Elämäni viimeinen rakkaus

Uskaltaisinko uumoilla? Ehkä pienperheemme selviää pandemiasta ilman tappioita. Hän sai rokotteensa torstaina, perjantaina iskivät pienimuotoiset haittavaikutukset, väsymys, nivelkivut ja päänsärky. Hänen iltansa meni sohvalla nukkuessa. Ja samaa on liikkeellä tänäänkin. Aika vähällä Hän on onneksi päässyt. Ilmeisesti minun ikäluokkaani ryhdytään rokottamaan tulevalla viikolla. Siitä kolmisen viikkoa ja meillä on jo jonkinlainen suoja. Heinäkuussa varmaan saamme vahvisterokotukset.

Itse haveilen yltiöoptimistisesti toteutuvasta John Smith festivaalista. Tuska peruttiin jo toistamiseen. Muutamista keikkalipuista ei tiedä, tapahtuvatko ne ikinä vai menivätkö piletit kankkulan kaivoon. Eipä tosin tunnu missään, jos muuten tästä selviämme kuivin jaloin. Mökille me nyt kuitenkin pääsemme elokuussa.

Välillä minullakin herne heilahtaa, liittynee kerääntyviin ikävuosiin. Olen suorastaan filosofinen. Uskon, että minun elämänkaareni rakkaudet/ parisuhteet ovat tässä. Jos meidän suhteemme päättyisi ennen aikaansa, en jaksaisi enää uuteen ponnistukseen ryhtyä. Siksi välillä pelkään mahdollisia uhkakuvia, välillä taas en tahdo uskoa onneani. Tällaista kai se elämä sitten on. Ikinä en tarjontaa olisi voinut etukäteen aavistaa. Ja kun tulevasta en tiedä, niin voin nauttia hetkestä, arvostaa elämää.

Melkein kuin ensimmäinen koulupäivä

Useampaan viikkoon en ole käynyt toimistolla, vaan puurustanut etätöitä eteiseemme perustamallani työpisteellä. Hän on joutunut hillitsemään musisointiaan ja vaikenemaan, kun kailotan vuoron perään puhelimessa tai Teams-palavereissa.

Muutenhan tulemme erinomaisesti toimeen, olemme yksikkö, mutta sitten kun toisen kävyt tipahtelevat oksilta, niin tärähtää toisenkin maitopeilarikärristä loiskaus. Saatamme karjahdella hetken, mutta onneksi osaamme pyytää anteeksi sen päälle. Usein syynä on väsymys tai alhainen verensokeri. Tiedättehän sen päivän, kun kaikki menee vähän ohi tai pieleen, asiat eivät tunnu luistavan.

Kaipaamme välillä molemmat omaa rauhaa, niinpä olin kovin iloinen, kun kollega ehdotti, että lähtisin hänen kyydillään toimistolle. Jo aamulla oli olo kuin olisi menossa ensimmäisen kerran uuteen kouluun ta työpaikkaan. Meikatakin piti pitkästä aikaa, ja etsiä ihmisvaatteet päälle.

Työpäivä sujui kuin siivillä, kollega selvitteli minulle hommiaan, hänellä on nimittäin päivät vähissä, hän jää lomalle toukokuussa ja lomien jälkeen eläkkeelle. Sain hyviä uutisia, hänen töitään ei työnnetä minulle kuin väliaikaisesti (ja saan siitä sijaiskorvauksen). Siihen palkataan ihan vakituinen ihminen tilalle, pitää vaan kehittää sovelias ja mielenkiintoinen toimenkuva.

Sen verran toimistopäivä väsäytti, että kun kotona Hän vaikerteli ja itse en enää onnistunut, niin karjahtelukohtauksen jälkeen päätin vetäytyä buduaariin makoilemaan. Pitäisi olla se toinen ovellinen huone, että välillä voisi tuulettaa ajatuksiaan, vaikka miten olisi yksikkö. Ei se rakkautta vähennä. Eikä välittämistä.

Tyhjän pesän syndrooma

Kuusi päivää meillä oli lemmikki. Nyt on kovin tyhjää. Molemmat olemme kuulevinamme kissan rapisteluja siellä täällä. Jäi ikävä ja kaipuu, valitettavasti molemmilla Morris-kissaa kohtaan. Emme tahdo korviketta. Sehän tästä ongelman taas tekee. Mielikuvani siamilaisista muuttui täysin; eivät ne olekaan kovaäänisiä kiusankappaleita, vaan hellyyttäviä rakkauspakkauksia.

Morris on riittävän nuori ollakseen leikkisä ja seurallinen. Hän on myös riittävän vanha ja tottelevainen, ettei aiheuta havokkia. Yllättäen meillä on jo aika kissaturvallinen koti, mitään muuta ei tarvitse järjestää uudelleen kuin käymälä- ja ruokapaikka. Nyt käymälä piti aina nostaa pois kylpyhuoneesta ja ruokapaikan aluseksi ei sovi kanta-astujalehdykkä, vaan kerniliina tai iso tarjotin.

Varmaan Morris saapuu vieraaksemme, kun omistajaperheen synnytyksen aika koittaa. Ja me tietysti salaa haaveilemme, että nuoren perheen esikoisen saapuessa ei Morrikselle jäisikään enää aikaa. Voisimme ihan muina miehinä tarjota killille pysyvämmän residenssin.

Tai sitten jonain päivänä jostain putkahtaa juuri meille sopiva kissa. Yleensä asiat tapahtuvat oikea-aikaisesti, ehkä meidän pitää vielä vähän miettiä terveyttämme, kodin kokoa, lomaretkiä, talousasioita.

***

Muut asiat: työ on kamalaa, vaikkakin mielenkiintoista. Kotona rakkautta riittää. Parvekekukkasten taimista kolme kuoli, saan uudet tilalle ilmaiseksi. Tein reklamaation. Parveke on siivoamatta, vähän ahdistaa. Terveinä olemme molemmat, allergia hyökkii hengityselimiin.

Lainavauvva

Kollegan tytär etsi kissalleen hoitopaikkaa, kollega ehdotti meitä. Nuoripari läksi pohjoiseen pääsiäiseksi. En usko heidän tuovan tai vievän koronaa, tytär lisääntyy parin kuukauden kuluttua. Varmaan mielessä oli viimeinen pieni irtiotto arjesta kahdenkesken ennen jälkikasvun saapumista.

Morris on 9 kuukautta vanha siamilainen. Kapeanaamainen kierosilmäinen ruma luikku (kun aina kissat ovat olleet puolipitkäkarvaisia tai brittejä) , mutta ihana luonne, mikäli nyt näin voi vajaan vuorokauden tuntemisen perusteella jotain luonteesta sanoa. Eikä edes karju perinteisellä siamilaisaksentilla.

Huomioita: olen allergisoitunut kissoille todella pahasti, Hän on aivan myyty, siivoamisen määrä lisääntyy. Mutta kotieläin on pehmentävä tekijä, lässytämme elikolle molemmat varsin estottomasti. Onneksi ainakin viime yönä sain nukkua rauhassa, toivottavasti sama jatkuu.

Työ on aivan hirvittävää, mutta enempää en siitä lajista voikaan sanoa. Miksi ne, joilla töitä on, ajetaan loppuun, kun vapaana olisi monta erinomaista tekijää? Onneksi tuli päästäisloma, hengähdystauko on tarpeen. Miksi en jaksa hakea töitä? Mitä edes osaan?