perjantai 27. syyskuuta 2019

Väestönlaskija junassa

Terveisiä junasta. Ruuhkaviikot jatkuvat. Vuorossa on jokavuotinen veljien perheiden väestönlaskentavierailu Iloiseen Itä-Suomeen.

Lauantain vieraat saapuivat ajallaan. Broileripiirakka onnistui yli odotusten, salaattia ei jäänyt tolkuttomasti yli, amerikkalainen appelsiinijuustokakku oli äärettömän herkullinen, ja, mikä tärkeintä, juomatkin riittivät, mutta kyllä saa viisi loppasuuta havokkia aikaan. Siinä tyhjenivät 3 l punaviini- ja valkoviinitonkka, pullollinen kuohuviiniä, kermalikööripullo sekä puolikas Jallu. Eikä Hän juonut muuta kuin vichyä ja energiajuomaa.

Illan kähmässä kävelytin ryhmän pimeän pikkumetsän halki naapurilähiöön baariin. Siellä vedettiin antaumuksella alkoholia ja karaokea. Google Maps paljasti minun kömpineen metsän halki puoli neljän maissa. Myönnän, että kansalaisluottamus oli vähissä. Seuraavana päivänä, kun jälkiä tiskasin, iltaa kohti olo huononi niin, ettei pystyssä voinut olla.

Viikko on ollut vauhdikas. Maanantain aloitin silmälääkärissä (näyttöpäätelaseja varten resepti - kun on arpi silmänpohjassa, ei optikko saa laseja määrätä). Lääkäri tutkiskeli arpea ja totesi, että oli onni onnettomuudessa, kun vahinko sattui lapsena, aivojen kompensaatiokyky on huipussaan.

Työterveyslääkärin kanssa keskustelin kuvatun polven tilasta. Siellä on kuulemma kuluma. Ryhdyn natustamaan glukosamiinia ja nesteenpoistolääkkeitä. Saa mokoma raaja lopettaa diivailunsa.

Panin polven testiin heti tiistaina. Ystävä vei minut syntymäpäivälahjasieniretkelle. Olipa ihana kirpeän aurinkoinen puolipäiväreissu! Tuliaisina toin upeita tatteja reilun kilon ja sekosieniä (kehnäsieniä, orakkaita, lampaankääpää, suppilovahveroita, kantarelleja ja taisi sinne päätyä joku haperokin) piirakallisen. Siitä viimeiset palat meillä on junaeväänä, aloitan eväiden syömisen heti, kun konnarista pääsen.

Työasioistakin pitäisi puhista, mutta en jaksa. Kiirettä, vastuuta, tavallaan samaa, mutta eri tavalla, one-on-one-hetki rouva isorouvan kanssa. Oikeastaan hivenen optimistisempi olo kuin aikoihin.

perjantai 20. syyskuuta 2019

Housut pois

Onpahan ollut viikko.

Takana on kolme erilaista asiakastilaisuutta, sellaisia, joissa minä olin asiakkaana. Se on kovin harvinaista nykyään, ei ole aikaa lähteä, eivätkä firmat paljon tarjoa. Ensimmäisen tilaisuuden paras anti oli Downton Abbey-elokuva. Se oli pidennetty sarjan jakso, jossa ei yllätyksiä ollut tarjolla eikä edes erinomaista sanailuakaan kuin paikoittain. Ensimmäiset yhteiset salihörähdykset kuuluivat vasta elokuvan puolivälissä vanhojen rouvien sanaillessa. Mutta juuri siksi tykkäsin, ei väkivaltaa, ei yllätyksiä, ei pelättävää, iloa vain ja onnellisia loppuja. Juuri niin kuin elämä ei ole. Mutta sarja sai ansaitsemansa lopun.

Toiseen tilaisuuteen läksin makutuomariksi liikelahjoista huolehtivalle kollegalle. Maailmassa on paljon tavaraa, joka ei minua kiinnosta, mutta jos pitäisi jollekulle jotain antaa, niin kyseisen puljun tavarat olisivat laadukkaammasta päästä. Vaikken pidäkään, että minulle valehdellaan eksklusiivisuudesta.

