Kirjasto, Tuska ja suolatehdas

Oletteko koskaan olleet kirjastossa, kun se on lähes tyhjä? Helsingin kirjastoissa on tiettyinä aikoina päivässä itsepalvelumahdollisuus. Voit korttia vilauttamalla ja tunnusluvun avulla päästä sisään, palauttaa vanhat ja lainata uusia. Juhannuksena tuli käytyä, sain Hänetkin houkuteltua mukaan. Kannoimme melkoisen saaliin kotiin. Nyt illat ovat menneet lukiessa.

Paitsi niinä iltoina kun ystävä tuli kylään. Piti käydä vaihtamassa kaksi vuotta vanha Tuska-lippu rannekkeeseen, sitten poiketa yhdellä mopotallilla. Lauantain ja sunnuntain sitten pörräsimme festeillä. Perjantain jätin väliin, olin niin poikki työpäivän päälle, että olin unilla jo kymmenen maissa. Sunnuntaina tarjosin koko porukalle brunssin, sain ruokkia ihmisiä!

Festarit olivat ihanat! Oli mahtavaa nähdä bändejä ja ihmisiä, vaikka aluksi taisin jähmettyä silkasta ihmetyksestä. Uusi layout on parempi kuin vanha, hinnat ovat nousseet lähes sietämättömiksi. Mutta ihmiset ovat niin ystävällisiä ja puheliaita, että paikalla viihtyy jopa tuskaisassa helteessä. Devin oli tietenkin minusta paras, mutta monta hyvää suomalaistakin tuli nähtyä. Hetkeksi pystyin unohtamaan Ukrainan, inflaation ja Covidin.

Seurauksena rumuamisesta olivat rakot jalkapohjassa, hiertymät nivusissa ja tolkuton väsymys, jonka sain talttumaan vasta viime yönä. En ymmärrä, miten jaksan parin viikon päästä kolme päivää John Smithissä. Ehkä ottamalla rauhallisesti ja juomalla vettä.

Töissä maailman valmistuminen jatkuu. Varmaan ensi viikko tulee olemaan vihdoinkin hiljainen ja voin ryhtyä purkamaan lakon ja muuton aiheuttamaa sumaa. Vähän pelottaa, kun ERP-projektimme data migraatiomateriaalikin kuulemma täytyy väkertää loppuun. Virkkaaminen on mielenkiintoinen laji - riittävän harvaa jälkeä kun tekee, saattaa selvitä isostakin verkosta.

Pakko tästä on selvitä. Olen ihan hyvä ja tehokas. Mantraa kehiin!

Vähiin käy

Ennen kotitoimistolle siirtymistä viime töikseni skannasin saapunutta postia sähköpostiini, kirotakin taisin, kun luulin olevani yksin. Kun selän takaa joku tokaisi, että vieläkö tein töitä, suoritin pakkoliikkeitä kätösilläni ja kas, lensi postikasa ympäri lattioita. Siinä sitten yhden kontrollerin kanssa noukimme A-nelosia ja yhdistelimme posteja. Kai ne menivät oikein. Jaksanko välittää? (Huomenna lienee syytä vielä tarkistaa pdffät ennen lähettämistä. Välitän kuitenkin.)

Vielä kaksi päivää töitä. Sitten kuuden päivän vapaa ennen kuin aloitan raivoisan ponnistuksen ennen joka vuosi toistuvaa maailmanlopun päivämäärää, jonka jälkeen kaikki alkaa alusta. Kalenterin kehittäjä keksi ikiliikkujan. Meitä on vain liian vähän, tai minua. Minun pitäisi kopioida myös itseni. Juuri alkanut ERP-projekti vie leijonan osan työajasta, niinpä teen varsinaisia töitäni toimistoajan ulkopuolella. Olen myöhässä ja jätän häntiä jälkeeni - teen asiat vähän sinne päin, korjaan, jos joku huomauttaa.

Äsken peruuntui omikron-altistusten takia odottamani lauantain roolipelisessio. Minullakin kurkkua karhentaa. Vietetään sitten pikkuyulea juhannuksena. Kaikki kiva taas peruutetaan, onneksi uskaltauduin festareille alkukuusta, nyt ei sitten enää mitään uskallakaan ennen kesää. Eivätkä takaraivossa jylläävä murhe ja vastaamatta jääneet kysymykset auta asiaa. Mutta ei voi mitään, jäljelle jääneethän sen elämänosan joutuvat hoitamaan.

