Maakuntamatkalla

On tässä taas monena päässyt olemaan.

Ihaninta ystävärintamalla oli, kun kahden ystävättäreni kanssa sovimme jo aikaa sitten tyttöjen viikonlopusta. Kaikilla kun ovat omat menonsa, niin treffit oli laitettava kalenteriin hyvissä ajoin.

Pääsimme matkaan kuuden maissa. Olin sitä ennen käynyt kaupassa, koska minä yleensä olen keittiövastaava ja ihanat minuun liottavat. Alkossa kävimme vielä toisen ystävättären kanssa ennen kuin hän lähti ajamaan meitä kohti Hartolaa. Hieman ennen Lahtea jouduimme matelevaan jonoon. Kaksi autoa olivat joutuneet peräänajokolariin. Näytti, että henkilövahingoilta oli kuitenkin säästytty. Siellä joku pitkätukka oli saattanut itsenssä ongelmiin. Onni niin, siihen enää kuolleita tai haavoittuneita olisi halunnut.

Jonossa vierähti viitisentoista minuuttia, perillä olimme vähän jälkeen kahdeksan. Lihapullapastan ja muutaman virkistävän (tainnuttavan) juoman jälkeen makasimme kömmäköissämme puoliyön punttuussa.

Lauantai oli kiireinen. Paljon piti keretä; kirpputorit Hartolassa ja Joutsassa Vuorenkylässä Kivibaari, kotona ensin afternoon tea, sitten grilliruokaa - ja olihan siinä sitä juomaakin niin, että kun isäntäpariskunta vetäytyi yöpuulle, me vieraat jatkoimme kahteen.

Sunnuntaina maailman paras mökkikeli jatkui. Mietimme sitovamme itsemme patteriin, irtisanoutumista, lottovoittoa, pankkiryöstöä ja huumekauppaa. Vaan minkäs teit, ei auttanut, kolmen maissa pääsimme liikkeelle ja kuuden aikaan taisin olla kotona. Hän ja kissat olivat erinomaisessa kuosissa, kuten aina, kun asiat ovat kunnossa.

Työviikko oli taas hurjaa meininkiä. Siitä pitänee kirjata muistiin, että pitkästä aikaa minua lähestyi headhunter. Ensimmäinen haastattelu on takana, mutta vaadin liikaa palkkaa. Tiesin sen jo sanoessani. En minä halvalla enää itseäni myy. Juuri viikonloppuna daameille selitin, miten suhtaudun työnhakuun samoin kuin lottorivin tekemiseen. Mahdollisuus on äärettömän pieni, mutta joku aina välillä voittaa. Ja onhan siinä se pieni kupliva jännitys.

Sitä kuplivaa jännitystä sivusin keskustelussa Hänen kanssaan, kun yritin selittää, että pakollisen eromme aikana tulin miettineeksi, miltä tuntuisi asua yksin. Osaisin, mutta ei se enää niin kivaa olisi. Tulisin toimeen, mutta tylsempää olisi. Ja sinkkuelämästä taitaisi joku terä puuttua, kuiskuttelee ääni takavasemmalla, se sama, joka kehoittaa katsomaan objektiivisesti peiliin.

Jos vaan Hänen sairautensa aisoissa pysyy, elämäni on hyvä. Jos ei pysy, elämäni on siedettävää ilman Häntä. Kaikkein mieluiten näkisin Hänet terveenä ja itseni lottovoittajana. Miljoona riittäisi.

Valoa!

Mahtava perjantai! Kun aamulla läksin töihin, haistelin keliä, tunsin muutoksen. Oli kevyt pakkanen, yöllä puihin oli satanut kauniin puuterikerroksen. Tarvoin auraamattomasta pihasta kohti bussipysäkkiä, nautin lisääntyvästä valosta niin paljon, että pysähdyin matkalla ottamaan pariinkin otteeseen kuvia. Päätin muistaa sen kummallisen ansatsemattoman onnen tunteen. (Monta kertaa olen miettinyt, että näinköhän kuitenkaan muistan, minun mieleeni jäävät parhaiten tuoksut ja tunnelma.)

Työpäivä oli pitkä, mutta jälleen kerran mielenkiintoinen. Poislähtiessäni hivenen ennen kuutta vitsailun suurvisiirille, että entäs jos minusta tehtäisiin taloudenhoitaja ja paikalleni palkattaisiin joku oikesti ammattinsa osaava. Minä vitsailin, mutta olisittepa nähneet mikroilmeen suurvisiirin naamalla, kun hän kysyi, tarkoitanko sitä todella. Järkytyin ja saman tien keräsin itseni, tajusin, että tilaisuuden tullen hän ei todellakaan epäröi vaihtamistani tuoreeseen lihaan.

Hän ajattelee lukujen kautta, ymmärrän. Itse en niitä osaa tuottaa, todennäköisesti generalistina kykyni jäävät hänen kantiltaan huomaamatta. Voi kun olisin nuorempi, veikkaan, että jossain kykyni voisivat olla arvostetumpia. Ehkä olen vain herkkä mimosa, mutta kokeilisivat itse muutaman kuukauden viisi virkaa, kuusi nälkää -hommaa.

Matkallani Alkon ja kaupan kautta kotiin pohdin, ettei pakollista aikaa ole kuin vajaa seitsemän vuotta. Ja jos en nykyisessä saa sen jälkeen mitään eläkkeen leivänpäällisjatkoa, ehkä jossain muualla jotain osa-aikaista. Tai sitten vain pienemmät kulut ja ruokajono. Kyllä minä osaan. Enkä tahdo jäädä vapaaherrattareksi, jos vain mielekästä tekemistä on tarjolla.

Vietin potkupalloleskenä perjantain. Tein kasvissosekeiton ja join kaksi Magnersia. Ihanaa, kun missään ei kuulu ääntäkään ja keinovalokin oli vähissä. Ne kaksi ovat asioita, joita usein kaipaan, Hän on kiinni liikkuvassa kuvassa ja kovassa äänessä. Mutta se on ero, jonka siedämme neuvottelemalla. Tänään uskalsimme jopa neuvotella asumisvaihtoehdoista. Mietin, että jos nykyisestä ei pois potkita, voisimme pitää nykyisen pikkupilttuun ja etsiä isomman jostain muualta radanvarresta ja kattaa kulut airbnb-vuokrauksella. Ehkä. Ehkä lehmät oppivat lentämään. Mutta tila olisi mahtava juttu... Käsittämätöntä juonittelua.

