Vapaita kesäpäiviä

Olen kesä-heinäkuun aikana saanut vähennettyä saldovapaatuntini sadasta 28aan tuntiin. On tässä ollut festareita ja kaveriretkiä. En olisi koskaan halunnut kerätä tunteja, mielestäni ihaninta olisi 7,5 tunnin työpäivä, eikä huolta huomisesta. Pahoin pelkään, että syksyllä tunnit alkavat taas nousta. Huolet myös.

Työtä on juuri nyt sopivasti, voin jopa pitää taukoja. Olen purkanut sekä yhteissähköpostimme että omani (lukemattomia molemmissa vain kolmisenkymmentä). Voin jopa ajatella kehityskohteita, kuvittelen antavani muille vinkkejä, lopputulema tulee olemaan se, että itselleni taidan kasata taas kuormaa, jota en kuitenkaan pysty kantamaan.

Viikonloppuna on luvassa kaksi vierailua. Eilen saapuivat potentiaaliset kissakummit tutustumaan hoidokkeihinsa. Mahtava vierailu, etenkin perheen 14-vuotias tuntuu olevan luontainen kissakuiskaaja. Äitinsä on minulle "velkaa" kissanhoitoa. Aikoinaan useasti hoidin hänen nyt jo edesmennyttä Eppu-kissaansa.

Sunnuntaina tulevat Hänen lapsenlapsensa äiteineen vierailulle. Ihana tekosyy miettiä tarjottavia! Lapsenlapsen äiti oli alkukesästä korvaamaton apu minulle koettelemuksessa, eikä missään vaiheessa suostunut edes ottamaan korvausta avustaan. Hän ottaa sukukäsitteen vakavissaan ja laskee jopa minut sukuun kuuluvaksi.

Perjantaina paistelin mustikka-mansikkasuklaarahkapiirakan. Siitä ei tullut kovin onnistunut, uusi resepti ja vaihtelin aineksia, kun oikeita ei ollut. Ehkäpä suolaisella puolella korvaan makean piirakan puutteet. Evakossa kaipasin suunnattomasti kotiin, enkä vähiten siksi, että laitoksessa ei itse tarvitse ruokaa tehdä. Eikä paljon ajatellakaan.

On ollut aivan mahtavaa tutustua kotiinsa uudelleen. Kuten myös Häneen. Tietyt ajanjaksot elämässämme ovat sellaisia, että ne saavat minut miettimään, onko meillä mitään yhteistä, onko meillä tulevaisuutta. Sitten kun Hän palaa ihmislajiin takaisin, ovat asiat toisin. Muistan Hänet ja Hän minut.

Vaikka vahinkoahan ankeat kaudet saavat aikaan, yritän miettiä, että se on vain maallista niin pitkään, kun kunhan ei kuole. Välillä laskettelen suustani ärräpäitä, enkä osaa hillitä itseäni, kun niin pistää vihaksi. Kurjaa vain on, että Hän on jo valmiiksi maansa myynyt, eikä minun melskaamiseni yhtään auta.

Tässä vaiheessa piirakka vielä pelaa ihan edustuskelpoista, mutta kun leikkasin sen paloksi, ne alkoivat lotköttelemään ja vettymään. Ei ainakaan ole kuiva käntty kyseessä.

Ystävän taideteos sai kehykset. Vielä kun se löytäisi jostain oikean loppusijoituspaikan.

Minni ja Morris huolehtivat toistensa puhtaudesta.

Sesonkituotteiden eräpäivä

Kun avioeron viime metreillä 2007 pääsin muuttamaan omaan kotiin, muistan pohtineeni, että varmaan tulen olemaan todella yksinäinen jouluna. Toisin kävi, olin hankkinut tismalleen vain sellaisia ruokia, joista pidän, törsäsin viiniin ja muutamaan muuhunkin alkoholipitoiseen tuotteeseen, oli konvehteja, kirjoja ja musiikkisoitin.

Niin kävi, että aattopäivänä maailma näytti matalalta paistavan auringon valossa puhtaalta ja toiveikkaalta. Istuin napostelulautaseni kanssa nojatuolissa, siivotussa pilttuussa, katsoin televisiosta Lumiukkoa ja taisin itkeä onnenkyyneleitä, kun tajusin, ettei MINUN kotiini pääsisi kukaan riehumaan ja rikkomaan paikkoja. Olin yksin, mutta en yksinäinen.

Silloin lakkasin kutsumasta joulua jouluksi, otin sen hyvän mielen, antamisen, valon ja levon juhlahetkenä vuoden pimeimpänä aikana. Se tunne on kehittynyt vuosien saatossa. Mielelläni koristelen kotia, teen herkkuruokia ja paketoin lahjoja, koska mitään ei ole pakko tehdä, kaiken voi tehdä siten, että siitä nauttii. Nauttisin varmaan pienemmällä rahallakin tehdystä joulusta, nyt ylimääräistä rahaa menee Hänen läheistensä lahjoihin, meille hankimme käyttötuotteita ja naamioimme ne lahjoiksi.

Mutta nyt sesonki on ohi, pakkasin kuusen laatikkoon, Hän imuroi, sesonkinvalot vain jäivät, ne saavat valaista eloamme tammikuun loppuun saakka, sitten luonnonvalo alkaa riittää. Joulu- ja uusivuosiruokavarastot alkavat olla loppu, eilen sain hyvän tekosyyn tutkia kaappeja, kun olin menossa roolipelaamaan, enkä viitsinyt torstaina käydä kaupassa. Naureskelin piirakkaa suunnitellessani, että tämäjän on kuin vanhasta sadusta: piti tulla puku, mutta tulikin liivi.

Eli kuinka pakastimen sisältöä kaivelemalla tehdään suolainen piirakka (tilaus oli kinkkupiirakka, lopputulos pekoni-nakkipiirakka n 6-8 syöjälle, kun en jaksanut lähteä käymään kaupassa).

Pekoni-nakkipiirakka

Tee isoon vuokaan, tähän ei peruspiragavuoka riitä, omani on noin puolen uunipellin kokoinen

1 kg torttutaikinalevyjä

Täyte:
300 g ruusukaalia silputtuna
Loraus öljyä, ripaus suolaa
140 g pekonia
350 g savunakkeja
10 pientä luumutomaattia
Rippeet Järvikylän lihamix tuoreyrttilaatikosta
Savupaprikaa
Mustapippuria
Muutama jalopenosiivu silppuna
Kokonainen yksikyntinen valkosipuli raasteena

"Munamaito":
3 kananmunaa
120 g smetanaa
2 dl maitojuomaa
Tuorepersiljasilppua
Loraus soijakastiketta
Juustoraastetta maun mukaan (itse lisäsin pinnalle lisää, kun alkuperäinen määrä osoittautui vähäiseksi)

Sulata taikinalevyt, vuoraa niillä piirakkavuoka, vie parvekkeelle siksi aikaa, kun teet täytteen (tai laita jäkaappiin, jos mahtuu).