Onneksi on Hän. Lohduttaja ja kotipsykologi.

Suru

Entisen puolisoni tytär päätti elämänsä. Olen vuoronperään vihainen ja surullinen. Sain tietää asiasta yllättäen, kun hänen ystävänsä jakoi päivityksen turhan löyhin yksityisyysasetuksin. Sittemmin hän vaihtoi asetukset, mutta en ollut ainoa, jolle tieto pläjähti shokkina päin naamaa.

Elän muistoissani. Pillitän välillä, suren elämättä jäävää elämää. Ja samalla mietin, että jo pienestä alkaen tyttöä vaivasi se, ettei hän päässyt sisään elämään, vaan tuntui aina seuraavan sitä ulkopuolisena. Niin looginen kuin hän olikin, se ei auttanut häntä löytämään elämäniloa ja elämän tarkoitusta. (Ennen kuin kukaan kysyy, jokaisella on omansa ja jokaisen tulee löytää itse omansa.)

On tässä muutakin ollut viime aikoina. Muun muassa Hänen poikansa kasvatti juuria sohvamajoituksessamme viikon verran. Kerkesimme hetkisen jo toivoa, kun jälkikasvu otti taas jalat alleen. Surullista. Sillekään emme mitään voi, minä en etenkään, en ole pystynyt kehittämään henkilökohtaista kiintymyssuhdetta poikaan.

Raskaita ajatuksia. Syyttelen itseäni. Olisi pitänyt keretä huolehtia tytöstäkin. Mutta kun työkin nyt on taas siinä vaiheessa, että itku meinaa päästä päivittäin. Viime viikolla viimeksi mietin, että joulun aikaan pyydän hänet kylään. Että silloin on aikaa ja kerkeän houkutella hänet meille.

Aikaa ei ole. Ei enää.

Henkinen raivo härkä

Olen allerginen rikkinäisille esineille, rikoin ne sitten itse tai sai vahingon aikaan joku muu. Itseäni ruoskin lujaa ja muistan virheeni pitkään. Kiroan näkökykyäni; kun ihmiseltä puuttuu stereonäkö ja hämäränäkö, mutta likinäköä kyllä on siunattu kotitarpeiksi, niin tietäähän tuon, että sattuu ja tapahtuu. Kun vahingon aiheuttaa joku muu, yritän hillitä karjahteluni, mutta tuhina ja pihinä ovat hetken melkoiset. Se hetki saattaa olla pelottava.

Hän tiputti useita vuosia etsiskelemäni lasitetun savisen sipulikulhon päälle hyllystä lasipurkin sillä seurauksella, että kannesta lohkesi neljä pientä palaa ja pienempia lasitteen sirpaleita. Arvaahan sen, että möin maani ja aloittelin toista. Koitan nieleskellä, mutta samalla kun liimaan paloja paikalleen, toivon syntymäpäivä- tai joululahjaksi ehjää purkkia. Samanlaista. Samalla ilmaisen epäilykseni, ettei sellaista löydy, koska omaanikin kyttäsin useita vuosia.

Kyllähän minä lepyin, mutta harmittaa vieläkin. Pitänee olla onnellinen, että vain kansi sai hittiä. Analysoin itseäni, tiedän mustasukkaisen suojelunhalun johtuvat ex-puolisostani, joka aina minulle suuttuessaan rikkoi jotain minulle tärkeätä, kunnes lakkasin välittämästä ja siivoamasta jälkiä. Pelkään alitajuisesti joutuvani saman kohteeksi ja siksi ylireagoin.

Olisi pitänyt mennä johonkin eroterapiaan/ traumaterapiaan. Minusta tuli masentunut angstinen seinähullu ennen eroa ja sen jälkeen. Kesti seitsemisen vuotta ennen kuin aloin pitää miehiä edes ihmisinä. Satikka sitten itseäni. Nyt se saamarin trauma pomppii alitajunnastani pilaamaan nykyisyyttä. Joudun tolkuttamaan itselleni, että terveenä Hän on mitä rakastavin, hyväntahtoisin ja hyväätarkoittavin ihminen, joka ei todellakaan tahdo minulle mitään pahaa. Ja että minä olen ihan siedettävä ja suhteellisen terve mieleltäni. Ja melkein kiva.

