Aloitekyvyttömyyttä

On taas se hetki vuodesta, kun en osaa aloittaa töissä enkä kotona mitään uutta. Odotan lomaa. Kotihommat tahdon tehdä loman aikana ja uudet työt loman jälkeen. Nyt parsin ja sipistelen vielä huomisen.

Tulee erilainen loma. Tänä vuonna mustalaisleiri ei muuta Pohjoisempaan Suomeen. Osittain syy on adoptiokissoissa, osittain alkukesän tapahtumissa. Sovimme, että mökkirahat käytämme vahinkojen rajoittamiseen. Ensi vuonna katsomme tilanteen uudelleen.

Mutta eipä hätää! Aion kerrankin perata vaatekaapit, astiakaapit ja kirjahyllyn. Sen lisäksi tarkoitus on käydä ainskin Vallisaaressa ja Korkeasaaressa. Ulkoruokintaa, piknik joen rantaan, kalastusta, ehkä sienestystä Keskuspuistossa. Kyllä se tästä. (Ei mitään pakkorentoutumista, mutta päiväunia, toivon ma.)

Tuurausasiat ovat kunnossa lomani ajan. Sa sitten nähdä, kuinka minun käy loman jälkeen. Nyt en jaksa siitäkään huolta kantaa. Huomenna tapaan entiset kollegat varhaisen aterioinnin merkeissä, ainahan sitä voi toivoa, että heillä olisi tehdä minulle tarjous, josta en voisi kieltäytyä. Tai sitten ei.

Parisuhdeasioita hoidamme päivittäin. Jos ei tule takki, tehdään liivit.

Vapaita kesäpäiviä

Olen kesä-heinäkuun aikana saanut vähennettyä saldovapaatuntini sadasta 28aan tuntiin. On tässä ollut festareita ja kaveriretkiä. En olisi koskaan halunnut kerätä tunteja, mielestäni ihaninta olisi 7,5 tunnin työpäivä, eikä huolta huomisesta. Pahoin pelkään, että syksyllä tunnit alkavat taas nousta. Huolet myös.

Työtä on juuri nyt sopivasti, voin jopa pitää taukoja. Olen purkanut sekä yhteissähköpostimme että omani (lukemattomia molemmissa vain kolmisenkymmentä). Voin jopa ajatella kehityskohteita, kuvittelen antavani muille vinkkejä, lopputulema tulee olemaan se, että itselleni taidan kasata taas kuormaa, jota en kuitenkaan pysty kantamaan.

Viikonloppuna on luvassa kaksi vierailua. Eilen saapuivat potentiaaliset kissakummit tutustumaan hoidokkeihinsa. Mahtava vierailu, etenkin perheen 14-vuotias tuntuu olevan luontainen kissakuiskaaja. Äitinsä on minulle "velkaa" kissanhoitoa. Aikoinaan useasti hoidin hänen nyt jo edesmennyttä Eppu-kissaansa.

Sunnuntaina tulevat Hänen lapsenlapsensa äiteineen vierailulle. Ihana tekosyy miettiä tarjottavia! Lapsenlapsen äiti oli alkukesästä korvaamaton apu minulle koettelemuksessa, eikä missään vaiheessa suostunut edes ottamaan korvausta avustaan. Hän ottaa sukukäsitteen vakavissaan ja laskee jopa minut sukuun kuuluvaksi.

Perjantaina paistelin mustikka-mansikkasuklaarahkapiirakan. Siitä ei tullut kovin onnistunut, uusi resepti ja vaihtelin aineksia, kun oikeita ei ollut. Ehkäpä suolaisella puolella korvaan makean piirakan puutteet. Evakossa kaipasin suunnattomasti kotiin, enkä vähiten siksi, että laitoksessa ei itse tarvitse ruokaa tehdä. Eikä paljon ajatellakaan.

On ollut aivan mahtavaa tutustua kotiinsa uudelleen. Kuten myös Häneen. Tietyt ajanjaksot elämässämme ovat sellaisia, että ne saavat minut miettimään, onko meillä mitään yhteistä, onko meillä tulevaisuutta. Sitten kun Hän palaa ihmislajiin takaisin, ovat asiat toisin. Muistan Hänet ja Hän minut.

Vaikka vahinkoahan ankeat kaudet saavat aikaan, yritän miettiä, että se on vain maallista niin pitkään, kun kunhan ei kuole. Välillä laskettelen suustani ärräpäitä, enkä osaa hillitä itseäni, kun niin pistää vihaksi. Kurjaa vain on, että Hän on jo valmiiksi maansa myynyt, eikä minun melskaamiseni yhtään auta.

Tässä vaiheessa piirakka vielä pelaa ihan edustuskelpoista, mutta kun leikkasin sen paloksi, ne alkoivat lotköttelemään ja vettymään. Ei ainakaan ole kuiva käntty kyseessä.

Ystävän taideteos sai kehykset. Vielä kun se löytäisi jostain oikean loppusijoituspaikan.

Minni ja Morris huolehtivat toistensa puhtaudesta.

Korjausliike

Olihan kamala kevät ja alkukesä!

Mielenterveys on hauras ja elintärkeä asia ihmiselle, totesin jälleen kerran, kun Hän luisui arkijärjen toiselle puolelle. Paljon meni rikki, mutta korjaamisen arvoista on sen verran, että kannattaa yrittää.

Kerkesin jo lähes unohtaa, että blogi on olemassa, kun olen viime kuukausien aikana kirjoittanut fyysistä päiväkirjaa. Nytkin arvon vielä, jatkanko kirjoittamista, vai ovatko ajatukseni niin yksityisiä, että tahdon pitää ne itselläni. Mutta katsotaan, miten käy.

Tänään meillä on kuitenkin erityispäivä. Morris ja Minni muuttavat meille. Meistä tulee kissanhuoltajaperhe.

Asiat ovat paremmin kuin aikoihin. Mutta onko näin Morriksen ja Minnin mielestä, jää nähtäväksi.