Lisää pannulle ruusukaali, pekonisilppu, öljyä ja muutama ripsaus suolaa. Paistele hetki kovalla lämmöllä, lisää nakit, kääntele hetkinen. Lisää tomaatit ja mausteet, laske läpötila, anna muhia sen aikaa, kun teet munamaidon. Käännä uuni lämpenemään 200 c.

Riko munat, lisää neste ja smetana, loraus soijakastiketta, persiljasilppu ja juustoraaste. Sekoita.

Kaada pohjan päälle täyte, sitten munamaito. Lisää juustoraastetta, jos tarvitsee. Pane uuniin n. 35 - 40 minuutiksi. Anna hetki vetäytyä ennen tarjoilua. Piraga ei ole mikään laihduttajan eväs, vaan tuhtia kamaa, aloita syöminen pienemmällä palasella, ehkä vihersalaatin kanssa?

Ps. Roolipelisessio oli jälleen kerran mainio. Eron jälkeen ystäväni (pelinjohtajamme) kutsui minut aloittelevasn porukkaan, jossa muutkin olivat omalla tavallaan siipirikkoontuneita. Porukasta sain uusia ystäviä ja uutta elämää. Nykyään pelaamme jo eri porukalla toisia seikkailuja, mutta kiitollinen muistan olla joka kerta, kun pelin aloitamme. Mielikuvitus on mahtava laji, sitä pelinjohtajallamme piisaa. Ja nauru parantaa aina!

Ystävyydestä

Jo pääsiäisen aikaan suunnittelin kutsuvani yhden entisen nuoreni kylään. Ystävän, ei tässä enää voi nuorista puhua, kun hänkin täyttää reilun kahden vuoden päästä 50 vuotta. (Apua! Minne aika kuluu, kun on kivaa?) Pääsiäinen meni kotia järjestäessä remppaa varten, eikä väistöasunnossa ollut tilaa vieraalle, niinpä siirsin kutsun viime perjantaille.

Nyt on koti kunnossa ja minulla aikaa suunnitella menua. Ja sitä teinkin huolella, suunnitelma kerkesi muuttua useasti ennen kuin päätin tehdä grillijuusto-rypäle-salaatin ja oman versioni vodkachorizopastasta. Vaihdoin kerman kantarellikermakastikkeeseen ja koska käytin raakamaggaraa, pannulle lisäsin sipulia ja paprikaa kypsymään yhtä aikaa makkaran kanssa.

Ruoka onnistui, vieras tuli ajallaan, kaikki tulivat keskenään toimeen. Oli mukava leppoisa ilta, vielä kävimme Käpygrillissä kuuntelemassa Thin Lizzy-coverbändin keikan. Siellä onnistuin viivyttelemään niin pitkään, että viimeinen kotibussi kerkesi mennä. Ilma oli niin leppoisa, että kävelin parisen kilometriä kotiin päin, kunnes pääsin loppumatkan bussilla. Ihana linnunlaulukonsertti, upea kuutamo, lämpöä ja kevään tuoksua!

Ystävät ovat tärkeä osa elämääni. Sen Hän on saanut huomata. Enimmäkseen on käynyt niin, että ystävät puolin ja toisin ovat hyväksyneet meidät pariskuntana, vain Hänen sairautensa hulluimpina aikoina kuulin vastakkaisia mielipiteitä. Mutta normalioloissa on kanssakäyminen luontevaa ja leppoisaa, mielipiteet myönteisiä kaikinpuolin. Toivon, että tilanne jatkuu tällaisena, parisuhteessa pitää säilyttää tasapaino ystävien ja puolison suhteen. Molemmat ovat tärkeitä, en ole onnellinen ilman toista.

(Varoitus, seuraa keittiötsykolokinen lausunto. Varmaan ystävyyden tärkeydellä on jotain tekemistä yksinäisen lapsuuden ja varhaisnuoruuden kanssa, ujo köyhän alkoholistiperheen lapsi ei ollut halutuinta ystävämateriaalia. Siksi edelleen hämmästyn, kun huomaan kelpaavani jollekulle ihan minuna itsenäni. Eipä silti, että muuten voisin lahjoakaan ihmisiä, korkeitaan ruualla. Että kai minussa sitten jotain hyvääkin on.)

Unta, kevättä ja lakkoa

Pitänee todeta, että vaikka olen pitkästynyt kotona, on lakon aiheuttama pakkotauko tehnyt hyvää sekä päälleni että yöunilleni. Etenkin unille. Vaikka herään edelleen pari kertaa yössä, saan unen päästä kiinni uudelleen. Nukun lähes 7,5 tuntia.

Olen viettänyt kiireettömiä aamuja, vaihtanut kukkamultia, pessyt ikkunoita ja siivonnut kohteita, jotka viikkosiivouksessa jäävät nuohoamatta. Pelkäsin, että ryhdymme riitelemään, kun olemme 24/7 samassa tilassa, mutta vain pari kertaa on pinna kiristynyt. Pienen huudon jälkeen tilanne on lauennut.

Huomioita itselleni eläkeikää varten: mieti tarkkaan, kannattaako jäädä kokonaan pois töistä, jos vaan siellä pitävät. Jos jäät pois kokonaan, hanki aikaavievä harrastus, johon liittyy aikataulu. Jos aikataulua ei ole, vietät liikaa aikaa yöpuvussa ja syötät läheisesi pumpuloiksi. Toki jos se siinä vaiheessa kiinnostaa, niin anna palaa vain.

Illalla katsoimme yhdessä the Blues Brothers elokuvan. Olipas se viihdyttävä! En muistanutkaan kaikkia juonen käänteitä. Musiikkihan on aivan mahtavaa. Muistan, kun näin leffan ensimmäisen kerran Mikkelissä ensimmäisen urani opiskeluaikana yhdessä kämppä- ja opiskelukaverini kanssa. Pitkän aikaa käyttäydyimme päissämme kuin Jake ja Elwood maneereja ja sanontoja myöten. Voi meitä, mutta hauskaa oli!

Hän menee viemään äidilleen kukkasen. Itse olen muistellut lapsuuttani useampaankin otteeseen, äitee olisi täyttänyt vuosia viime viikolla. Harmi, ettei hän saanut elää pidempään. Usein mietin hänen päässeen elämän kivoihin puoliin kiinni vasta eläkeikäisenä - onneksi hän sai edes ne vuodet. Ja onneksi itse otin hänestä mallia, kuinka en tahdo elää elämääni. Kaipahan äiti oli välillä salaa ylpeäkin, vaikka useammin sain kuulla, että pitääkö se aina näkyä ja kuulua, että enkö voisi olla tavallinen. En ollut, pahoitteluni sinne jonnekin. En kadu, enkä muuttaisi sitä puolta itsestäni.