Nyt menen tekemään melkein kivana foccaccian valmiiksi ja sitten vietän omaa aikaa. Hän meni saaman urheiluterapiaa ystävänsä luokse. Kuvassa myös kovan onnen purkki.

Oi aikoja, oi tapoja

Lomailu oli ihanaa, mutta typerää.

Tajusin sen jo maanantaina, kun ryhdyin tekemään projektia, jonka pitäisi olla valmis jo. Sen lisäksi lisääntyvä kollega jäi sairaslomalle tiistaina. Pelko- ja ahdistuskerroin nousi perjantaita kohti siinä määrin, että perjantaina purskahdin hysteeriseen itkuun yhden idioottipuhelun jälkeen. Ns. auttava taho kuvitteli auttavansa sillä tavoin, että hän soitti minulle ja vaati vastauksia ilmaantuneisiin kysymuksiin sen sijaan, että olisi itsenäisesti ratkaissut niitä.

Hyvä puoli asiassa oli, että korkein esi-ihme taisi tajuta, että minullakin on joku arvo, vaikka en loistava tähtönen olekaan. Ja projektikin on lähes valmis. Noin 95%. Loput parsin maanantaina. Tai tiistaina. Kuka näitä nyt laskee ja mikä on tärkeätä?

Nautimme yhteisestä kotiviikosta. Saimme pari ikuisuusprojektia tehtyä. Parhautta oli kirjahyllyn siivoaminen ja järjestäminen. Jos tilaa olisi enemmän, hyllyä voisi käyttää tilanjakajana ja täyttää molemmin puolin. Nyt kirjat pitää järjestää koon mikaan kahteen riviin. Ei paras, mutta ihan toimiva tapa.

Vaikeata on kirjoista luopuminen. Sain kannettua kierrätyshyllyyn vaivaiset yhdeksän kirjaa. Pahoin pelkään, että tänä vuonna tulee hankittua enemmän kuin yhdeksän uutta tilalle. Toisaalta nyt voi lukea myös vanhoja kirjoja, kun on löytänyt ne uudelleen.

Kevät saapuu. Aika kulkee huomaa vauhtia ja paradoksaalisesti kaikki on pysähdyksissä. Mitään ei voi suunnitella eikä odottaa. Hän totesi talven olleen pitkä, huomautin, että yleensä olemme käyneet keikoilla, kestinneet ystäviä ja vierailleet pohjoisemmassa Suomessa. Ja nyt ei mitään.

Onni on, että meillä kaikki on hyvin. Olemme terveitä ja elämä on sopuisaa. Emme riitele, mitä nyt saamme molemmat pieniä hermoromahduksia vuoronperään. Ne menevät ohi. This too shall pass. (Tähän voisin rykäistä vuodatuksen elämän lyhyydestä ja epäilyksistäni sen tarkoituksenmukaisuudesta, mutta enpä taida vielä. Voi olla, että nihilistinen maailmankuvani paranee, kunhan rakkautta koronan aikaan muuttuu normaalieloksi. Mutta aika näköalaton välillä olen.)

Markan tavara

Harvoin olen ollut vuoden päättymisestä näin onnellinen kuin nyt. Harvoin moiseen hullunmyllyyn joutuukaan. Toivon, ettei koskaan enää tulisi tällaista. Tuntuu, että Hän on koettelemuksistaan toipunut nopeammin kuin minä. Ja kirottu koronahan ei tietenkään vielä ole ohi. Vielä voin saada tartunnan ja vaihtaa hiippakuntaa.

Olen miettinyt, onko minulla elämäni ensimmäinen ikäkriisi vai onko elämä ollut vaan niin p*skaa, että dumaan saman tien kaiken hyvänkin. Välillä tuntuu, että kaikki on ollut aivan turhaa pinnistelyä. Että kannattiko? Mutta mihinkäs muuhun tässä olisi paukkunsa pistänyt, kun ei ole suuri daideilija, miljonääri, keksijä, hyväntekijä, siittäjä (kantajaksi en haikaile edelleenkään, mut hirmu hyvä Don Juan minusta olisi tullut).

