mitään eläkkeen leivänpäällisjatkoa, ehkä jossain muualla jotain osa-aikaista. Tai sitten vain pienemmät kulut ja ruokajono. Kyllä minä osaan. Enkä tahdo jäädä vapaaherrattareksi, jos vain mielekästä tekemistä on tarjolla.

Vietin potkupalloleskenä perjantain. Tein kasvissosekeiton ja join kaksi Magnersia. Ihanaa, kun missään ei kuulu ääntäkään ja keinovalokin oli vähissä. Ne kaksi ovat asioita, joita usein kaipaan, Hän on kiinni liikkuvassa kuvassa ja kovassa äänessä. Mutta se on ero, jonka siedämme neuvottelemalla. Tänään uskalsimme jopa neuvotella asumisvaihtoehdoista. Mietin, että jos nykyisestä ei pois potkita, voisimme pitää nykyisen pikkupilttuun ja etsiä isomman jostain muualta radanvarresta ja kattaa kulut airbnb-vuokrauksella. Ehkä. Ehkä lehmät oppivat lentämään. Mutta tila olisi mahtava juttu... Käsittämätöntä juonittelua.

Ulkona on edelleen kaunista, paitövei. Lumi tuo valoa. Joulu tulee. Pidän asioista, kun minulla on se tärkeä, kenen kanssa jakaa kaikki. Perheetön henkilö toteaa, että elämä on ihana paikka, kun Hän on siinä. Kunpa muutkin joskus tämän saisivat, perhetuntuman.

Ps. Perheestä tuli mieleen männäviikonloppuinen vierailu. Pikkuveljeni nuorimmainen, Mr 23 vee saapui kylään ja poistui meiltä hivenen ennen kello viittä. Siihen varmaan tulee jatkoa, niin oli hauskaa. On kai lupa todeta, että vieras ei tehnyt pelkkää kohteliaisuusvierailua, kun kesto oli lähes 11 tuntia. Mahtavat iltamat, mutta jallupullo on lähes loppu ja minulla oli aivan kamala olo sunnuntaina. Alan olla aivan liian vanha moiseen rehaamiseen.

Ai niin, kävin entisen kollegan kanssa lounaalla saldovapaa-maanantaina Tikkurilan Zillassa, löysin hyvän työpaidan kirpparilta, vaihdatin puhelimeeni akun ja ostin joulukortit. Erihieno saldovapaa! Lisää on luvassa vasta joulun ympärillä.

Sairasvuoteella

Onneksi vietimme rauhaisan viikonlopun. Olin aivan poikki töistä päästyäni perjantaina. Niinpä lykkäsin kauppa- ja talvikenkätilaushakureissua aina sunnuntaille saakka. Sitten kun Pirsmassa oli asiakasomistajapäivä, mukaan tarttui kaikkea muutakin. Muun muassa kymmenen litran vesiastia, jota toivottavasti koskaan ei tarvitse käyttää. En halua ajatella vesi- tai sähkökatkoja, mutta toisaalta en tahdo jättää niihin varautumatta. Sen lisäksi kävin läpi joululahjalistaani ja tilailin erinäisiä mustan perjantain tarjoustuotteita. Joululahjamme kun enemmän ovat mallia "ne olisi pitänyt hankkia kuitenkin, niin pelatkoot nyt sitten joululahjoja".

Loppusunnuntai-illan sitten palelin ja ravasin vessassa. Vähän alkoi päätäkin jomottaa, arvasin, että joku lastentauti sieltä oli tulossa. Viimeisenä keinona imeskelin yököttäviä sinkkitabletteja ja menin nukkumaan ajoissa, kun Hän oli ystävänsa luona katsomassa potkupallokisojen avajaisottelua. Onneksi Suomi ei ole pelaamassa, ehkä kotona Hänen katsomansa pelit sujuvat rauhaisammissa merkeissä. Mutta oikeasti, kuukauden kestävä kidutus!

Aamulla pakotin itseni liikkeelle ajoissa. Uudet talvikengät toimivat erinomaisesti, pohjat eivät luista. Halusin vielä hakea pc:n töistä ennen taudin täyshyökkäystä, että voin sitten edes kotoa käsin tehdä töitä parannuttuani, ja viedä kaksi vanhaa talvikenkäparia Uffaffaan laatikkoon. Laitoin poissaoloviestin esihenkilölle ja kollegoille. Kotimatkalla ryhtyi heikottamaan, menin takaisin nukkumaan. Nukuin varmaan kolmisen tuntia. Nyt tauti on kehittynyt räkätaudiksi, pahenevaa köhääkin riittää. Lämpöä ei vielä ollut mutta korvia ja hammaspaikkoja pakottaa. Eiköhän kuumekin vielä kerkeä bileisiin mukaan. Huomenaamulla teen koronatestin.