Sen päälle ajelin Itäkeskukseen Klaas Uulssonille. Ostin putkiteippiä (alapesusuihku vuotaa), magneettisen veitsitukin ja yksisarvisteippiä sen kiinnittämiseen (parempi kuin jeesusteippi). Huomenna alkaa näiden osalta tapahtua. Lupaan raportoida myös mahdollisen epäonnistumisen. Älkää vain toivoko sitä.

Eilen illalla meidät kutsuttiin syömään Prestoon kevyt buffetillallinen (eivät viinikaadoissakaan säästelleet) ja Savoy teatteriin konserttiin. En ihan juuri viime aikoina niin käsittämätöntä shaibaa ole kuullutkaan. Olisi pitänyt olla pullollinen punkkua tai taskumatillinen jallua. Varsinaista Tähtisadetta, juu. Paitsi poikkeukset ja helmet: Frigg, Ricky-Tick Big Band ja Teemu Viinikainen. Heitä olisin voinut kuunnella enemmänkin. Hei, mut ruoka oli hyvää, seurakin asiallista.

Tänään riisuin housuni kolmesti. Työterveyslääkäri tutki polveani. Hän oli ensimmäinen lääkäri, joka oikeasti koski polveeni. Toisen kerran heitin housut pois röntgenissä, kun polvi kuvattiin. Kolmannen kerran ripustin pöksyt naulaan gynekologilla, hyvästi eur 180 siitä hyvästä, että sain kahden vuoden lääkityksen. Ei ole vaihdevuodet köyhän ihmisen hommaa. Mutta ihmiskokeessa voin kertoa, että kahdessa vuodessa rusinaksi muuttuneet munasarjat ovat nyt kadonneet kokonaan. Ehkä kohta olen voiton puolella ja loppuu tämäkin pelleily.

Kaikkea muutakin olisi. Ehkä jatkan myöhemmin. Nyt otan amerikkalaisen juustokakun pois uunista. Huomenna tulee vieraita.

lauantai 14. syyskuuta 2019

Lauantain huumaa

Työterveyshoitajan vastaanoton kuulotutkimus kertoi, ettei korvistani ole hävinneet kuin matalat äänet. Meillä asuvan pitäisi joko mennä äänenmuodostuskurssille tai puhua vähän lujempaa ja minuun päin. Muuten olen itse syyllinen kaikkiin fyysisiin ongelmiini. Yritän lisätä liikkumista, yritän vähentää sokeria, rasvaa, alkoholia - niin ja elämää. Sehän nimittäin kuluttaa.

Kun jolkottelimme pitkin joen rantaa, tuli rankka sadekuuro pyytämättä ja yllätyksenä. Istuskelimme siirtolapuutarhan saunan terassilla, kun tytärpuoleni ilmoittautui. Hänkin täyttää vajaan viikon päästä 30 vuotta - samana päivänä kuin edesmenneen isänsä kanssa menimme naimisiin 16 vuotta sitten. Samalla kun poimin peltoherkkusieniä, joita hänen isänsä oli minut opettanut poimimaan, juttelimme hänen elämänsä kipukohteista. Olen selkeästi vanhempi, vaikka en biologisesti mitään sellaista olekaan. Uskottu nainen, kenties? Auttaa haluaisin, mutta kykyä ei ole.

Sadekuurot jatkuivat. Seisahtelimme puiden alla romantillisesti lähekkäin. Vähän alkoi harmittamaankin, mutta vahingossa päädyimme entisessä kotilähiössä leppoisaan lähiöbaariin. Hän pelasi kolikkoautomaateilla, minä join pari juomaa. Hetkellinen vapauden huuma pyyhkäisi sieluani. En kuitenkaan hypännyt siiville, vaan jatkoimme matkaa ärkioskin (hain tilaamani henkilötodistuksen) ja kaupan kautta kotiin.





Onnistuin tekemään harvinaisen mautonta ruokaa erinomaisen herkullisista aineksista. Olin loukkaantunut itselleni. Ei tullutkaan herkkua kuten tavallisesti. Seuraavaa ruokailua varten tein hienosäädön. Saa nähdä, miten minun kävi.