Ulkona on edelleen kaunista, paitövei. Lumi tuo valoa. Joulu tulee. Pidän asioista, kun minulla on se tärkeä, kenen kanssa jakaa kaikki. Perheetön henkilö toteaa, että elämä on ihana paikka, kun Hän on siinä. Kunpa muutkin joskus tämän saisivat, perhetuntuman.

Ps. Perheestä tuli mieleen männäviikonloppuinen vierailu. Pikkuveljeni nuorimmainen, Mr 23 vee saapui kylään ja poistui meiltä hivenen ennen kello viittä. Siihen varmaan tulee jatkoa, niin oli hauskaa. On kai lupa todeta, että vieras ei tehnyt pelkkää kohteliaisuusvierailua, kun kesto oli lähes 11 tuntia. Mahtavat iltamat, mutta jallupullo on lähes loppu ja minulla oli aivan kamala olo sunnuntaina. Alan olla aivan liian vanha moiseen rehaamiseen.

Ai niin, kävin entisen kollegan kanssa lounaalla saldovapaa-maanantaina Tikkurilan Zillassa, löysin hyvän työpaidan kirpparilta, vaihdatin puhelimeeni akun ja ostin joulukortit. Erihieno saldovapaa! Lisää on luvassa vasta joulun ympärillä.

Sanoittaja sovittaa sanoja

En lapsena osannut haaveilla. Kun kysyttiin, mikä minusta tulee isona, vastasin jotain ympäripyöreän sopivaa (opettaja, lääkäri, sairaanhoitaja - en edes tiennyt, mitä ihmiset työkseen tekevät). Olin kauhuissani, kun mietin, etten osaa mitään - ja tarkoitus olisi kuitenkin elättää itsensä. Alkoholistiperheen lapsi oppi realiteetit liian varhain. Olisiko ollut itsesuojelullinen asia, ettei tullut rakenneltua pilvilinnoja?

Olen ollut itseni pahin vihollinen lapsesta saakka, vasta oikeastaan yläasteella opin ala-asteella opetettavat perustiedot ja -taidot. Hiljainen tyttölapsi jää helposti isossa raisussa luokassa huomioimatta. Työkirjat olivat tyhjää täynnä. Sitten kun vihdoin yksi englanninkielen opettaja avasi minulle suomenkieliopin salat, aukeni koko maailmankaikkeus. Kaikki oli helppoa eikä päntätäkään tarvinnut. Lukio meni samoilla lämpimillä, sitten pidin välivuoden, kun en tiennyt miksi isona haluaisin - tai mihin pystyisin.

Vasta taannoin myönsin alitajunnassani pulputtaneen mielihalun piirtää taloja, salaa piirtelin kokonaisia kerrostaloja. En sitä ollut muotoillut sanoiksi saakka, enkä tietenkään tehnyt mitään asian eteen, kun se olisi vaatinut korkeakouluopintoja. Ei sitä nyt vaan noin mennä itseään mokaamaan kalliiseen kouluun, kun mitään ei osata. Esseevastauksia, tutkielmasta tai gradusta puhumattakaan. Olisikohan koulussa oppinut tekemään sellaisia?

Toki näinkin elämä on kulkenut. Olen ollut onnekas töiden ja asuntojen suhteen. Parisuhteissa on ollut ylä- ja alamäkensä. Siksipä nyt onkin parhautta, kun menemme tasaista, vaikka mutkittelevaa reittiä yhtä matkaa ja samaan tahtiin.

Eilen piti mennä naapurilähiöön keikalle. Itse olin siellä jo valmiina, kun pelasimme roolipeliä. Oli muuten kiva pelikerta, pelinjohtajamme keksi juonenpätkän, jossa kimppuumme hyökkäsi parimetrinen hämähäkki. Sitä tapoimmekin sitten hartaasti koko pelikerran. Tuli todistettua, että kuolema roolipelissä kasvattaa expaa, maailma on erilainen roolopelaajan silmin!

Tein ruuaksi peltilihapiirakan, en muistanutkaan, miten hyvältä se voi maistua lihaliemen kanssa! Valitettavasti samaa piirakkaa söi Hänkin kotona ja kun vatsa ei rasvaista ruokaa kestä, ei keikalle lähtemisestä tullut mitään. Kieltämättä harmitti, en edes muista koska viimeksi olemme olleet keikalla yhdessä.

Onneksi meitä on useita pelaamassa. Välillä tulee sokerihumala, jos en pidä varaani. Onneksi syömme myös ruokaakin, pelikerta kestää 7- 8 tuntia.

Päivällä saimme hoitokissat kylään. Morris oli heti kuin kotonaan, eikä mennyt kauan, kun Minni könysi syliin. Ihana, kun on elämää! Katsotaan nyt, kuinka pitkään saamme heitä pitää, varmaan pari viikkoa ainakin.

Koti-ikävä

Hotellielämä on kuolettavan tylsää.

Olen luonteeltani puuhastelija, kotona puunaan paikkoja pikkuhiljaa, kohde kerrallaan. Nyt kun se kaikki jää tekemättä, minulle jää luppoaikaa ja tylsistyn. En koskaan ole ollut television orja, enkä tee käsitöitä, lukeakaan ei jaksa koko ajan, niinpä räplään puhelinta. Olen kuulkaas kummasti edistynyt saarenrakennustöissä June's Journey pelissä. Tasot paukkuvat.

Eilen kävimme yhdessä kotona. Siellä on ihan kamalan likaista. Pölyä joka paikassa. Kun saisimme siivottua ennen takaisinmuuttoa, se olisi paras ratkaisu. Laatat olivat jo paikallaan, mutta ainakin sähkötyöt odottivat tekijäänsä. Kiukaseen oli vaihtokivet, mutta en nähnyt missään vanhaa kiuastamme. Voi kun saisimme uuden, vanha on todellinen sähkösyöppö.

Vakoilen remppakavereita Oma Helenin sähkökulutusappin välityksellä. Seuraan tuntikulutuksen muutoksia. Ymmärränhän minä, että jotkut vaiheet vaativat kuivattelua, mutta hitaalta remontti välillä vaikuttaa. Kerroinko, ettei myöskään kärsivällisyys kuulu hyveisiini?

Ja sitten vaikka juuri kerroin, etten telkksri tuijota, totean päinvastaisesti, että eilen Avaran luonnon Galapagos-saarten hylkeet herättivät toiveen, että jos on pakko syntyä uudelleen, niin sinne sitten. Se sulava liikehdintä vedessä täynnä elämänriemua herätti kaipuuni. Jopa niin vahvasti, että unessakin pulikoin suuren järven rantavesissä. Olisi ihanaa olla notkea ja vahva. (Polvi ja nilkka ruttuilevat taas. Pitäisi käydä moukumassa työterveyslääkäriltä lisää nesteenpoistolääkettä, sitten vaan tjlee taas rytmihäiriöitä. Pöh. Inhoan ruumiini pettämistä!)