Joko tämä on ensimmäinen koronani tai sitten flunssa. Yhtä kaikki, ärsyttävää, olen jo tottunut olemaan terve - ja pelottavaa, jos tämä on korona, miten keuhkoni siihen reagoivat?

Oi, Oscar

Olihan taas viikko työelämän pauloissa. Välillä en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko, enkä todellakaan ole ainoa. Olemme kaikki niin tiukoilla, että se herättää vastahakoisuutta meissä kaikissa. Sysimme tehtäviä toisillemme, kun oma aika on kortilla. Olen oppinut sanomaan ensin ei ja sitten vasta ajattelemaan muita mahdollisuuksia.

Olen aina pitänyt itseäni erinomaisena organisaattorina, mutta parina päivänä tärkeitä asioita on ollut niin monta, että lamaannun, enkä osaa aloittaa yhtäkään. Silloin on pakko laskea lapio kädestään ja miettiä hetken aivan jotain muuta. Usein kierrosten laskeminen auttaa, kun ryhdyn syömään päivän elefanttia palasina.

Alan ymmärtää Oscar Wilden anekdoottia, kun hän totesi työn olevan juovien luokkien kirous. Perjantaina ajatukseni kääntyivät taajaan jääkaapissa odottaviin siidereihin. Onneksi en kuitenkaan liioittelemaan ryhtynyt tai lähtenyt kylille riekkumaan, kun Hänkin meni ystäviään tapaamaan. Ymmärsin lopettaa puolen yön punttuussa ja mennä unille yhtä aikaa Hänen kanssaan.

Sitä ennen vietin laatuaikaa pesemällä koneellisen pyykkiä ja tekemällä sunnuntaista lasagnea varten tomaattikastikkeen valmiiksi. Hän saa isänpäivävieraaksi lapsenlapsensa sekä tämän äidin. Että voi kuulkaas ihminen olla onnellinen, Hänestä se paistaa. Kuulemma tuovat kakun mukanaan. (On minulla varajäätelöä pakastimessa, jos eivät tuokaan.)

Työtuska tulee jatkumaan ja lisääntymään vuodenvaihdetta kohti mentäessä. Onneksi Hän hoitaa paljon kotitöitä. Kissahotelliinkin tuli bookkaus pääsiäiselle, ehkä jo ennen vuodenvaihdetta saapuvat katit kylään, kun omistajaparin toinen jälkeläinen ei meinaa odottaa laskettuun aikaan saakka yksiössään, vaan pyrkii maailmaan ennen aikojaan. Ei raukka ymmärrä, ettei tämä nyt niin ihanaa ole.

Ulkona on harvinainen valoilmiö, aurinko. Istun saunaraikkaana nojatuolissani, mietin koska jaksan lähteä hakemaan lasagnelevyjä. Unohdin tarkistaa kuivatavarakaapin ylähyllyn. Olen unohtanut paljon muutakin, ja voi pojat, tiedän, minkä merkki se on. Mutta jos kuitenkin jättäisin Oscarin ohjenuoran käyttämättä, eiköhän eilinen riitä.

Sivunkääntäjän tunnustukset

Jotenkin harmittaa jälleen kerran työ. Asiat eivät siellä juuri nyt suju aivan tahtomallani tavalla. Taloudelliseen tilanteeseen vedoten esihenkilöni esihenkilö vetoaa, että suostuisin position muutoksiin ilman palkantarkistusta. Harmi, ettei yhdestä hakemastani paikasta ole kuulunut mitään. En edes voi haaveilla vaihtavani työtehtäviä. Todennäköisesti joudun vielä myöntymään. Minulla on esi-ihmeiden puolivillaisista lupauksista huonoja kokemuksia. Olisiko vastaukseni italialainen lakko? (Aikaisemminkin tästä on taidettu puhua.)

Varasin viikon päähän edestakaiset junaliput länsirannikolle. Westcoast surfing tulee maksamaan eur 110! Minä nyt kuitenkaan ulkomaille ole matkaamassa! En edes muista, koska viimeksi olen noin paljon lipuista maksanut. Mutta kun en ole tavannut ystäviani viiteen vuoteen, on jo korkea aika. Hän ei tahdo mukaan lähteä, välillä Hänen on kovin vaikeata lähteä uusiin paikkoihin. Enkä minä tahdo pakottaa tietenkään. Ehkä pieni ero tekee jälleen hyvää.

Tiistaina tytärpuoleni olisi täyttänyt 33 vuotta. Vaan kun ei ole täyttämässä. Miksi? Voisiko joku vastata hänen puolestaan? Voiko jonnekin huutaa epäreiluutta? Voisiko hän tulla kertomaan, missä epäonnistuin, enkä kuunnellut? En loppuvaiheessa pitänyt silloisesta puolisostani enkä tytärpuolestani, mutta asiat muuttuivat. Hänestä kehittyi mielenkiintoinen, älykäs ja empaattinen ihminen. Ei voi puhua, koska suru.

