keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Markan tavara

Harvoin olen ollut vuoden päättymisestä näin onnellinen kuin nyt. Harvoin moiseen hullunmyllyyn joutuukaan. Toivon, ettei koskaan enää tulisi tällaista. Tuntuu, että Hän on koettelemuksistaan toipunut nopeammin kuin minä. Ja kirottu koronahan ei tietenkään vielä ole ohi. Vielä voin saada tartunnan ja vaihtaa hiippakuntaa.

Olen miettinyt, onko minulla elämäni ensimmäinen ikäkriisi vai onko elämä ollut vaan niin p*skaa, että dumaan saman tien kaiken hyvänkin. Välillä tuntuu, että kaikki on ollut aivan turhaa pinnistelyä. Että kannattiko? Mutta mihinkäs muuhun tässä olisi paukkunsa pistänyt, kun ei ole suuri daideilija, miljonääri, keksijä, hyväntekijä, siittäjä (kantajaksi en haikaile edelleenkään, mut hirmu hyvä Don Juan minusta olisi tullut).

Ei tullut edes kunnon pahista. Liian kiltti olen, vaan Äiti Teresaksi ei hedonisti ja lepsukka taivu. En osaa pitää puoliani, en puolustaa arvojani enkä edes vaatia palkankorotusta (paitsi että 11.1. mulla on palkkaneuvottelu, perustelut kirjoitin jo muistiin, mitä hyötyä tosin niistäkään, jos en voi edes uhkailla lähtemisellä?).

Mitä minä sitten haluaisin? Pitäisikö sanoa, että toivoisin vai kerralla rähähtää, että vaadin? Haluan keikoille, tahdon spontaaneja kohtaamisia, hikisiä baareja, meteliä ja ihokosketusta. Tahdon mennä kananlihalle musiikin voimasta, tahdon joukkohurmokseen. Tahdon valittaa kipeitä jalkoja, helliä krapulaa, kauhistella pankkitilin saldoa ja, saatana, nauraa itseni tärviölle kolmen promillen väsymyshumalassa festarin kolmantena päivänä.

Ja luottamukseni Häneen takaisin. Juu ja sen palkankorotuksen. Jotta jo nyt on prkl!

Tähän sitten joku kiva kuva. Sain joulukortin mukana lahjan. Heijastimen. Ja niin minulle sopivan. 🧡

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Epäilevä Tuomas luopuu hitaasti

Tarkkailen Häntä, Hän tietää sen. 

Kuulostelen, haistelen ilmaa, melkein luotan. Välillä takaumat iskevät, minä puolestani puran tuskaani. Hän usein tuskastuu, kun muistutan menneestä ajanjaksosta, mutta ymmärtää kyllä, että pakkohan minun on omat tuntemukseni ulos saada. Jos en saa, hullutuksia voi tapahtua.

Enempää ei täällä ole tarkoitus asiaa puida. (Voi olla, että pitäisi. Pitäisi normalisoida asiat. Kirjoittaminen vaan tuntuu kovin oudolta jakson jälkeen. Olin jo lähes kerennyt unohtaa edellisen. Siitähän on reilu 2,5 vuotta aikaa.)

Joulu on lähes valmis. Saamme vain toisen koronalingoista (lue: Hänen lapsensa) vieraksemme. Meillä asuva on siivonnut residenssin ja omat jännittävät kasansa. Lahjoja ei tänä vuonna ole luvassa, Hänen syntymäpäivänsä vietimme tavanomaiseen tapaan eilen. Lahjat olivat varsin käytännönläheisiä. Sen jälkeen olen hitaasti ja varmasti veivannut aaton evästystä. Kiroilen sitä, ettei edellisen vuoden riistapataohjeita ole tullut säästettyä. Ei ikinä tiedä, millainen on lopputulos.

Huomenna vaihdan lakanat, teen sienipiirakan, paistan lihan ja vedän kännit. Toivottavasti ymmärrän lopettaa ennen viimeksimainittua.

Melkein epäonnistunut hyasintti, joka keräsi itsensä ennen joulua.

Joululahja minulle.


maanantai 21. joulukuuta 2020

Ja lainehet rantaan liplattavat

Olihan se taas kokemus. Helpotus tuli jo vajaa kuukausi sitten. En vaan ole sanut itsestäni irti kirjoituksen kirjoitusta, en riviä enkä sanaa. Toipuminen vie aikansa.

Ehkä tästä taas aapinen aukenee ja jotain järjellistä tulostuu biteiksi sakka. Mitään en lupaa.