Jänskättää (vähän)

Vaalipäivä on sujunut erinomaisen hyvin ensimmäisen vaalilautakuntajäsenyyteni aikana. Olin aamuvuorossa klo 8 - 14:30. Sen jälkeen matkasin kotiin syömään ja ottamaan lyhyet päiväunet. En taaskaan ymmärtänyt mennä lauantaina ajoissa nukkumaan.

Perjantaina Hän ja minä päädyimme Juttutupaan Marjo Leinosen ja Bublicansin keikalle. Se oli virkistävää, vaikka paikka oli kuin ammuttu täyteen. Portieeri uhkaili jo täyttä taloa, mutta hetken jonottamisen jälkeen pääsimme sisään. 1h 15 min keikka oli kertakaikkisen viihdyttävä tapaus! Suosittelen lämpimästi! Kotona olimme jo vähän yhdeksän jälkeen.

Vaalituloksen yllä tuntuu hoveroivan uhkan tuntu. Alueella, jonka vaalilautakuntaan kuulun, äänestysprosentti nousee korkeaksi. Vasemmistolaisena minua pelottaa tietenkin oikeiston tai persuleiden voitto. Sitten mietin demokratiaa ja sitä, että kansahan saa sellaisen johdon, kun se valitsee. Jos se on, mitä ihmiset tahtovat, en voi kuin elää asian kanssa seuraavat neljä vuotta.

Hoitokissaat Minni ja Morris saapuivat jo tänään. Minulla on huomenna vapaapäivä. Saan jotain pehmeää itseni ja maailman väliin. Ja nyt valmistaudun laskemaan ääniä.

Aamut ovat vielä kylmiä. Viime viikolla bussipysäkin ikkunalasissa olivat kauniit kuurankukkaset. Ikävöin kevättä.

Mittumaaria

Oli niin kamala työpäivä, että päätin lopettaa työnteon heti, kun se oli mahdollista. Lakkosumaa riittää purettavaksi. Nyt istun uudessa nojatuolissa, jonka tässä jotain aikoja sitten yritin pilata itseltäni kotitalousonnettomuudella. Onneksi ihminen on viisas ja jollain myrkyllä sain poistettua lähes kaikki tahrat. Loput piilotin räsymaton alle.

Välillä unohdan olevani puolisokea. Oikean silmän näkökentästä puuttuu 40% ja sama vamma on vienyt minulta stereonäön. Olen koko ikäni joutunut arvioimaan etäisyyksiä - joskus arviokykyni pettää. Nyt lautaspino ei osunutkaan hyllyyn, vaan hyllyn viereen, kaatoi kaksi kahvimukia sekä kahvinkeittimen. Voi sitä itkuparkumisen määrää. Kupit säilyivät ehjinä, yksi lautanen meni silpuksi. Tuoli minua syletti eniten. Tumma kahvi värjää varsin tehokkaasti tekstiilejä.

Emme saaneet juhannuskissavierasta. Joskus asiat eivät vain käy, niin kuin haaveilen. (En minä saanut lottovoittoakaan. Mutta. Nyt on juhannusvapaa! Kolme päivää voin pelata vapaaherratarta. Vapaherratar juo jallukahvinsa loppuun ja sitten tiskaa astiat. Vapaherrattaren puoliso pelaa kitaraa. Elämä on kohdillaan, onnellisuutta ja etenkin tyytyväisyyttä on liikkeellä.

Nauttikaa elostanne! Hukkuminen ja muut onnettomuudet kielletty.

Amatöörifilosofi

Kävin lauantaina kotona kauhistelemassa kylpyhuoneen remonttia. Kuivaaminen oli lopetettu, hyvä asia sinänsä, mikään ei ole vuotanut minnekään. Vielä kun saisivat tehtyä jotain uutta. Hirvittävän näköistä oli asuintiloissakin, kun kaikki kolot olivat täynnä eteisen ja kylpyhuoneen kalusteita. Kävin tutustumassa sisäpihalta löytyvään kylpyhuonekonttiin - olisi sen kanssa hätätilassa tullut toimeen.

Pikkuhiljaa valmistaudumme kuitenkin vaihtamaan seuraavaan väistöasuntoon. Kun aikani itkin ja kauhistelin remontin venähtämistä, otin lusikan kauniiseen käteen, laitoin viestin työmaailmasta tutulle yhteyshenkilölle. Sieltähän se apu löytyi. Muutamme huoneistohotelliin 29.4. saakka. (Mutta tämänhän minä jo kerroinkin. Olen vain niin helpottunut, että kyllä onnenpotku päässä pyörii.) Jos rempan saavat päätökseen aikaisemmin, onpahan aikaa siivota koti ja kantaa tavarat takaisin vähitellen. Onneksi paikallisliikenteen bussit kulkevat suhteellisen läheltä molemmissa päissä.

Luen Margaret Atwoodin dystopia-trilogian viimeistä osaa, Uusi maa-romaania. Taas hidastelen, maistelen kerääviä juonenkäänteitä ja jo nyt ikävöin hahmoja, kun tiedän kirjan pian loppuvan. Oli oikea ratkaisu lukea ensin Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit, paljon olin niistäkin kerennyt unohtaa. Onneksi mukana on vielä kaksi Antikvariaatti Sofiasta löytynyttä kirjaa: Hanif Kureishin Musta Albumi ja Will Selfin My Idea of Fun, jospa niillä pärjäisin kotiin saakka.

Välillä mieleen tulee kummallisia ajatuksia. Kun kuolen, jään paitsi kaikesta hyvästä kirjallisuudesta, jota sen jälkeen kirjoitetaan tai jota en kerkeä elämäni aikana löytää. Mutta ehkäpä on niin, ettei sitä kuolemansa hetkellä kerkeä miettiä, on vaan nyt tehtävä parhaansa, ettei jätä hyvää kirjaa lukematta. Tai hyvää tekoa tekemättä, tutustumatta uuteen ihmiseen, opiskelematta kiinnostavaa asiaa, rakastamatta, antamatta anteeksi, lepäämättä, haastamatta itseään...