Kadonneen allergian arvoitus

Ilmalämpöpumppu pyörii unissanikin. Olen enemmän kuin vakuuttunut, että rahaa on vain pakko löytyä vähintään ennen ensi kesää. Emme me tästä nuoremmaksi muutu. Tarvitsemme ilmalämpöpumpun, hyvästi vain kolme-neljä tonnia. Uutisista tuttua kamaa on, että helle on ikääntyneelle pahasta. Alkaa olla jo tällaiselle keskiäkäisellekin riittävä kidutus. Etenkin kun minulla ylipainoa riittää, eikä ainalaiha Hänkään tilanteesta nauti.

Koronan jälkeiset ensimmäiset keikkaliput on nyt hankittu! Juuri ennen viheliäisen kulkutaudin kulkeutumista Suomeen viimeinen keikkamme oli Tavastialla Peer Güntin mahtava soiree, nyt meillä on syyskuulle Suvilahden ulkokeikalle liput, esiintymässä toinen ikisuosikkini D.A.D. (Paras ja ensimmäinen AINA on Devin ja hyvässä eturyhmässä tulee Mustasch. Järjestys voi vaihdella. Juu nou.)

Ensimmäistä koronanjälkeistä lomareissua varten olemme ystävättäreni kanssa valmistautuneet. Teemme pienen lomaretken Mänttään ja Tampereelle. Puntaroimme useiden vaihtoehtojen välillä, mutta kun ei kerta musiikkia vielä siinä vaiheessa ollut tarjolla, menimme kulttuuri edellä. Pitänee todeta, että edelleen meihin vetoaa populaarikulttuuri, Banksy ja Keith Haring. Meillä asuva, Hän, on niin mukavuudenhaluinen, ettei näille retkille mukaan tahtonut. Eikä huolta, Hän pitää kotioloista, minulle on taas tärkeätä päästä välillä riekkumaan ystävien kanssa. Riekkumiseksi näissä oloissa luetaan ilmastoitu hotellihuone ja jatkuva syöminen - innolla odotan ruokatarjontaa.

Jos helteestä nyt mitään hyvää voi mainita, niin kohdallani se on viimeisimmän jo viitisen vuotta kestäneen atooppisen ihottuman viimeistenkin merkkien katoaminen. Olen seurannut tilanteen kehittymistä "ranteet katki"-tilanteesta vähän paremman, siedettävän ja lähes olemattoman kautta siihen, jonka parhaimmillaan tiedän kestävän useita vuosia. Niin pitkään, että voiteet vanhenevat, etkä koskaan saa kroonikkoasema. Olen vaan juuri nyt asian tilasta niin onnellinen, etten edes kuumuutta itke.

Ihmisen pitäisi muistaa, että kun yhdestä pahasta pääsee, luvassa voi olla jotain vielä hirveämpää. Ja juuri kun olet menettämässä uskoasi elämään, tapahtuu jotain aivan mahtavaa. Niin ja sitten lopuksi sitä vaan kuolee. 🤣 Voi olla, että kuumuuteenkin menettää henkensä.

Elämäni viimeinen rakkaus

Uskaltaisinko uumoilla? Ehkä pienperheemme selviää pandemiasta ilman tappioita. Hän sai rokotteensa torstaina, perjantaina iskivät pienimuotoiset haittavaikutukset, väsymys, nivelkivut ja päänsärky. Hänen iltansa meni sohvalla nukkuessa. Ja samaa on liikkeellä tänäänkin. Aika vähällä Hän on onneksi päässyt. Ilmeisesti minun ikäluokkaani ryhdytään rokottamaan tulevalla viikolla. Siitä kolmisen viikkoa ja meillä on jo jonkinlainen suoja. Heinäkuussa varmaan saamme vahvisterokotukset.

Itse haveilen yltiöoptimistisesti toteutuvasta John Smith festivaalista. Tuska peruttiin jo toistamiseen. Muutamista keikkalipuista ei tiedä, tapahtuvatko ne ikinä vai menivätkö piletit kankkulan kaivoon. Eipä tosin tunnu missään, jos muuten tästä selviämme kuivin jaloin. Mökille me nyt kuitenkin pääsemme elokuussa.

Välillä minullakin herne heilahtaa, liittynee kerääntyviin ikävuosiin. Olen suorastaan filosofinen. Uskon, että minun elämänkaareni rakkaudet/ parisuhteet ovat tässä. Jos meidän suhteemme päättyisi ennen aikaansa, en jaksaisi enää uuteen ponnistukseen ryhtyä. Siksi välillä pelkään mahdollisia uhkakuvia, välillä taas en tahdo uskoa onneani. Tällaista kai se elämä sitten on. Ikinä en tarjontaa olisi voinut etukäteen aavistaa. Ja kun tulevasta en tiedä, niin voin nauttia hetkestä, arvostaa elämää.

Tyhjän pesän syndrooma

Kuusi päivää meillä oli lemmikki. Nyt on kovin tyhjää. Molemmat olemme kuulevinamme kissan rapisteluja siellä täällä. Jäi ikävä ja kaipuu, valitettavasti molemmilla Morris-kissaa kohtaan. Emme tahdo korviketta. Sehän tästä ongelman taas tekee. Mielikuvani siamilaisista muuttui täysin; eivät ne olekaan kovaäänisiä kiusankappaleita, vaan hellyyttäviä rakkauspakkauksia.

Morris on riittävän nuori ollakseen leikkisä ja seurallinen. Hän on myös riittävän vanha ja tottelevainen, ettei aiheuta havokkia. Yllättäen meillä on jo aika kissaturvallinen koti, mitään muuta ei tarvitse järjestää uudelleen kuin käymälä- ja ruokapaikka. Nyt käymälä piti aina nostaa pois kylpyhuoneesta ja ruokapaikan aluseksi ei sovi kanta-astujalehdykkä, vaan kerniliina tai iso tarjotin.

Varmaan Morris saapuu vieraaksemme, kun omistajaperheen synnytyksen aika koittaa. Ja me tietysti salaa haaveilemme, että nuoren perheen esikoisen saapuessa ei Morrikselle jäisikään enää aikaa. Voisimme ihan muina miehinä tarjota killille pysyvämmän residenssin.

