I'm not conniving. I scheme. I'm a scheming bitch.*

Me voimme hyvin. Kiitos siitä universumille! Kissat voivat hyvin. Hallelujaa, ylistys! Yhteiskunta on sairas. Kun tuota nykyhallitusta seuraa, itku on lähempänä kuin nauru. Hullujahan ne tuntuvat olevan monellakin tapaa. Pakko siis pitää yksi vuorisaarna.

Nyt kun lama on taas alkamassa, niin eivätkö nuo onnettomat koita nutistaa pienituloisia tai tulottomia ihmisiä asemaan, jossa kaksi matalapalkkatyötä on pakko, jos elää meinaa. Ja kun niitä kahta työtä tehdään kahdelle eri työnantajalle, niin kukaan ei seuraa kertyneitä työtunteja. Eläköön! Orjuus on laillistettu!

Saan olla itseni kohdalta kiitollinen, että olen jo elämäni ehtoopuolella. Näin vihervasemmistolaisena kiitän yhteiskuntaa kahdesta opintolainasta, molemmat olen maksanut ihan itse pois. Kiitän peruskoulusta, lapsilisästä, opintotuesta, aikuisopintotuesta, kunnallisesta hammashoidosta ja soskun rahoista (pari kertaa sielläkin notkunut, mutta en silti jäänyt yhteiskunnan elätiksi).Kiitän terveydenhuollosta, jota ilman olisin jo kääpiönä kuollut pois nurkista kuleksimasta. Ja pari kertaa vielä vanhempanakin. Kiitän edullisesta asumisoikeusasunnosta, vaikka tod.näk. vastike nousee n 80 e/ kk. Kiitos vilkkaasta joukkoliikenteestä (ratikka15 <3). Kiitos kirjastoista, yhteiskuntarauhasta, ay-liikkeestä ja monipuoluejärjestelmästä.

Vastineeksi olen 10 vuotta kasvattanut kunnallisena nuoriso-ohjaajana pirun pienellä palkalla muiden kääpiöitä. Nuorimmatkin jo nelikymppisiä, mutta suurin osa niistä selvisi aikuiseksi suhteellisen täyspäisenä. Ovat tuottava kansanosa ja kasvattavat omia lapsiaan kunniakkaasti. Sen urakan jälkeen päätin ryhtyä ajattelemaan itseäni ja siirryin mammonan palvelukseen ja verojenmaksamispuolelle. Ihan hyvä diili.

Olen saanut eläkettä kertymään yllättävän paljon. Oletan, että tulen vielä kartuttamaan sen jonnekin pariin tonniin. Kai sillä elää, vaikkei kunnallinen terveydenhuolto enää pelaisikaan. Ehkä tarjolla vihdoin olisi armoitsemurhavälineistö, ettei tarvitse viedä vähiä vanhustenhoito/palvelutalopaikkoja. En minä kitua tahdo.

Enkä tahdo edes aloittaa maahanmuuttoteemasta - tai ehkä vähän. Jos kantasuomalainen ei lisäänny, niin olisiko syytä yrittää saada Suomeen maahanmuuttajia? Ja sitten kun niitä on tänne saatu, olisiko syytä satsata kotouttamiseen? Jos kouluissa ei riitä lapsioppilaita, eikö niihin tiloihin voisi perustaa peruskouluja maahanmuuttajille? Oppivelvollisuus kunniaan.

Viimeistään niiden maahanmuuttajien lastenlapset ovat suomalaisia - ja jos saan toivoa, suvaitsevaisia ja avarakatseisia suomalaisia. Värillä ei ole väliä. Päätän yltiöoptimistisen saarnani täältä tähän.

*"I'm not conniving. I scheme. I'm a scheming bitch." on lainaus elokuvasta Stage Mother. Katsoin vahingossa nääs elokuvan tossa pari viikkoa sitten. Tykkäsin.

Kävimme Hänen kanssaan entisten nuorten kokoontumisajoissa, Keban keikalla Tavastialla. Oli kivaa!

Minni vuosi sitten ja eilen. Neiti ei enää ole vauvvakissa.

 

Vapaita kesäpäiviä

Olen kesä-heinäkuun aikana saanut vähennettyä saldovapaatuntini sadasta 28aan tuntiin. On tässä ollut festareita ja kaveriretkiä. En olisi koskaan halunnut kerätä tunteja, mielestäni ihaninta olisi 7,5 tunnin työpäivä, eikä huolta huomisesta. Pahoin pelkään, että syksyllä tunnit alkavat taas nousta. Huolet myös.

Työtä on juuri nyt sopivasti, voin jopa pitää taukoja. Olen purkanut sekä yhteissähköpostimme että omani (lukemattomia molemmissa vain kolmisenkymmentä). Voin jopa ajatella kehityskohteita, kuvittelen antavani muille vinkkejä, lopputulema tulee olemaan se, että itselleni taidan kasata taas kuormaa, jota en kuitenkaan pysty kantamaan.

Viikonloppuna on luvassa kaksi vierailua. Eilen saapuivat potentiaaliset kissakummit tutustumaan hoidokkeihinsa. Mahtava vierailu, etenkin perheen 14-vuotias tuntuu olevan luontainen kissakuiskaaja. Äitinsä on minulle "velkaa" kissanhoitoa. Aikoinaan useasti hoidin hänen nyt jo edesmennyttä Eppu-kissaansa.

Sunnuntaina tulevat Hänen lapsenlapsensa äiteineen vierailulle. Ihana tekosyy miettiä tarjottavia! Lapsenlapsen äiti oli alkukesästä korvaamaton apu minulle koettelemuksessa, eikä missään vaiheessa suostunut edes ottamaan korvausta avustaan. Hän ottaa sukukäsitteen vakavissaan ja laskee jopa minut sukuun kuuluvaksi.

Perjantaina paistelin mustikka-mansikkasuklaarahkapiirakan. Siitä ei tullut kovin onnistunut, uusi resepti ja vaihtelin aineksia, kun oikeita ei ollut. Ehkäpä suolaisella puolella korvaan makean piirakan puutteet. Evakossa kaipasin suunnattomasti kotiin, enkä vähiten siksi, että laitoksessa ei itse tarvitse ruokaa tehdä. Eikä paljon ajatellakaan.

On ollut aivan mahtavaa tutustua kotiinsa uudelleen. Kuten myös Häneen. Tietyt ajanjaksot elämässämme ovat sellaisia, että ne saavat minut miettimään, onko meillä mitään yhteistä, onko meillä tulevaisuutta. Sitten kun Hän palaa ihmislajiin takaisin, ovat asiat toisin. Muistan Hänet ja Hän minut.

Vaikka vahinkoahan ankeat kaudet saavat aikaan, yritän miettiä, että se on vain maallista niin pitkään, kun kunhan ei kuole. Välillä laskettelen suustani ärräpäitä, enkä osaa hillitä itseäni, kun niin pistää vihaksi. Kurjaa vain on, että Hän on jo valmiiksi maansa myynyt, eikä minun melskaamiseni yhtään auta.

