torstai 29. joulukuuta 2016

Viimeisiä viedään

Vuosi on ollut aikuiselämäni suurin myllerrys, eikä minulla oikeastaan ole ollut paljon nokan koputtamista asioiden käänteisiin. Yrittänyt olen, rimpuillut, taistellut vastaan, poukkoillut kuohujen mukana, ollut hukkumassa, tarrannut oljenkorsiin. Ja sitten kuin taikaiskusta kaikki loksahti raiteilleen, niille, joille se olisi loksahtanut, mikäli ei hulluus olisi välillä saanut valtaa.

Ihmeellistä kyllä, sekin päättyi säällisesti. Meidän välillämme kaikki päättyy ihmeellisesti - tai oikeastaan vasta alkaa. Emme me elä onnellisina elämämme loppuun saakka, mutta elämme yhdessä, meillä on toisemme. Ainakin juuri nyt. En voi enää paljon enempää elämältä toivoa. Tai noh, terveyttä molemmille, Hänelle voimia selviytyä ongelmistaan, itselleni vähemmän kuluttavan työn. (Niin ja tietysti maailmanrauhaa, mutta se taitaa olla kuolleena syntynyt toive. Meni pesuveden mukana, kun uutisten syntyä nykyään seuraa.)

Tajusin, että jos emme olisi eläneet sellaista elämää tahoillamme kun olemme tehneet, ei meitä olisi. Emme me olisi toisiamme näin paljon tarvinneet, emme varmaan laisinkaan. Tuskin edes olisimme tavanneet, vaikka piirimme ovat toisiaan oudosti hiponeetkin. Ihmisen elämä on valintoja ja menneisyyden paino, sen keventää vain tieto, ettemme tiedä tulevasta. Voimme vain toivoa. Uskokaa pois, minä sitä toivon joka päivä - paljon.

***
Arkisempia asioita. Olen ryhtynyt lukemaan lähes vanhaan malliin, jopa bussissa, jos vain satun valoisalle paikalle ja pääsen istumaan. Tällä hetkellä tipahtavat Atwood ja Vargas, Adamsbergiin olen niin ihastunut, että joulupukki toi meille viimeisimmän. Samoin tupsahti jatkoa Margaretin Herran tarhureille (Uusi maa) ja minulle pari puuttuvaa Valeriania.  Mosleyn Pikku Scarlet olikin loppu, tilasin sen sitten toisaalta. Joitakin kirjoja minä vain tahdon omistaa. Onneksi Hänellä ja minulla on joidenkin kirjailijoiden suhteen yhteneväinen mieli.

Kunpa pääsisin ajoissa pois töistä huomenna. Pitäisi muutamia hankintoja tehdä, vaikkei meillä sen kummemmin vuoden vaihtumista juhlitakaan. Vähän herkkuruokaa ja -juomaa, ehkä alkoholia ja musiikkia iltamat. Same same, but different.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Joulu ainainen

Rakastuin Häneen uudelleen tänä aamuna, kun herätyskellon soidessa Hän nappasi minut hetkeksi kainaloonsa ja totesi rakastavansa meidän hellyyttämme öisin ja aamuisin. Että kun kohtelemme toisiamme arvostaen ja kunnioittaen. Siitäpä oli hyvä nousta valmiille riisipuurolle ja mehukeitolle. Hyvää mieltä lisäsi myös Fred Vargasin Sinisten ympyröiden mies. Joululahjakirjat olivat vasta eilen saapuneet Ärkioskille, onneksi ne eivät mene pilalle, saapuvat sitten koska tahansa. Joku nootti on kuitenkin Adlibrisille laitettava, kun tein tilauksen jo 9.12. Kirjastossa ymmärsimme käydä keskiviikkona, joten lukemista riittää.

Joulun viettoon meillä oli yksi ohjenuora; ei saa olla kiire. Se toimi! Kumpikaan meistä ei menettänyt hermojaan totaalisesti, vain pieniä flippejä ilmeni. Hän viipyi lahjanosto-keikallaan luvattoman kauan, kerkesin huolestua, mutta toisaalta sinä aikana kerkesin pilkkoa ainekset hirvipaistia varten, tehdä joulutortut (pellillisen), toisen pellillisen rumia keksejä, kasvismuusin sekä lohifileelle päällisen. Loppu aatonaatto menikin sitten rauhaisasti.