Kirjallisuus on ihan kamala laji. Sanon minä , joka kuvittelin pystyväni lukemaan mitä vain. Nyt olen vasta puolivälissä Antti Hyyrysen Viimeinen Atlantis-kirjaa. Meillä asuva, eikun siis Hän, on jo useampaan otteeseen suositellut, että lopettaisin kirjan lukemisen. On muuten elämäni ensimmäinen kirja, joka saa minut tolaltani ennen kuin loppuun olen päässyt. Aikaisemmin tiesi, että kirja loppuu hyvin, mutta tämän kanssa ei tule niin käymään. Tiedän jo nyt. Ja miten lähelle kirjan teema tätä päivää hiipii! Itken ihmisen paskaa, jota en voi korjata kuin omalta kohdaltani.

Uskomattoman paljon on tuskaisia asioita maailmassa. Silti, eri paljon hyvää, ja kun elämättä ei kuitenkaan voi olla. Mulla on tunteet! Ai niin ja Hän on ihana. Ja terveisiä pylleristä itsensä maailmasta pyyhkiville sieluille! Hienoa syyspäiväntasausta eläville! (Ei kai nyt vaan kukaan huomaa, että tärkein asia on sivulauseina maailmalla, ettei vaan tarvitsisi selittää, miltä tuntuu? Epäreilulta!)

Aktivoituneen lahnan arvoitus

Työmaa ehkä edistyy. Jos ei etene, karkaan kaikesta, muutan maata, nimeni ja sukupuoleni. Näin taas päivänä muutamana unta irtisanomisesta. On se sitten mahtavaa, kun huijarisyndroomalla varustettu työntekijä on kerran eläessään irtisanottu (2012 - kun esi-ihme sai kenkää ja minäkin kullitetun kädenrutistelun), niin aina pahan paikan tullen tietää olevansa tähtäimessä. Koska eihän suolatehtaalta huonompaa löydy.

Enemmän kuitenkin taidan olla huolestunut veljeni jälkeläisestä, esikoisen toinen pitkä suhde kariutui, vaikka vasta viime vuonna menivät kihloihin. Taidan olla iloinen jälkeläisen puolesta, koska mielestäni kyseessä oli hoitosuhde parisuhteen sijaan. Ei siinä toisessakaan osapuolessa loputtoman pahaa vikaa ole, hänen vain pitää kasvaa ihmiseksi. Nyt pitää vain sukulaisolennon kasvaa omillaan toimeentulevaksi. Joskus on vaikeata laskea irti, vaikka tietäisi sen olevan omaksi parhaakseen.

Itse olen tänään muutaman juoman voimin saanut aikaan asioita kuin piriä olisin pussillisen vetänyt (en käytä, koska sydän, mutta jäljet olen nähnyt). Taimet istutettu, yksi lempipyyhkeistäni korjattu (miksi ne aina renksun kohdalta hajoavat, vaikka muuten olisi käyttöaikaa?), paistamiani lettuja nakerrettu jälkkäriksi, huominen rope-ruoka sovittu, melkein keikkaseura helmikuulle hankittu, sukusuhteita hoidettu. Välillä olen aikaansaapa. Välillä lahna.

Kukaan ei tainnut kertoa elämän uskomattomasta käänteilystä, aina jotain. Ihan aina. Alan olla tätä aika täynnä (ei saa sanoa, vaan kun ei jaksha).

Rahkalettutaikina:

2 ylikypsää banaania

2 kananmunaa

Appelsiinirahka

Maitoa n 2-3 dl

Siirappia

Suolaa

Vehnäjauhoa (ehkä n 2-3 dl)

Leivinjauhetta ripaus, 1 tl

Sekoita ainekset. Anna turvota n tunti. Hän söi hillolla, minulle kelpasivat sellaisenaan.

Koti-ikävä

Hotellielämä on kuolettavan tylsää.

Olen luonteeltani puuhastelija, kotona puunaan paikkoja pikkuhiljaa, kohde kerrallaan. Nyt kun se kaikki jää tekemättä, minulle jää luppoaikaa ja tylsistyn. En koskaan ole ollut television orja, enkä tee käsitöitä, lukeakaan ei jaksa koko ajan, niinpä räplään puhelinta. Olen kuulkaas kummasti edistynyt saarenrakennustöissä June's Journey pelissä. Tasot paukkuvat.