Tässä vaiheessa piirakka vielä pelaa ihan edustuskelpoista, mutta kun leikkasin sen paloksi, ne alkoivat lotköttelemään ja vettymään. Ei ainakaan ole kuiva käntty kyseessä.

Ystävän taideteos sai kehykset. Vielä kun se löytäisi jostain oikean loppusijoituspaikan.

Minni ja Morris huolehtivat toistensa puhtaudesta.

Ei osteta mitään eikä työllistetä ketään

Listasin joutessani ärsyttävimmät mainokset. Meillä kun ei ole mitään mainoksettomia taivaskanavia eikä aina jaksa katsoa vain YLEä.

- Haribo karkit lässyttävät kääpiöiden äänellä - ja vielä pilkataan raskasta musiikkia!
- Powerin kummallisesti liikkuvat ihmiset - mitä siellä muuten myydään? Se ei vielä ole selvinnyt.
- Hellmansin nothing into something laulava majoneesi ei löydä lautaselleni. Jos minun jääkaapissani ei ole juustoa, creme fraichea tai juustokermaa, niin menen lähieilepaan.

Viime päivien työolosuhteiden uhrina olen myös laatinut pientä kysymyspatteria työnhakijakandidaatille rekrytoijien avuksi :
- Käytätkö nuuskaa? Minne loppusijoitat ällönöttöset?
- Osaatko käyttää muita välimerkkejä kuin v*ttu? Anna pari esimerkkiä? Luovuudesta lisäpisteitä.
- Pesetkö p*skarantusi wcistuimesta?
- Syljeksitkö kadulla lammikoita? Normiräästä ei ole nyt kysymys, vaan joutavanpäiväisestä limavanan valuttamisesta.

Työt kyllä oppii tekemällä, joitain tapoja näköjään ei. Nykyään on niin vaikea saada hyvää henkilökuntaa. Nyt juon jallukahvin, tästä muuten ihmiseksi tokene. Paitsi koska Hän on jo juonut kaiken, niin keittäähän se kahvi ensin pitää - palkkapäivän kunniaksi.

Huomenna on parempi päivä. Loman alkuun 2 viikkoa, eikä meidän autonlainaajasta ole kuulunut mitään. Voi olla, että saan paniikki- ja pakokauhukohtauksen.

Mittumaaria

Oli niin kamala työpäivä, että päätin lopettaa työnteon heti, kun se oli mahdollista. Lakkosumaa riittää purettavaksi. Nyt istun uudessa nojatuolissa, jonka tässä jotain aikoja sitten yritin pilata itseltäni kotitalousonnettomuudella. Onneksi ihminen on viisas ja jollain myrkyllä sain poistettua lähes kaikki tahrat. Loput piilotin räsymaton alle.

Välillä unohdan olevani puolisokea. Oikean silmän näkökentästä puuttuu 40% ja sama vamma on vienyt minulta stereonäön. Olen koko ikäni joutunut arvioimaan etäisyyksiä - joskus arviokykyni pettää. Nyt lautaspino ei osunutkaan hyllyyn, vaan hyllyn viereen, kaatoi kaksi kahvimukia sekä kahvinkeittimen. Voi sitä itkuparkumisen määrää. Kupit säilyivät ehjinä, yksi lautanen meni silpuksi. Tuoli minua syletti eniten. Tumma kahvi värjää varsin tehokkaasti tekstiilejä.

Emme saaneet juhannuskissavierasta. Joskus asiat eivät vain käy, niin kuin haaveilen. (En minä saanut lottovoittoakaan. Mutta. Nyt on juhannusvapaa! Kolme päivää voin pelata vapaaherratarta. Vapaherratar juo jallukahvinsa loppuun ja sitten tiskaa astiat. Vapaherrattaren puoliso pelaa kitaraa. Elämä on kohdillaan, onnellisuutta ja etenkin tyytyväisyyttä on liikkeellä.

Nauttikaa elostanne! Hukkuminen ja muut onnettomuudet kielletty.

Draamakuningatar - When bad turns to worse, and back

Taisin tehdä selväksi, ettei väistöasuntomme ole lempipaikkani tässä maailmassa. Edullinen ja ajaa asiansa, mutta silti, fengshui tai jokin muu tökkii. Toki tökkii rahan menokin. Mutta silti kauhistuin, kun Hän kertoi nähtyään meillä kotona remppakavereita, että suunnittelemamme yltiöoptimistinen aikataulu ei pitäisikään paikkaansa, vaan tarvitsisimme ainakin kolmen viikon lisämajoituksen.

Minullahan on tapana saada hermoromahdus, kun asiat muuttuvat liian nopeasti, ilman riittävää reagointiaikaa. Niin nytkin. Mistä helv*tistä löytäisin pilttuun, johon meillä on varaa? Harkitsin vakavissani viinan juomista terapeuttisista syistä. Sen lisäksi lupasin itselleni viikonlopuksi julkista itkua, naamakirja-avautumisia, syyttelyä ja metron alle kävelyä. En vaan tiennyt, ketä muuta voisin kormuuttaa kuin näköalatonta itseäni.

Siitä kun tänä aamuna tokenin, vertailin hintoja, käytin häikäilemättömästi entisiä työsuhteita hyväkseni. Sain meille majoituksen kuukaudeksi lähes samaan hintaan huoneistohotellista, hinta sisältää viikkosiivouksen ja lakanoiden vaihdon, talon alakerrassa on Eilepa ja työmatkan melkein kävelen. Herää kysymys, miksi tuo ei tullut mieleeni jo ensimmäisellä kerralla. Siksi koska en tahtoisi käyttää työsuhteita, eikä residenssissä ole parveketta - Hän joutuu ravaamaan alakerrassa.

Entiseltä kollegalta en ilkeä enää pyytää kuljetuksen kuin uuteen kohteeseen. Sieltä on tavarat saatava julkisilla takaisin kotiin vähän kerrallaan. Ja jumalauta, jos ei koti ole huhtikuun lopussa kunnossa, niin menen itse tekemään sen loppuun!

Muuten maailmassa menee paremmin. Loma alkaa ensi torstaina Diablon keikalla ja Hän kävi lääkärissä ja sai lääkkeet, jotka vaikuttavat toimivan. Ihmeitä tapahtuu. Ehkä maailma ei olekaan ihan paha, vaikka sitä aina luulen.

Seuraan päivittäin nykyään Suomen väkiluvun kehittymistä. Tänään se oli yli 5 560 080. Tulee mieleen Jack Kerouacin runo, johon joskus 80-luvulla rakastuin ja joka alkaa jotenkin niin, että...

POEM

I demand that the human race
cease multiplying its kind
             and bow out
             I advise it

And as punishment & reward
for making this plea I know
              I'll be reborn
              the last human
Everybody else dead and I'm
an old woman roaming the earth
               groaning in caves
               sleeping on mats

And sometimes I'll cackle, sometimes
pray, sometimes cry, eat & cook
                 at my little stove
                 in the corner
"Always knew it anyway,"
                 I'll say
And one morning won't get up from my mat.