Ei tullut edes kunnon pahista. Liian kiltti olen, vaan Äiti Teresaksi ei hedonisti ja lepsukka taivu. En osaa pitää puoliani, en puolustaa arvojani enkä edes vaatia palkankorotusta (paitsi että 11.1. mulla on palkkaneuvottelu, perustelut kirjoitin jo muistiin, mitä hyötyä tosin niistäkään, jos en voi edes uhkailla lähtemisellä?).

Mitä minä sitten haluaisin? Pitäisikö sanoa, että toivoisin vai kerralla rähähtää, että vaadin? Haluan keikoille, tahdon spontaaneja kohtaamisia, hikisiä baareja, meteliä ja ihokosketusta. Tahdon mennä kananlihalle musiikin voimasta, tahdon joukkohurmokseen. Tahdon valittaa kipeitä jalkoja, helliä krapulaa, kauhistella pankkitilin saldoa ja, saatana, nauraa itseni tärviölle kolmen promillen väsymyshumalassa festarin kolmantena päivänä.

Ja luottamukseni Häneen takaisin. Juu ja sen palkankorotuksen. Jotta jo nyt on prkl!

Tähän sitten joku kiva kuva. Sain joulukortin mukana lahjan. Heijastimen. Ja niin minulle sopivan. 🧡

Suru hiipi porstuasta peremmälle

Hänen sairaudentunteensa on kadonnut lopullisesti. Ehdotin lääkäriä, hyvä, ettei Hän käynyt päälle. Luojan lykky, että Hän on suurimman osan ajasta poissa, en jaksa monologeja, kävelyä, tolkutonta omakehua, megalomaniaa.

Puolisonsa voi kadottaa monella tapaa. Yksi pahimmista on mielisairaus. Tämä on jo neljäs kerta parisuhteemme aikana. Taivaallisille voimille kiitos, ettei Hän enää käytä alkoholia. Se tekee Hänestä arvaamattoman.

Miksi ihminen sitten kestää tätä? Ei sitä kestäkään. Jokainen kerta vannon itselleni, ettei koskaan enää. Mutta tiedättekö, millainen hätä on, kun miettii, että toisen pää palaa, kaikki Hänelle rakkaat asiat katoavat maailman tuuliin. Mammona kun menettää merkityksensä kipeässä päässä. Ja silti sääli pitää minut huoltojoukoissa.

Kun jostain saisi lääkärin kotiin, pakkohoitolähetteen, lääkityksen ilman potilasta, toimivia neuvoja - muutakin kuin että anna sen mennä, anna paskan palaa. Onneksi meillä ei ole lapsia ja tätä varten on tehty rekisteröity avioehto, ettei Hän voi vetää minua hulluuteensa.

Niin ja muistattekos, Hänhän on mitä parhain, rakastettavin, välittävin ihminen, kun palaa takaisin kuolevaisten kastiin. Edellisestä kerrasta on kuitenkin reilu 2 vuotta. Pitkiä vaan ovat päivät ja tunnit paluuta odottaessani - joka kerta mietin, onko tämä viimeinen. Kumpi loppuu ensin, Hänen onnensa säilyä hengissä vai minun kestokykyni?

Don't call me babe!

Aika matelee, päivät ja tunnit laahustavat kuin täit tervassa. Ahdistukseni kasvaa aivorikkaruohona. Pimeys lisääntyy sisälläni ja ulkona. Koitan miettiä selviytymistrategiaa, mutta tyhjää lyö. Edellisillä kerroilla käyttämäni puhtaat valkoiset lakanat-keino (hotellimajoitus) ei juuri nyt tule kysymykseen taloudellisista syistä. Tai ei ainakaan vielä.