Eilen kävimme yhdessä kotona. Siellä on ihan kamalan likaista. Pölyä joka paikassa. Kun saisimme siivottua ennen takaisinmuuttoa, se olisi paras ratkaisu. Laatat olivat jo paikallaan, mutta ainakin sähkötyöt odottivat tekijäänsä. Kiukaseen oli vaihtokivet, mutta en nähnyt missään vanhaa kiuastamme. Voi kun saisimme uuden, vanha on todellinen sähkösyöppö.

Vakoilen remppakavereita Oma Helenin sähkökulutusappin välityksellä. Seuraan tuntikulutuksen muutoksia. Ymmärränhän minä, että jotkut vaiheet vaativat kuivattelua, mutta hitaalta remontti välillä vaikuttaa. Kerroinko, ettei myöskään kärsivällisyys kuulu hyveisiini?

Ja sitten vaikka juuri kerroin, etten telkksri tuijota, totean päinvastaisesti, että eilen Avaran luonnon Galapagos-saarten hylkeet herättivät toiveen, että jos on pakko syntyä uudelleen, niin sinne sitten. Se sulava liikehdintä vedessä täynnä elämänriemua herätti kaipuuni. Jopa niin vahvasti, että unessakin pulikoin suuren järven rantavesissä. Olisi ihanaa olla notkea ja vahva. (Polvi ja nilkka ruttuilevat taas. Pitäisi käydä moukumassa työterveyslääkäriltä lisää nesteenpoistolääkettä, sitten vaan tjlee taas rytmihäiriöitä. Pöh. Inhoan ruumiini pettämistä!)

Deminutiivi - lomanen

Aloitin talvilomani. Minulle on kasautunut reilusti levon tarvetta ja vain viikko lomaa. Niinpä tulee mieleeni kutsua talvilomaviikkoa lomaseksi. Lomanen - viikon kestävä vähäinen lepohetki suolatehtaan arjesta. Ja viikon päästä kun menen takaisin töihin päiväksi ennen viikonloppua, tiedän olevani loman tarpeessa.

Inhaa olla oikeassa paskoissa asioissa. Hänen kanssaan puhumme politiikkaa ja seuraamme maailmaa. Yksi asia meitä on viime päiviin saakka erottanut, Hän on uskonut itänaapurin Puttepossun ja Kiinan Pingispallon jotenkin pysyvän ruodussa ja pitävän myös kansansa aisoissa. Minä taas epäilin ja luin merkkejä toisin. Nyt Hänelle kävi kuin pressa-Salelle: naamiot putosivat. Hän uhoaa ikuista kostoa, minä pessimisti taas pelkään, ettei vain vielä tule kamalampia käännöksiä ennen kuin pästään kohtaan, jossa diktaattori kuolee oman käden kautta, tapetaan tai vie mahdollisimman monta mukanaan.

Toinen asia, mistä olen jo kauan juputtanut, on kulutusyhteiskunnan kuolema. Ihmettelen, eivätkö ikäiseni tajua, ettei tällainen voi kestää. Nuoruudessani kaatopaikat olivat vielä tyhjiä, tavaraa haudattiin maahan mallilla "pois silmistä, pois mielestä", sitä katselin kauhuissani jo kääpiönä. Sittemmin ihminen on jo ymmärtänyt ryhtyä kierrättämään hylkäämiään romuja, vielä kun tajuaisivat, ettemme tarvitse niin pajon alunperinkään. Olemme kulutusyhteiskunnan huipentuma, reliikki, joka ilmeisesti vain pakon edessä ymmärtää, että se on loppu nyt. Raha tai tavara eivät takaa onnea, matkat ympäri maailman eivät tuo maailmanrauhaa tai avarra maailmankuvaa. Rauha ja mielen avartaminen tapahtuu kotosalla, jos avaa silmänsa ja alkaa miettiä, millaisen pallon aikoo jälkikasvulleen jättää.

Olen pommikuopan reunalla kasvanut lapsi, Pohjois-Karjalaa pommitti itänaapuri taajaan, kun halusi katkaista kuljetusyhteyden Lappiin. Leikin yksin 2-3-vuotiaana junaradan varressa, mummo varoitteli, että jos kaivellessani törmään isoon mustaan metalliseen mötikkään, kaivelu pitää lopettaa, silloin tällöin löytyi vielä 60-luvulla suutariksi jääneitä ammuksia. Sieltä taitaa pessimismini olla kotoisin, Pojois-Karjalan kangasmetsistä.

Kunpa olisin väärässä!

Draamakuningatar - When bad turns to worse, and back

Taisin tehdä selväksi, ettei väistöasuntomme ole lempipaikkani tässä maailmassa. Edullinen ja ajaa asiansa, mutta silti, fengshui tai jokin muu tökkii. Toki tökkii rahan menokin. Mutta silti kauhistuin, kun Hän kertoi nähtyään meillä kotona remppakavereita, että suunnittelemamme yltiöoptimistinen aikataulu ei pitäisikään paikkaansa, vaan tarvitsisimme ainakin kolmen viikon lisämajoituksen.