Mökkihöpertyjät

Uutiset ovat taas niin kamalia, että meinaa luontainen optimismini jäädä pessimismin jyräämäksi. Ahdistaa itänaapurin öyhötys, vallan- ja kunnianhimo, etenkin jos Ukraina sodan uhkan tai sotimisen takia ei pysty enää tätäkään vähää elättämään kansaansa, niin vaikuttaa se Eurooppaankin, inflaatio kiihtyy. Sitten tulevat pakolaiset, ja tietty kotimainen kansanosa pääsee taas vaatimaan rajojen sulkemista. - Itse asiassa mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän masennun jo nyt.

Yritän ajatella jotain muuta. Vaikka sitä, että meillä on väistöasunto lähes koko evakkoajalle, sain jatkettua viimeisen remppaviikon torstaille saakka alkuperäistä varaustamme säälliseen lisähintaan. Tänään kävivät remppafirman työnjohtajat tekemässä aloituskatselmuksen. Sain ehkä lirkuteltua heidät suostumaan pesukoneen irroitukseen, siirtoon ja takaisinasennukseen remontin päätyttyä. Katsotaan nyt sitten pitävätkö lupauksensa. Pojat kertoivat suojauksista ja totesivat kylpyhuoneen oven olevan pehmeän, voi olla, että sekin menee vaihtoon.

Sitten voisin ajatella Kuolema maalaa taulun-sarjan kuudetta kautta, jota ilmeisesti Ranskassa jo tehdään tai esitetään (yritin guugeltaa tietoja, mutta ranskan kielitaitoni on surkea, yritän johtaa sitä latinan ja englannin kautta). Tänään kun nimittäin katsoimme sarjan loppuun, niin jopa Hän myönsi tykästyneensä sarjaan. Minä olin myyty jo ensimmäisestä jaksosta alkaen, ei liikaa väkivaltaa, ripaus romantiikkaa ja hiven monimutkaisuutta juonessa.

Eilisen huippukohta oli, kun töiden jälkeen korjasin ikuvanhan Iikkean peltilaatikoston pyörät. Tai siis vaihdoin kaksi pyörää pikaliiman ja yhden ruuvin taktiikalla. Liiterikaupassa oli 8 kpl pyöräsettejä myytävänä, olivat vaan vähän isompia kuin alkuperäiset, eivät osuneet samoihin kiinnitysreikiin, pahkeiset. Niitä sitten jäi vielä kuusi odottamaan seuraavaa tarvetta. (Tällä tavoin se tavara kertyy hyllyihimme. Pitäisi aloittaa joku kuolinsiivous.) Mutta rehellisyyden nimissä pitää myöntää, että epäortodoksinenkin onnistuminen hiveli tyytyväisyyskeskustani. Vähällä sitä tulee onnelliseksi - ja onnellisuudella tarkoitan nimenomaan tyytyväisyyttä.

Tyytyväinen olisin elämäämme muutenkin, kunhan vaan isot pojat antaisivat meidän leikkiä rauhassa. Aina pitää olla päällepäsmäröimässä ja nakkelemassa hiekkaa silmille mokomien vatipäiden.

Elämää on tämäkin

Pari viikkoa sitten töissä olin niin äkäinen, että paiskoin työhakemuksia oikealle ja vasemmalle. Aion ottaa sen tavaksi, mutta jo tuosta ensimmäisestä aallosta on poikinut haastattelu, ensi viikolla luvassa on toinen. Sen vaan sanon, että hermot menevät nykyisessä normirekrymeiningissä. Ensin lähetät hakemuksen, sitten juttelet yhden onnettoman huonosti itsensä ymmärretyksi tekevän itäeurooppalaisen kanssa. Tajuat, että oma englannin kielitaitosi vaikuttaa variksen pieksämältä roskapussilta.

Kuin ihmeen kaupalla saat kutsun seuravaan osioon. Yrität kirjoittaa kutsuun järjellistä vastausta, tajuat vaikuttavasi muinaismuistolta. Etkä edelleenkään puhu engaldia, vaan jotain sille  läheista kvasikieltä, koska olet jo yhdeksän vuotta käyttänyt lähinnä vain suomea. Surkea esitys.

Mutta ainakin yritän. Nyt jo sylettää niin paljon, että veikkaan päätyväni luuserisakkiin ja itkemään ikuisesti eläkeikään saakka nykyisessä työpaikassa. Siellä minua vaanii burnout, eikä palkkaansakaan saa nostettua. Voisiko joku opettaa minut kertomaan/ kehumaan itseäni, että olen ihan hyvä, vaikkei se enää taida nykyään riittää? Pitää olla YLIVERTAINEN, PARAS ja VOITTAMATON. Tai ainakin pitää vaikuttaa siltä.

Hän joutuu myötäelämään tätä elämänvaihetta kanssani. Onni on rinnalla kulkeva ihminen, joka kannustaa ja lohduttaa, kun itse viskelee kirvestä kaivoon. Ja minulla niitä kirveitä tuntuu riittävän. Paitsi että sitä palkannostamista aion taas kokeilla.

Pirsmasta löytyi tällä kertaa punainen kallo. Onni on puoliso, joka myös ymmärtää kitschin ja bohon päälle.

Henkinen raivo härkä

Olen allerginen rikkinäisille esineille, rikoin ne sitten itse tai sai vahingon aikaan joku muu. Itseäni ruoskin lujaa ja muistan virheeni pitkään. Kiroan näkökykyäni; kun ihmiseltä puuttuu stereonäkö ja hämäränäkö, mutta likinäköä kyllä on siunattu kotitarpeiksi, niin tietäähän tuon, että sattuu ja tapahtuu. Kun vahingon aiheuttaa joku muu, yritän hillitä karjahteluni, mutta tuhina ja pihinä ovat hetken melkoiset. Se hetki saattaa olla pelottava.

Hän tiputti useita vuosia etsiskelemäni lasitetun savisen sipulikulhon päälle hyllystä lasipurkin sillä seurauksella, että kannesta lohkesi neljä pientä palaa ja pienempia lasitteen sirpaleita. Arvaahan sen, että möin maani ja aloittelin toista. Koitan nieleskellä, mutta samalla kun liimaan paloja paikalleen, toivon syntymäpäivä- tai joululahjaksi ehjää purkkia. Samanlaista. Samalla ilmaisen epäilykseni, ettei sellaista löydy, koska omaanikin kyttäsin useita vuosia.

Kyllähän minä lepyin, mutta harmittaa vieläkin. Pitänee olla onnellinen, että vain kansi sai hittiä. Analysoin itseäni, tiedän mustasukkaisen suojelunhalun johtuvat ex-puolisostani, joka aina minulle suuttuessaan rikkoi jotain minulle tärkeätä, kunnes lakkasin välittämästä ja siivoamasta jälkiä. Pelkään alitajuisesti joutuvani saman kohteeksi ja siksi ylireagoin.