Toinen lomapäivä menossa. Luvassa pakkaamista, pyykinpesua ja siivoamista. Ai niin ja kaupassa pitää käydä. Samoin kotona, unohdin ottaa puolukkajauheen ja Hän kaipaa puhdasilmasprayta, tietokone kuumenee, kun pöly tukkii tuulettimen. Kyllä me selviämme, jos yhdessä saamme jatkaa.

Deminutiivi - lomanen

Aloitin talvilomani. Minulle on kasautunut reilusti levon tarvetta ja vain viikko lomaa. Niinpä tulee mieleeni kutsua talvilomaviikkoa lomaseksi. Lomanen - viikon kestävä vähäinen lepohetki suolatehtaan arjesta. Ja viikon päästä kun menen takaisin töihin päiväksi ennen viikonloppua, tiedän olevani loman tarpeessa.

Inhaa olla oikeassa paskoissa asioissa. Hänen kanssaan puhumme politiikkaa ja seuraamme maailmaa. Yksi asia meitä on viime päiviin saakka erottanut, Hän on uskonut itänaapurin Puttepossun ja Kiinan Pingispallon jotenkin pysyvän ruodussa ja pitävän myös kansansa aisoissa. Minä taas epäilin ja luin merkkejä toisin. Nyt Hänelle kävi kuin pressa-Salelle: naamiot putosivat. Hän uhoaa ikuista kostoa, minä pessimisti taas pelkään, ettei vain vielä tule kamalampia käännöksiä ennen kuin pästään kohtaan, jossa diktaattori kuolee oman käden kautta, tapetaan tai vie mahdollisimman monta mukanaan.

Toinen asia, mistä olen jo kauan juputtanut, on kulutusyhteiskunnan kuolema. Ihmettelen, eivätkö ikäiseni tajua, ettei tällainen voi kestää. Nuoruudessani kaatopaikat olivat vielä tyhjiä, tavaraa haudattiin maahan mallilla "pois silmistä, pois mielestä", sitä katselin kauhuissani jo kääpiönä. Sittemmin ihminen on jo ymmärtänyt ryhtyä kierrättämään hylkäämiään romuja, vielä kun tajuaisivat, ettemme tarvitse niin pajon alunperinkään. Olemme kulutusyhteiskunnan huipentuma, reliikki, joka ilmeisesti vain pakon edessä ymmärtää, että se on loppu nyt. Raha tai tavara eivät takaa onnea, matkat ympäri maailman eivät tuo maailmanrauhaa tai avarra maailmankuvaa. Rauha ja mielen avartaminen tapahtuu kotosalla, jos avaa silmänsa ja alkaa miettiä, millaisen pallon aikoo jälkikasvulleen jättää.

Olen pommikuopan reunalla kasvanut lapsi, Pohjois-Karjalaa pommitti itänaapuri taajaan, kun halusi katkaista kuljetusyhteyden Lappiin. Leikin yksin 2-3-vuotiaana junaradan varressa, mummo varoitteli, että jos kaivellessani törmään isoon mustaan metalliseen mötikkään, kaivelu pitää lopettaa, silloin tällöin löytyi vielä 60-luvulla suutariksi jääneitä ammuksia. Sieltä taitaa pessimismini olla kotoisin, Pojois-Karjalan kangasmetsistä.

Kunpa olisin väärässä!

Mint condition

Tekisi mieli sanoa, että hyvä kun päästiin, mutta ehkä vuodessa 2021 jotain hyvääkin oli. Etenkin Hänen ja minun suhteellemme se teki hyvää, toi syvyyttä ja lisäsi sävyjä. Ihmissuhderintamalla elän elämäni parasta aikaa; meillä puhutaan ja pussataan. Rakkaus on ihmeellinen asia, kun se kohdalle sattuu. Harmi, ettei sitä voi tilata, toivoisin sitä nimittäin kaikille siitä haaveileville.

2021 pakotti katsomaan peiliin, arvioimaan tyytyväisyyden määrää, kun sitä ei voinut peittää menojen ja uusien ihmisten alle. (Itse tosin olen jo useamman vuoden meinannut hautautua työkuorman alle, mutta enpäs nyt mene sinne!) Harvassa olivat kohtaamiset, mutta ne olivat sitäkin merkityksellisempiä: suku ja ystävät osoittivat arvonsa. Muutenkin arvostan elämääni suuresti tällä hetkellä, en olisi uskonut, että tällaista onnea on tarjolla henkilökohtaisen risukasapolkuni jälkeen.

Vain yhdet festarit koko vuonna! Eikä tainnut olla yhtään pistokeikkaa. Onneksi oli pari kesäretkeä ja mökkikeikka, toivat vaihtelua arkeen. Ja kotiakin tuli parannettua (kiitos työmäärästä saadun korvauksen): parvekelasihuolto ja ilmalämpöpumppu lisäävät viihtyvyyttä. Vastike nousi 20 eurolla, mutta se on ymmärrettävää: kylpyhuoneremppa pitää maksaa. Eikä 500 euroa 41 neliön asunnosta pääkaupunkiseudulla vielä paha ole; mahdumme tänne molemmat niin työ- kuin vapaa-ajan viettoon. Luonto on lähellä ja kulkuyhteydet erinomaiset. Tähän meillä budjetti venyy (toki olisi ihanaa päästä suurempaan, mutta kustannusnousuun ei varaa ole).

Surujakaan ei päässyt välttelemään. Mietin tytärpuoltani lähes päivittäin. Ja Hän poikaansa. Poika on sentään vielä elossa, mutta ei narkomaanin elämää voi täysillä elämiseksi kutsua, pettymykset seuraavat toisiaan. Miten hukkaan voi elämä valuakin? Samaa mietin tytärpuoleni suhteen, mutta toisaalta ymmärrän toivottomuuden määrän, joka saa ihmisen vain tahtomaan pois.

Lupauksia ei kannata tehdä. Mailma saattaa täräyttää jotain väliin. Parempi antaa elämän viedä. Tänään se vie niin, että saamme viikoksi Morris-kissan kylään. Miten voi pieni karvainen eläin tuodakin niin paljon iloa mukanaan? Kaverilla on mahtava luonne. Ja ehkä meilläkin on parempi päivä kuin eilen, harmillisen väärinymmärryksen takia olin nuupallani loppuillan. Nyt kun olen yön yli nukkunut, voisin katsella kolikon kirkkaampaa puolta.