Aattona Hän vielä teki viimeisen ponnistuksen kauppahelvettiin. Sillä välin minä rakensin lounaan valmiiksi. Ensin saapui nuorempi, sitten vanhempi poika. Söimme hyvin, jaoimme lahjat, vanhempi ajoi meidät anopin luokse. Siellä oli surullista; pienessä yksiössä makaa elämästä luovuttanut muistisairastava nainen, joka kohteli poikaansa varsin viileästi, kiukutteli sille, jonka parhaiten tuntee. Kuitenkin Hänen lapsensa ja minä saimme armon rouvan silmissä. Vierailua kesti muutaman tunnin, veimme hänelle muutamia joulukoristeita lahjaksi, lounaan sekä kaikille kahvit. Rouva oli jo varsin väsynyt, kun läksimme, ehkä hulinaa kuitenkin oli liikaa.

Loppuaattoillan vietimme keskenämme hyvien ruokien ja juomien merkeissä. Urhelua ja musiikkia oli tarjolla, lahjat jaoimme keskenämme. Sain häneltä Kissojen Maailmanhistorian sekä viehättävän pörröliivin, josta tuli lempivaatteeni heti kerralla. Hänelle joulupukki toi vihon kirjaa ja sanoituksia varten, omat olohousut ja molemmille hyvät nahkahansikkaat sekä muutamat konserttiliput.

Loppujoulu meni lukiessa ja syödessä. Ihana rauha ja hiljaisuus, jonka katkaisevat pohdiskelumme maailmasta, toistemme rakastaminen ja musiikki. Minun on henkinen pakko kirjata tämä kaikki ylös, että muistan tarvittaessa, millaista tämä on ollut. Minä niin pelkään tämän loppuvan kesken, mutta silti en tahdo vetäytyä pelkän pelkäämisen takia. Olen minä korvilleni ottanut aikaisemminkin, rikkonut sydämeni ja vaihtanut kotini. Ehkäpä tällä kertaa ei tarvitse.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Syntymäpäiväjuhlaa

Päätin jo hyvissä ajoin suunnitella Hänen syntymäpäivälleen ohjelmaa, kun Hän joskus sattui huokaisemaan, ettei sitä juurikaan ole juhlittu, kun joulu on heti kohta edessä. Ja että ei hän kyllä itsekään ole sitä tahtonut juhlia. Pohdin, että tuo on taas sitä turhaa vaatimattomuutta. Minä voisin ainakin omalta osaltani korjata tilanteen, mutta siten, ettei Hänelle, yllätyksien vihaajalle, tulisi tuskaista oloa. Ei siis yllätysjuhlia, ei mukahauskaa häpäisyä, vaan oikeata juhlamieltä ja iloa.

Sen verran tein kiusaa tietenkin, etten kertonut etukäteen, mitä tekisimme. Pyysin vain pakkaamaan yönyli-oleskeluvermeet mukaan. Torstaina iltapäivällä läksimme sitten vaeltamaan halki kaupungin. Kun hyppäsimme ysin ratikkaan, Hän jo oli aivan varma, että lähdemme laivalle. Kysyi jopa, että entäs, kun Hänellä ei ole passia mukanaan. Minä siihen totesin, että enköhän ole siihenkin ole varautunut. Että eikö hän tiedä olevansa järjestelyihmeen kanssa liikkeellä?

Huutokonttorilla hyppäsimme pois ratikasta ja kävelimme sisään Clarioniin. Kirjasin meidät sisään, saimme huoneen 13. kerroksesta, jo se sai Hänet hykertelemään. Me nimittäin molemmat pidämme hotelleista ja niissä yöpymisestä.

Näkymät olivat komeat, iltapäiväliikenne valui pitkin katuja kuin värikäs kiinalaisen uudenvuodenjuhlan kulkue, autot muodostivat pelottavan todellisen lohikäärmeen, joka väläytteli punaisia silmiään. Jätkänsaaren kotien valot syttyivät vähitellen. Me otimme juhlistavat juomat katsellen näkymiä kohti kaupungin valoja.

Kuuden maissa läksimme kaupungille. Olin varannut pöydän Yumesta, en ollut itsekään siellä aikaisemmin käynyt. Palvelu pelasi moitteettomasti, saimme intiimin kahden hengen pöydän ravintolasalin sivustalta. Siitä oli ihana seurata tapahtumia niin keittiössä kuin salissakin. Paikka alkoi täyttyä ruokaillessamme, ei siellä tyhjää ollut silloinkaan, kun saavuimme.