Tai sitten jonain päivänä jostain putkahtaa juuri meille sopiva kissa. Yleensä asiat tapahtuvat oikea-aikaisesti, ehkä meidän pitää vielä vähän miettiä terveyttämme, kodin kokoa, lomaretkiä, talousasioita.

***

Muut asiat: työ on kamalaa, vaikkakin mielenkiintoista. Kotona rakkautta riittää. Parvekekukkasten taimista kolme kuoli, saan uudet tilalle ilmaiseksi. Tein reklamaation. Parveke on siivoamatta, vähän ahdistaa. Terveinä olemme molemmat, allergia hyökkii hengityselimiin.

Markan tavara

Harvoin olen ollut vuoden päättymisestä näin onnellinen kuin nyt. Harvoin moiseen hullunmyllyyn joutuukaan. Toivon, ettei koskaan enää tulisi tällaista. Tuntuu, että Hän on koettelemuksistaan toipunut nopeammin kuin minä. Ja kirottu koronahan ei tietenkään vielä ole ohi. Vielä voin saada tartunnan ja vaihtaa hiippakuntaa.

Olen miettinyt, onko minulla elämäni ensimmäinen ikäkriisi vai onko elämä ollut vaan niin p*skaa, että dumaan saman tien kaiken hyvänkin. Välillä tuntuu, että kaikki on ollut aivan turhaa pinnistelyä. Että kannattiko? Mutta mihinkäs muuhun tässä olisi paukkunsa pistänyt, kun ei ole suuri daideilija, miljonääri, keksijä, hyväntekijä, siittäjä (kantajaksi en haikaile edelleenkään, mut hirmu hyvä Don Juan minusta olisi tullut).

Ei tullut edes kunnon pahista. Liian kiltti olen, vaan Äiti Teresaksi ei hedonisti ja lepsukka taivu. En osaa pitää puoliani, en puolustaa arvojani enkä edes vaatia palkankorotusta (paitsi että 11.1. mulla on palkkaneuvottelu, perustelut kirjoitin jo muistiin, mitä hyötyä tosin niistäkään, jos en voi edes uhkailla lähtemisellä?).

Mitä minä sitten haluaisin? Pitäisikö sanoa, että toivoisin vai kerralla rähähtää, että vaadin? Haluan keikoille, tahdon spontaaneja kohtaamisia, hikisiä baareja, meteliä ja ihokosketusta. Tahdon mennä kananlihalle musiikin voimasta, tahdon joukkohurmokseen. Tahdon valittaa kipeitä jalkoja, helliä krapulaa, kauhistella pankkitilin saldoa ja, saatana, nauraa itseni tärviölle kolmen promillen väsymyshumalassa festarin kolmantena päivänä.

Ja luottamukseni Häneen takaisin. Juu ja sen palkankorotuksen. Jotta jo nyt on prkl!

Tähän sitten joku kiva kuva. Sain joulukortin mukana lahjan. Heijastimen. Ja niin minulle sopivan. 🧡

Don't call me babe!

Aika matelee, päivät ja tunnit laahustavat kuin täit tervassa. Ahdistukseni kasvaa aivorikkaruohona. Pimeys lisääntyy sisälläni ja ulkona. Koitan miettiä selviytymistrategiaa, mutta tyhjää lyö. Edellisillä kerroilla käyttämäni puhtaat valkoiset lakanat-keino (hotellimajoitus) ei juuri nyt tule kysymykseen taloudellisista syistä. Tai ei ainakaan vielä.

Kävin koronatestissä sunnuntaina. Olen negatiivinen. Kuitenkin lämpö nousi kuumeen puolelle, olin maanantain sairaslomalla. Kurkku on edelleen kipeä, ääni hajoilee. Mietin, hajoaako se psykosomaattisuuttaan, etten vain puhuisi, vai onko se sittenkin merkki sairastumisesta. (Olisi vaan. Olisi lähes ihanaa, jos minut nukutettaisiin. Näin ei saa ajatella.)

Haluan pois. Tai ihmisseuraa. Tahdon iloita. Koti ei ole tänään koti.

Si vis pacem

Minähän en muuta toivoisi kuin elämäntilanteemme jatkuvan tällaisena mahdollisimman pitkään. Elämä on ihanaa, seura parhainta.  Ikä on kuitenkin fakta, emme ole kevätkanasia, vaan elämä on jo kääntynyt myöhäisemmälle puoliskolle. Enemmän vuosia on takana kuin edessä.

Viime aikoina olemme puhuneet asioiden järjestämisestä niin, että jälkeenjäävällä olisi helpompaa. Olen järjestänyt paperini niin, että sieltä löytyy edellisen avioeron jäljiltä ositustodistus, jos Hän joutuu perunkirjoituksen tekoon. Samoin teimme avioehdon, Hänen poikansa eivät voi ajaa minua kodistani, jos Hän sattuu poistumaan ennen minua. Se ei tosin vielä tullut takaisin rekisteröinnistä. Pitää vielä tutkia henkivakuutusasioita, voi olla, että se on turhaa, mutta samallahan tuota senkin tutkaisee. Kuolemasiivousta en kuitenkaan vielä ole ajatellut ryhtyä tekemään.

Eilen teimme yhdessä kissa-adoptiohakemuksen. Ensimmäinen askel kohti karvalapsen hankintaa on otettu. Johan tuota olemme pari vuotta hautoneetkin. Katsotaan nyt sitten punnituksessa, ettei meitä vain köykäiseksi havaittaisi. Molemmilla on ainakin vakaa tahto ja halu.

Roolipelisessio huomiselta peruuntui. Pelinjohtajan puoliso sairastui vakavasti (ei korona). Harmi, mutta ymmärrän kyllä, ettei sellaisessa tilanteessa riitä energia tai keskittymiskyky esteiden asettamiseen ja juonien punomiseen retkueellemme. Sitten kun viestittelin sienestyskaverilleni, niin hänkin on huomenna estynyt. Appivanhemmat tulossa kylään sen ainokaisen kerran vuodessa. Mutta ehkäpä houkuttelen Hänet kävelylle, syksy on kaunis.

(En pidä uudesta Bloggerista. Pakko kai tätä on opetella käyttämään. Kuitenkin vielä tuhoavat vanhan ja sitten on pakko.)

Ai niin, kun mulla on täällä tällainen päiväkirja

Ei vuodet kulu. Ne kuluttaa. (Kiitos, Pauli.) Samoin kuluttavat päivät, joita yhtä aikaa vihaan ja rakastan. Rakastan elossa olemista, Hänen seuraansa, turvaa. Vihaan sulkeutumista, käpertymistä, sairauden uhkaa ja näköalattomuutta.