Se kai tässä ihmisen loppujen lopuksi pelastaa; täysin perusteeton optimismi ja ennustamiskyvyn heikkous. Hienoa tuoretta vuotta!

Syntymäpäiväpoika

Hän täyttää tänään 60 vuotta. Ei uskoisi, habitus ei vastaa vuosia - se tosin taitaa olla yleistyvä trendi. Ei viisikymppiselle enää kiikkustuolia hankita tai kuusikymppiselle rollaattoria. Hän sai perheeltä lahjakortin Thomannille, basso olisi haaveissa, pitää tutkia budjettia, saammeko sen hankittua. Itse lahjoitin hänelle hopeasormuksen, missä on kissansilmäkvartsi. Vielä pitäisi yksi lahja olla matkalla, katsotaan nyt sitten, koska se sapuu.

Tein eilen juustokakun*. Vieraita ei ole tulossa, muuten emme tapahtumaa juhlista, Hän vannotti jo paljon aikaisemmin, ettei Hänelle vain järjestetä yllätysjuhlia. Ei järjestetä, itsekin inhoan yllätyksiä. Molemmat tahdomme tietää ja valmistautua, jos luvassa on sosiaalisia kohtaamisia.

Tänä aamuna pillahtelin taas itkuun, kun aamutvssä katselin Paavalin seurakunnan naispappia. Mietin, että hänenköhän kanssaan tytärpuoleni on järjestänyt isänsä hautajaisia 2016. Ja että toki on äitinsä päätös, ettei P:lle hautajaisia järjestetä, mutta silti ymmärrän, miksi minä tarvitsisin hetken, missä kollektiivisesti jättää hänelle jäähyväiset. Nyt asia jää auki, se nousee alitajunnasta aina silloin kuin vähiten odotan.

Mutta näillä mennään. Valon juhla onneksi toi pienen tauon työhön. Eilen en saanut edes yöpaitaa päältäni. Tänään käymme Hänen kanssaan eväät loppuviikoksi. Ei paljon kiinnosta ruuhkaan tunkea omikronin takia. Mikähän sieltä putkesta seuraavaksi pläjähtää elimistömme kimppuun? Loppuuko tämäkään ikinä?

Onneksi meillä on toisemme! Onneksi kaikki on hyvin! Pieni puhdas pesä, hullujen huumori, rakkaus ja myötätunto kannattelevat meitä läpi pimeyden. Kun vaan ei olisi toista pimeyttä vastassa.

*Piparkakku-puolukkajuustokakku

Pohja
180 g appelsiinipiparkakkumurua
80 g voita

Täyte
Yhden appelsiinin kuori raasteena
3 kolme kananmunaa
3/4 dl sokeria
200 g vaniljatuorejuustoa
200 g piparkakkurahkaa
N 1 rkl maizenaa

N. 80 g Nutellaa
2 dl puolukoita

Vuoraa irtovuoan pohja leivinpaperilla. Sekoita sula voi ja piparimuru, levitä vuoan pohjalle ja reunoille. (Jos tykkäät paksummasta pohjasta, nosta määrät 200 g ja 100 g.) Siirrä jääkaappiin odottamaan. Uuni lämpenemään 170C.

Riko kananmunat kulhoon. Raasta sekaan appelsiinin kuori. Lisää sokeri ja vispaa kunnolla sekaisin. Lisää tuorejuusto ja rahka. Sekoita tasaiseksi. Vispaa sekaan maizena.

Kaada täyte vuokaan pohjan päälle. Heittele nutellakökkäreet täytteen päälle ja sen jälkeen puolukat sekaan. Näyttää epäilyttävältä, pahoittelen.

Kippaa "komeus" uuniin toisen leivonpaperin päälle - valuttaa kuitenkin ja sitten v*tuttaa uunin pesu. Anna pönöttää uunissa 50 minuuttia. Avaa hetkeksi uunin luukku, väännä virta pois ja makuuta kakkua uunissa jälkilämmössä toiset 50 minuuttia.

Kakku on parhaimmillaan seuraavana päivänä.

Kuplivan sydämen arvoitus

 Äidilläni oli levoton sydän.

Olen tainnut periä äitini sydämen. Jo kolmekymppisestä saakka olen tutustunut rytmihäiriöihin, niiden määrä ja laatu ovat ryhtyneet lisääntymään ja muuttumaan viimeisen puolen vuoden aikana. Kun herään, sydän alkaa kuplia. Muistatteko ne hedelmä- tai salmiakkijauheet, jotka poksuivat suussa? Siltä minun sydämeni kuulostaa. Tai popkornikoneelta. Välillä muljahtaa niin, että verenkierto häiriytyy ja jalat meinaavat lähteä alta, kun aivoparkojen verenkierto häiriintyy. Verenpaineen mittaamisesta tuli vastenmielistä, kun mittari huomauttelee häiriön bongatessaan.

Maanantaina kävin lääkärissä, tiistaina labrakokeissa, ensi viikolla tilaan ajan tulosten kuulemiseksi. Naureskelin Hänelle, että ei tietenkään ollut vastaanotolla tai EKGn aikana häiriön häiriötä. Niin tyypillistä. Lääkäri tosin jo alustavasti lohdutti, etteivät levossa tulevat häiriöt vaarallisia ole. Katsotaan nyt, onko minulle mitään tehtävissä. Voihan se olla, että stressi on iskenyt sydämeeni. Teen aivan liian pitkää päivää, mutta kun ei ihmisten asioita voi hoitamatta jättää. Teen myös liikaa toimenkuvani ulkopuolella olevia asioita, kun kysytään. Turhan höveli.

Huomenna en ole höveli. Lähden Keski-Suomeen iltapäivällä. Ja onneksi seuraavalla viikolla on vain neljä työpäivää. Kerkeän huoahtaa myös Hänen seurassaan, kunhan ensin rumuan ystäväseurassa.

