sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Logistiikan ihmelapset

Kolmen vuoden harkinta- ja vatulointiaika päättyi eilen. Sovimme jo viime viikolla, että nyt on kellarikomeron kimppuunkäymisen aika - ja dadaa, Hän oli aamulla suostuvainen. Niinpä aamupalan jälkeen keräsimme tarvittavat avaimet ja siirryimme alakertaan.

Hän nosteli laatikon/ nyssäkän tai vaatehengarin kerrallaan pois komerosta ja minä jakelin niitä kahteen eri pinoon sen mukaan, miten usein tarvitsisimme tavaraa. Kun komero oli tyhjä, aloitimme täyttämisen suhteellisen loogisesti. Eteen jäivät tavarat, joita tarvitaan joka vuosi (talvitakit, kengät, matkalaukut, kalastuskamat, joulukuusi), sen taakse Hänelle unelmoitavaksi tarkoitetut laatikot, jotka kannattaa käydä läpi ennen lopullista päätöstä. Unelmoinnilta se nimittäin minun silmissäni vaikuttaa, kun jokaista lappua ja tavaraa hipelöidään minuuttisotalla. Ihan taakse tulivat muuten vain säilytettävät (mm. akkareita, päiväkirjoja, kirjeitä, pari vanhaa tietokonetta, pari lumilapiota).

Kuin taivaanlahjana oli pihalle perjantaina ilmestynyt roskalava. Sekin sai täytettä. Emmekä olleet ainoita, koko talorypäs kanteli sinne pitkin päivää tavaraa ja osa jopa tavaraa poispäinkin. Minäkin hetken haikailin ison kukkaruukun perään, mutta joku oli kerennyt jo kierrättä sen ennen kuin sain aikaan noutoreissua.

Lopputulemana tiedämme, mitä kellarissa on, sinne tuli tilaa myös yläkerrassa olevalle ilmastointivermeelle ja muullekin kamalle tarvittaessa, n 2 m3. Sen lisäksi minäkin voin käydä noukkimassa sieltä sesonkikamaa, koska ei ole vaarana tavaravyöryn alle jääminen. Tärkeintä on, että teimme sen yhdessä ja tyylimme tehdä asioita yhdessä on toisiamme täydentävää. Erittäin tyydyttävä kokemus! Parisuhdetta vahvistava! Suosittelen.

Mutta uutta tavaraa ei saa hankkia! Ei mitään! Meillä on kaikki, jotakin jopa kaksin kappalein, kuten esimerkiksi silitysrautoja,  vaikka kumpikaan ei vaatteitaan silitä...

lauantai 19. syyskuuta 2020

Si vis pacem

Minähän en muuta toivoisi kuin elämäntilanteemme jatkuvan tällaisena mahdollisimman pitkään. Elämä on ihanaa, seura parhainta.  Ikä on kuitenkin fakta, emme ole kevätkanasia, vaan elämä on jo kääntynyt myöhäisemmälle puoliskolle. Enemmän vuosia on takana kuin edessä.

Viime aikoina olemme puhuneet asioiden järjestämisestä niin, että jälkeenjäävällä olisi helpompaa. Olen järjestänyt paperini niin, että sieltä löytyy edellisen avioeron jäljiltä ositustodistus, jos Hän joutuu perunkirjoituksen tekoon. Samoin teimme avioehdon, Hänen poikansa eivät voi ajaa minua kodistani, jos Hän sattuu poistumaan ennen minua. Se ei tosin vielä tullut takaisin rekisteröinnistä. Pitää vielä tutkia henkivakuutusasioita, voi olla, että se on turhaa, mutta samallahan tuota senkin tutkaisee. Kuolemasiivousta en kuitenkaan vielä ole ajatellut ryhtyä tekemään.

Eilen teimme yhdessä kissa-adoptiohakemuksen. Ensimmäinen askel kohti karvalapsen hankintaa on otettu. Johan tuota olemme pari vuotta hautoneetkin. Katsotaan nyt sitten punnituksessa, ettei meitä vain köykäiseksi havaittaisi. Molemmilla on ainakin vakaa tahto ja halu.

Roolipelisessio huomiselta peruuntui. Pelinjohtajan puoliso sairastui vakavasti (ei korona). Harmi, mutta ymmärrän kyllä, ettei sellaisessa tilanteessa riitä energia tai keskittymiskyky esteiden asettamiseen ja juonien punomiseen retkueellemme. Sitten kun viestittelin sienestyskaverilleni, niin hänkin on huomenna estynyt. Appivanhemmat tulossa kylään sen ainokaisen kerran vuodessa. Mutta ehkäpä houkuttelen Hänet kävelylle, syksy on kaunis.

(En pidä uudesta Bloggerista. Pakko kai tätä on opetella käyttämään. Kuitenkin vielä tuhoavat vanhan ja sitten on pakko.)

lauantai 12. syyskuuta 2020

Hajatelma mennestä päivästä

 Elämä on kuin saksan kielioppi; durch, für, gegen, ohne, um, totesin, kun kiitin syntymäpäiväonnitteluista naamakirjassa.

Olipa ihana perjantai, kun töiden välissä poikkesin kiittelemässä onnitteluista, joita kukin persoonallisella tavallaan toimitti. Kyllä naamakirja-, votsap- ja tekstarionnitteluistakin ilahtuu, ihan niin kuin korteista aikoinaan. Tänään taidan vielä lukea 50-vuotislahjaksi tilaamani tarinat minusta - kuusi vuotta sitten saamani kirjeet ja kortit ilahduttavat ja voimaannuttavat edelleen. Sehän oli tarkoituskin, kun niitä ihmisiltä ruinasin.

