Sysipimeydesta kiirii huomen

Aika kuluu ja kuluttaa. Tämänvuotinen pimeys on koetellut minua, olen väsynyt aamusta iltaan, nukun kaiken liikenevän vapaa-ajan.

Viime lauantaina tosin en nukkunut. Hän kun läksi illaksi katsomaan potkupalloa ja entinen poikaystävä kertoi olevansa nykyisen tyttiksensä kanssa mopokerhovahtina, niin päätin vihdoin lähteä katsomaan, mitä heille kuuluu. Kivaa oli, turhan pitkään meni, eikä ihan heti tarvitse moista rymyreissua toistaa.

Hän ei ymmärrettävästi ollut tempaukseeni mitenkään tyytyväinen. Vaikka mustasukkaisuuteen ei ollut aihetta, ymmärrän, että alkoholinhuuruinen hiljaisuuteni loppuyöstä vaikutti epäilyttävältä. Saimme kuitenkin asian selvitettyä, ei minulla ole tarvetta tai halua vaihtaa Häntä kehenkään. Ei etenkään entisiin poikaystäviin, syystä ovat entisiä kaikki.

Onneksi olimme juhlistaneet isänpäivää jo lauantaina päivällä. Paistelin lehtipihvit, uunikasvikset ja kermaperunat. Jätin pöydälle odottamaan kirjapaketin, kun tiesin, ettei hänen jälkikasvustaan tänä vuonna ollut tänä vuonna isänpäivämuistelijaksi. Ja minusta on taas kiva lahjoa rakkaitani.

Työ imee minusta mehun. Teen pitkiä päiviä ja pilkin illat nojatuolissa ennen kuin kömmin sänkyyn. Lauantait ovat ainoita kokonaisia yhteisiä päiviä. Sunnuntaina on jo läsnä arkiahdistus. Mutta onpahan jotain yhteistä. Tuntuu minusta muutenkin, että olemme taas lähentyneet toisiamme, kumpikaan ei ota toista itsestäänselvyytenä. Kulunut vuosi on tuonut luottamuksen takaisin, vaikka viime vuoden syksy sitä kolhikin.

Perjantaina kehityskeskustelin esihenkilön kanssa. Aivan lopuksi puhuimme palkkakehityksestäni, hän totesi esitykseni olevan aiheellinen eikä laisinkaan ylimitoitettu. Ensi viikolla kuulen, miten päättävä taho siihen suhtautuu. Jos ei suhtaudu, jatkan töiden etsimistä. Nykyisessä yrityksessä alkava ERP-projekti tulee kaipaamaan minua, jos jonnekin muualle satun pääsemään, tämän tietää myös esihenkilöni. Mutta ken elää, se näkee.

Elämässä on aina tämänsä. Aina jotain pientä hiertää kengän ja sukan välissä. Minulla se on nyt väsymys. Aion nukkua aina kun on mahdollista, ei tästä säkistä muuten pois pääse. Kunhan vaan tänään kerkeämme saunoa, saan pyykit pestyä, intianpadan uuniin (karjalanpaistilihat upotetaan paseeratussa tomaatissa uuniin, sitä ennen paistelen ne garam masalan kanssa pannulla) ja illalla voimme keskiäkäisesti katsoa yhdessä Downton Abbey-leffaa. Siitä se onni oikenee ja jaksan taas viikon.

Meitä odotetaan mullan alla

Heräsin painajaiseen ennen kuutta. Kello oli yhdeksän enkä ollut vielä töissä. Kun sinne pääsin, en osannut tehdä mitään, enkä löytänyt keskeneräisiä töitäni. Niinpä on ollut koko aamu aikaa puuhastella viikolla tekemättä jäävien hommien kanssa: aamupuurosmoothie ensi viikolle (käytän nahistumassa olevat hedelmät ja sopivat vihannekset), lasin- ja metallinkeräysastioiden tyhjennys, ruusujen vedenvaihto & varsien imupintojen uusiminen (todella kestävät Liiteristä viikko sitten ostetut ruusut, paitövei), kaappien järjestely... metatyötä, jonka tekemistä ei välttämättä huomaa, paitsi kiusallisina hidasteina, jos se jää tekemättä.