(Ai niin, palkankorotus meni läpi. Ja mitä minä mietin? Että olisiko pirkana sittenkin pitänyt pyytää enemmän. Ei olisi. Alkaa olla nykyisessä positiossa palkkakatto lähellä. Ehkä kokeilen vuoden päästä uudelleen.)

Sysipimeydesta kiirii huomen

Aika kuluu ja kuluttaa. Tämänvuotinen pimeys on koetellut minua, olen väsynyt aamusta iltaan, nukun kaiken liikenevän vapaa-ajan.

Viime lauantaina tosin en nukkunut. Hän kun läksi illaksi katsomaan potkupalloa ja entinen poikaystävä kertoi olevansa nykyisen tyttiksensä kanssa mopokerhovahtina, niin päätin vihdoin lähteä katsomaan, mitä heille kuuluu. Kivaa oli, turhan pitkään meni, eikä ihan heti tarvitse moista rymyreissua toistaa.

Hän ei ymmärrettävästi ollut tempaukseeni mitenkään tyytyväinen. Vaikka mustasukkaisuuteen ei ollut aihetta, ymmärrän, että alkoholinhuuruinen hiljaisuuteni loppuyöstä vaikutti epäilyttävältä. Saimme kuitenkin asian selvitettyä, ei minulla ole tarvetta tai halua vaihtaa Häntä kehenkään. Ei etenkään entisiin poikaystäviin, syystä ovat entisiä kaikki.

Onneksi olimme juhlistaneet isänpäivää jo lauantaina päivällä. Paistelin lehtipihvit, uunikasvikset ja kermaperunat. Jätin pöydälle odottamaan kirjapaketin, kun tiesin, ettei hänen jälkikasvustaan tänä vuonna ollut tänä vuonna isänpäivämuistelijaksi. Ja minusta on taas kiva lahjoa rakkaitani.

Työ imee minusta mehun. Teen pitkiä päiviä ja pilkin illat nojatuolissa ennen kuin kömmin sänkyyn. Lauantait ovat ainoita kokonaisia yhteisiä päiviä. Sunnuntaina on jo läsnä arkiahdistus. Mutta onpahan jotain yhteistä. Tuntuu minusta muutenkin, että olemme taas lähentyneet toisiamme, kumpikaan ei ota toista itsestäänselvyytenä. Kulunut vuosi on tuonut luottamuksen takaisin, vaikka viime vuoden syksy sitä kolhikin.

Perjantaina kehityskeskustelin esihenkilön kanssa. Aivan lopuksi puhuimme palkkakehityksestäni, hän totesi esitykseni olevan aiheellinen eikä laisinkaan ylimitoitettu. Ensi viikolla kuulen, miten päättävä taho siihen suhtautuu. Jos ei suhtaudu, jatkan töiden etsimistä. Nykyisessä yrityksessä alkava ERP-projekti tulee kaipaamaan minua, jos jonnekin muualle satun pääsemään, tämän tietää myös esihenkilöni. Mutta ken elää, se näkee.

Elämässä on aina tämänsä. Aina jotain pientä hiertää kengän ja sukan välissä. Minulla se on nyt väsymys. Aion nukkua aina kun on mahdollista, ei tästä säkistä muuten pois pääse. Kunhan vaan tänään kerkeämme saunoa, saan pyykit pestyä, intianpadan uuniin (karjalanpaistilihat upotetaan paseeratussa tomaatissa uuniin, sitä ennen paistelen ne garam masalan kanssa pannulla) ja illalla voimme keskiäkäisesti katsoa yhdessä Downton Abbey-leffaa. Siitä se onni oikenee ja jaksan taas viikon.

Annosmitallinen optimismia, kiitos

Lokakuu muuttui hivenen valoisammaksi, kun saimme ystäväporukan kanssa lukkoonlyötyä treffipäivämäärän - edelliset olivat juuri kun yhteiskunta alkoi sulkeutua maaliskuussa 2020.

Kuukaudesta on tulossa huomattavasti vilkkaampi kuin monesta edeltäjästään. Vaikken eilen Mount Maryn keikalle päässytkään - ihan omaa syytäni, kun en tahtonut yksin lähteä kylille liihottelemaan. Ensi viikonloppuna nimittäin matkustan Keski-Suomeen, luvassa keskusteluja, naurua maukkaita ruokia ja keikkakin, jos vaan ei mikään sulku iske päälle.

Perjantaina kävin ottamassa influenssarokotteen. En tahdo sairastua influenssaan sen enempää kuin koronaankaan. Nyt olen sitten potenut pientä flunssaa viikonlopun. Keuhkoissakin tuntuu paine ja kröhinä. On tässä koronasulussa ollut hyvät puolensa, en ole varmaan kahteen vuoteen sairastanut muuta kuin pari migreeniä, Hänellä silloin tällöin valuu nenä. Houkuttelin eläkkeelle jäävän kollegankin tilaamaan alkuviikoksi ajan, kun hän vielä on firman kirjoissa, ettei tarvitse mennä terveyskeskukseen jonottamaan iän puolesta saatavaa rokotetta.

Kollegan kanssa istuin lounaalla tunnin. En kadu minuuttiakaan, koska useimmat lounaani olen hotkinut pikavauhtia puhuen samalla työpuhelua. Kahvitaukoja ei jouda pitämään laisinkaan. Hyvä kun puuteroimassa kerkeää käydä, saisi firma kustantaan katetrin tällä menolla.

Työmenosta vielä sen verran, että toinen haastattelukin oli. Minustahan se tietenkin meni hyvin. Vastapuolesta en vielä tiedä, lupasi ilmoittaa loppuviikosta. Pitäkää peukkuja, poishan tuolta nykyisestä olisi päästävä ennen kuin tyydyn kohtalooni ja kuihdun pois. Minulla kuitenkin on vielä kahdeksan vuotta alimpaan mahdolliseen eläkeikään. Toisaalta luvassa on kehityskeskustelukin, siinä aion saattaa muutamia faktoja esihenkilön tietoon.

Lievää optimismia liikkeellä. Ehkä tämä tästä.