Olisi pitänyt mennä johonkin eroterapiaan/ traumaterapiaan. Minusta tuli masentunut angstinen seinähullu ennen eroa ja sen jälkeen. Kesti seitsemisen vuotta ennen kuin aloin pitää miehiä edes ihmisinä. Satikka sitten itseäni. Nyt se saamarin trauma pomppii alitajunnastani pilaamaan nykyisyyttä. Joudun tolkuttamaan itselleni, että terveenä Hän on mitä rakastavin, hyväntahtoisin ja hyväätarkoittavin ihminen, joka ei todellakaan tahdo minulle mitään pahaa. Ja että minä olen ihan siedettävä ja suhteellisen terve mieleltäni. Ja melkein kiva.

Nyt menen tekemään melkein kivana foccaccian valmiiksi ja sitten vietän omaa aikaa. Hän meni saaman urheiluterapiaa ystävänsä luokse. Kuvassa myös kovan onnen purkki.

Elämää kasapanoksen kanssa

Olen viettänyt juhannusvapaani lepäämällä. Perjantain ja lauantain välisenä yönä nukuin muutaman heräämisen lisäksi 10 tuntia. Sen lisäksi nukuin aamupäivällä tunnin ja iltapäivällä toisen. La-su nukuin kahdeksan tuntia. Ja viime yönäkin sain seitsemän tunnin unet. Nukkumattiasiamies oli juhannuksen töissä, mahtavaa! Toivottavasti trendi tulee jatkumaan, kunpa kelit paranisivat (viilenevää toivon, huonolta näyttää).

Hän sai surullisia uutisia nuoruudenystävästään. Aikaa enää paljon ole. Täytyy sanoa, että nykyään jos puhelin soi yllättäen, harvoin uutiset mitään hyviä ovat. Kohtalo korjaa satoa. Ei kukaan selviä tästä pelistä hengissä, siksi on parempi pelata reilua peliä jo elinaikanaan.

Aamu ei ole meillä ihmisen parasta aikaa. Lauantaina olin juuri lopettelemassa kännykkäpelisessiotani (June's Journey), kun Hän päätti herätä, ennen kuin olin saanut "oman aikani" loppuun. Hän ei malttanut odottaa minua keittämään kahvia, vaan latasi unenpöpperössä keittimen niin, että se lorotteli kahvia ympäri pöytä- ja lattiatasoja ennen kuin hätiin kerkisin, niin poltin päreeni. Tuli taas todistettua, että asuntomme on pieni, etenkin jos minulta pettävät hermot. En ole kivaa seuraa kiukkuisena.

Kodin pienuudesta johtuen emme toisaalta pääse karkuun toisiamme. Sopu löytyi jälleen kerran. Mutta hetken olimme tahoillamme molemmat sitä mieltä, ettei meitä arvosteta.

Töissäkin olen välillä sitä mieltä, etten saa ansaitsemaani arvostusta. Enemmän minua kuitenkin ahdistaa työn määrä. Laadusta en ole enää aikoihin voinut puhua. Nyt vaan pitää jaksaa vielä kolme viikkoa. Sitten alkaa lomaputki ja toivottavasti sen jälkeen taas jaksaisin vuoden eteenpäin. Ilman töitä olisi vielä kamalampaa, pitää muistuttaa itseään.

Melkein kuin ensimmäinen koulupäivä

Useampaan viikkoon en ole käynyt toimistolla, vaan puurustanut etätöitä eteiseemme perustamallani työpisteellä. Hän on joutunut hillitsemään musisointiaan ja vaikenemaan, kun kailotan vuoron perään puhelimessa tai Teams-palavereissa.

Muutenhan tulemme erinomaisesti toimeen, olemme yksikkö, mutta sitten kun toisen kävyt tipahtelevat oksilta, niin tärähtää toisenkin maitopeilarikärristä loiskaus. Saatamme karjahdella hetken, mutta onneksi osaamme pyytää anteeksi sen päälle. Usein syynä on väsymys tai alhainen verensokeri. Tiedättehän sen päivän, kun kaikki menee vähän ohi tai pieleen, asiat eivät tunnu luistavan.

Kaipaamme välillä molemmat omaa rauhaa, niinpä olin kovin iloinen, kun kollega ehdotti, että lähtisin hänen kyydillään toimistolle. Jo aamulla oli olo kuin olisi menossa ensimmäisen kerran uuteen kouluun ta työpaikkaan. Meikatakin piti pitkästä aikaa, ja etsiä ihmisvaatteet päälle.

Työpäivä sujui kuin siivillä, kollega selvitteli minulle hommiaan, hänellä on nimittäin päivät vähissä, hän jää lomalle toukokuussa ja lomien jälkeen eläkkeelle. Sain hyviä uutisia, hänen töitään ei työnnetä minulle kuin väliaikaisesti (ja saan siitä sijaiskorvauksen). Siihen palkataan ihan vakituinen ihminen tilalle, pitää vaan kehittää sovelias ja mielenkiintoinen toimenkuva.

Sen verran toimistopäivä väsäytti, että kun kotona Hän vaikerteli ja itse en enää onnistunut, niin karjahtelukohtauksen jälkeen päätin vetäytyä buduaariin makoilemaan. Pitäisi olla se toinen ovellinen huone, että välillä voisi tuulettaa ajatuksiaan, vaikka miten olisi yksikkö. Ei se rakkautta vähennä. Eikä välittämistä.

Markan tavara

Harvoin olen ollut vuoden päättymisestä näin onnellinen kuin nyt. Harvoin moiseen hullunmyllyyn joutuukaan. Toivon, ettei koskaan enää tulisi tällaista. Tuntuu, että Hän on koettelemuksistaan toipunut nopeammin kuin minä. Ja kirottu koronahan ei tietenkään vielä ole ohi. Vielä voin saada tartunnan ja vaihtaa hiippakuntaa.

Olen miettinyt, onko minulla elämäni ensimmäinen ikäkriisi vai onko elämä ollut vaan niin p*skaa, että dumaan saman tien kaiken hyvänkin. Välillä tuntuu, että kaikki on ollut aivan turhaa pinnistelyä. Että kannattiko? Mutta mihinkäs muuhun tässä olisi paukkunsa pistänyt, kun ei ole suuri daideilija, miljonääri, keksijä, hyväntekijä, siittäjä (kantajaksi en haikaile edelleenkään, mut hirmu hyvä Don Juan minusta olisi tullut).

Ei tullut edes kunnon pahista. Liian kiltti olen, vaan Äiti Teresaksi ei hedonisti ja lepsukka taivu. En osaa pitää puoliani, en puolustaa arvojani enkä edes vaatia palkankorotusta (paitsi että 11.1. mulla on palkkaneuvottelu, perustelut kirjoitin jo muistiin, mitä hyötyä tosin niistäkään, jos en voi edes uhkailla lähtemisellä?).