Otimme Yumen maistelumenun sekä siihen kuuluvat ruokajuomat. Alkuun nautin jumalaisen piristävän sitruunaruoho-Collinsin, tulisuus virkisti makuaistia hienosti. Menun alkupaloina olleet kalat ja kastikkeet lumosivat meidät molemmat. Niinpä pääruuan liha, vaikka se oli erinomaista, ei pystynyt enää nostamaan tunnelmaa samalla tavalla kattoon. Jälkiruoka oli onneksi sopivan pieni pala suklaista kakkua sekä jäädykettä. Täydellinen ateria, ihanaa seuraa, vilkasta ajatustenvaihtoa, uskomaton ilta!

Vaelsimme takaisin hotellille, kävimme 16. kerroksen baarissa. Tulimme takaisin huoneeseemme ja menimme yhdessä kylpyyn. Myöhään meni tietenkin, kosteaksikin ilta muodostui, mutta silti jaksoimme aamulla käydä aamiaisella, tulimme sitten vielä takaisin unille.

Kaupungille läksimme yhdessä, Hän jäi vielä joululahjaostostelemaan ja minä taas matkasin Hakaniemen halliin. Sielläpä vasta painajainen ihmisten muodossa olikin. Vahingossa kiilasin kuitenkin kalatiskillä niin, että pääsin kymmenen minuutin odottamisella. Mukaan tarttui puolikas lohifilee sekä savunieriä. Vielä poikkesin jänispateeta toiselta tiskiltä, savuhevosta en valitettavasti saanut, sitä toki kerkeää maistella seuraavallakin kerralla. Alkossa poikkesin muutaman ruokajuoman ennen kuin siirryin kotiin misaamaan jouluaaton aterioita.

Onnistunut oli syntymäpäiväyllätykseni. Jäi hyvä mieli molemmille. Jälleen kerran sovimme, että hotelliin on päästävä silloin tällöin, kun siitä molemmat niin pidämme, irrallisuuden takia. Ihmisen on välillä hyvä olla turisti omassa kotikylässään.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Viikkokatsaus

Mitä, joko siitä on viikko, kun viimeksi tänne kerkesin? Eilen jo tunsin kieltämättä huonoa omatuntoa, kun tajusin ajan kuluvan. Sekä kuluttavan, mutta se on taas ihan toinen juttu. Ehkä tänään alkavalla joulutauolla kerkeän keskittyä kirjoittamaan asioita muistiin. Elämä vain on niin täyttä tällä hetkellä, etten tahtoisi hetkeäkään käyttää koneella.

Viikonloppuna kalustimme uudelleen pikkuresidenssiämme. Vaihdoimme makuuhuoneen ja olohuoneen kaluston paikkoja keskenään, ja kuten arvelinkin, tilan määrä lisääntyi molemmissa. Kyseessä on kosmeettinen trikki, mutta toimiva. Sen lisäksi Hän sai toimivan kirjoituspöydän, minä taas tilaa joulukuuselle. Sitten kun kuusi on poissa, tilaa tulee ihan silkkaa elämää varten.

Olisitte nähneet epäilevän Tuomaan katseen, kun kerroin ryhtyväni pystyttämään mustaa muovista joulukuusta. Oikein näin kuinka Hän mietti, että miten kertoisi hulluudestani hellimmin. Kun kuusi oli pystyssä ja siihen oli saatu jo valot kiepautettua, Hän vihdoin totesi, että se oli kaunis. Niinpä. Ei minulla yleensä rumia asioita ole nurkissa pyörinyt.

Tänään on viimeinen työpäivä ennen joulua. Olen kaivannut lomaa. Uni on huonoa, koen ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta. Vaikka viime viikolla yhtenä päivänä opinkin edes jotain tekemään, on nyt jälleen kerennyt tulla uusia ongelmia, joihin keskityn paremmin ensi viikolla. Silloin saattaa olla enemmän aikaakin. En minä maailmaa valmiiksi tänään saa, hyvä kun edes auttavan paikkauksen vuotavaan ruuheeni.

Veljen vaimon tytär kutsui meidät valmistujaisiinsa. Ihanaa nähdä loppiaisen aikaan sukua kerrakin iloisissa merkeissä. Sinne on vielä aikaa, mutta tiedän, että molemmat tarvitsemme jotain pientä odotettavaa. Ei sen mitään suurta tarvitse olla, kunhan mieli on hyvä ja tahtotila kirkas. Perinteinen joulutapaaminenkin kun peruuntui, minusta tuntuu, ettei minusta muuta ole kuin pahan mielen tuottamiseen ihmisille. Taitaa olla parempi vetäytyä enemmän kuoreensa. On tullut tutuksi sanonta, että kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää. On vaan itse määriteltävä, miten syvään, mihin suuntaan ja elettävä seuraamusten kanssa.