Rainbowchili on kaunis. Tahdon tuollaisen parvekkellemme ensi kesänäkin. Valitettavasti oheinen yksilö ei mahdu talvehtimaan missään, kuolee raukka, kun lämpötila parvekkeella laskee.

Aikalaiskokemuksen äärellä

Äsken aamupesulla mietin, että viikon päästä harjaan hampaitani Keski-Suomessa. Ystäviä on ollut kova ikävä. Hän on nähnyt muutamaa ystäväänsä muualla, itse olen tavannut vain kollegoita. Joista toki yksi on ihan ystäväkin. Mutta silti, ystäväenergiaa koko viikonloppu!

Torstaina oli vihdoin koronapiikin vuoro - juhlistin äiteen syntymäpäivää Malmilla Stadian tiloissa. Se oli harvinaisen sujuva tapahtuma. Kun paikalle pääsin, minut ohjattiin suoraan looshiin ja parin kysymyksen päälle hoitaja tuikkasi piikin nahkaan. Enin aika meni istuskellessa rokotuksen jälkeen odotustilassa, ettei vaan anafylaktinen reaktio iske. Siellä olikin varsin viihdyttävää seurata, miten ihmiset valitsivat istumapaikkansa, jotkut individuaalit jopa olisivat tahtoneet siirtää tuolinsa aivan itse valitsemaansa paikkaan. Juu. En nyt totea tähän mitään sarkastista.

Kipeämpää piikin saaminen teki kuin influenssarokotus. Seuraavana päivänä rokotus veti olon flunssaiseksi ja nosti pienen lämmön. Etoi ja nahka oli kipeä. Tai sitten kaikki johtuu alkavasta koivuallergiasta. Mene tiedä, vanhuus ei tule yksin ja oireeni ovat moninaiset.

Nukuin töiden jälkeen 2 h päikkärit, sittten jaksoinkin valvoa YHTEEN! Katsoimme Hänen kansssaan yhdessä teemalta Alexander McQueen dokumentin. Sen tyypin koltut olivat elävää taidetta ja showt kuin rokkikeikkoja. Aivammahtavia! Jopa Hän tykkäsi ohjelmasta ja totesi sen jälkeen ymmärtävänsä muotishowta huomattavasti paremmin. Minä en kyllä sen perusteella koko alaa arvostelisi, Lee Alexander taisi painia ihan omassa sarjassaan. Ja surkeasti kävi kaverille omassa elämässään. Ei jaksanut itse itseään.

Mutta Hän ja minä jaksamme toisiammekin, kun vaan muistamme ja kerkeämme puhua ja kuunnella toisiamme. Se taas kävi selväksi, kun Hän suri esikoisensa kohtaloa. Syyllisyyden ja surun taakka on raskas seuralainen. Tulevana viikonloppuna Hän kuitenkin voi kutsua molemmat jälkeläisensä kylään, kun minun aikanani ei vielä ihan uskalla, vasta 2 - 4 viikon jälkeen rokotuksesta suoja on 50 % luokkaa. Toisen rokotuksen saan vasta elokuussa. Mutta onpahan mökkireissu pelastettu! Ja aikalaiskokemukseen osallistuttu, voimme sitten muutaman vuoden päästä kysellä toisiltamme, että missä olit, kun sait rokotuksen.

Lähdön tunnelmaa

Toiseksi parasta oman elämänmuutoksen jälkeen on juhlistaa ystävien ja kavereiden seuraavan taipaleen alkua. Vallitsevasta tilanteesta johtuen (ja esihenkilön ajattelemattomuutta, mutisen itsekseni) saattelin aivan yksin kollegan viimeisen työpäivän loppuun. Enkä harmittele, hauskaa oli.

Elvis-kissa on devon rex.

Kävimme nauttimassa kostean lounaan ravintolassa Tikkurilassa. Kollegan puoliso haki meidät heille. Siellä kissaenergian lisäksi tankkasimme toisen pullollisen proseccoa ja pullollisen valkoviiniä. Juttelimme, nauroimme ja paransimme maailmaa aina kahdeksaan saakka. Sain vielä kyydin kotiin, kun kollegan puoliso meni jatkamaan työpäiväänsä keskustaan.

Hän oli sillä välin siivonnut ja levittänyt parvekkeelle Iikkeasta tilaamani toisen maton. Tilaus osoittautui hivenen haastavaksi. Hieno suunnitelmani oli, että tilaan jutut postitse. Kävi niin, että paketista tuli liian suuri lokeroon, se oli kiikutettu naapurilähiön K-kauppaan. Houkuttelin viekkauvvella ja vääryyvvellä Hänet mukaan kantokameliksi. Hän taas kosti sen uudenlaisella kovennetulla Iikkealla, kannoimme paketin kahdestaan kotiin. Minä olisin ajellut busseilla. Olivat muuten lihakset kipeänä seuraavana päivänä. Mutta nyt on uuden parvekematon lisäksi parvekkeelle näkösuoja, makuusoppeen kattolamppu ja alulautaset (tiskikoneemme on vähän huoleton veikko, vanhat lautaset eivät enää kestäneet kolistelua, vaan alkoivat ikäntyessään lohkeilla).

Muuten olemme jälleen nauttineet leppoisasta rauhasta. Eilen oli klassinen perunasalaatti-naggipäivä, tänään teen marokkolaisvaikutteisia karitsalihapullia (täytettyjen herkkusienien ja perunasalaatin kera). Minusta on kiva kokeilla uusia helppoja reseptejä. Ja Hänestä on kiva syödä lopputuloksia. Win-win.

Kollegan lähteminen tulee lisäämään työkuormaani melkoisesti, kunnes hänelle saadaan seuraaja (toimenkuva tietenkin muuttui). Minulta taas poistui henkireikä, kenelle mie puhisen ärsyyntymistäni ja tuskaani? Tännekö? Vai Hänelle? Ehkä saatte molemmat osanne, pahoittelen. Yksi aikakausi taas päättyi, minun eläköitymiseeni on aikaa, sikäli kun ikinä voin taloudellisista syistä eläkkeelle jäädä.