Tietotekniikka leikkii Claude Monetia. Välillä tv:n kuva pikselöytyy impressionistiseksi maalaukseksi. (Kaikkea sitä kerkeää lakkolainen seurata.)

Kunpa lakko loppuisi tänään. Töihinmeno alkaa pelottaa.

Deminutiivi - lomanen

Aloitin talvilomani. Minulle on kasautunut reilusti levon tarvetta ja vain viikko lomaa. Niinpä tulee mieleeni kutsua talvilomaviikkoa lomaseksi. Lomanen - viikon kestävä vähäinen lepohetki suolatehtaan arjesta. Ja viikon päästä kun menen takaisin töihin päiväksi ennen viikonloppua, tiedän olevani loman tarpeessa.

Inhaa olla oikeassa paskoissa asioissa. Hänen kanssaan puhumme politiikkaa ja seuraamme maailmaa. Yksi asia meitä on viime päiviin saakka erottanut, Hän on uskonut itänaapurin Puttepossun ja Kiinan Pingispallon jotenkin pysyvän ruodussa ja pitävän myös kansansa aisoissa. Minä taas epäilin ja luin merkkejä toisin. Nyt Hänelle kävi kuin pressa-Salelle: naamiot putosivat. Hän uhoaa ikuista kostoa, minä pessimisti taas pelkään, ettei vain vielä tule kamalampia käännöksiä ennen kuin pästään kohtaan, jossa diktaattori kuolee oman käden kautta, tapetaan tai vie mahdollisimman monta mukanaan.

Toinen asia, mistä olen jo kauan juputtanut, on kulutusyhteiskunnan kuolema. Ihmettelen, eivätkö ikäiseni tajua, ettei tällainen voi kestää. Nuoruudessani kaatopaikat olivat vielä tyhjiä, tavaraa haudattiin maahan mallilla "pois silmistä, pois mielestä", sitä katselin kauhuissani jo kääpiönä. Sittemmin ihminen on jo ymmärtänyt ryhtyä kierrättämään hylkäämiään romuja, vielä kun tajuaisivat, ettemme tarvitse niin pajon alunperinkään. Olemme kulutusyhteiskunnan huipentuma, reliikki, joka ilmeisesti vain pakon edessä ymmärtää, että se on loppu nyt. Raha tai tavara eivät takaa onnea, matkat ympäri maailman eivät tuo maailmanrauhaa tai avarra maailmankuvaa. Rauha ja mielen avartaminen tapahtuu kotosalla, jos avaa silmänsa ja alkaa miettiä, millaisen pallon aikoo jälkikasvulleen jättää.

Olen pommikuopan reunalla kasvanut lapsi, Pohjois-Karjalaa pommitti itänaapuri taajaan, kun halusi katkaista kuljetusyhteyden Lappiin. Leikin yksin 2-3-vuotiaana junaradan varressa, mummo varoitteli, että jos kaivellessani törmään isoon mustaan metalliseen mötikkään, kaivelu pitää lopettaa, silloin tällöin löytyi vielä 60-luvulla suutariksi jääneitä ammuksia. Sieltä taitaa pessimismini olla kotoisin, Pojois-Karjalan kangasmetsistä.

Kunpa olisin väärässä!

Tuleeko hyvä, häh?

Ei hyvän tähden tämän maailman kanssa. En jaksaisi enää, mutta pakko kai se on. Mielipuolen naapurissa on mahtava elää. Mitä sen pikkuraksashan, mustan botin, päässä pyörii? Miten kaukaa historiasta voi hakea oikeutusta?

Kylppäri pitää tyhjentää ja pakata pitää viimeistään huomenna. Ja pestä pyykit. Evakkomuutto on sunnuntaina. Entinen kollega onneksi kuljettaa palkkioksi kissanhoitokeikasta. Onneksi muuttolistaksi käy lähes mökkiretken lista, mutta entäs jos siinä asunnossa on jotain vikaa? Elukoita, likaa tai kamalat naapurit. Hirveä riski!

Ihan niin kuin elämäkin, kuka tätä kestää?

(Enkä edes halua aloittaa Hänen esikoisestaan. Surullinen tarina, jolle loppua ei näy. Ei se minun tarinani olekaan, liippaa vain vierestä.)

Henkinen raivo härkä

Olen allerginen rikkinäisille esineille, rikoin ne sitten itse tai sai vahingon aikaan joku muu. Itseäni ruoskin lujaa ja muistan virheeni pitkään. Kiroan näkökykyäni; kun ihmiseltä puuttuu stereonäkö ja hämäränäkö, mutta likinäköä kyllä on siunattu kotitarpeiksi, niin tietäähän tuon, että sattuu ja tapahtuu. Kun vahingon aiheuttaa joku muu, yritän hillitä karjahteluni, mutta tuhina ja pihinä ovat hetken melkoiset. Se hetki saattaa olla pelottava.

Hän tiputti useita vuosia etsiskelemäni lasitetun savisen sipulikulhon päälle hyllystä lasipurkin sillä seurauksella, että kannesta lohkesi neljä pientä palaa ja pienempia lasitteen sirpaleita. Arvaahan sen, että möin maani ja aloittelin toista. Koitan nieleskellä, mutta samalla kun liimaan paloja paikalleen, toivon syntymäpäivä- tai joululahjaksi ehjää purkkia. Samanlaista. Samalla ilmaisen epäilykseni, ettei sellaista löydy, koska omaanikin kyttäsin useita vuosia.

Kyllähän minä lepyin, mutta harmittaa vieläkin. Pitänee olla onnellinen, että vain kansi sai hittiä. Analysoin itseäni, tiedän mustasukkaisen suojelunhalun johtuvat ex-puolisostani, joka aina minulle suuttuessaan rikkoi jotain minulle tärkeätä, kunnes lakkasin välittämästä ja siivoamasta jälkiä. Pelkään alitajuisesti joutuvani saman kohteeksi ja siksi ylireagoin.

Olisi pitänyt mennä johonkin eroterapiaan/ traumaterapiaan. Minusta tuli masentunut angstinen seinähullu ennen eroa ja sen jälkeen. Kesti seitsemisen vuotta ennen kuin aloin pitää miehiä edes ihmisinä. Satikka sitten itseäni. Nyt se saamarin trauma pomppii alitajunnastani pilaamaan nykyisyyttä. Joudun tolkuttamaan itselleni, että terveenä Hän on mitä rakastavin, hyväntahtoisin ja hyväätarkoittavin ihminen, joka ei todellakaan tahdo minulle mitään pahaa. Ja että minä olen ihan siedettävä ja suhteellisen terve mieleltäni. Ja melkein kiva.

Nyt menen tekemään melkein kivana foccaccian valmiiksi ja sitten vietän omaa aikaa. Hän meni saaman urheiluterapiaa ystävänsä luokse. Kuvassa myös kovan onnen purkki.