Tulevaisuuden suunnitteleminen taitaa olla varsin olennainen osa ihmiskäsitystäni. Vaikken sitku-ihmisenä ole itseäni pitänytkään, niin silti kaiken tekemisen suunnitteleminen ja toteutus taitavat kuitenkin olla minulle tärkeä asia. Edes elokuinen mökkireissu ei ole varmaa. Mistä sen tietää, jos vielä elokuussa lynkkaavat koronarajan eteläpuolelta tulevat. (Onneksi osaan piiloutua murteeni taakse - ehkä.)

Tilasin uudet olohousut, kun halavalla sain. Zalandolta tuli alennukoodi ja ilmainen toimitus, pöksyt maksoivat 25 euroa. Edelliset ovat lähes hiutuneet haaroista silpuksi. Nyt voin pestä vanhat ilman, että miettii, ovatko ne kuivuneet käyttökuntoon aamuksi. Tähän on menty, ei farkkuja kotioloissa.

Viikon kohokohta on vierailu toimistolle. Kollega hakee ja tuo, bussiin en uskalla. Hän taas käy kerran viikossa ystävänsä luona. Siinäpä sosiaaliset kontaktimme. Onneksi meillä on toisemme ja onneksi tykkäämme toistemme seurasta. Minä pelkuroin ja hyperventiloin joka toinen päivä, Hän lohduttaa. Siitepölyallergia ei mitenkään auta tilannetta, keuhkot vinkuvat.

Minä juon nyt Jägermeisteria. Sitten teen makaronilaatikon - piti ostaa kalaa, mutta Pirsman palvelutiski on rempassa. Ei siellä ollut Magnersiakaan, siksi menin Alkoon. Tässä ei välttämättä hyvä heilu.

Sitten joskus

...kun tämä on ohi,

- halaan ystäviäni (ehkä työkavereitakin)
- olen kiitollinen, että voin mennä avotoimistoon, mutta veikkaan, että teen tarvittaessa etätöitä
- nautin kollegoiden seurasta ja työpaikkalounaista
- matkustan Pohjoisempaan Suomeen tapaamaan veljiäni ehkä useammin kuin tähän saakka (jos on varaa)
- en varmaan enää juo niin paljon (olen vähentänyt, vaikka juuri nyt minulla onkin jallukahvi käden ulottuvilla)
- vähennän juhlatupakointia entisestään
- nautin keikoista ja olen kiitollinen muusikoiden olemassaolosta
- jatkan museovisiittejä
- menen pitkästä aikaa kirjastoon
- ostan irtokarkkeja (ei vaan saa karkkipusseissa samanlaisia komboja)
- vihaan oman edun tavoittelijoita, kieroilijoita ja ahneita ihmisiä vielä voimakkaammin - ehkä lähden politiikkaan
- arvostan julkista liikennettä vielä enemmän
- arvostan, että Hän saa työrauhan ja pääsee tekemään musiikkia kollegoidensa kanssa.

En muutu fariseukseksi enkä viskaa ensimmäistä kiveä. En ota elämää itsestäänselvyytenä. On tyhmää sanoa elävänsä vain kerran, niin pitkään kun herää aamulla uuteen päivään. Eläessään ihminen voi vielä muuttaa suuntaa. Kuolema koittaa vain kerran.

Viisi hopeavitjaa ja neljä tulikruununua taimien päiväkodissa.

Maissi ei suostunut tänä vuonna pelaamaan rairuohoa. Harvinaisen harvalukuiset korret.

Tämä ja kaikki muuta, jos vaan selviämme tästä hengissä. (Minulla on elämää ikävä.)

Tuoreen vuoden ensimmäinen ilta

Synnyinkuntani on jälleen joutunut osaksi fyysisesti suurempaa kokonaisuutta. Nyt Nurmes natusteli Valtimon. Varsin ymmärrettävää, väkimäärältään pienten kuntien on parempi hakea naapureista voimaa, vaikka tietysti tahtoisin voittaa lotossa ja pelastaa koko seudun. Olisi ihanaa ostaa sieltä iso kiinteistö, perustaa puuhastelupaikka, jossa ruokkia ja majoittaa ystäviä ja vieraita ilman pelkoa, että projektin pitäisi tuottaa mitään.

Vuodenvaihde meni ilman lupauksia. Ehkä yritän olla kärsivällisempi kanssaeläjien kanssa. Ja pitää yhteyttä ystäviin muuallakin kuin naamakirjassa. Koska sellaisia ihania minulla on, yhdeltä kun nau'uin blogikirjoitusta, sain ihan oman, kauniin sellaisella rosoisen ihanalla tavalla kuin Tyttö vain osaa.

Vietimme illan pääosin kahdestaan. Tein improvisoitua perunasalaattia (unohdin suolakurkun, korvasin ne omenalla, tuoreella basilikalla, jalopenoilla ja vihreillä oliiveilla), pannukasviksia ja makkaralajitelman. Hänen poikansa, Jätti, kävi syömässä ennen kuin hiipi omille menoilleen. Me kuuntelimme kovenevaa pauketta, muttemme vaivautuneet edes ulos lähtemään. Vaarana ovat aina holtittomat ampujat ja harhautuneet raketit. Ei kyllä tekisi yhtään pahaa kieltää tulitteiden käyttöä perusihmisiltä.

Rauha elämässämme on ihanaa. Elämä on muutenkin mahdottoman mukavaa. En tästä luopuisi isolla rahallakaan, en millään oikeasti. Toivottavasti ei tarvisekaan!

Odottavan aika

Eivät ne meidän yyteet vielä huomenna lopukaan. Huomenna on vasta viimeinen neuvottelu. Kollegani toimii luottamusmiehenä, hän tuskailee, että helppoja ratkaisuja ei ole. Rakenteelliset ratkaisut olisi pitänyt tehdä jo muutama vuosi sitten. Tekisi mieli sanoa, että sitähän minä olen tolkuttanut yhtä monta vuotta. Mutta kukapa sitä tällaista rivityyppiä uskoo, saatikka kuuntelee.

Sitten kun johto kokee herätyksen ja tahtoo tehdä jotain, pyydetään sisään kalliin rahan pienet pukumiehet, jotka keksivät johtoryhmän kanssa projektille hienon nimen. Projektin lopuksi pukumiesparven pesäpuu saa muhkean palkkion, yritys irtisanoo hankalat työntekijät kannattavuuden nimissä ja ulkoistaa jonkun hallinnon palvelun edukkaimmalla mahdollisella sopimuksella tajuamatta, että halpa sopimus mahdollistaa vain minimin ja kaikki ylimääräinen myydään kalliilla rahalla.