Kävin koronatestissä sunnuntaina. Olen negatiivinen. Kuitenkin lämpö nousi kuumeen puolelle, olin maanantain sairaslomalla. Kurkku on edelleen kipeä, ääni hajoilee. Mietin, hajoaako se psykosomaattisuuttaan, etten vain puhuisi, vai onko se sittenkin merkki sairastumisesta. (Olisi vaan. Olisi lähes ihanaa, jos minut nukutettaisiin. Näin ei saa ajatella.)

Haluan pois. Tai ihmisseuraa. Tahdon iloita. Koti ei ole tänään koti.

Ankeuttajia

Kun on valinnut elämän herkän mielen kanssa, on aina vaarana, että herkkä mieli horjahtaa. Nyt on jälleen sellainen hetki menossa, kestoa en voi kuin arvailla. Tilanteesta kärsimme molemmat, minä nyt ja Hän myöhemmin.

Säilön rakastajan ja puolison tunteeni sisälleni, yritän siirtyä ystävän ja läheisen rooliin. Yritän jaksaa kantaa arkipäivää. Tiedän onnistuvani, jos vain saan nukuttua.

Haastekerroin lisääntyy, kun ketään ei voi nähdä ex tempore, ei edes tuntemattomia, kun baariinkaan ei uskalla. Mutta jos vaan pysyn terveenä, parin viikon päästä saan ystäväviikonlopun. Siitä seuraavana olisi vuorossa lisää ystäväenergiaa. Sitä pidemmälle en uskalla ajatella.

This too shall pass. (Mutta herranen aika, että itkettää.)

Hello Darkness, My Old Friend

Tiedän, etten kärsi kaamosmasennuksesta. Mutta pimeys yhdistettynä kotiinsulkeutumiseen tahtoo syödä minut elävältä. Yleensä olen järjestänyt meille kaikkea pientä ohjelmaa; keikkoja, vierailuja, vieraita - ja nyt, ei mitään ennen marraskuuta. Tilasin meille museokortitkin, mutta ainakaan toistaiseksi ei mikään näyttely ole huutanut minulle riittävän lujaa. Ihan niin kuin minua vähän masentaisi, ei rokotetta näköpiirissä.

Töissä alkavat yt-neuvottelut. Odotettavissahan se oli, toimintoja yhdistetään. Hallintokin tulee saamaan vuoronsa, pitänee olla kiitollinen, etten vielä ole asiantuntijatasolla, vaan raakadatan vääntäjä - kun on aataminaikuisen systeemin kerran oppinut, siitä on nyt hyötyä, kun kukaan muu ei sitä osaa. Paitsi kollega, joka osaa myös kaikki raportointitemput - joita minä en osaa. Aina on joku tasa-arvoisempi kuin joku toinen.

Meillä asuva, Hän, uppoutuu välillä niin intensiivisesti omaan tekemiseensä, että puheensakin muuttuvat vieraaksi kieleksi. Tai sitten niin kiihkeiksi maalailuiksi, että hirvittää. Onneksi Hän välillä saapuu meidän kuolevaisten kastiin. Onneksi tekemistä on niin paljon, ettei Hän taida edes ymmärtää masentua. Se on erinomaisen hieno asia.

Näillä mennään. Jos tästä selviän sairastumatta hengissä, niin muistan hetken arvostaa vapautta. Melkein itkettää muistella menneitä huolettomuuden päiviä - ja valoa.

Ei lokaa eikä loskaa

Onpa mieletön lokakuu! Muistaakseni säätiedotuksessa taustoitettiin, että tällaisia on yksi 30 vuodessa. Hän ja minä olemme ottaneet harvinaisuudesta kaiken irti. Hänellä on paha tapa masentua pimeyden saapuessa, näköjään tuska pienenee huomattavasti, kun vaan Hän pääsee ulos.

Minä taas teen töitä. Hullun lailla. Olen huomannut osaavani jo varsin paljon. Olen myös osallistunut pariin lyhyehköön koulutukseen, ehkä en olekaan täysluuseri. Uusi omistaja on sekaisin kanssamme, siitä vielä shöy kehittyy. Olen kuitenkin varmistanut itselleni pari pidempää vapaata: marraskuussa pitkä viikonloppu - tahdon kyläillä ystävän luona (ekstraluokkaan junapiletit, tsek, olisi siellä Turmion Kätilöiden keikkakin, liput, tsek, mutta epäilenpä, ettei ole) ja joulua ennen vietän viimeisen kesälomaviikkoni.