Henkilökohtainen elämä tarjoaa vuoristorataa, työ kiihtyvää alamäkeä, pimeys painaa - tästä varmaan on hyvä ryhtyä valon määrän lisääntyessä nousuun. Ainakin toivon niin. Yritän muistaa, etten ole vastuussa kaikesta enkä kaikista, yritän muistaa, ettei koko maailman pahuus minun syytäni ole. Yritän muistaa, että en minä kaikkein pahin mahdollinen ole, ihan tavallinen ihminen vain. Tavallinen ihminen, joka näkee pahoja painajaisia.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Mitä, onko Hän mies?

En ole parhaimmillani aamuisin, en ainakaan kommunikaatiossa. Tietokone ei löytänyt verkkoa, tarkistin modeemin ja reitittimen. Sitten ajattelin kysyä Häneltä, joka oli herännyt kanssani yhtä aikaa lueskelemaan, että koska hän viimeksi muistaa käyttäneensä konetta. Että koska se verkonperkele toimi. En syyttääkseni enkä tarvitakseni apua, vaan ihan informaatiota saadakseni. Ei sitten tullut mieleen, että esitin kysymyksen miehelle. Mitä mies tekee? Tietysti ryhtyy korjaamaan asiaa. Jestas, että sieppasi. Onneksi kuvittelin, että Hänellä olivat edelleen tulpat korvissa, ääniherkkä kun on, ajattelin, että turha ryhtyä huutelemaan viisaita mielipiteitä ja ohjeitaan sanan varsinaisessa merkityksessä kuuroille korville.

Tietysti Hän sai koneen toimimaan bootattuaan vielä sen. Ja kuin kunnon mies konsanaan, esittelee minulle ylpeänä lopputulemaa. Minulla vaan pyörii päässä, että kyllä minä sen olisin korjannut ihan itsekin, ehkä vasta töiden jälkeen, mutta olisin. Ihan itse. Siinä tuli konkreettisesti todistettua itselleen asuneensa liian suuren osan elämästään yksin. Kun on toiminut itselleen parhaana ystävänä, vanhempina, vaimona, miehenä ja lapsina, niin vaikeata on uudessa tilanteessa vastaanottaa vilpitöntä apua.

Onneksi olin hiljaa ja jatkoin naamioitumista ihmiskuntoon kylpyhuoneessa. Meikkaaminen on meditatiivinen laji, siihen on pakko kiinnittää riittävästi huomiota, että voi siirtää sen muista asioista pois. Onneksi en ryhtynyt terhentelemään, pätemään ja puuttumaan, vaan rauhotuin ja odotin lopputulosta. Sehän oli hyvä, Hän on hyvä minulle. Se minun pitäisi muistaa aina. Hänhän rakastaa minua, hullua naista!

Loppuviikosta hullu nainen sai viestin entiseltä pentuseltaan, että hän olisi tuuraamassa rumpalia yhdessä bändissä ja luvassa olisi kaksi keikkaa. Jätkänsaaressa olisi ollut täysi hulina päällä perjantaina, lauantaina taas Juttutuvassa. Kun vähän jälkeen kahdeksan lauantai-iltana kysyin Häneltä, että lähdetäänkö kylille, sain yllättäen myöntävän vastauksen. Se teki minut iloiseksi, Hänenkin pitää nimittäin vähän nähdä ihmisiä, vaikka nyt vielä onkin haavoittunut. Pikapikaa vedimme vaatteet niskaan, silpaisin silmämeikin kohdalleen ja pomppasimme taksiin.