Sain lahjojakin: painepesurin (Liiteristä, pieni ja söpö), suklaata ja Stephen Kingin uusimman kirjan. Nyt uskallan lukea kesken olleen Joanne Harrisin Kesäviiniä-kirjan loppuun, kun odottamassa on uusi lukematon teos. Kirjamakuni ei ole korkeakyldyyrillinen, kuten huomaatte. Ei hermorakenne enää riitä kovin syvällisiin pohdiskeluihin, onnellinen saa olla, että lukukyky on edes jotenkin palautunut 2007 vuoden jälkeen (avioero, hullu puoliso, väkivaltaa ja muuta kamalaa).

Olisin halunnut päivälliselle grillibroilerin, mutta kun Pirsman lämpöloodassa oli jäljellä vain yksi pariin kertaan pahoinpidelty tipuparka, vaihdoin lennosta suunnitelman salaatiksi ja broileripihveiksi. Se vaan tarkoitti, että ne piti tietysti itse tehdä (uunissa 15-20 min 220C, päälle leivänmuruista, parmesanista ja mausteista kuorrute). Toisaalta hyvä puoli on, että pihvejä riittää ainakin tälle päivälle, jos ei jopa huomisellekin.

Illalla vielä puhuimme votsap-ryhmäpuhelun kahden parhaan ystäväni kanssa. Olipa se jälleen piristävä! Suunnittelemme marraskuulle treffejä, mikäli korona vain suo.

Ei vanheneminen tunnu yhtään pahalta, jos vain pysyn terveenä. Melkein tekisi mieli sanoa elävänsä ihmisen parasta aikaa. Iso osa kiitollisuudestani vyöryy myös Hänen suuntaansa. Sielu läikähtelee.


lauantai 5. syyskuuta 2020

Puolitoista vuotta turvasatamassa

Älkää nyt, ei meillä jokaista kuukautta lasketa. Jatkossa ei varmaan puolivuotismuisteloakaan enää tule tapahtumaan. Mutta jos nyt vielä saisimme hehkuttaa - tänään tulee hääpäivästämme 1,5 vuotta. Tapaamisestammekin tulee vasta ensi kuussa 4,5 vuotta.

Olen ikääntyessäni aina vain enemmän ihmeissäni. Eikö elämä lopukaan kolmeenkymmeneen? Eikä vielä neljäänkymmeneenkään? Viisikymmentäkin toi kaikkea huimaa, eikä vauhti vähene kuuttakymmentä lähestyessä. Joku Matti Nykänen taisi olla oikeassa, kun totesi elämän olevan ihmisen parasta aikaa. Tämähän on todella paljon parempi juttu kuin lapsena epäilin. Kyllä kannatti elää, vaikka välillä kieltämättä on epäilyttänyt.

Avioliitto toi turvan riidellä, niin kummalliselta kun se voi kuulostaakin. Rakkautta riittää, eikä meillä kovin usein tuuskahdeta, ihan vähän, mutta kovalla äänellä. Muutenhan meillä elellään kuin herrankukkarossa. Välillä Hänen papupatansa on korvissani ylitsevuotava ja minun pilkkuni viilaavat Hänen hermojaan raastavasti, mutta kokonaisuus voittaa. Parisuhdelotossa tuli ainakin 6 ja lisänumero, iso jackpot.

Naapurilähiössä olisi kyläjuhla ja ruokatori. Se voisi olla mukava tapa juhlistaa tapahtumaa, nyt kun vielä tarkenee syödä ulkona. Mutta vain jos ei sada. Hän on sokerista. Sen lisäksi pitänee taas ryhtyä eristäytymään, kunnes se rokote joskus saapuu.

Rakkaus on ihana asia! Ja elämä. Nyt kun vielä ei hirveästi mihinkään satu ja on erinomaista elinseuraa.

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Hukkuneen päivän arvoitus

Totesin Hänelle hukanneeni tiistain. Työt alkoivat rysäyksellä, kun kollega ilmoitti jäävänsä viikon lomalle. Kerkesimme kaksi päivää kuroa loma-ajan kuoppaa umpeen, mutta paljon jäi tekemättä. Ja minä hulluhan teen. Mutta ei ihmisten asioita voi jättää odottamaan.

Hänelläkin on sopeutumisvaikeutensa. Vietimme loman niin tiiviisti yhdessä, että Hän ei kuulemma osaa enää olla yksin. Onhan se tietysti tavallaan söpöä, kuinka kiinni olemme toisissamme, mutta omaa elämääkin pitää olla. Ja omia ajatuksia.

Terveisiä p*rseestä, yhteiskunnan luteet, prässihousut ja liituraitakuteet, lallatti Irwin aikoinaan. Kieltämättä tämä on taas ollut sellainen viikko, kun ihan järkevinä pitämäni ihmiset pelkäävät Koronavilkkua, Halalliha, eikun Joku tärkeä Persu, tviittailee yksinhuoltajien olevan yksinhuoltajia vain paperilla ja Saksa kutsuu Venäjän suurlähettilään kuuntelemaan rippiä Navalnyin myrkytyksen takia. Viimeksi mainittu sai meidät purskahtamaan spontaaniin nauruun. Pitäisi varmaan muuttaa takametsiin tai lopettaa mediaseuranta.

Mutta hei, hukkuneen päivän takia huomenna onkin jo torstai. Sitten tulee taas perjantai ja viikonloppu. Pieni lepotauko luvassa. Ja sille kollegalle esto kolaa - minullakin on vielä viikko lomaa jäljellä. Odottakoon, mokoma! (En ole tosissani, viisastelen vain, hän on mukava ja taitava ihminen.)