Tautitilanne pahenee, pirusti minua taas pelottaa. Onneksi suurimman osan työmatkoista pääsen kollegan kyydissä. Suurimman osan työpäivistä vietän kotona.  Mistä tuli mieleen - työhuonevähennys pitäisi tehdä. Kävin veroprosenttilaskurilla laskeskelemassa, ettei periaatteessa tarvitsisi enää latiakaan veroja maksaa, mutta koska en usko siihen, antaa palautuksen kertyä. Onpahan jotain tulossa ensi vuoden elokuussa takaisin, jos vain olen siitä nauttimassa.

Hyvin tavallista, ihanan rauhallista, kovin pelottavaa. Jos tämä on ikäntymistä, voi olla, että pidän tästä. Paitsi pandemiasta ja keikattomuudesta. Pitäkää te huoli itsestänne ja toisistanne!

Rinnakkaisilla raiteilla kohti vaihtoehtoisia todellisuuksia

Voi olla, että joudun pysymään LinkedInistä poissa. Ainakaan sinne ei kannata mennä huppelissa, ettei erehdy lausumaan sen toisen todellisuuden sanoja.

Tätä mietin, kun satuin lukemaan erään ison yrityksen tsemppisanoja toisen yrityksen toimitusjohtajalle, kun hän selvensi tehtaanlopetuksen syitä. Kommentit minut pöyristymään saivat - oksetti, pyörrytti ja etoi. Missä maailmassa elävät ne hyväpalkkaiset henkilöt, joiden todennäköinen eläköitymisikä on kuudenkympin korvilla? Sen jälkeen he saattavat vastaanottaa hyväpalkkaisia hallituspaikkoja, mutta sitä ennen muuttavat suomalaista verotusta karkuun Portugaliin tai muuhun edukkaan verotuksen maahan. Lapsille ja lapsenlapsille voidaan kustantaa kallis koulutus ja eksklusiivinen terveydenhoito missä tahansa - ei siihen enää suomalaista yhteiskuntaa tarvita. Eikä ammattiyhdistyksen edustaja paljon parempi ole, puhuu keskieurooppalaisen maan keskipalkasta ja vertaa sitä suomalaiseen oman alansa keskipalkkaan. Joo. Väärin. Voisi vattu edes verrata perunoita perunoihin.

Varmasti Suomi ja koko maailma ovat olleet kusessa aikaisemminkin, minäkin muistan pari kertaa. Protektionismiahan se herättää, itsekin pelkään vain oman paikkani ja palkkani puolesta (luulisi siihen jo parin kolmen viimeisen vuoden aikana tottuneen), mutta uskokaa tai älkää, minulla on sellainen muistikuva, että joskus tällaisissa tilanteissa on puhalleltu kaikki samaan nuotioon ja haettu kaikki risuja tahoiltamme. Mutta ei tällä kertaa, nyt haetaan syyllistä ja kustaan nuotioon, etteivät vaan "ne toiset" voittaisi. Voittaisi mitä?!

Ja minun pitäisi mennä levänneenä töihin maanantaina. Menenkin! Menen kiusallani. Teen työni hyvin ja huolella, marisen ja valitan, jos tarve on, potkutkin vastaanotan kunnialla. Mut jumalaare, jos lotossa voitan, ryhdyn tekemään vapaaehtoistyötä ja säätiöin omaisuuteni vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolustamiseen.

Ei vielä!

Ei, ei, ei nyt vielä aloiteta uutta karanteenia! Älkää vielä tappako isovanhempianne ja minua! Pitäkää perk*leet itsenne kurissa ja nuhteessa elokuu, että kerkeän viettää lomani ilman ahdistusta.

Kunhan noin viikon päästä pääsen vuokramökille, on varmaan suljettava kaikki viestintävälineet ja lakattava seuraamasta uutisia. Tänään jo sain pitkästä aikaa oikein kunnon ahdistuskohtauksen. Yritin Hänelle selittää, etten voi sille mitään. Tekee mieli mennä komeroon itsemurhaamaan itseään, koska alitajuntani mielestä joko kuolen itse tai sitte kuolee joku läheinen - enkä minä sitä kestä.