Minullahan on tapana saada hermoromahdus, kun asiat muuttuvat liian nopeasti, ilman riittävää reagointiaikaa. Niin nytkin. Mistä helv*tistä löytäisin pilttuun, johon meillä on varaa? Harkitsin vakavissani viinan juomista terapeuttisista syistä. Sen lisäksi lupasin itselleni viikonlopuksi julkista itkua, naamakirja-avautumisia, syyttelyä ja metron alle kävelyä. En vaan tiennyt, ketä muuta voisin kormuuttaa kuin näköalatonta itseäni.

Siitä kun tänä aamuna tokenin, vertailin hintoja, käytin häikäilemättömästi entisiä työsuhteita hyväkseni. Sain meille majoituksen kuukaudeksi lähes samaan hintaan huoneistohotellista, hinta sisältää viikkosiivouksen ja lakanoiden vaihdon, talon alakerrassa on Eilepa ja työmatkan melkein kävelen. Herää kysymys, miksi tuo ei tullut mieleeni jo ensimmäisellä kerralla. Siksi koska en tahtoisi käyttää työsuhteita, eikä residenssissä ole parveketta - Hän joutuu ravaamaan alakerrassa.

Entiseltä kollegalta en ilkeä enää pyytää kuljetuksen kuin uuteen kohteeseen. Sieltä on tavarat saatava julkisilla takaisin kotiin vähän kerrallaan. Ja jumalauta, jos ei koti ole huhtikuun lopussa kunnossa, niin menen itse tekemään sen loppuun!

Muuten maailmassa menee paremmin. Loma alkaa ensi torstaina Diablon keikalla ja Hän kävi lääkärissä ja sai lääkkeet, jotka vaikuttavat toimivan. Ihmeitä tapahtuu. Ehkä maailma ei olekaan ihan paha, vaikka sitä aina luulen.

Seuraan päivittäin nykyään Suomen väkiluvun kehittymistä. Tänään se oli yli 5 560 080. Tulee mieleen Jack Kerouacin runo, johon joskus 80-luvulla rakastuin ja joka alkaa jotenkin niin, että...

POEM

I demand that the human race
cease multiplying its kind
             and bow out
             I advise it

And as punishment & reward
for making this plea I know
              I'll be reborn
              the last human
Everybody else dead and I'm
an old woman roaming the earth
               groaning in caves
               sleeping on mats

And sometimes I'll cackle, sometimes
pray, sometimes cry, eat & cook
                 at my little stove
                 in the corner
"Always knew it anyway,"
                 I'll say
And one morning won't get up from my mat.

Onni täällä vaihtelee, eikä taivaan isää näy

En varmaan koskaan ole saanut tällaisia suukopuja aikaiseksi veljieni kanssa kuin parin viime vuoden aikana. Usein epäilen sen johtuvan maantieteellisestä erostamme. Pohjoisemmassa Suomessa monet poliittiset päätökset tuntuvat näyttävän silkalta kiusanteolta. Niin kuin bensalitran hinta. Ja kaikki on hallituksen kehitysavun syytä.

Onneksi usemmiten vältämme täyden rähäkän. Tai sitten kolmas meistä vetää uuden epäreiluuskortin esiin, silloin viimeistään tajuamme, että kaikilla meistä on ongelmamme, samaa perhettä kuitenkin olemme, pidämme loppupelissä toistemme puolta aina.

Henkilökohtaisesti uskon meidän sukupolvemme jäävän tämän kulttuurin viimeiseksi kulutusjuhlasukupolveksi. Koko nykyinen kulttuuri alkaa olla tiensä päässä, käy kuin mayakulttuurille, Rooman valtakunnalle tai mitä näitä nousuja ja tuhoja nyt on ollut. Toki raunioista taas joku uusi malli nousee, jos nyt emme ydintalveen tupsahda. Yksi hälytysmerkki rappiosta ja tuhosta on taloudellisen eriarvoistumisen kärjistyminen - itsekkyys meidät kaataa. Pian vyöryvät pohjoiseen nälkää, sortoa, kuivuutta ja sotaa karkuun isot laumat. Näinköhän ne rajoillemme pysähtyvät lupaa pyytämään?

Sitä tärkeämmäksi minulle on noussut ihmissuhteen arvo. Haluan elää mahdollisimman pitkään rauhassa tätä pientä taloudellisesti vaatimatonta, mutta henkisesti rikasta elämäämme Hänen kanssaan. Jokaisen hyvän päivän jälkeen olen kiitollinen. Ja niin olen huononkin, koska aina ne paranevat, kun vaan saamme olla yhdessä. Vaikeudet on helpompi kestää, kun jakaa ahdistuksensa toisen ihmisen kanssa. Niin myötä- kuin vastamäessä.