Oli muuten mukavaa! Kings of Moonshine soitti kuin unelma. Ei tarvitse entistä nuorisoa kyllä hävetä missään seurassa, tuli jälleen kerran todistettua. Soitto soi kauniisti, tarkasti ja sielukkaasti. Keikan jälkeen jäimme vielä reiluksi tunniksi istuskelemaan baariin, ennen kuin matkasimme bussilla kotiin (taksilla oli tarkoitus, mutta huijasin). Eikä kuulkaas tarvinnut unta houkutella, pienet piirakanpalaset poskeen huitaistuamme, menimme suloiseen sykkyrään sylitysten unten maille. Ei mitään yökukkumisia tällä kertaa, vaan unta. Minä tarvitsen sitä tällä hetkellä, rauhaa ja unta. Samoin rakastavan miehen, joka korjaa asioita puolestani.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Väsynyt ja raihnainen

Syksy on ollut raskas. Töissä nimittäin. Vapaa-aikahan minut on pelastanut, ystäväihmiset, musiikki, rauha ja Hän. Tosin nyt alkavat voimat olla loppu, tahtoisin nukkua loppuvuoden. Kollega uhkailee ottavansa työmääräni esille, kun on luottamushenkilöasemaan nousemassa. Minä toppuuttelen, että jospa asiat tasoittuisivat, kunhan opin nykyiset hommani. Minulta vain puuttuu aika opetella niitä, eikä virheitä saa tehdä.

Eilen osallistuin töiden päälle yhteistyökumppaneiden tilaisuuteen, johon kyllä olin menossa mielelläni. Luvassa oli vierailu erään kultasepän pajaan, hyvää herkkuruokaa ja pari juomaa.Kuten arvelinkin, tilaisuus oli erittäin antoisa. Opin korujen tekemisestä monta mielenkiintoista asiaa, tajusin, että kultasepän homma on hullun hommaa. Varaston kierto, materiaalien kallius, koneiden hinta, käsityön määrä - you name it - mutta lopputulokset ovat harakalle nannaa. Tarjolla oli myös herkkuruokaa, hienoja tarinoita, mukavia ihmisiä. Join minä pari lasillista viiniäkin.

Jo yhdeksän aikaan olin kotona. Oli outoa, kun vietimme vain parisen tuntia yhdessä ennen kuin unille olin ryhtymässä. Siitäkin viimeinen puoli tuntia meni siihen, että lepyttelin lepattelevaa sydäntäni. Rytmihäiriön perkele tuli pilaamaan iltani. Enkä edes oikein ymmärrä, mistä sydänraasu niin nöksähti, että aloitti popkornikonetoiminnan rinnassani. On se luojan lykky, että rasituskoe paljasti, ettei vikaavikaavikaa ole. Ei ainakaan pahempaa, muuten olisin taas ollut paniikkia täynnä.

Viikonloppuna en aio siivota. Enkä käydä missään. Nukun juuri niin paljon kuin unta riittää. Ehkä sen sata vuotta. Toivottavasti Hän jaksaa minua, kun ryhdyn lahnaksi.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Kahelianainen

Riisipuuron keitto kääntyi melkein katastrofiksi. Kaikki vaan kaatui ja tippui. Ryynit, vesi, pillerit (eivät olleet menossa puuroon, vaan suuhun). Ajatukseni nimittäin askartelivat päälläni olleen korsetin syvimmässä olemuksessa, seksissä. Se on niin helppoa ja mukavaa, hellää ja tyydyttävää. Ei liian lällyä kuitenkaan, meidännäköistämme, helppoa ja oleellista kuin hengittäminen parhaimmillaan. Mutta sitten minä keskityin ja sain vuodenajan ensimmäisen puuron tulille.

Ajattelin minä muutakin. Mietin kirjoittavani itsenäisyydestä. Ajattelin allegoriaa itsepäisyyteeni, mutta eiväthän ne sama asia ole. Nyt olemme kahden hengen yksikkö, niin kiinni toisissamme, että ei sinne väliin muuta mahdu. Itsenäisyys meni, mutta sain kodin sydämelle. Jostain pitää luopua, että saa jotain. Enemmän sain kuin mistä luovuin. Jos huonosti käy, osaan minä tästäkin luopua, mutta en kyllä tahtoisi.

Eilen raahasin ahdistuneen miehen Hakaniemeen. Esittelin Viivoanin tuoksuineen ja tungoksineen. Ei todellakaan ollut paras päivä siihen lajiin. Sen jälkeen taapersimme toiseen tungokseen, Hallista piti saada Hakkaraiselta hirvijauhelihaa. Ympyrätalon Ääsmarket oli tolkuttoman huono valinta ruokakaupaksi, mutta minkäs voit, kun olimme jo väärän valinnan tehneet.