Mitä minä sitten haluaisin? Pitäisikö sanoa, että toivoisin vai kerralla rähähtää, että vaadin? Haluan keikoille, tahdon spontaaneja kohtaamisia, hikisiä baareja, meteliä ja ihokosketusta. Tahdon mennä kananlihalle musiikin voimasta, tahdon joukkohurmokseen. Tahdon valittaa kipeitä jalkoja, helliä krapulaa, kauhistella pankkitilin saldoa ja, saatana, nauraa itseni tärviölle kolmen promillen väsymyshumalassa festarin kolmantena päivänä.

Ja luottamukseni Häneen takaisin. Juu ja sen palkankorotuksen. Jotta jo nyt on prkl!

Tähän sitten joku kiva kuva. Sain joulukortin mukana lahjan. Heijastimen. Ja niin minulle sopivan. 🧡

Epäilevä Tuomas luopuu hitaasti

Tarkkailen Häntä, Hän tietää sen. 

Kuulostelen, haistelen ilmaa, melkein luotan. Välillä takaumat iskevät, minä puolestani puran tuskaani. Hän usein tuskastuu, kun muistutan menneestä ajanjaksosta, mutta ymmärtää kyllä, että pakkohan minun on omat tuntemukseni ulos saada. Jos en saa, hullutuksia voi tapahtua.

Enempää ei täällä ole tarkoitus asiaa puida. (Voi olla, että pitäisi. Pitäisi normalisoida asiat. Kirjoittaminen vaan tuntuu kovin oudolta jakson jälkeen. Olin jo lähes kerennyt unohtaa edellisen. Siitähän on reilu 2,5 vuotta aikaa.)

Joulu on lähes valmis. Saamme vain toisen koronalingoista (lue: Hänen lapsensa) vieraksemme. Meillä asuva on siivonnut residenssin ja omat jännittävät kasansa. Lahjoja ei tänä vuonna ole luvassa, Hänen syntymäpäivänsä vietimme tavanomaiseen tapaan eilen. Lahjat olivat varsin käytännönläheisiä. Sen jälkeen olen hitaasti ja varmasti veivannut aaton evästystä. Kiroilen sitä, ettei edellisen vuoden riistapataohjeita ole tullut säästettyä. Ei ikinä tiedä, millainen on lopputulos.

Huomenna vaihdan lakanat, teen sienipiirakan, paistan lihan ja vedän kännit. Toivottavasti ymmärrän lopettaa ennen viimeksimainittua.

Melkein epäonnistunut hyasintti, joka keräsi itsensä ennen joulua.

Joululahja minulle.

Ei vielä!

Ei, ei, ei nyt vielä aloiteta uutta karanteenia! Älkää vielä tappako isovanhempianne ja minua! Pitäkää perk*leet itsenne kurissa ja nuhteessa elokuu, että kerkeän viettää lomani ilman ahdistusta.

Kunhan noin viikon päästä pääsen vuokramökille, on varmaan suljettava kaikki viestintävälineet ja lakattava seuraamasta uutisia. Tänään jo sain pitkästä aikaa oikein kunnon ahdistuskohtauksen. Yritin Hänelle selittää, etten voi sille mitään. Tekee mieli mennä komeroon itsemurhaamaan itseään, koska alitajuntani mielestä joko kuolen itse tai sitte kuolee joku läheinen - enkä minä sitä kestä.

Pitääkö tässä jotain rauhoittavia lähteä lekurilta hakemaan? Ei nääs mindfullnessit enää auta - käytin mielenrauha- ja fatalismivaraston loppuun keväällä. Ja niin paljon kun edessä olisi mielenkiintoisia asioita sekä ammatillisesti että henkilökohtaisella saralla.

Potentiaalia liikkeellä

Yrityksemme yltiöoptimismi-osastolta huomenta!

Kävin työhaastattelussa. Se sujui hyvin, mutta jatkohaastatteluun pitäisi päästä. Haastattelijat myönsivät kokemukseni olevan juuri sitä, mitä toimenkuva vaatisi. Palkkatoivomus oli taas aivan toisissa lukemissa kuin muilla hakijoilla - toki senkin he myönsivät, että rahalle saisi vastinetta. Sitten se mutta, potentiaalinen esihenkilö ei ollut mukana. Hän tekee jatkohaastatteluvalinnat. Ja miten todennäköistä on päästä alaiseksi 17 vuotta itseään nuoremmalle henkilölle? Jos henkilö on fiksu, hän ei sitä huomioi. Mutta ainakin pää on avattu, cv päivitetty ja palutettu mieleen, miten työhaastattelussa käyttäydytään.

Nykyisessä työssäkin tosin olen miettinyt voivani saada uuden esihenkilön kanssa aikaan hivenen parempaa yhteistyötä aikaan. Ja palkkaakin voi pyytää lisää. Mutta se taloudellinen tilanne on kamala. Jos pian ei ihmettä tapahdu, pääsen tutustumaan nykyiseen ansiosidonnaissysteemiin ja muuhun asiaan kuuluvaan - niin kuin kaikki muutkin yrityksen työntekijät. Urani nykyisessä kustannuspaikassa on ollut erittäin opettavainen. Kaikki parannus on tarpeen.

Parisuhde-elämässä meillä oli taas keskusteluhetki. Meillä asuva nakkasi granaatin ja minä räjähdin. Onneksi edes räjähdin niin, että en viskannut koko suhdetta raadonsyöjille, vain reagoin asiaan. En ole iloinen asioiden vallitsevaan tilaan, mutta minusta sen muuttuminen ei ole kiinni. Asian kanssa voi elää, mutta siinä on riskinsä. Kai tämä kuuluu siihen "Kaikki se kärsii."-osioon. Kukaan meistä ei ole täydellinen. En edes minä.

Tänään suunnitelmissa on kävelyretki, sauna ja kaalilaatikko. Saa nähdä, jos illalla löytyisi joku kiva molempia kiinnostava musiikkisoiree. Voisi pikaisesti pistäytyä jossain ihmisten ilmoillakin.

Työ tuottaa tuskaa

Olen pettynyt työpaikkaani, yritykseen siis, en työtehtäviini. Kollegat ovat hienoja ihmisiä, toimenkuva erittäin mielenkiintoinen, joka päivä opin jotain uutta, yllätyksenä jopa itselleni osaankin paljon. Palkka minua hiertää, samoin yrityksen taloudellinen asema. Kun työskentelee kassakriisiyrityksessä, niin välillä koko fokuksen vie kuolinkorinan seuraaminen. Ei mitenkään ilahduta ajatus, että palkkasaatavat saa hätätapauksessa palkkaturvan kautta.

Yrityksellä on olemassa rahoitusratkaisu. Valitettavasti toisen osapuolen etenemisinto ei ole aivan niin käsinkoskelteltava kuin meillä. Sen lisäksi kesälomat hyökkäsivät päälle yllättäen tänäkin vuonna. Suma seisoo ja töitä pitäisi tehdä. Kassa vaan korajaa tyhjyyttään ja alihankkijat karsastavat meitä. Joka taas vaikeuttaa töiden valmistumista, joka taas ei tuo kassaan rahaa, joka taas... juu nou. Kierre.