Elämäni viimeinen rakkaus

Uskaltaisinko uumoilla? Ehkä pienperheemme selviää pandemiasta ilman tappioita. Hän sai rokotteensa torstaina, perjantaina iskivät pienimuotoiset haittavaikutukset, väsymys, nivelkivut ja päänsärky. Hänen iltansa meni sohvalla nukkuessa. Ja samaa on liikkeellä tänäänkin. Aika vähällä Hän on onneksi päässyt. Ilmeisesti minun ikäluokkaani ryhdytään rokottamaan tulevalla viikolla. Siitä kolmisen viikkoa ja meillä on jo jonkinlainen suoja. Heinäkuussa varmaan saamme vahvisterokotukset.

Itse haveilen yltiöoptimistisesti toteutuvasta John Smith festivaalista. Tuska peruttiin jo toistamiseen. Muutamista keikkalipuista ei tiedä, tapahtuvatko ne ikinä vai menivätkö piletit kankkulan kaivoon. Eipä tosin tunnu missään, jos muuten tästä selviämme kuivin jaloin. Mökille me nyt kuitenkin pääsemme elokuussa.

Välillä minullakin herne heilahtaa, liittynee kerääntyviin ikävuosiin. Olen suorastaan filosofinen. Uskon, että minun elämänkaareni rakkaudet/ parisuhteet ovat tässä. Jos meidän suhteemme päättyisi ennen aikaansa, en jaksaisi enää uuteen ponnistukseen ryhtyä. Siksi välillä pelkään mahdollisia uhkakuvia, välillä taas en tahdo uskoa onneani. Tällaista kai se elämä sitten on. Ikinä en tarjontaa olisi voinut etukäteen aavistaa. Ja kun tulevasta en tiedä, niin voin nauttia hetkestä, arvostaa elämää.

Ikäkriisi kolkuttelee otsalohkon takana

Olen viime aikoina pohdiskellut onnea, onnellisuutta, elämän tarkoitusta sekä muita kevyitä kahvipöytäkeskusteluaiheita. Veikkaan, että minulla on elämäni ensimmäinen ikäkriisi. Huomaan vanhenevani, tajuan joidenkin vaihtehtojen olevan jo saavuttamattomissa, toisten saavuttamisen vaikeutuneen. Taitaa olla edessä se punnitsemisen hetki, että miten kävi niin kuin omasta mielestä.

Lyhyt vastaus olisi, että hyvinhän tässä on käynyt huomioiden lähtökohdat, geenit ja luonteen. Sen varmaan ihmiset minusta muistavat, kun iso ovi aukeaa. Sen ja arvaamattomuuden, vaikuttaa siltä, että tuulen suunta on vaihtuva, välillä ei tuule laisinkaan. Tietoiset ratkaisuni ja elämän arvaamattomuus ovat tehneet kaaresta melkoisen vuoristoradan. 

Pitkä vastaus sisältää ehkää, muttaa ja jossia, mutta todennäköisesti päätyy samaan lopputulokseen. Sitä tarinaa vaan ei kukaan tiedä, ellen minä kirjoita muistiin edes vähän.

Surua on jo tähän mennessä ollut huomattavasti enemmän kuin iloa. Kipuja tulee olemaan enemmän, tai ne sijoittuvat lähemmäs loppuhetkeä ja varmasti jäävät  paremmin mielen päälle. Mikä vika on ihmismielessä, kun kielteinen tarraa tiukempaan kuin myönteiset tapahtumat? Eikö gagan vaan voisi unohtaa, onko pakko jäädä pyörimään laskikasaan?

Pohdin minä sitäkin, pitikö ne kääpiöt ihan oikeasti jättää tekemättä. Piti, koska en ollut kypsä eikä ollut kumppania. Fiksuja ja kamaliahan niistä toki olisi tullut. Kumppanittakin voisin nyt harkita adoptiota tai sijaisvanhemmuutta tällä päällä ja elämänkokemuksella, mutta en 10 - 15 vuotta sitten. Synnyttämään en ryhtyisi vieläkään. Minun sisälläni ei kasva mikään. Ei se silloin ollut mun teekupponen. Sen verran arvaamaton ja häilyväinen olin. Liian suuri elämännälkä oli itselläni.

Olen rakastunut vääriin ihmisiin ja antanut väärien rakastua minuun. Kokemusten tavoittelu minua on kovasti ajanut. Olen taiteillut ohuella pinnalla, kokemuksista saamani ilo on välillä kääntynyt myös kävelyksi lasimurskan päällä. Sitten on sattunut jalkapohjiin kuin Uuno Kailaan runossa. Mutta onhan siellä joukossa ollut hienojakin kokemuksia!

Jotenkin odotan seesteistä loppuikää, mutta pahoin pelkään, ettei tämä tivoli vielä ole kaikkia laitteitaan esitellyt. Muutama vatkain ja täristin on vielä testaamatta, toivottavasti myös muutama lempeä keinukin. Toivon vaan, ettei minun tarvisisi yksin matkata, kunpa Hänen ja minun polkumme kulkisi samaan suuntaan ja rinnakkain.

En etsi ikuista onnea, mutta tasainen tyytyväisyys olisi ihan mahtava juttu. Saako sitä tilata jostain vai itsekö taas pitää tehdä kaikki?

Kaksi vuotta

Uskomatonta! Hääpäivästä on vasta kaksi vuotta, tapahtumia kyllä tuntuisi riittävän useammalle. Aika käyttäytyy niin arvaamattomasti, mitä vanhemmaksi kasvan. Vauhti kiihtyy.

Eilen illalla pohdimme, mitä kaikkea meillä yhdessä on. Joka päivä voimme jakaa ajatuksiamme ystävän kanssa. Joka päivä voimme olla yhdessä, lähekkäin. Voimme nauraa, riidellä, kiihtyä, mököttää, antaa anteeksi, oppia toisiltamme ja aina ihastua uudelleen. Ja rakastaa.