Tänään olen viettänyt saldovapaapäivää. Mietin nimittäin jo eilen oloani, jotenkin kehno. Olen matkustanut joka päivä väistökämppään siirtymisen jälkeen bussilla - eipä olisi ihme, vaikka olisin jo sanut koronan. Kuumetta ei ole, vähän valuu nenä ja vähän yskittää. Mutta kun kerran on mahdollisuus levätä hetki, niin käytän sen. Sen lisäksi opettelen uutta pesukonetta. Pitääkö kaiken aina olla vaikeata ja kantapään kautta koeteltavaa?

Vihdoinkin patsas on saanut jotain järkevää käyttöä. #maailmanräyhää

Tuleeko hyvä, häh?

Ei hyvän tähden tämän maailman kanssa. En jaksaisi enää, mutta pakko kai se on. Mielipuolen naapurissa on mahtava elää. Mitä sen pikkuraksashan, mustan botin, päässä pyörii? Miten kaukaa historiasta voi hakea oikeutusta?

Kylppäri pitää tyhjentää ja pakata pitää viimeistään huomenna. Ja pestä pyykit. Evakkomuutto on sunnuntaina. Entinen kollega onneksi kuljettaa palkkioksi kissanhoitokeikasta. Onneksi muuttolistaksi käy lähes mökkiretken lista, mutta entäs jos siinä asunnossa on jotain vikaa? Elukoita, likaa tai kamalat naapurit. Hirveä riski!

Ihan niin kuin elämäkin, kuka tätä kestää?

(Enkä edes halua aloittaa Hänen esikoisestaan. Surullinen tarina, jolle loppua ei näy. Ei se minun tarinani olekaan, liippaa vain vierestä.)

Mökkihöpertyjät

Uutiset ovat taas niin kamalia, että meinaa luontainen optimismini jäädä pessimismin jyräämäksi. Ahdistaa itänaapurin öyhötys, vallan- ja kunnianhimo, etenkin jos Ukraina sodan uhkan tai sotimisen takia ei pysty enää tätäkään vähää elättämään kansaansa, niin vaikuttaa se Eurooppaankin, inflaatio kiihtyy. Sitten tulevat pakolaiset, ja tietty kotimainen kansanosa pääsee taas vaatimaan rajojen sulkemista. - Itse asiassa mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän masennun jo nyt.

Yritän ajatella jotain muuta. Vaikka sitä, että meillä on väistöasunto lähes koko evakkoajalle, sain jatkettua viimeisen remppaviikon torstaille saakka alkuperäistä varaustamme säälliseen lisähintaan. Tänään kävivät remppafirman työnjohtajat tekemässä aloituskatselmuksen. Sain ehkä lirkuteltua heidät suostumaan pesukoneen irroitukseen, siirtoon ja takaisinasennukseen remontin päätyttyä. Katsotaan nyt sitten pitävätkö lupauksensa. Pojat kertoivat suojauksista ja totesivat kylpyhuoneen oven olevan pehmeän, voi olla, että sekin menee vaihtoon.

Sitten voisin ajatella Kuolema maalaa taulun-sarjan kuudetta kautta, jota ilmeisesti Ranskassa jo tehdään tai esitetään (yritin guugeltaa tietoja, mutta ranskan kielitaitoni on surkea, yritän johtaa sitä latinan ja englannin kautta). Tänään kun nimittäin katsoimme sarjan loppuun, niin jopa Hän myönsi tykästyneensä sarjaan. Minä olin myyty jo ensimmäisestä jaksosta alkaen, ei liikaa väkivaltaa, ripaus romantiikkaa ja hiven monimutkaisuutta juonessa.

Eilisen huippukohta oli, kun töiden jälkeen korjasin ikuvanhan Iikkean peltilaatikoston pyörät. Tai siis vaihdoin kaksi pyörää pikaliiman ja yhden ruuvin taktiikalla. Liiterikaupassa oli 8 kpl pyöräsettejä myytävänä, olivat vaan vähän isompia kuin alkuperäiset, eivät osuneet samoihin kiinnitysreikiin, pahkeiset. Niitä sitten jäi vielä kuusi odottamaan seuraavaa tarvetta. (Tällä tavoin se tavara kertyy hyllyihimme. Pitäisi aloittaa joku kuolinsiivous.) Mutta rehellisyyden nimissä pitää myöntää, että epäortodoksinenkin onnistuminen hiveli tyytyväisyyskeskustani. Vähällä sitä tulee onnelliseksi - ja onnellisuudella tarkoitan nimenomaan tyytyväisyyttä.

Tyytyväinen olisin elämäämme muutenkin, kunhan vaan isot pojat antaisivat meidän leikkiä rauhassa. Aina pitää olla päällepäsmäröimässä ja nakkelemassa hiekkaa silmille mokomien vatipäiden.