Jaksu alkaa loppua. Hymyileminen sattuu eikä jaksa kohottaa tunnelmaa. Olen kyllästynyt yrittämään. Toivoisin lomautusta, että jaksaisin oikeasti ryhtyä hakemaan töitä. Minulla olisi vielä 10 työvuotta jäljellä, työkyky ja -halu kohtallaan. Oppimiskykykään ei ole vielä mennyt.

Vaikeata uskoa, että pian olen ollut seitsemän vuotta talossa. Sen piti olla vain määräaikainen pistäytyminen, mutta työ vei muassaan. Onhan siellä ollut ihan viihdyttävää pyöritellä silmiään. Sitä paitsi viimeisimmässä positiossani olen oppinut todella paljon uutta ja mielenkiintoista. Mieluusti jatkaisin niissä merkeissä, jos vain alalle pääsisin. Hidasteena on muodollisen pätevyyden puuttuminen.

Toisen hidasteen muodostaa onneton kyvyttömyyteni myydä itseni. Myydä ihan kelle vaan lähes mihin hintaan tahansa. Voi näitä nykyajan orjamarkkinoita!

Seksihelle - ja kissanviikset!

Pitäisi ilmeisesti olla nuori, että seksuaalisesti innostuisi helteestä. Sanotaanko nyt vaan ihan brutaalisti, että ei paljon peitto heilahtele, kun ei pysty olemaan toisen lähellä paria minuuttia pidempään. Halaaminenkin tuottaa paidanliimaantumisefektin. Mutta jospa huomenna palaa lämpötila takaisin ruotuun, ainakin sääennusteen mukaan.

Viime kesä oli kamala, toivon todella, että tänä vuonna saisimme sellaisen normaalin suomalaisen kesän: 18 - 22 astetta ja pilvipoutaa. Tiedän, että mahdollisuus siihen vähenee vuosi vuodelta. Pitänee ottaa ilmastointilaite pitkän tähtäimen budjetointiin mukaan. Uusi koti ei siihen mahdu näillä tuloilla.

Tuloista tuli mieleen, että minuun otti yhteyttä rekrytoija. LinkedInissä lätkäisin varmaan vuosi sitten "Open to new possibilities' täpän päälle. Unohdin jo koko asian, kun ymmärrän ikäni ja koulutukseni mukanaan tuomat haasteet. Molemmista on aikaa - syntymästä ja koulutuksen päivityksestä. Mut hei, iän mukanaan tuomaa charmia siitäkin edestä. Jopa hopeisia hiuksia siellä täällä.

Kuten huomaatte, en taida osata ottaa koko asiaa tosissani. Keskustelumme jälkeen laitoin paperit sisään ja katso, kaveri oli yrittänyt soitella saman tien. Kun pääsin soittamaan takaisin, hän taas oli varattu. Sovimme puhelintreffit maanantaille.

En pidättele hengitystäni. Minulla on työ, jossa voin kehittyä erinomaiseksi. Koulutustakin saan hankkia työn ohessa, kunhan vaan sopivan löydän. Työkaverit ovat huipputyyppejä. Vain palkkakehitys on polkenut paikallaan parisen vuotta. Se kai minua uudessa paikassa kiinnostaisi kaikkein eniten.

Raha ei ole kaikki kaikessa, vaikka se paljon mahdollistaisikin, muistutan itseäni. Tärkeintä ovat hyvät ihmissuhteet sekä töissä että kotona. Molemmat entiset esihenkilöni puhuivat minusta niin kauniisti, kun kysyin heitä suosittelijoikseni. Olen minä ehkä sittenkin jotain oikein onnistunut tekemään, vaikka melkoinen jäärä ja kiukkupussi olenkin.

Meillä asuva, Hän kehuu taitoani tulla toimeen ihmisten kanssa, itse en sitä aina näe tai muista. Olen kova täti arvostelemaan itseäni, kritiikki on ankaraa, palaute harvoin rakentavaa. Kumma, miten muista on helpompi nähdä potentiaali kuin itsestään.

Mutta yhdessä asiassa minussa riittää potentiaalia; keittiöhommissa. Tänään menu sisältää kanafajitaksia. Uunin käyttö jää viileämpiin päiviin. Nauttikaa te, jos pystytte. Minä taidan ottaa muutaman virkistävän juoman.

Pullantuoksuinen blondi

Niin minä hullu sitten päätin ryhtyä pullantekoon, kun keli ei vielä ole kuuma. Ihanan happirikas kosteus virtaa avoimen parvekkeen ovesta. Linnut kirkuvat tonttiriitojaan, lapset elämänriemua, aurinko pilkahtelee pilviverhon takaa.

Pihlaja on kukkimisensa pian kukkinut. Tuomen aika meni jo. Syreeni on parhaassa kukoistuksessaan. Voikukat ovat hahtuvapalloina, lupiinit aloittelevat lisääntymiskierrostaan. Pian kesä on ohi, sanoisi pessimisti.

Mutta eipä ole. Lomaan on aikaa vielä 2,5 kk. Yhden viikon otan vapaata tosin kesä-heinäkuun vaihteessa, että pääsemme Tuska-festareille. Eivät siellä ne bändit tällä kertaa paikalle vedä (paitsi Hellacopters), mutta tunnelma ja ihmisseura ovat parhautta. Heinäkuussa on luvassa pitkä viikonloppu Laukaassa John Smithin kanssa.

Sitten alkaa loma. Pääsemme mökille. Että minä odotan sitä, enkä ole ainoa. Hän on samaa mieltä. Emme kaipaa ihmisjoukkoja, ulkomaille matkaamme sitten joskus, jos on varaa. Nyt satsataan kootimaahan.

Odottelen korvapuustien kohoamista ennen kuin tungen ne uuniin. Taikina onnistui yli odotusten, vaikka kananmuna meinasi unohtua. Laitoin sen viimeiseksi, ilman vatkainta olisivat hermot olleet vaarassa. Laitoin väliin vaniljatuorejuustoa ja kanelia. Päälle aion ripsautella sokeria ja mantelirouhetta.

Voi tätä sunnuntairauhaa! Ei paljon päätä pelota edes huominen työpäivä. Ei ahdista. Ei sitten niin mikään.