Lopputiristys

Parkkihallista hotellin parkkipaikalle siirtyminen sujui paremmin kuin ensimmäinen parkkeerauksemme Tampereella. Olimme tietenkin ruuhka-aikaan liikkeellä, vähän jälkeen kolmen hotellilla. Senhän arvasi, ettemme ensimmäisenä jonoon päässeet, suomalainen liikkuu ja käy kotimaan matkailuansaan, kun ei ulkomaille pääse. Siinä kun kuuntelin vastaanottovirkailijoiden ekstrapalvelulitaniaa, kävi mielessä, että lisäpalveluiden ja loyalty-korttien myyjänä minusta tulisi varsin huono, jos siihen asemaan joutuisin. Evvk.

Huone oli iso, viileä - ja kovin beige (mielentila, ei väri). Ilmastointi on viileyden kannalta hieno, mutta ääntä siinä koneellisessa saatanan lähettiläässä riitti jo alkuiltapäivästä niin, että ystävä tiesi jättää hyvästit yöunilleen. Saimme levätä hetken ennen kuin läksimme aivan randomina valittua ruokaravintolaa.

Hiljakseen liikuimme kohti koskenrantaa ja sillan yli. Ei se oravannahka tipahtanut vieläkään, vaikka kaksi neitsyttä käveli ali. Varjopuolella oli penkeillä tilaa, filosofiset keskustelumme jatkuivat. Älkää vaan kysykö, mikä oli aihe. Kun vilu iski kulkijaan, siirryimme teatteriravintolan terassille. Otin retken ensimmäisen alkoholipitoisen juoman, heti alkoi ystävä viisastelemaan takseista, millä minut hotellille roudaisi - kantaa ei aikonut. En ymmärrä moista epäluottamusta, kun vain himppasen horjuen olen pahimpienkin bakkanaalien jälkeen nukkupaikkaan itseni siirtänyt.

Suunnittelimme seuraavan päivän ohjelmaa, kommentoimme näkemäämme, nautimme elämästä. On suuri ilo päästä ystävän kanssa retkelle kahdestaan, ettei tarvitse jakaa huomiota mihinkään suuntaan. Terassilta oli helppo lähteä kävelemään kohti alajuoksua pienen mutkan kautta. Nälkäkin alkoi olla - taas, ullatus!

Olisin niin halunnut kehua ruokaravintolamme, mutta sellaista en parhaalla tahdollanikaan pysty tekemään muun kuin tarjoilun osalta. Tarjoiluhenkilökunta nimittäin yritti parhaansa ja oli ystävällistä. Ruoka vaan ei vastannut mielikuvaa. Surku. Toki siitä täyteen tuli ja eihän se pahaa ollut, mutta meillä molemmilla olivat nilkat turvoksissa vielä seuraavana päivänäkin, suolalla ruuan maun saa tunkkaiseksi ja verenpainepotilaan nilkat turvoksiin. Parasta menussa oli jälkiruokakimara (kolmen jälkkärin yhdistelmä oli oikeasti erinomainen idea!) ja hinta.

Hinautuminen kaupungin toiselle puolelle oli varsin raskas kokemus molemmille, ei tarvinnut ystävän kantaa. Pitänee kiitellä itseään, ettemme kuitenkaan baareihin ängenneet - etenkin kun tällä viikolla on lukenut, missä kaikkialla olisi voinut altistua. Iltapesun jälkeen minä simahdin, ystäväraasu sai huonommat unet.

Aamupala on runsas, meillä se kesti runsaan tunnin. (Piti muuten sisäänkirjoittautuessa valita, koska aikoo sen syödä - en suosittele valitsemaan klo 9ää.) Hotellin aamupalan aamiaspannukakut olivat hivenen meh, mutta niin teollisia kuin olivatkin, suosittelen punajuuripyöryköitä. Kahvi oli aluksi ookoo, mutta kun porukan määrä lisääntyi, automaatti ei pysynyt mukana ja kahvi laimeni.

Välikuoleman jälkeen olimme toiseksi viimeiseksi kohteeksi valinneet Lenin-museon. Kummasti taas perspektiivi laajeni. Suomettuminen sai lisäsävyjä, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että ilman sitä Suomesta olisi saattanut tulla Unkari tai Viro. Bad idea. Pää täynnä kommunismia kävelimme vielä kauppahalliin, joka Tampereella on runsas ja ihana. Voisin muuttaa sinne asumaan.

Minun piti lähteä vasta kolmen junalla. Olisin voinut vaihtaa lippuni klo 14 lähtevään junaan, mutta kun en siihen jaksanut ryhtyä, niin pääsin seuraamaan Seinäjoella junan alle jääneen henkilön aiheuttamaa jännitysnäytelmää "Kuinka pääsen kotiin?" Ihan paska shou, mutta loppu hyvin, olin kotona vain tuntia myöhemmin kuin piti.

Kumma, kun yhden tietyn puolueen puheet kuulostavat ihan tältä, mutta muuten kyseinen puolue kuulostaa ihan 30-luvun Saksalta. Enpä nyt sitten muuta sanokaan aiheesta.

Minusta on hienoa, että Tampere tunnustaa juurensa. Suomen historia on monimutkainen, ihan niin kuin monella muullakin maalla. Kaikesta kannattaa ottaa opikseen, eikä kaataa lasta pesuveden mukana. Tässähän me nyt olemme. Luvassa voi olla mitä vain, pahempaa tai parempaa - toivotaan parasta.

Aikalaiskokemuksen äärellä

Äsken aamupesulla mietin, että viikon päästä harjaan hampaitani Keski-Suomessa. Ystäviä on ollut kova ikävä. Hän on nähnyt muutamaa ystäväänsä muualla, itse olen tavannut vain kollegoita. Joista toki yksi on ihan ystäväkin. Mutta silti, ystäväenergiaa koko viikonloppu!

Torstaina oli vihdoin koronapiikin vuoro - juhlistin äiteen syntymäpäivää Malmilla Stadian tiloissa. Se oli harvinaisen sujuva tapahtuma. Kun paikalle pääsin, minut ohjattiin suoraan looshiin ja parin kysymyksen päälle hoitaja tuikkasi piikin nahkaan. Enin aika meni istuskellessa rokotuksen jälkeen odotustilassa, ettei vaan anafylaktinen reaktio iske. Siellä olikin varsin viihdyttävää seurata, miten ihmiset valitsivat istumapaikkansa, jotkut individuaalit jopa olisivat tahtoneet siirtää tuolinsa aivan itse valitsemaansa paikkaan. Juu. En nyt totea tähän mitään sarkastista.

Kipeämpää piikin saaminen teki kuin influenssarokotus. Seuraavana päivänä rokotus veti olon flunssaiseksi ja nosti pienen lämmön. Etoi ja nahka oli kipeä. Tai sitten kaikki johtuu alkavasta koivuallergiasta. Mene tiedä, vanhuus ei tule yksin ja oireeni ovat moninaiset.