Etenkin kun esihenkilön esi-ihme kävi kokouksessa uhkailemassa torstaina, ettei lomarahoja ehkä saadakaan heinäkuun tilissä, tipahtivat minulta henkiset hanskat. Tiedän, ettei vika sinänsä ole nykyisessä johdossa, he paikkaavat edeltäjien laariin tekemiä reikiä sen minkä voivat. Silti sylettää. Olin kuitenkin laskenut meidän voivan edes loma-ajan viettää hivenen reilumman kukkaron avaamisen kera. Ja kulujakin tulee enemmän, vaikka mökki sinänsä on jo maksettu.

Niinpä minä sitten fiksasin cv:ni kuntoon ja ryhdyin hakemaan sopivia avoimia paikkoja. Toki niitä on kesällä tarjolla vähemmän, mutta joitain kuitenkin on. Ja joku niihin paikkoihon aina valitaan. Ehkä jonain päivänä olisi minun vuoroni. Jotain kuitenkin on tehtävä, en jaksa enää kauan työpaikalla vallitsevaa epävarmuutta. Enkä sitä, ettei palkkani ole muuttunut miksikään viimeiseen kolmeen vuoteen. Ihme sakkia. Kissakaan kiitoksella elä - sitä kyllä tarjotaan.

Mutta kyllä se tästä. Viimeistään sitten haudassa lakkaa harmittamasta. Nyt odottelen varhaiskaalilaatikkoa ulos uunista. Sitten vähän Downton Abbeytä ja seurustelua Hänen kanssaan. Onhan nyt kuitenkin vapaapäivä.

Kirjallisuuskriitikon haamun paluu

Joskus 80-luvulla nuoruudessani, kun internetiä ei ollut, oli pakko haistella tuulia toisella tapaa. Kirjasto pelasti lapsen. Luin hullun lailla. Kirja päivässä, parhaassa kaksi. Saatoin valvoa rakkaitteni kanssa aamuyölle, ennen kuin maltoin nukkumaan. Voi olla, että samanmielisen seuran puute vaikutti asiaan. Jostain se identiteetin rakennus piti aloittaa.

Jonkun päiväkirjani takasivuilla on luettelo merkittävistä kirjoista. En tiedä, onko päiväkirja edelleen minulla vai jemmasiko entinen puolisoni sen minulta. (Häneltä oli kovin vaikeata luopua mistään minulle tärkeästä. Tapa kai se oli sekin hallita.)

Jotkut kirjat ovat niminä painautuneet päähäni. Joistakin muistan pätkiä sieltä täältä. Joistain vain tunnelman. Osan olen hankkinut jälkikäteen itselleni. Osan olen hakenut kirjaston valikoimista, lukenut ja palauttanut. Osa on ollut tylsiä tai nykyiselle itselleni merkityksensä menettäneitä teoksia. Olen hankkinut mm. kirjan, jonka luin vasta lukemaan opittuani mummolan vintillä; A.E. Ingmanin Rimpisuon usvapatsas oli isäni ja hänen sisarustensa kirjastosta. Ensimmäiset scifi-kirjat olivat myös tärkeitä: Edgar Rice Burroughsin Mars-sarja (tätä minulla ei vielä ole), Philip K Dick, Ursula Le Guin, Margaret Atwood, Laureline ja Valerian sarjakuvat. Jokaiseen hankintaan on syynsä. Pikkuhiljaa täydennän kokoelmaani.

Oli kuitenkin yksi ylitse muiden; Timothy Findleyn Suuri Tulva. Sain sen tilattua antikvariaatista hetken aikaa sitten, heti en kirjaan uskaltanut tarttua. Taisin pelätä senkin muuttuneen merkityksettömäksi. Olen lukenut vasta neljäsosan, nyt säästelen kirjan herättämien tunteiden takia ja loppumisen pelon takia. Vihaan joitakin kirjassa kuvattuja asioita niin paljon, etten tahtoisi kohdata niitä, toisia taas rakastan niin paljon, etten tahtoisi niiden loppuvan.

En muista kuin tunteeni kirjan päätyttyä. Edelleen kirjan teema tuntuu ajankohtaiselta; vähemmistöjen asema, feminismiä, oikeudenmukaisuutta, auktoritäärisyyttä, hyvän ja pahan taistelua. Vihasin Nooa Noyesia. Halusin pelastaa Mottylin, yksisarviset, keijut ja rouva Noyesin. Tavallaan samojen tuntemusten kanssa taistelen tänä päivänäkin. Epäoikeudenmukaisuus on asia, joka saa minut haaveilemaan ihmisten eliminoinnista. Tiedän, ettei minusta siihen koskaan tule olemaan, mutta ehkäpä saattaisin vihdoinkin olla valmis harkitsemaan jopa puoluepolitiikkaa.

Nuorempana taisin pohtia radikaaleja ratkaisujakin. Elämä ei varsinaisesti ollut helppo, kun minuakaan ei matkalle mukaan tahdottu. Nyt asiat ovat toisin. Tiedän, että matkaa ei ole pakko tehdä yksin, sille voi saada seuraa. Tänä aamuna totesimme yhteen ääneen saavamme sitä toisistamme. En tiennytkään, että ihmisellä voi olla näin hauskaa parisuhteessa - ihan koko elämässä. Hän ihan oikeasti tahtoo jakaa matkan kanssani. Kunpa meillä olisi pitkä yhteinen matka!

Kun meinasin kirjoittaa faabelin

Olipa kerran majavankolo, jossa asusteli kuningasmajava alaisineen. Kuningasmajavalla oli assistenttimajava, jonka tarkoitus oli auttaa kunkkua käytännön hommissa, tilata tuoreet puut ja kokoontumiskolot naapurimajavan kolossista....

Sitten minä kyllästyin. Jatketaanpas reaalimaailmassa.

Suolatehtaalla on töissä ainakin yksi sellainen henkilö, joka pyrkii "delegoimaan" ongelmatilateet muille. Huomasin sen jälleen kerran, kun minulle humpsahti laskujentarkatuskiertoon lasku, jolla ei ollut mitään tekemistä kanssani. Hänen kanssaan kyllä paljonkin, mutta koska hän johtavana majava-assistenttina ei voi alentua pakertamaan maallisten asioiden kanssa, niin jonkun pitäisi tehdä ne hänelle valmiiksi. Olen usein kieltäytynyt, koska minulla on ollut hyvä ja puolustava esimies sekä töitä enemmän kuin laki sallii.

Nyt se onneton kokeilee taas, kun pomoni vaihtoi firmaa, eikä uusi ole vielä saapunut.  Kieltäydyin jälleen. Itse asiassa päätin, että jos siitä kynnyskysymys tulee, niin en samassa majavapadossa daamin kanssa polski. On niitä oksia muuallakin katkottavaksi.