Ihan vaan pikkuvinkki

Tuli mieleen pulunsuojelijalle, että jos joku muukin autoton joskus miettii, että kuinka saisi edullisesti auton käyttöönsä, niin suosittelen Bloxcaria. Viime kesän mökkireissulla meillä oli Ford Focus ja tänä vuonna taitaa olla Audi A3. Vuokra-aika oli 16 päivää, hinta alle 500 eeroa ja bensat. Ei sillä rahalla saata autoa pääkaupunkiseudulla pitää.

Mökin vuokrasimme Pohjoisemmasta Suomesta. On jo kolmas kesä, kun sinne suuntaamme elokuun lopussa. Siellä keskellä ei mitään on ihanaa lämmitellä puusaunaa, samoilla metsässä, nauttia vaihtuvista rantamaisemista, vastaanottaa vaihtuvia vieraita, lukea, levätä ja ihan vaan olla. Ajatuksen voimalla jaksan kesän töissä, mitä nyt pari raskaamman musiikin rymellystä on luvassa.

Tarkka budjettisuunnittelu mahdollistaa kesän riemut. Ulkomaille ei ole asiaa näillä tuloilla, mutta eipä se paljon lentopelkoista harmita. Suomi riittää, täällä on suhteellisen turvallista, erittäin kaunista, eikä tule osallistuttua pallontuhoajaisiinkaan. Kirotun ovelaa.

Valistunut oligarkki töitä vailla

Onhan se nyt vaan kertakaikkiaan niin, että maailmasta puuttuvat aivot. Mielestäni minulla ne aivot tietenkin olisivat. Voisin järjestää maailman uudelleen, että se oikeasti toimisi. Vaalit lähestyvät, yksikään ehdokas ei tunnu antavan minulle sitä, mitä olen vailla.

Ensimmäiseksi tulevat mieleen Iissiksen lapset ja Persukkeet ja muu kriminelliaines. Voisiko heidät sijoittaa esimerkiksi reservaattiin (tyyliin Selviytyjät, sen verran konseptia pakkoseuranneena tiedän), missä aseisiin annettaisiin letaalit panokset? Rajoitettu määrä elintarvikkeita, strategisesti eri puolilla molempien tarvitsemia aineksia. Siinähän sitten joko tappaisivat toisensa tai opisivat tekemään yhteistyötä. Se olisi ainoa avain pois reservaatista.

Vankilat voisimme muuttaa palvelukodeiksi. Kalterit pois ikkunoista, ovet auki ja hoitohenkilökunnalle tarvittava koulutus. Eristysosastoille muistisairaat, joita nyt vähän pitääkin vahtia.

Kansalaispalkka käyttöön, toisen asteen koulutus maksuttomaksi. Miedot huumeet laillistetaan (myynnistä valtio saisi verotuloja, turismi lisääntyisi, ehkä jopa se toivomamme työperäinen maahanmuutto). Joukkoliikenne ilmaiseksi, maaseudulle kutsuperäinen joukkoliikennemalli, yksityisautoilun verotusta voisi nostaa, toki vähemmän niille ajoneuvoille, jotka saastuttavat vähemmän.

Kierrätystä suosittaisiin muovipanttijärjestelmän avulla, biopolttoaineita saisi ruuanjätteistä, kasvisruokaa suosittaisiin, mutta mitään ei kiellettäisi. Suomalainen saisi pitää HooKoon Blöönsä, kunhan se vaan pakattaisiin kierrätettävään materiaaliin. Tutkimusta ja tuotteistamista lisää sille puolelle.

Siinä nyt ensimmäiseksi mieleeni tulleet ajatukset,joita ryhtyisin ajamaan valtaan päästyäni. Niin ja viinit pääsisivät maitokauppoihin. Mikseivät viinatkin? Niinhän ne ovat muuallakin maailmassa eivätkä tunnu ihmiset kuolevan sen enempää alkoholismiin kuin Suomessakaan. Alko on aikansa elänyt instituutio, verotushan ne tulot valtiolle tuo.

Jotta missä mun pestini valistuneena oligarkkina luuraa? Vaalejakaan ei tarvitsisi järjestää - säästyisi pitkä penni.

Toinen osa - Tukholmassa

Ihanassa hotellihuoneessamme olisimme voineet viettää vaikka koko illan romantillisesti kuherrellen keskenämme, mutta olimme sopineet serkkuni kanssa treffit, kun hänen työpäivänsä päättyi. Sain kerrankin sanoa klassisen lauseen puhelimessa, kun respan poika soitti ilmoittaakseen hänen saapuneen. Nauratti itseänikin lause ”Please, send her up.” Törkkäsin serkun kääpiölle tarkoitetun karamellipötkön ja serkulle löytämäni valkoisen teen hänen kätösiinsä, siinä olivat reissun ainoat tuliaiset. Muuten tuli ostettua vain käyttötavaraa (hyttiin muutama juoma, savukkeita, hotelliin pullollinen jallua), eivät enää laivatuliaisetkaan kovin edullisia ole, huomasin.

Ensin menimme syömään, aivan summamutikassa työnnyimme Kungsgatanilla vastaan tulleeseen Bistro Rigolettoon. Siellä sekä Hän että minä nautimme elämäni toiseksi parhaan bouillabaissen. Serkku närkki kuukauden erikoisuutta coq au viniä, mutta kertoi, että parempaakin oli saanut. Tarjoilu kuitenkin pelasi, eikä eväs alkujuomineen ja viineineen nyt niin tolkuttoman hintainen ollut kolmelta hengeltä, n. eur 170. Toki hampurilaispaikassa tai laitakaupungilla olisi saanut edukkaampaa evästä, mutta haloo, emme me olleet säästämään tulleet lomamatkallemme. Sitä paitsi serkkuseni taisikin sitten maksaa kaiken lopun juoman. Tuli poikettua useammassa baarissa, mutta onneksi serkkuni sai loppuillaksi seuraa lähempää kotoaan ja me könysimme taas hotelliin. Kävimme tosin Stureplanin reunasta 7elevenistä pari kolapulloa ja vielä yhden grillikuumankoiran, mikä lie maggarasämpylä ollut, kun Hänelle tuli mielihalu.

Suloisessa mylttyrässä vietimme yön, taas heräsimme ajoissa. Aamupala oli herkkua, siellä oli vaikka mitä jänskää, muun muassa avokadoa. Huono puoli oli, että kun hotelli oli täynnä ja me aamupalalla kaikkien muiden myöhäisherännäisten kanssa, ei meinannut kahvikuppeja riittää. Aina oli jokin loppu ja aina piti odottaa täydennystä. Sen lisäksi vanhan rakennuksen sokkeloinen sisäpiha ei välttämättä ole sovelias liikuntarajoitteiselle, me tosin sellaisia emme olleet. Eikä meillä ollut kiire, viihdyimme erinomaisesti.