Pitääkö tässä jotain rauhoittavia lähteä lekurilta hakemaan? Ei nääs mindfullnessit enää auta - käytin mielenrauha- ja fatalismivaraston loppuun keväällä. Ja niin paljon kun edessä olisi mielenkiintoisia asioita sekä ammatillisesti että henkilökohtaisella saralla.

Kaikki viulunsoittajan munat samalla katolla

Koen myötätuntoa joka kerta kun Hän uppoaa ahdistuksensa suohon. Onneksi vielä toistaiseksi Hän on jaksanut sieltä kömpiä ylös, mutta entäs jos Hän joku päivä jää sinne, eikä minulla olekaan köyttä heittää avuksi tai Hän ei huoli köyttäni?

Kun asiat ovat hyvin, ne ovat erinomaisesti. Ei huolta huomisesta, vaikka minä välillä varoittelenkin talven saapumisesta, munien jakamisesta useampaan koriin, talvivarastoista. Mutta ei, Hepokatti-Heikki vaan soittelee viuluaan, ei huoli huomisesta eikä oikeastaan tahdo edes keskustella katovuoden mahdollisuudesta.

Kun asiat eivät sitten menekään niin kuin Strömsössä, hetkeksi koko maailma tipahtaa raiteiltaan. Kaikki on huonosti ja väärin eikä koskaan korjaannu. Kuolo korjaa, kaverit hylkäävät. Onneksi tilaa ei yleensä kauan kestä, joskus auttaa jo sekin, että Hän syö jotain. Surkeutta lisää tehokkaasti alhainen verensokeri. Mutta siinä vaiheessa ei enää kannata ruokaakaan tarjota. On vain odotettava, että Mörököllille itselleen tulee ruoka mieleen.

Siitä tilanne yleensä laukeaa. Usein vasta aterian jälkeen kuulen, mikä tilanteen aiheutti. Sitten voimme jopa pohtia parannuskeinoja yhdessä. Tänään oli taas Mörökölli vastassa, kun töistä tulen, kuten aika usein maanantaisin. Odottavan aika on pitkä, olisi kai minulla jotain työkuulumisiakin ollut, nyt ne ovat jo unohtuneen. Ehkä muistan ne huomenna.

Silti meillä rakastetaan niin myötä- kuin vastatuulessa ja autetaan miestä mäessä eikä mäen juurella. Onni on sitä, että huonoinakin päivinä vedetään yhtä köyttä.

Vapaaehtoisesti lapsettoman äitienpäivätoivotus

Muistan pelänneeni jo kolme-neljävuotiaana ajatusta, että sisälläni möyrisi jotain. Alien. Olinhan itse sellainen. Kammosin ajatusta, että joku minun ikäiseni joutuisi vahtimaan vanhempiaan, tekemään päätöksiä, pettymään aina uudelleen. Tiesin, millainen minusta tulisi, vanhempieni lapsesta, enkä ollut väärässä.

Olen epäkelpo ja viallinen. En edes äidilleni osannut olla mieliksi. Liian kovaääninen, liian näkyvä, liian kaukana, liian kaukainen.

Ja miten monta kertaa on Hän jo todennut olevansa onnellinen, kun minulla ei ole lapsia. Hänen jälkikasvunsa aiheuttaa aivan riittävästi ongelmia. Tiedän. Minun kääpiöni olisivat triplanneet potin. Tunnen itseni. Tiedän geenini.

Hyvä puoli asiassa on, että suurin osa ihmisistä onnistuu vanhemmuudessa ja lapsena olossa. Muissa asioissa sitten mokataan ihan kymmenellä. Niin kuin solidaarisuudessa, jakamisessa ja suvaitsevaisuudessa. Tässä tilanteessa olen onnellinen, että vanhempani ovat jo kuolleet eikä minulla ole jälkikasvua. Ei edes minulta salaa tehtyä. Onneksi olen nainen, onneksi olen vanha maho nainen.

Tänään hivenen epäilen oikeuttani edes parisuhteeseen. Onko hirviöillä oikeuksia? (Voi olla, että maailmantilanne lisää tuskaa.)