Nukuin töiden jälkeen 2 h päikkärit, sittten jaksoinkin valvoa YHTEEN! Katsoimme Hänen kansssaan yhdessä teemalta Alexander McQueen dokumentin. Sen tyypin koltut olivat elävää taidetta ja showt kuin rokkikeikkoja. Aivammahtavia! Jopa Hän tykkäsi ohjelmasta ja totesi sen jälkeen ymmärtävänsä muotishowta huomattavasti paremmin. Minä en kyllä sen perusteella koko alaa arvostelisi, Lee Alexander taisi painia ihan omassa sarjassaan. Ja surkeasti kävi kaverille omassa elämässään. Ei jaksanut itse itseään.

Mutta Hän ja minä jaksamme toisiammekin, kun vaan muistamme ja kerkeämme puhua ja kuunnella toisiamme. Se taas kävi selväksi, kun Hän suri esikoisensa kohtaloa. Syyllisyyden ja surun taakka on raskas seuralainen. Tulevana viikonloppuna Hän kuitenkin voi kutsua molemmat jälkeläisensä kylään, kun minun aikanani ei vielä ihan uskalla, vasta 2 - 4 viikon jälkeen rokotuksesta suoja on 50 % luokkaa. Toisen rokotuksen saan vasta elokuussa. Mutta onpahan mökkireissu pelastettu! Ja aikalaiskokemukseen osallistuttu, voimme sitten muutaman vuoden päästä kysellä toisiltamme, että missä olit, kun sait rokotuksen.

Meluisan kylän lapset

Lapsuusaikainen ensimmäinen oma paras ystäväni liitti minut naamakirjan ryhmään. Se onkin tällä viikolla tuottanut paljon iloa ja jopa unia. Kutsutaan ryhmää vaikka nimellä Pienen kylän betonilähiön 70-80-luvun lapset.

Ensimmäinen talo valmistui keväällä 1971 paikallisen suurmaanomistajan metsään, kauas kaikista palveluista. Sinne sullottiin arvoon arvaamattomaan nousseen lannoitetehtaan uusien työntekijöiden perheet. Ja meitä lapsia riitti, taloja nousi kuin sieniä sateella.

Olihan se yhteisö, kun näin jälkikäteen pohtii. Kaikkien asiat olivat yhteisiä. Vekseleitä kirjoiteltiin ristiinrastiin. Alkoholi oli varsin yleinen vapaa-ajan harrastus. Kellarin käytäviä pitkin juostiin keskellä yötä peitot kainalossa naapuriin karkuun alkoholiraivoisaa vanhempaa. Olisi pitänyt jäädä sille tielle, olen miettinyt monta kertaa, mutta avioero oli iso häpeä vielä 70-luvullakin.

Tarinoita olisi paljon - ja varmasti jokaisella perheellä omansa. Naamakirjan ryhmän muistot ja valokuvat ovat avanneet minun lapsuusmuistoni. Tavallaan lapsuus oli kuitenkin hyvä, siihen aikaan oli vielä yhteisöllisyyttä. Hyväksi sen tekee sekin, että siitä selvisi hengissä. Ryhmässä monet kertovat sisarustensa ennenaikaisesta kuolemasta. Kohtalo nimensä mukaisesti niittää kylvöksiään.

Toisaalta kun katselee ryhmän jäsenten ammatteja ja asuinpaikkoja, huomaa, että Suomessa sosioekonominen asema voi muuttua, kiitos suomalaisen yhteiskunnan, peruskoulun ja terveydenhuollon. Meillä on paljon puolustettavaa tässä maassa. Ehkä näinä aikoina muutkin kuin vasemmisto sen huomaavat. Ei juuriaan kannata unohtaa, vaan muistaa niiden opetukset.

Pirulainen, pitääkö tässä oikeasti harkita politiikkan änkeytymistä? Vai ryhtyä runoilijaksi? Vai ihan vaan jatkaa päivätöissä ja jupeltaa blogissaan?

Mikä se memory lane nyt suomeksi onkaan?

Paikkasin farkkujamme, yhdet Hänen ja kahdet minun. Olen oppinut käyttämään sellaista vanhaa poljettavaa Singeriä joskus kääpiönä. Koneella oli temppunsa, mutta varsin luotettava se oli. Ei ollut muovia, vain rautaa tai puuta. Perheemme oli varsin varaton, jos halusin muodin mukaiset tiukat farkut, kavensin ne itse. Jos ne ainoat menivät rikki, korjasin ne.

Kun kerroin Hänelle, että sain farkut tai mitkä tahansa housut ja yhden paidan kerran vuodessa syksyllä, jotenkin hän ei muistanut perheolosuhteitani. Hän kysyi, olivatko vanhempani saitoja. Taisin järkyttyä kysymyksestä. Iski hirveä itkukohtaus ja piti mennä kylpyhuoneeseen vollottamaan hetkeksi. Mykistyminen on jännä laji, ei edes puolustautua voi - tai edesmenneitä puolustaa.

Siitä huolimatta, että isäni oli väkivaltainen alkoholisti, joka joi palkkansa tai juotatti sen kavereillaan, vanhempani olivat uskomattoman vieraanvaraisia jopa silloinkin kun rahaa ei ollut. He vastaanottivat serkkuni, sisarustensa lapset meille loma-aikoina Yleensä ruokana oli perunaa ja jatkettua kastiketta. Ketään ei pakotettu syömään. Pulla oli äidin tekemää ja tuoretta. Jos herkkuja oli, ne jaettiin kaikille. Jos isäni sattui sille tuulelle, karkuun juoksivat myös serkut.

Vanhempani takasivat myös sisarustensa velkoja ja vekseleitä. Vain äidin nuorin sisar mokasi. Muillakin sukulaisilla tai kavereiden vanhemmilla se oli varmaan lähellä siinä yleisessä 70-80-luvun vekselikierteessä. Äidin siskon virhettä kannan edelleen sormessani äidin jäämistöstä minulle siirtyneenä kivisormuksena, jonka pikkusisko antoi äidilleni, kun ei velkaansa voinut maksaa. Ei varmaan ollut hintansa väärti, mokoma 70-lukuinen kullitettu huitunut rimpula, mutta sisko antoi aarteensa ja elätti hetken sillä rahalla yksinhuoltajana varsin vaativan lapsensa. (Kultaahan se on, ametisti kivenä ja nätti.)

Takaisin tähän päivään. Tietenkin Hän pyysi anteeksi. Tietenkin jatkoin paikkaamistyön loppuun. Olen vahvan oloiseksi ihmiseksi joissain asioissa ällöttävän hauras, etenkin minut saa pois tolaltaan ajatus siitä, että vanhempani olisivat niissä vähissä oikein tekemissään asioissa mokanneet. Niitä on varsin vähän. Mutta kiitos köyhyyden, osaan uskomattoman paljon asioita. Niin kuin farkkujen paikkaamisen.