Vähiin käy

Ennen kotitoimistolle siirtymistä viime töikseni skannasin saapunutta postia sähköpostiini, kirotakin taisin, kun luulin olevani yksin. Kun selän takaa joku tokaisi, että vieläkö tein töitä, suoritin pakkoliikkeitä kätösilläni ja kas, lensi postikasa ympäri lattioita. Siinä sitten yhden kontrollerin kanssa noukimme A-nelosia ja yhdistelimme posteja. Kai ne menivät oikein. Jaksanko välittää? (Huomenna lienee syytä vielä tarkistaa pdffät ennen lähettämistä. Välitän kuitenkin.)

Vielä kaksi päivää töitä. Sitten kuuden päivän vapaa ennen kuin aloitan raivoisan ponnistuksen ennen joka vuosi toistuvaa maailmanlopun päivämäärää, jonka jälkeen kaikki alkaa alusta. Kalenterin kehittäjä keksi ikiliikkujan. Meitä on vain liian vähän, tai minua. Minun pitäisi kopioida myös itseni. Juuri alkanut ERP-projekti vie leijonan osan työajasta, niinpä teen varsinaisia töitäni toimistoajan ulkopuolella. Olen myöhässä ja jätän häntiä jälkeeni - teen asiat vähän sinne päin, korjaan, jos joku huomauttaa.

Äsken peruuntui omikron-altistusten takia odottamani lauantain roolipelisessio. Minullakin kurkkua karhentaa. Vietetään sitten pikkuyulea juhannuksena. Kaikki kiva taas peruutetaan, onneksi uskaltauduin festareille alkukuusta, nyt ei sitten enää mitään uskallakaan ennen kesää. Eivätkä takaraivossa jylläävä murhe ja vastaamatta jääneet kysymykset auta asiaa. Mutta ei voi mitään, jäljelle jääneethän sen elämänosan joutuvat hoitamaan.

Onneksi on Hän. Lohduttaja ja kotipsykologi.

Uudet murheet hautaavat vanhat

Töihin pitänee asentaa pyöröovet. En ole ainoa, joka kärsii, olen vain ainoa, joka ei pääse  pois. Olen liian vanha päästäkseni edes haastatteluun. Ikärasismi vihdoinkin toteutui kohdallani (oikeasti kuvittelin voivani välttyä siltä, kaikkea sitä tjlee kuvitelleeksi, päädyn sitten varmaan ajallani hoitokotiinkin). Enempää en voi asiasta avautua, mut tässä kuulkaas jäävät saippuaoopperat toiseksi. Tässä oopperassa ei vain valitettavasti ole rakkautta ja romantiikkaa, enemmänkin inhorealismia. Pari kertaa olen jo miettinyt, miltä tuntuisi meillä töissä lanseerattu varhaisen välittämisen mallin testaaminen.

Kissahotellimme sai uudet asukkaansa: Devon Rexit Roosa ja Elvis saapuivat viettämään pitkää viikonloppua. Pariskunta on jo kaavoihinsa vakiintunut kissapari. Mahtavia pörisijöitä, jotka rakastavat sylejä ja hellää rapsuttelua.

Viime viikonlopun vietimme pohjoisemmassa Suomessa. Nuorempi(!) pikkuveli täytti 50 vuotta. Miten pikkuveli voi olla niin vanha, kun itse olen noin 35 vee (+shipping&handling)? Kerkesimme vierailla kaikkien veljenlasteni kodeissa, mahtavia persoonia heistä on tullut! Synttäreilläkin joku totesi jotain tasapainoisuudesta ja sosiaalisista kyvyistä. Kyllä! Ihania ötöjä! Vanhempi pikkuveli sen sijaan voi huonosti; hermovaurio pieleen menneen selkäleikkauksen jälkeen on vakava kaveri. Kipu syö ihmisen.

Ihmeellinen tunne, kun TAAS olen yhtä aikaa täynnä onnea ja surua. Työpaikastani on tulossa helvetti, mutta parisuhde vain paranee. Hän on vierailulla ystävänsä luona. Itse olen viettänyt perjantai-iltaa kissahotellin hospitality-emäntänä ja samalla nauttinut vieraiden kanssa pari drinksua. Ai niin ja tein focacciaa taas, koska en jaksa lähteä kauppaan. Inhoan ihmisiä - silti haikailen baarien ja live-musiikin perään.

Elvis

Roosa

Toivoa se on epätoivokin

Luin Hesarin työuupumus-artikkelin, selvisi, etten ole uupunut, koska tunnetta riittää. Olen epätoivoinen. En ole loman jälkeen saanut kurottua rästejä kiinni. Joka päivä ahdistun hivenen lisää. Olen yrittänyt puhua tästä, mutta kun kenelläkään ei ole aikaa tai resursseja, niin pahoin pelkään, ettei tässä hyvin käy.