Mutta se siitä tuhinasta. Ruumiinrakenteelleni sopisi varsin hyvin neljä töitä, kolme vapaata -rytmi. Veikkaan, että sopisi monille muillekin. Siitä vaan vuorojärjestelmää kehittämään. Viikonloput ovat aika vanhanaikainen keksintö maailmassa, joka ei koskaan nuku. Tuottavuuskin siinä samalla saattaisi kohentua, olisi useammille töitä, tulonjakokin voisi levittyä laajemmalle. Ja kaikilla olisi aikaa tehdä muutakin kuin vain töitä, vaikka lukea tai hoitaa puutarhaa tai ihmissuhteitaan.

Onneksi ilma pian lämpenee. Parvekkeella ei kasva vielä mitään. Jukkapalmussa ei näy uusia alkuja, pian ryhdyn uhkailemaan sitä kompostilla. Tänään en kuitenkaan matkaa puutarhakauppaan, vaan haen toisen antikvariaatti-tilaukseni. Sieltä saapuu Timothy Findleyn Suuri Tulva. Toinen, Robert Holdstockin Alkumetsä, saapui jo viikolla. Jotkut kirjat vain huutavat minulle vuosikymmenien takaa ja aiheuttavat pakkomielteitä. Sitä paitsi Hän ei ole niitä lukenut. Meillä puhutaan kirjallisuudesta ja luetaan myös.

Huomenna olemme olleet naimisissa kaksi kuukautta. Turvallisuushakuisille romantikoille ne ovat olleet ihanat kaksi kuukautta. Elämä on ihmeen hyvä meille, olen sitä jaksanut ihmetellä viime aikoina.

Siunattu rauha

En oikeastaan voi kommentoida meillä vallitsevaa tilannetta, mutta sanotaanko, että se sisältää ilkeitä äitipuolia. Sellaisia, jotka hermostuvat virtahevoista olohuoneen tuoreella sohvalla, eivät pidä tyypeistä, jotka eivät edes ruuasta kiitä tai sano huomenta.

Vapaapäivä meni osittain piloille. Meidän oli tarkoitus mennä Ateneumiin ja sen päälle syömään, mutta koska mykkä pysyi mykkänä, emme tienneet virtahevon aikataulua. En ollut iloisa, mutta näyttelin rauhallisempaa kuin olin, koska Hän ei itsekään tilanteesta ole riemuissaan. Enkä tahdo lisätä tuskaa siltä osin - tilanne on haastava jo muutenkin.

Mutta. Hyviä asioita: hain viimeisen kengän pois suutarista (meillä asuvan lenkkarissa oli pottivarvaan mentävä reikä). Tänä keväänä suutariin upposi varsin kuninkaallinen summa. Kuusi paria, kuudet puolipohjat, kuudet korkolaput ja bootseissa naurava kärki sekä repeämä toisen kengän sivussa. Selvisin koko urakasta reilulla 200 eurolla. Onhan se paljon, mutta arvostan käsityötä, rakastan kenkiäni eikä minulla enää ole varaa uusiin entisellä tahdilla.

Koska ulkoruokintahetki ei käynyt toteen, tein pastabolognesen. Se saisi riittää vielä huomisen yli, sitten on päästäinen keittiöfilosofisesti pelastettu. Muuten on puhtoista, Hän hoitaa siivoamisen joka viikko, nyt vielä minä höystin sen verran, että pesin kolme koneellista pyykkiä, vaihdoin lakanat ja tiskasin astiat. - Lakanat pitäisi vaihtaa useammin. Puhtaiden väliin on jumalaista pujahtaa.

Vihkisormuksen toinen rubiini oli päättänyt vaihtaa kultaisen häkkinsä maan poveen. Koska kyseessä ei ollut mikään markan rinkula, olin kovin harmistunut. Varustauduin maksukuitilla ja adrenaliinilatauksella - jälkimmäinen oli turhaa. Homma meni takuukorjauksen piikkiin. Nyt tosin olen sormukseton aina kuukauden loppuun saakka.

Muuten olen edelleen onneni kukkuloilla, mutta jälleen kerran tajuan, ettei minusta ole perhevastuun kantajaksi näillä hermoilla. Olisi pitänyt ryhtyä nunnaksi. Viikonloppuna olisivat kovat bileet. Nyt nautin rauhastani parisen tuntia ja toivon, että nauttimani alkoholi tekisi minulle huomiseksi krapulan, eikä minua voisi vaivata mikään muu kuin oma olotilani. (Asperkeleen toiveet.)

Ristiriitaisia tuntemuksia

Suolatehtaalla on aina nykyään kiire. Olen jotenkin jo niin turtunut tulessa makaamiseen, että kun muutama viikko sitten aloittanut harjoittelija on osoittautunut vihmeräksi ja nohevaksi, heräsin paikalliseen tekemättömyyteen. Päätin eilen lähteä jo kolmen maissa kotimatkalle. Se ei ihan onnistunut, vasta puoli neljältä poistuin residenssistä. Bussissakin vielä työluuri kilisteli kassissa, päätin olla vastaamatta. Päivä se on huominenkin, osaavat ne kai odottaa ja olla. Tai sitten soittavat sille uudelle kivalle.

Olen siis sekä kiitollinen että kateellinen.

Me sen sijaan läksimme saman tien liikkeelle joen rantaan. Lenkkarikengät ja tuulitakki minulla - Hän sen sijaan luottaa vielä talvispittareihin ja nahkatakkiin. Olemme varsin epäsuhtainen pari, Hän ei kahisevaksi aio ryhtyä. Unisex ei meillä toimi, Hän pukeutuu tyylillään, minä käytännöllisesti.

Matkan päässä oli taimikauppa. Sieltä nappasimme lisäpainoksi mullat, on pakko ryhtyä mullanvaihtoon useamman vuoden tauon jälkeen. Nyt ei voi kuin lunastaa lupauksensa. Saan ehkä jossain välissä parvekkeellekin jotain tuoretta.

Kotona odotti sauna - ja riita. Ihan se tuli pyytämättä ja yllätyksenä, tai ehkä ihan odotettavissa olevana, kun miettii tilannetta. Se nimittäin taas on laatuisensa. Hänen poikansa ilmestyi meille lauantaina, eikä loppua vierailulle näy.

Kyseessä on lähes mykkä, sosiaalisesti rajoittunut, terveydenhuollon erityispalveluihin hakeutumassa oleva henkilö, jota parhaalla tahdollanikaan en voi kutsua kivaksi. Kun ei ihminen puhu, on vaikeata löytää hänestä positiivisia puolia. Mutta uudelle sohvalle tyyppi oli ilmestynyt makaamaan sitä liiskaan mielestäni, eikä vierailun loppupäivää näy.

Kun poika poistui hetkeksi pilttuusta, ei monta hetkeä mennyt, kun meillä oli tulipaloriita käsissämme. Onneksi se, niin kuin kaikki riidat meillä, kesti vain pienen tulisen hetken, sitten jo pyytelimme anteeksi. Turhaa on riidellä, jos riidan alkujuuri edelleen pysyttelee maisemissa.