Hyvästi renesanssi

Nyt ei tule edes söpöjä kuvia keventämään aihetta.

Politiikka muuttuu aina vaan itsekkäämmäksi, popularisoituu kansallismielisemmäksi kuin vuosisatoihin. Johtajikseen kansat valitsevat ne ilkeimmät puusilmät, jotka ajavat vain nimby-ajattelua ja ahneutta. Jakaisivat sitten samalla köyhille maille sekä omille köyhilleen itsemurhapillereitä, kun eivät kerran muuta tahdo tehdä ilmaston, terveydenhoidon, perhesuunnittelun, asuntorakentamisen tai luonnon eteen. Enkä edes vielä puhunut mitään yksinäisyydestä, mielenterveydestä ja solidaarisuudesta.

Renesanssi-ihmisen aika on ohi, päädymme jälleen synkälle keskiajalle. En sano, että itsekään mikään esimerkkitapaus olisin, en jaa toista ihokastani, en tee vapaaehtoistyötä, en anna kymmenyksiä hyväntekeväisyyteen – ellei veroja sellaiseksi lasketa. Työkin on maallisen voittoa tavoittelevan yrityksen palkkalistoilla notkumista, tosin sen jo melkein voi lukea hukkuvan auttamiseksi, kun katselee kassakriisin epätoivoista rimpuilua.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä epätoivoisemmaksi tunnun erityisherkkänä ihmisenä käyvän. Angstia pukkaa kuin parhaallakin teini-ikäisellä. Ymmärrän, että Eurooppaan tulevien pakolaisten vastaanottaminen ei voi olla vain Italian kontolla, mutta miten voi mikään maa jättää ihmiset hukkumaan? Eivät ne kaikki niitä nuoria vihaisia miehiä ole vaan perheitä/ äitejä pienten kääpiöiden kanssa. Pitäisikö muidenkin maiden heitä vastaanottaa ja kotouttaa? Vai onko niin, että ennen uutta renesanssia maailma joutuu kokemaan toisen mustan surman: Lainaus wikipediasta:

Mustan surman teorian mukaan arvioidaan, että Euroopan väestöstä kuoli 1300-luvulla noin 70 miljoonasta noin 20 miljoonaa. Rutto ei valinnut kohteensa säätyä, ikää tai varallisuutta, eikä kristinuskon mukaan siltä voinut suojautua maksamalla aneita, tunnustamalla syntejään tai muullakaan tavalla. Tämän teorian mukaan juuri musta surma aiheutti kristillisen maailmankuvan säröilemisen, mikä johti taas siihen, että tämänpuoleista elämää ajateltiin enemmän kuin kuoleman jälkeistä. Tämä seikka yhdessä Gutenbergin kirjapainon (1450-luvulla) ja kreikkalais-roomalaisten humanististen filosofioiden laaja leviäminen loivat sen älyllisen ilmaston, joka edisti humanismin ilmestymistä sekä kiinnostusta ihmistä itseään kohtaan.

Nythän meille pukkaa lupaavasti kaikenlaista uusvanhaa kivaa – ikiroudasta ilmestyvät ikivanhat basiliskot, hiivasieni kestää lämpöä, sairaalabakteerit tappavat taloissa ja puutarhoissa. Eiköhän joku noista luonnon omista keinoista vähennä populaatiota reilusti niin, että jäljellejäävien on pakko ryhtyä yhteistyöhön, sikäli kun toisen elävän ihmisen jostain löytävät. Mutta onko se pakko aina käydä näin? Suurimmalla osalla suurmaiden johtajista on kääpiöitä – rahaako ne onnettomat syövät, kun muu maailma kuolee ympäriltä. Eikä niistä onnettomista jälkeläisistä ole edes ruudinkeksijöiksi, kun isipappa on ostanut paikan yliopistosta ja sen jälkeen on vaan rellestetty tositeeveeohjelmissa.

Mutta näillä mennään. Onneksi olen jo aika vanha ja olen saanut elää – suhteellisen säällisesti, sanoisin jopa. En ole mammonaa kerännyt, en kovin tavaraakaan. Hätätilassa olen majoittanut meidän sohvalle ihmisiä, vaikkei pilttuu välttämättä siihen sovelias olekaan. Mutta paino onkin sanalla hätä ja tarve. Jos joku tahtoo tutustua aivan erinomaiseen dokumenttiin siitä, missä kaikessa olisi parantamisen varaa, niin suosittelen Four Horsemen dokumenttia. Se tuli joskus Yleltäkin, mutta onneksi nykyään on juutuubbi.

Niistän virtuaaliseen paperitolloon

Matkasaarnaaja minussa ottaa vallan. Tulee mieleen ovelta ovelle kiertävien saarnamiesten aloituslause: "Olisiko teillä hetkinen aikaa puhua alkoholista?" Itse tosin ajattelin jutella siitä ankeammasta puolesta,  alkoholismista. Hän nimittäin on kroonisesti sairas. Niin oli isänikin, että ei taudinkuva minulle yllätyksenä tullut. Tuttua huttua. Muuta lääkettä tautiin ei ole kuin täydellinen kieltäytyminen alkoholista. Kohtuukäyttö johtaa ennemmin tai myöhemmin ylilyöntiin.

Siitä on jo reilu vuosi, kun Hän päätti valita elämän ja parisuhteen hitaan tai nopean kuoleman sijaan. Se olisi ollut tulossa Hänen elämäntavoillaan. Minä jo kerkesin konfiskoida avaimet ja jättää Hänelle mielessäni hyvästit. Sen verran itsekäs ihminen tunnustan olevani, että tiedän, ettei rakkaus pelasta siitä suosta. Vain ihminen itse voi sairautensa selättää.

Kun Hän sitten ryhtyi paranemaan ja me  uudelleen treffailemaan, mietin mielessäni, että pitääkö minunkin nyt velvollisuudentunnosta lopettaa siiderin litkiminen ja siirtyä kahviin, vissyyn ja veteen. Se nimittäin oli kotoaopittu toimintatapa. Isäni ei raitistuttuaan kestänyt mitään alkoholillisia tapahtumia tai ihmisiä, eipä hän sitten juuri missään käynytkään. Hänestä tuli varsin iloton ihminen, ilo ilman viinaa oli teeskentelyä. Meillä asuvalla, Hänellä ei kuitenkaan ongelmaa muiden ihmisten alkoholinkulutuksen kanssa ole, olen ilokseni huomannut.

Ainoa paikka, minne Hän ei mieluusti enää lähde, ovat baarit. Keikoilla käymme, syömässä ja ystävien luona, muut kostuttavat kurkkujaan, Hän tyytyy energiajuomaan. Ja yleensä, kun ihmiset päihtyvät enemmän, Hän lähtee kotiin. Vähentynyt on minunkin juomiseni, hyvä niin. Ikää kun tulee lisää kaiken aikaa. Baareihin jos tahdon, niin ystävistä löytyy seuraa tarvittaessa. Keikat ne minullekin kaikkein tärkeimmät ovat.