Teen blinitaikinaa. Huomenna on juhla-aterian aika. Ja talviloman alkamisjuhla. Tänään minä huuhdon ajatuksiani pois töistä omassa seurassani, Hän lähti vierailulle ystävänsä luokse. Jos nimittäin koronatilanne tästä huononee, niin kuin vaikuttaa tapahtuvan, ei julkisiin kulkuvälineisiin ole mitään asiaa.

Toivon meille useita onnen vuosia. Kiitollinen olen jo näistäkin. Onhan siellä hetkiä, jotka eivät muistelemista kaipaa, mutta yritämme tehdä parhaamme, ettei niitä tulisi enempää.

Parasta, että selviämme kaikesta yhdessä. Ihana sana. Yhdessä. Minä ja Hän.

Keep it simple, stupid

Kuinka pitkään ihmisen pitää elää, että ymmärtää avata epämääräiset purkkinsa ja nyssäkkänsä lavuaarin, tai edes pöydän, päällä? Kysyy nimimerkki "pikakahvia pestopurkissa ja sittemmin puhtaalla matolla". Pikakahvi oli mukana loppusyksyn hotellireissulla, kun kaipasin hermolepoa ja vietin pitkän hotelliviikonlopun nukkuen ja lukien ennakkomateriaalia koulutusta varten. Se oli sitä pahaa aikaa, joku hyöty pandemiastakin, sain kolme yötä lepoa törkeän edullisesti.

Tänään teen liian monta asiaa yhtä aikaa, mutta kun tahdon tehdä sekä lampaankääpäorakas-piirakan että pekoniin käärittyjä täytettyjä kanapaistipalleroita, ettei ensi vkolla tarvitse kuin syödä töi-päivän jälkeen.

Naapurilähiöönkin pitäisi uskaltautua, mutta eilinen kaupparetki oli sen verran hyytävä, että taidan tehdä kävelyretkeni vasta huomenna, kun lämpötila nousee. Aar-kioskissa odottaa puolukkajauhelähetys. Alkaa olla vaikeuksia löytää isompia pakkauksia, muutkin ovat huomannet suomalaisen superfoodin hyväätekevän vaikutuksen. Ruokalusikallinen puuron päällä joka aamu on osoittautunut erinomaiseksi.

Pitänee ottaa ruuantekojuoma kehiin, niin rauhoitun. Aion suhtautua elämään mahdollisimman kevyesti, elämä ei ole märehtimisen arvoinen, se pitää elää. Jopa koronaeristyksessä pandemian armoilla. Meillähän on edelleen toisemme, se ei ole muuttunut. Ei rakkaus katoa hetkessä.

Värjöttelyä viruksen varjossa

Hiljaiselo jatkuu. Odotamme molemmat kiihkeästi rokotusten alkua, että pääsisimme vapaaksi. Itsekin yritän pysytellä kotosalla, kollegakaan ei ole liikkumassa kotitoimistoltaan. Bussiin en millään tahtoisi, turha riski näin lähellä mahdollista pelastusta. Itse seuraan mielenkiinnolla etenkin suomalaisen Finvectorin rokoteuutisointia. Siinä on jotain oikeasti mielenkiintoista uutta.

Palkankorotusta en saanut. Masennuin maanantaina, nyt olen jo alistunut. Pari työpaikkahakemusta olen saanut tehtyä, mutta en pidätä hengitystäni niiden kanssa. Olen vaan liian vanha, enkä osaa myydä itseäni. Mutta hyvähän minä olisin melkein missä vaan.

Parisuhderintamalla meillä jaetaan hellyyttä. Kyllä tästäkin selvitään. Rakkautta riittää, kun vaan terveys vallitsee. Ja selviämme me koronaeristyksestäkin, kun vaan emme sairastu. Mehän viihdymme yhdessä, vaikka melkoisia granaatteja olemmekin; kasapanos ja rypälepommi.

Markan tavara

Harvoin olen ollut vuoden päättymisestä näin onnellinen kuin nyt. Harvoin moiseen hullunmyllyyn joutuukaan. Toivon, ettei koskaan enää tulisi tällaista. Tuntuu, että Hän on koettelemuksistaan toipunut nopeammin kuin minä. Ja kirottu koronahan ei tietenkään vielä ole ohi. Vielä voin saada tartunnan ja vaihtaa hiippakuntaa.

Olen miettinyt, onko minulla elämäni ensimmäinen ikäkriisi vai onko elämä ollut vaan niin p*skaa, että dumaan saman tien kaiken hyvänkin. Välillä tuntuu, että kaikki on ollut aivan turhaa pinnistelyä. Että kannattiko? Mutta mihinkäs muuhun tässä olisi paukkunsa pistänyt, kun ei ole suuri daideilija, miljonääri, keksijä, hyväntekijä, siittäjä (kantajaksi en haikaile edelleenkään, mut hirmu hyvä Don Juan minusta olisi tullut).

Ei tullut edes kunnon pahista. Liian kiltti olen, vaan Äiti Teresaksi ei hedonisti ja lepsukka taivu. En osaa pitää puoliani, en puolustaa arvojani enkä edes vaatia palkankorotusta (paitsi että 11.1. mulla on palkkaneuvottelu, perustelut kirjoitin jo muistiin, mitä hyötyä tosin niistäkään, jos en voi edes uhkailla lähtemisellä?).

Mitä minä sitten haluaisin? Pitäisikö sanoa, että toivoisin vai kerralla rähähtää, että vaadin? Haluan keikoille, tahdon spontaaneja kohtaamisia, hikisiä baareja, meteliä ja ihokosketusta. Tahdon mennä kananlihalle musiikin voimasta, tahdon joukkohurmokseen. Tahdon valittaa kipeitä jalkoja, helliä krapulaa, kauhistella pankkitilin saldoa ja, saatana, nauraa itseni tärviölle kolmen promillen väsymyshumalassa festarin kolmantena päivänä.

Ja luottamukseni Häneen takaisin. Juu ja sen palkankorotuksen. Jotta jo nyt on prkl!

Tähän sitten joku kiva kuva. Sain joulukortin mukana lahjan. Heijastimen. Ja niin minulle sopivan. 🧡