Onneksi koko keikka oli ohi niin, että kerkesimme katsomaan Kotiin takaisin -sarjaa. Kuten taisin mainita, olen saanut Hänetkin siihen hurahtamaan. Itse veivasin samalla jauhelihapihvejä, ohjelman jälkeen aloitimme hurjan ruuanvääntämisen, mutta silti meni päälle kahdeksaan ennen kuin istuimme päivällispöytään. Herkullista oli, sitä syödään tänäänkin, sitruunalla maustettua muusia ja hirvijauhelihapihvejä.

Tänään olen puuron lisäksi keittänyt kahvit, lämmitän saunaa. Hän katsoo Tuntematonta, minä en sitä voi/ pysty/ kykene katsomaan edelleenkään. Ahdistus kasvaa jo pelkästä äänimaailmasta. Minusta ei ole kovinkaan moniin elokuviin tarttumaan, näen niin vahvoja ja voimakkaita painajaisia sen jälkeen. Taidan olla heikkoluontoinen. Menen sitten mieluummin saunaan. Ja huomenna taas töihin. Voi tätä elämää, aina on riippuvainen jostain, koskaan ei ole itsenäinen. Ei ainakaan taloudellisesti.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Seurapetturi

Tunnen pettäväni ihmisiä, kun en kirjoita. Kaikki vaan tapahtuu juuri nyt, intensiteetti on voimakas, olen täynnä ja avoin. Tahtoisin kertoa kaiken, mutta tälle ei ole sanoja. Voisin sanoa rakastavani, mutta se olisi liian vähän. Tunnen itseni arvottomaksi, tahdon vielä enemmän. Olen ison asian äärellä, pelkään tämän loppuvan, toivon tämän kestävän siihen, kunnes jommankumman meistä on mentävä.

Vihaan, etten kirjaa tätä ylös. Kaikkia nyansseja, tuntemuksia, tapahtumia. Koska jos tämä ikinä loppuu, en tule tällaista kokemaan. Se voi olla jotain muuta, olen minä rakastanut aikaisemminkin. Hänen puolestaan en voi puhua. Nyt kerron itsestäni. Elämäni ensimmäistä kertaa minusta tuntuu juuri tältä; jokainen hetki, ajatus, puhe ja teko ovat uusia, uskomattomia avaruuksia. Olen runo. Maailma on avoin. Olen avoin maailmalle.

***
Tuollaisia minä mietin. Koita siinä sitten kirjoittaa, kun kädet eivät pysy perässä, eikä aikaa ole. On minulla unelmia ollut, rakkauksiakin, mutta mikään niistä ei valmistanut minua tähän. Olen täynnä ja tyhjä yhtä aikaa. Olen hulluuden vallassa, sitä kutsutaan rakkaudeksi. Rakastumisen huuma katosi nopeasti Hänen sairastumisensa myötä. Kun sain Hänet takaisin, kun opin Hänet tuntemaan, tajusin vasta, mitä olin menettämässä. Isoja asioita, tunteita, ison osan karmaani. Miten tällaista voi olla?

Minua ahdistaa, että jätän ystäväni vähäksi aikaa. Minun on vain pakko kokea tämä nyt. Tahdon kokea tämän, en tahdo jäädä tämän kaltaisesta rakkaudesta osattomaksi. En vaikka se tarkoittaisi hetkellistä välinpitämättömyyttä ystävien suhteen. Koittakaa rakkaat ymmärtää, en minä teitä kokonaan jätä. Siitäkin olen onnellinen, että teitä ei käy täällä kuin muutama. Muilta katoilen, pitäkää te minun rippeistäni kiinni, antakaa hetki aikaa. Pyydän vilpittömästi.

Suolakaivoksen pikkujoulu alkoi hyvin. Ruokailu sujui hienosti, ruokakaan ei ollut paskimmasta päästä. Sen jälkeen poistuin. En edes tahtonut lähteä Teatteriin haukottelemaan ja pilaamaan tunnelmaa. Sen sijaan kun pääsin kotiin, minulla oli taas kaikki. Minä rakastan Hänet kuoliaaksi. Enkä rakasta, kunhan uhkailen.

Nyt Hän nukkuu jo. Minunkin pitäisi. Huomenna Ottoveli tulee myöhäiselle lounaalle. Hän vähän moksähti Ottoveljen huumorille, jopa totesi, että Ov käyttää minua hyväkseen. Eihän se niin ole. Me vaan olemme maailman orpoja, jotka perustamme perheet sinne, mistä jäsenet löydämme. Ei maailma mustavalkoinen ole, se on harmaan sävyjä täynnä.