Tietysti takaraivossa välillä vilahtaa ajatus, että entäs jos viinapiru saa vallan. Että avioliitosta on vaikeampi lähteä kuin avoliitosta. Mutta olen kuitenkin kehitysoptimisti luonteeltani. Tahtoisinko muka jättää näin hienon asian taakseni vain siksi, että on mahdollisuus, ettei se onnistukaan? En. Onko tärkeämpää saada yhteistä onnea ne hetket, kun niitä meille on suotu? On.

En varmaan koskaan elämässäni ole ollut näin onnellinen. Palaset osuvat kohdalleen. Huolimatta siitä, ettemme elä missään vaaleanpunaisessa romantiikkakuplassa, olemme löytäneet turvasataman. Siellä on henkistä tilaa minulle ja Hänelle - enkä nyt tarkoita saunan takaa löytyvää tilaa.

(Ennen julkaisemista luetutin Hänellä, arka ja henkilökohtainen aihe kun on. Lupa julkaisuun saatu. Sekin kertoo paranemisesta - ihminen myöntää sairautensa eikä välttele vastuutaan.)

Viimeisiä viedään

Vuosi on ollut aikuiselämäni suurin myllerrys, eikä minulla oikeastaan ole ollut paljon nokan koputtamista asioiden käänteisiin. Yrittänyt olen, rimpuillut, taistellut vastaan, poukkoillut kuohujen mukana, ollut hukkumassa, tarrannut oljenkorsiin. Ja sitten kuin taikaiskusta kaikki loksahti raiteilleen, niille, joille se olisi loksahtanut, mikäli ei hulluus olisi välillä saanut valtaa.

Ihmeellistä kyllä, sekin päättyi säällisesti. Meidän välillämme kaikki päättyy ihmeellisesti - tai oikeastaan vasta alkaa. Emme me elä onnellisina elämämme loppuun saakka, mutta elämme yhdessä, meillä on toisemme. Ainakin juuri nyt. En voi enää paljon enempää elämältä toivoa. Tai noh, terveyttä molemmille, Hänelle voimia selviytyä ongelmistaan, itselleni vähemmän kuluttavan työn. (Niin ja tietysti maailmanrauhaa, mutta se taitaa olla kuolleena syntynyt toive. Meni pesuveden mukana, kun uutisten syntyä nykyään seuraa.)

Tajusin, että jos emme olisi eläneet sellaista elämää tahoillamme kun olemme tehneet, ei meitä olisi. Emme me olisi toisiamme näin paljon tarvinneet, emme varmaan laisinkaan. Tuskin edes olisimme tavanneet, vaikka piirimme ovat toisiaan oudosti hiponeetkin. Ihmisen elämä on valintoja ja menneisyyden paino, sen keventää vain tieto, ettemme tiedä tulevasta. Voimme vain toivoa. Uskokaa pois, minä sitä toivon joka päivä - paljon.

***
Arkisempia asioita. Olen ryhtynyt lukemaan lähes vanhaan malliin, jopa bussissa, jos vain satun valoisalle paikalle ja pääsen istumaan. Tällä hetkellä tipahtavat Atwood ja Vargas, Adamsbergiin olen niin ihastunut, että joulupukki toi meille viimeisimmän. Samoin tupsahti jatkoa Margaretin Herran tarhureille (Uusi maa) ja minulle pari puuttuvaa Valeriania.  Mosleyn Pikku Scarlet olikin loppu, tilasin sen sitten toisaalta. Joitakin kirjoja minä vain tahdon omistaa. Onneksi Hänellä ja minulla on joidenkin kirjailijoiden suhteen yhteneväinen mieli.

Kunpa pääsisin ajoissa pois töistä huomenna. Pitäisi muutamia hankintoja tehdä, vaikkei meillä sen kummemmin vuoden vaihtumista juhlitakaan. Vähän herkkuruokaa ja -juomaa, ehkä alkoholia ja musiikkia iltamat. Same same, but different.

Yksinoloa

Nuorna tyttönä seurasin perheitä ja pariskuntia kateellisena heidän yhteydestään. Kun kasvaa sekä fyysisesti että henkisesti yksinäisenä lapsena, vailla toivoa paremmasta, niin parisuhde on varmaan ainoa keino tuntea saavansa vihdoin jotain, mitä muut pitävät itsestäänselvyytenä. Kumppanuutta, seuraa, turvaa. Etenkin kun jo lapsena tiesin, ettei minusta äidiksi ole, rikkinäisestä isäni lapsesta. Sitä kun omaa pragmaattisen, jopa inhorealistisen luonteen, niin tietää vaistomaisesti, mihin ei sovi. Minähän sitä turvaa tarvitsin, ei minusta ollut sitä kenellekään antamaan.

Niinpä sitten opetin itseni olemaan yksin, kasvatin kuoren ympärilleni. Opettelin tulemaan toimeen itsekseni, hoitamaan homman kuin homman, samalla hoitamaan töissä muidenkin hommat, kun se tuntui niin helpolta. Parisuhdeasioita en oikein oppinut koskaan, nuoruusvuosien viritelmät kompastuivat ylisuuriin odotuksiin ja elämää suurempiin vaatimuksiin. Naimisiin mennessäni taas kuvittelin, että antamalla kaiken ja hoitamalla kaiken saisin suhteen pysymään ja toinen tekisi samoin. Taas meni metsään - toinen olikin se käenpoikanen, joka söi kyllä kaiken, mutta ei antanut mitään, vaati vain vielä lisää. Eikä minulla ollut enää suojakuorta, jonka taakse rientää. Silloin päätin, että mieluummin elän loppuikäni yksin kuin näivettävässä parisuhteessa. Että onhan minulla ystävät ja oma pääni. Pikkuhiljaa opin vastaanottamaan  hyvää ja huolenpitoa ystäviltä.

Entäs nyt? Mikä on toisin? Minulla on rajani, se oma pääni, en vaadi mahdottomia itseltäni eikä toiselta. En toteuta toisen oikkuja, vaan päätökset kaikesta teemme keskustellen. Mikä on tärkeätä, mitä tarvitaan, miksi mitäkin tarvitaan. Tunnustamme realiteetit, kaikkea ei voi saada. En kaipaa yksinoloa, ystäviä kaipaan silloin tällöin. Heistä vaan joukko käänsi suhteemme alkuaikojen takia selkänsä Hänelle. Minä taas olisin toivonut, että he antaisivat Hänelle edes mahdollisuuden. Kun en kuitenkaan tahdo käpertyä elämään vain hänen kanssaan, vaan jakaa maailman hänen kanssaan. Myös ihanat ystäväni. Heidän kansssaan taas tahtoisin jakaa Hänet, näyttää, minkä hienon lisän hän ystäväpiiriimme toisi. Ehkä sitten joskus...