Vielä silpaisimme pienet uniunoset ennen kuin kahdentoista aikaan poistuimme kaupungille. Hitaasti käveleksimme halki kaupungin. Poikkesimme Vanhan kaupungin rannassa Miss Behave Barissa myöhäisellä lounaalla, tolkuttoman hyvänmakuinen burgeri ja kunnon kasa ranuja, äärettömän töykeä henkilökunta. Mieletön meteli, liikaa ihmisiä, en tahtonut edes saada maksettua, vaikka baarissa odotteli ihmisiä pöydän vapautumista. Voin luvata että se oli viimeinen kerta, kun kyseisessä baarissa tulen poikkeamaan, kiitos asiakaspalveluhaluttoman henkilökunnan. Jopa Hän huomasi, että kemiamme eivät kohdanneet.

Kun saavuimme satamaan, odotusaikaa jäi 15 minuuttia ennen kuin saimme check innin tehtyä ja toiset 15 minuuttia, niin pääsimme laivaan. Tällä kertaa meillä oli maailman pienin a-luokan ikkunallinen hytti. Arvatkaas vaan, ketkä nakottivat nenä kiinni ikkunassa taxfreesta haettujen aperitiivien kanssa aina päivälliseen saakka. Kyllä saaristo on kaunis, harmi, ettei meillä ole sinne mitään asiaa. Itämeri on kaunis paikka.

Buffetruokailu sujui yllättävän leppoisasti, saimme nautiskella rauhassa. Itse en edes pääruokiin koskenut, keskityin alkuruokiin ja jälkiruokiin. Sen päälle oli tarkoitus mennä takaisin hyttiin, mutta baarissa törmäsimme hauskaan pariskuntaan ja ihan vahingossa istuimme yli puolen yön baarissa. Onneksi kuitenkaan emme enää valomerkkiä nähneet, silti aamu oli tahmea ja tuli vaihdettua matkan ainoat kiukkusanatkin.

Onneksi Hänen ehdotuksestaan otimme satamasta taksin kotiin, emme kumpikaan olleet julkisten kavereita. Vaikka nukuttua tuli, silti matkailu väsyttää. Liikaa virikkeitä, valoja, värejä, ihmisiä, meissä kuitenkin piileskelee molemmissa se sosiaalinen erakko, joka kaipaa akkujen lataamista. Hän onnistui tuhoamaan kotona baarikaapin sisältöä siihen malliin, että minua alkoi jo rassamaan. Tuli vähän dejavu-tuntemuksia keväältä, onneksi ne eivät käyneet toteen, oli vain väsymyshumalainen mies, joka ei ymmärtänyt pitää suutaan kiinni.

Se asia on kuitenkin jo käsitelty ja rauha on palannut. Muuten reissu sujui niin mainiosti, että tiedän ainakin löytäneeni mieleiseni matkaseuralaisen. Kunpa saisimme matkustaa vielä paljon yhdessä!

Eläman hienoja puolia

Oli tarjolla paljon hyvää viikonloppuna. Ensinnäkin Hän oli siivonnut varsin perusteellisesti, ennen kuin tulin kotiin. Jotenkin hienoa huomata, että Hän tekee asian mielellään eikä vain pakosta ja pitkin hampain. Itse asiassa, mitä enemmän Hän siivoaa, sitä enemmän Hän siitä tuntuu kiinnostuvan. Niin pitkään kun kotonamme ei asustele siivousnatsi, asioiden tila on kiitettävä. Viimeisimpänä hinkkauksen kohteena minulle esiteltiin wcistuin. Saivat muoviosan tummentumat kyytiä.

Olemme kovasti miettineet kuinka parantaisimme kotimme toimivuutta, taisimme löytää ratkaisun. Jos rakennamme makuusoppeen parven, saamme alle jäävän tilan työhuonekäyttöön. On vaan pidettävä huoli muutamasta asiasta; hinta, työnlaatu ja ilmastointi. En tahdo siitä tulevan mitään huonosti lämmitettyä saunaa. Meidänkin kotomme nimittäin kuumenee välillä varsin tehokkaasti. Toisaalta kodissamme on normaalia korkeampi huonekorkeus - 280 cm, veikkaisin. Sillä tavoin tämä saattaisi onnistua. Silloin meidän ei tarvitsisikaan miettiä asunnonvaihtoa, vaan asumiskulumme pysyisivät erittäin järkevällä tasolla. Mutta asialla ei ole kiire, ensin pitää löytää puuseppä.

Illalla rakentelin valmiiksi kanapiirakan. Lauantaina tuli veli vaimoineen ja esikoisensa kanssa etkoille mopomessujen jälkeen. Siinä me kerkesimme istuskella muutaman tunnin ennen kuin matkasimme kumijalalla läpi Helsingin. Nepalilainen ravintola Mountain sai meidät vieraakseen. Ja piti hyvänä erittäin järkevään hintaan. Ruokaa riitti koko rykmentille niin (pari kanaruokaa, yksi lammasannos ja kolme kasvisevästä), että jopa hyväsyömäinen Hän sai vatsansa pinkeäksi. Kun saattomatkalla pysähdyimme Olhusiin, Hän totesi, ettei voinut enää juoda mitään. Niinpä jos kymmenen maissa saatoimme veljen perheineen hotellille ja itse matkasimme takaisin kotiin - taas taksilla.

Olihan ihmeellinen tunne käydä nukkumaan kerrankin ajoissa, meillä oli jo yhdentoista maissa kovin hiljaista. Jopa minä vetäisin parin heräämisen tekniikalla kahdeksisen tuntia zetaa. Sellaisia sattumia saisi joskus olla useamminkin, en pistäisi pahakseni.

Hyvien unien päälle sunnuntain roolipelisessiokin maistui, vaikka taas oli lähtemisen vaikeutta liikkeellä. Peli vaan etenki kovin verkkaisesti, tuntui, että kaikilla oli niin paljon muuta asiaa, että itse pelaaminen tahtoi unohtua. Saimme kuitenkin uuden seikkailun jonkinlaiseen alkuun ja eteemme erittäin epämiellyttävän tilanteen lopuksi. Siellä ne epäkuolleet meitä taas jäivät ympäröimään, luvassa on verinen taisto.