Ja niin ihana viikonloppu kun minulla on takana. Perjantain vietimme rauhallisesti yhdessä, lauantaina ajelin Onnibussissa Joutsaan juhlistamaan ystävättären syntymäpäiviä. Ja vähän omianikin siinä samalla. Varmistin jo aikaisemmin, että Hänelle sopii, että vietän syntymäpäiväni muualla, etenkin kun kyse ei täysistä vuosista ole. Mutta outoa on olla erossa, olemme viettäneet korona-ajan niin tiiviisti yhdessä. Oli mahtavaa tulla kotiin sunnuntaina, ikävä kerkesi tulla.

Ystävän poikaystävällä - niin kai se pitää ilmaista - on kuivan maan mökki, vanha kauppa ja posti. Viehättävä iso piha, söpö talo, jossa tekemistä tulee riittämään, saunassa leppeät lämmöt ja juhlan kunniaksi pihassa oli paljukin. Oli mahtava vuorokausi, hyvää ruokaa, naurua ja puhetta, pubivisaankin kerkesimme osallistua siellä keskellä korpea.

Ennen mökille siirtymistä peippailimme Joutsassa. Kirpputorikierrokselta löysin Brian Aldissin Helliconian Kesän ja Talven, hinnaksi tuli neljä euroa. Puuttuvan Kevään saan Hänen ystävältään. Mahtavaa! Siitä on aikaa, kun ne olen lukenut.

Palatakseni vielä työongelmaani. Pelkään pillahtavani itkuun ja avautuvani jollekulle väärälle ihmiselle väärään aikaan. Pelkään, että saan hankalan työntekijän ja valittajan maineen. Pelkään potkuja ja työttömyyttä. Minun on PAKKO jaksaa ja keksittävä keino, miten kuron kiinni työrailoni. Se vaatii keskittymistä, ehkä onnistun paremmin kotona kuin toimistolla.

Yritän olla ajattelematta töitä työajan jälkeen. Ehkä auttaa, että kirjoitin ne pois päästäni. Pitää muistaa hengittää. Enkä saa rassata liikaa ystäviä tai Häntä - jos menee mahdottomaksi, menen työterveydenhoitoon. Ratkaiskoot sitten he ongelmani, jos työyhteisö ei pysty. Mene tiedä, vaikka saisin jotain unohdusnappeja - no, vitsi! Eivät ne niitä enää nykyään kirjoittele, pirulaiset.

Syntymäpäiväkakkua ja alla baarin drinkkilista.

Intternetistä on pihistetty tuo viimeinen kuva.

Arki kolkuttelee porstuassa

On ollut kamala työviikko, eikä se kestänyt kuin kolme päivää. Ne kaksi muutakaan eivät olleet kivoja, matkustimme kotiin, purimme tavaroita, riitelimme pienen riidan ja palautimme auton. Kesän loppuminen surettaa aina hieman, tuo tunteet ja jännitteet pintaan loman uskomattoman rauhan jälkeen.

Töissä ihmisiä lähtee ja tulee. Pyöröovet toimivat. Enempää en uskalla asiaa kommentoida, paitsi omalta kohdaltani. Totesin esihenkilölleni, että mikään sijaiskorvaus maailmassa ei saa vuorokauteni tunteja kaksinkertaistumaan. En vaan kerkeä. Nytkin omassa sähköpostissani on edelleen satakunta lukematonta viestiä ja ryhmäsähköpostilaatikossamme viitisenkymmentä. Tarkoitus olisi, että vastaamme 24 h sisällä, mutta osa viesteistä on ajalta kun läksin lomalle. Ei kollegakaan kerkeä, vaikka on nuori ja näppärä.

Onneksi on Hän. Onneksi meillä on toisemme. Välillä menetän hermoni Hänen käytännöntaitojensa kanssa, mutta tylsää meillä ei ole. (Antti Holma kolumnissa totesi koronan lietsoneen hänestä kotitaloushirviön; kun ulkopuolinen maailma on kaaoksessa, kodin järjestely lisää hallinnan tunnetta. Ymmärrän. Voin samaistua. - MUTTA puolustaudun sillä, että kun tilaa on mimimaalisesti, niin asioiden on oltava paikallaan. Kaikilla asioilla paikat eivät vain ole niin selviä.) Pääasia on, että rakkautta riittää.

(Ja kissahotelliinkin on luvassa vieraita loppukuusta! ❤)

Myöhäisherännäisemme Rainbow-chili on täynnä liloja pikkupalleroita. Niiden pitäisi pian ryhtyä muuttamaan väriään keltaisesta punaiseen. Tai ehkä punaisesta kohti keltaista - en tiedä vielä.