Illalla sytyttelin kynttilät, kaksi elävää tulta ja ikkunalle kolme paristotuikkua. Ryhdyin laskemaan elämän miinussaldoa, edesmenneitä. Elämään kun syntymän lisäksi kuuluu myös kuolema, ei sitä pelkäämään kannata ryhtyä, vain kipu minua pelottaa. Kukaan ei taida muistaa sen kummemmin kumpaakaan ääripäätä, jospa kivun muisto katoaa. Elämän tarkoitus ei ole kipu tai kärsimys, jos ne kohdalle osuvat, kyse on huonosta tuurista. Tarkoitus on ottaa hullunmyllystä irti mahdollisimman paljon ja toteuttaa itseään omalla valitsemalla tavallaan, kunhan ei sivullisia raahaa mukanaan.

Sitten hihittelyosuus. Onko ihmisen parempi olla yksin vai ihmissuhteessa? Miten vaikeata on olla välittämättä riipovista asioista, jos asiat ovat vaan ihanasti rempallaan? Ja kun vielä tietää toisen kärsivän samalla tavoin juuri minun pinttyneistä tavoistani. Enkö olekaan täydellinen? Tätä mietin kylpyhuoneen lavuaaria pestessäni - sen tähmäisyys kun ajaa minut raivon partaalle. Hän taas inhoaa tapaani kaataa lakaisemani roskat wcpönttöön ja jättää huuhtelematta. Minä kun voin hyvin vielä pissiä päälle ennen huuhtelua, ehkä poikien esteettistä silmää roskat häiritsevät enemmän. He kun joutuvat tähtäämään kuseskellessaan. Tässä se nähdään kun vanhapiika menee naimisiin. Olen elänyt  suurimman osan elämääni itsekseni, minulla on rutiineja ja pinttyneitä tapoja.

Joo. Olisinkohan vailla aamupäiväunia? Ei taida kovin korkealentoista ajstusta olla tarjolla. Hän harjoittelee riffejä, ruoka on valmiina, en jaksa lukea ja Dowton Abbeyhinkin on vielä aikaa. Roolipelikin eiliseltä peruuntui, mene tiedä, koska harrastamaan pääsen.

Valon päivä

Eilisen hammaslääkärikeikan jälkeen tarvitsin vapaapäivän. Imusolmukkeet ja kaula ovat turvoksissa, kun palvelusetelillä maksettu hammaslääkäri survoi viisi reikää täyteen muovia yhdellä kertaa. Alahampaat eivät taaskaan meinanneet puutua, lääkäri joutui lopettamaan poraamisen puuduttaakseen hampaita lisää. Aikaa meni monestakin syystä (ajanvarausjärjestelmä oli mm. päättänyt minun peruuttaneen aikani), ja kun kotiin pääsin, olin syömäkyvytön vielä pari tuntia. Vedenjuominenkin tuotti vaikeuksia.

Helsingin kaupungin terveydenhuolto säästää väärästä päästä ainakin minun kohdallani, jos en pääse hammastarkastukseen kuin kolmen vuoden välein. Kahden vuoden väliajalla reikiä on ollut vain pari kappaletta, huomattavasti siedettävämpää kuin eilinen piinapenkki. Todellakin tunsin olevan toisen luokan kansalainen maksavien asiakkaiden joukossa.

Mutta nyt nautin vapaapäivästä ilman minkäänlaista ohjelmaa. Nukuin jopa aamupäiväunet. Hän läksi hakemaan Dermosilin paketin, tykkäämme molemmat yrityksen seerumeista; hyaluroni-, kollageeni- ja uusimpana yökäyttöön retinoliseerumi. Apteekista hankin itselleni nykyään vain Acon silmänympärysvoiteen. Siihenkään en ole aivan tyytyväinen, täytyy kokeilla jotain muuta. Mutta jotenkin kivaa, että Hän jaksaa pitää huolen itsestään mahdollisimman hyvin.

Onneksi tässä kuussa ei ole enää tolkuttomasti ohjelmaa. Lauantaina minulla on roolipeli ja isänpäivänä tulee Hänen nuorimmaisena käymään kylässä. Jos tulee. Se vierailu on peruuntunut jo useasti. Vanhempaa minun ei tekisi mieli nähdäkään, on perinyt kaikki isänsä huonot puolet potenssilla kerrottuna. Sanotaanko, että jälleen kerran huokaisin onnesta, kun olen ymmärtänyt olla lisääntymättä, minä itsekäs hedonistinen epäihminen.

Valo hiipuu. Alkava pimeä vuodenaika vyöryy niskaan. Onneksi sitä ei kestä kuin kolmisen kuukautta. Helmikuussa valo jälleen saapuu. Jaksan, jaksan, jos vain Hänkin jaksaa.