Jaa, mistäkö se lähti? Olohuoneen pöydällä kuolevasta kukkapuskasta, jossa ei ollut vettä, koska en tahdo viettää aikaa mykän minua vihaavan ihmisen kanssa aikaa ja asun nykyään makuuhuoneessamme. Eihän meistä kukaan tilanteesta pidä, mutta kun muuta vaihtoehtoa ei ole, ettei ihminen lankea taas uudelleen. Ja ehkä jo ensi viikolla tilanne on ohi.

Edellisen kerran vierailu päättyi "tuli ja leimaus"-lähtöön, reikään ovessa ja lähes siihen, että poika ja minä kävimme toistemme pälle. Jos se olisi tapahtunut, minulle olisi käynyt varsin huonosti. Ei varmaan ihme, etten tunne oloani mukavaksi enkä turvalliseksi.

Tänään on ollut parempi päivä. Olen saanut viettää muutaman tunnin itsekseni, kun Hän ja poika siirtyivät naapuriin viettämään selväpäisten kinkereitä. Minä taas silpaisin kännin/hiprakan toteen ja tapoin pari kasvia - ihan vaan niiden omaksi parhaaksi.

Kai nuoressa miehessä jotain hyvääkin on, ihminen sisällä, ottaa vain aikansa ennen kuin se parempi puomi näyttäytyy. Sitä kai minunkin on odotettava, en vaan aina jaksa itsekään kärsivällinen enää olla. Liikaa on ollut vastoinkäymisiä elämän käänteissä.

Toinen osa - Tukholmassa

Ihanassa hotellihuoneessamme olisimme voineet viettää vaikka koko illan romantillisesti kuherrellen keskenämme, mutta olimme sopineet serkkuni kanssa treffit, kun hänen työpäivänsä päättyi. Sain kerrankin sanoa klassisen lauseen puhelimessa, kun respan poika soitti ilmoittaakseen hänen saapuneen. Nauratti itseänikin lause ”Please, send her up.” Törkkäsin serkun kääpiölle tarkoitetun karamellipötkön ja serkulle löytämäni valkoisen teen hänen kätösiinsä, siinä olivat reissun ainoat tuliaiset. Muuten tuli ostettua vain käyttötavaraa (hyttiin muutama juoma, savukkeita, hotelliin pullollinen jallua), eivät enää laivatuliaisetkaan kovin edullisia ole, huomasin.

Ensin menimme syömään, aivan summamutikassa työnnyimme Kungsgatanilla vastaan tulleeseen Bistro Rigolettoon. Siellä sekä Hän että minä nautimme elämäni toiseksi parhaan bouillabaissen. Serkku närkki kuukauden erikoisuutta coq au viniä, mutta kertoi, että parempaakin oli saanut. Tarjoilu kuitenkin pelasi, eikä eväs alkujuomineen ja viineineen nyt niin tolkuttoman hintainen ollut kolmelta hengeltä, n. eur 170. Toki hampurilaispaikassa tai laitakaupungilla olisi saanut edukkaampaa evästä, mutta haloo, emme me olleet säästämään tulleet lomamatkallemme. Sitä paitsi serkkuseni taisikin sitten maksaa kaiken lopun juoman. Tuli poikettua useammassa baarissa, mutta onneksi serkkuni sai loppuillaksi seuraa lähempää kotoaan ja me könysimme taas hotelliin. Kävimme tosin Stureplanin reunasta 7elevenistä pari kolapulloa ja vielä yhden grillikuumankoiran, mikä lie maggarasämpylä ollut, kun Hänelle tuli mielihalu.

Suloisessa mylttyrässä vietimme yön, taas heräsimme ajoissa. Aamupala oli herkkua, siellä oli vaikka mitä jänskää, muun muassa avokadoa. Huono puoli oli, että kun hotelli oli täynnä ja me aamupalalla kaikkien muiden myöhäisherännäisten kanssa, ei meinannut kahvikuppeja riittää. Aina oli jokin loppu ja aina piti odottaa täydennystä. Sen lisäksi vanhan rakennuksen sokkeloinen sisäpiha ei välttämättä ole sovelias liikuntarajoitteiselle, me tosin sellaisia emme olleet. Eikä meillä ollut kiire, viihdyimme erinomaisesti.

Vielä silpaisimme pienet uniunoset ennen kuin kahdentoista aikaan poistuimme kaupungille. Hitaasti käveleksimme halki kaupungin. Poikkesimme Vanhan kaupungin rannassa Miss Behave Barissa myöhäisellä lounaalla, tolkuttoman hyvänmakuinen burgeri ja kunnon kasa ranuja, äärettömän töykeä henkilökunta. Mieletön meteli, liikaa ihmisiä, en tahtonut edes saada maksettua, vaikka baarissa odotteli ihmisiä pöydän vapautumista. Voin luvata että se oli viimeinen kerta, kun kyseisessä baarissa tulen poikkeamaan, kiitos asiakaspalveluhaluttoman henkilökunnan. Jopa Hän huomasi, että kemiamme eivät kohdanneet.

Kun saavuimme satamaan, odotusaikaa jäi 15 minuuttia ennen kuin saimme check innin tehtyä ja toiset 15 minuuttia, niin pääsimme laivaan. Tällä kertaa meillä oli maailman pienin a-luokan ikkunallinen hytti. Arvatkaas vaan, ketkä nakottivat nenä kiinni ikkunassa taxfreesta haettujen aperitiivien kanssa aina päivälliseen saakka. Kyllä saaristo on kaunis, harmi, ettei meillä ole sinne mitään asiaa. Itämeri on kaunis paikka.

Buffetruokailu sujui yllättävän leppoisasti, saimme nautiskella rauhassa. Itse en edes pääruokiin koskenut, keskityin alkuruokiin ja jälkiruokiin. Sen päälle oli tarkoitus mennä takaisin hyttiin, mutta baarissa törmäsimme hauskaan pariskuntaan ja ihan vahingossa istuimme yli puolen yön baarissa. Onneksi kuitenkaan emme enää valomerkkiä nähneet, silti aamu oli tahmea ja tuli vaihdettua matkan ainoat kiukkusanatkin.

Onneksi Hänen ehdotuksestaan otimme satamasta taksin kotiin, emme kumpikaan olleet julkisten kavereita. Vaikka nukuttua tuli, silti matkailu väsyttää. Liikaa virikkeitä, valoja, värejä, ihmisiä, meissä kuitenkin piileskelee molemmissa se sosiaalinen erakko, joka kaipaa akkujen lataamista. Hän onnistui tuhoamaan kotona baarikaapin sisältöä siihen malliin, että minua alkoi jo rassamaan. Tuli vähän dejavu-tuntemuksia keväältä, onneksi ne eivät käyneet toteen, oli vain väsymyshumalainen mies, joka ei ymmärtänyt pitää suutaan kiinni.

Se asia on kuitenkin jo käsitelty ja rauha on palannut. Muuten reissu sujui niin mainiosti, että tiedän ainakin löytäneeni mieleiseni matkaseuralaisen. Kunpa saisimme matkustaa vielä paljon yhdessä!