Tiistaina huomasin muuttuneeni. Hän käy katsomassa omien ystäviensä kanssa potkupalloa, minusta se on kannatettava ajatus. Ei hänkään saa jättää ystäviään kokonaan, vaan sopeuttaa heidät muuttuneeseen tilanteeseen pikkuhiljaa. Vietin illan itsekseni ja koti tuntui suurelta. Liian hiljaiselta. Niinpä panin tv:n päälle ja ryhdyin neulomaan. Sitten söin liikaa, tuore leipä huusi kaapista. Se oli tyhmää. Mutta yöllä kun hän kömpi viereeni, olin onnellinen. En siksi, että olisin pelännyt hänen jäävän sille tielleen, vaan siksi, että ainakin hetkeksi olen saanut hänet rinnalleni jakamaan elämää. (Tässä iässä nimittäin jokainen hetki on kallisarvoinen, niitä ei välttämättä enää paljon ole jäljellä.)

Yksinolon taito on kuitenkin sisälläni. Toivon, ettei minun aivan heti tarvitse ottaa sitä käyttöön uudelleen. Toivon, että tämä jatkuu mahdollisimman pitkään. Tämä tekee minulle hyvää, parantaa jotain suurta, sydämeni nimittäin.

Jokaisella on ongelmansa

Suhteemme alku oli myrskyisä. Hän ajoi itsensä melkoisiin ongelmiin, jotka edelleen vaikuttavat arkeemme. Ne melkein tuhosivat parisuhteemme, tai itse asiassa olin jo varma, että Hän ei selviäisi koettelemuksestaan hengissä. Olin jo hautaamassa koko ajatusta, Häntäkin. Mutta juhannuksen jälkeen ovelleni ilmestyi katuva mies. Muutama viikko siinä meni, ennen kuin luottamus palasi. Itse asiassa vasta kun Hän herkesi raittiiksi, uskoin hänen tarkoittavan totta katumuksellaan.

Nyt meillä noudatetaan kohtuutta. En minä osaa lopettaa kokonaan alkoholin nauttimista. Viini maistuu ruuan kanssa, siideri on maukasta ruuan jälkeen. Eikä minusta ole sitä kieltämään Häneltäkään. Mutta övereitä meillä ei vedetä, sivistynyttä rypemistä kylläkin. Ja kun meillä on niin hauskaa yhdessä, niin en osaa sitä niin pahana asiana pitää. Meillä nauretaan, lauletaan, viihdytään, keskustellaan, kokataan ja ollaan lähekkäin. Olemme kovin itseriittoisia, mutta juuri äsken juttelimme, että kyllä meidän pitää ryhtyä muitakin tapaamaan. Ihan jo siksikin, että saamme yhteisiä uusia kokemuksia.

Torstaina kävin syömässä entisen kollegani kanssa Vinkkelissä. Ruoka oli hyvää, mutta ei tajunnanrajäyttävää. Alkuun graavattua lohta, sitten sellerikeittoa, päääruokana sous vide menetelmällä valmistettua angus härkää. Välijuustojen jälkeen tuli vielä tyrniposset mantelikakun kanssa. Ihan ookoo makuja, mutta aika mielikuvituksetonta. Sen siitä saa, kun tekee liian hyvää ruokaa itse. Keskinkertainen ei riitä. Entistä kollegaa oli kyllä ihana nähdä. Olemme kaikin puolin erilaisia, mutta osaamme nauraa sille. Laajennamme toistemme maailmankuvaa. Siihen kannattaisi muidenkin pyrkiä.

Perjantaina töiden jälkeen raahasin Hänet shoppailemaan. Pikkuveljen firma täyttää vuosia, luvassa on gaalajuhla. Hänellä ei ollut tummaa pukua, joten sellainen piti saada. Onneksi Haloselle sattuivat hintahulinat; takki ja liivi löytyivät satasella. Kävimme vielä saman tien Jack & Jonesista farkut ja kauluspaidan. Illalla minulle annettiin yksityinen muotinäytös, on se ihanaa, kun voi ihailla puolisoaan myös fyysisesti. Hän miellyttää silmääni.

Nyt poden sunnuntaiangstia, huomenna taas töihin. Siellä vaan on niin tylsää. Minulta on viety kaikki haastavat tehtävät, puuhastelen rippeitä, joita kukaan muu ei tahdo tai kerkeä tehdä. Noh, olen todennäköisesti kaupungin korkeimmin palkattu tallentaja... Pitäisi löytää toinen työ, ennen kuin nykyinen kokonaan loppuu. Ahdistaa.

Alussa

Olen tuntenut Hänet pian puoli vuotta. Olen kirjottanut blogeja lähes 12 vuotta. Olen ihan kirjoituskykyinen ja -haluinen ihminen, mutta kumma kyllä, aina tämä on yhtä vaikeata. Aloittaminen. Ensimmäinen kirjoitus on olevinaan niin merkittävä. Tulisi esitellä itsensä, aiheensa ja motiivinsa.

Minustahan te jo tiedätte jotain. Sen lisäksi olen rakastunut nainen. Keski-ikäinen pragmaatikko, joka kyllä mieluili parisuhteen perään, mutta oli tyytynyt pariin suhteeseen. Sitten tuli hän. Seisoi baarin pihamaalla, kun melankolisen riemukkaassa humalassa kirmasin paikalle ystäväni kanssa. Olimme tulossa ex-mieheni hautajaisista. Takana oli virallinen osuus, epäviralliset peijaiset ja vielä virattomampi hortoilu baarista toiseen pitkin Kalliota.

Jotain siinä tapahtui hetkessä, kun en muuta nähnyt kuin hymyilevän, hoikan olemuksen. Vaaleahko hiuspörrö lensi kevättuulessa kasvojen ympärillä, sai Hänet näyttämään metsän peikolta. Ja kun jostain ihmeen syystä, jollain ihmeen tekosyyllä ryntäsin halaamaan häntä, koin, että minua halattiin takaisin. Minusta pidettiin kiinni. Niinpä oli helppoa pyytää hänet liittymään seuraan ja sittemmin laskea ystävä kotikonnuilleen. Minä jäin, vein kotiini, Hän tuli kotiin.

Helppoa? Tästähän voisi kuvitella, että tarina on kerrottu, niin me elimme elämämme loppuun saakka. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta pari meistä tuli. Ajattelin kertoa elämästämme sen tapahtuessa ympärillämme. Välillä voi luvassa olla vain minua-minua-minua, mutta varmaan eniten kerron meistä. Kerron, mitä me teemme ja ajattelemme. Mikä meitä kalvaa, mikä ilahduttaa, mihin käytämme aikaamme.

Miksi? Siksi, että nyt vielä muistan. Ja tahdon muistaa jatkossakin. Päiväkirjanhan minä tästä aion tehdä.