Tiedän, ettei tämä viikonloppu ole hänelle maailman parhain. Kyllä se heijastuu minuunkin. Silti en päivääkään vaihtaisi pois.

keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Tukka hyvin, ei näy kelloa

On se kumma, miten ihminen voi unohtaa rannekellon käyttämisen kokonaan. Pentusena ehkä noin 48 vuotta sitten sain ensimmäisen rannekellon syntymäpäivälahjaksi. Muistan ylpeyden ja aikuisuuden tunteen. Sain lahjaksi kerrankin jotain toivomani. Merkki oli Leijona, rannnekeen väri punainen. Nykyään ei tulisi mieleenkään kantaa ranteessaan mitään, tiellä vain olisi.

Hiukset ovat ihanat. Kävin eilen kampaajalla ihanassa Rentolassa. Isäntä sen lisäksi että leikkasi hiukseni, tarjosi lasillisen kuohuvaa, palasen kakkua ja vielä kaupan päälle törkkäsi mukaan pikkupussillisen tattisuolaa. Se onkin ihan uusi tuttavuus, mutta hänen esittelemänsä käyttötavat saivat ruokamielikuvitukseni laukkaamaan. Ehkä ensi viikonloppuna pitää jo kokeilla.

Töissä kesä on ohi. Harjoittelija läksi tekemään lopputyötään, minä sain rästihommat siihen vaiheeseen, että pääsen keräämään uusia. Toivottavasti en. Sen sijaan firman kroonisen akuutti kassavaje on hetkeksi peitottu, nyt taas hengähdetään pari viikkoa ennen seuraavaa palkanmaksupäivää. Kyllä se tästä. Esihenkilö lupasi ryhtyä toimiin, että saisin suorittaa puuttuvan tutkinnon firman piikkiin. Kieroa, hän tietää, mistä narusta pässiä kiskoa.

Selkäkipu taitaa olla peitottu tältä erää. Jospa ryhtyisin kahvinkeittoon, niistäisin nenäni ja olisin niin kuin muutkin miehet (kirjallinen lainaus Suomi-klassikosta Moreenista). Elämä jatkuu, minä notkun mukans.

lauantai 7. syyskuuta 2019

Jäiden polttelua vai tanssia ruusuilla?

Kolmen päivän omailmoitteisen sairasloman jälkeen könysin perjantaiksi töihin. Kiirettä piisasi, ei ollut toivoakaan lähteä saldovapaan viettoon. Sain vihdoinkin lomasumani purettua. Näin vilaukselta ison pomon, ihan tuo ihmiseltä vaikutti, isot ovat ihmisparan haasteet heti alkuun. Ei käy kateeksi.

Meillä asuva oli rikkonut ison sähkötupakkansa. Tai ei Hän sitä rikkonut, vermeestä meni elektroniikka sekaisin. Kapistus on osoittautunut parisuhteen pelastajaksi, rahaa säästyy ja hajuhaitta puuttuu. Sitä paitsi minun ei tarvitse kärsiä passiivisesta tupakoinnista. Vain jotkut hajusteet aiheuttavat hengenahdistusta, vanilja on yksi pahimmista.

Kuitenkin perjantai-illan vietimme parisuhteellisesti. Onneksi Hän pärjää illan nikotiinipurkalla. Pitkästä aikaa juttelimme, kuuntelimme musiikkia, kaselimme valokuvia. Oli aivan ihana ilta! Hän ei enää juo alkoholia, minäkään en ottanut kuin lasillisen viiniä, kaksi siideriä ja kaksi drinkkiä. Ai miksi lasken? Siksi, kun sain ne työterveyden tarjoaman labrakokeen tulokset. Rasva-arvot olivat pompahtaneet kesän aikana, mökkireisua, festareita, baari-iltoja takana. Pitää vähän rajoittaa.

Sain kutsun työterveyshoitajan juttusille. Hieno juttu! Hän lupasi tutkia kuuloni. Huono juttu, luvassa on läskisaarna. Ylipainoa on ja olen laiska. Siitä viikon päästä pääsen tapaamaan lääkärin. Oikea polveni nimittäin on rikki. Kun ihmiseltä puuttuu stereonäkö, hän on kovin altis kompuroinnille. Etenkin kun ihmiseltä puuttuu hämäränäkö, on hän hengenvaarallinen itselleen. Olen kaatunut niin monta kertaa saman polven päälle, että viimeisellä kerralla tapahtui jotain peruuttamatonta. Polven sivusta on katkennut joku hermo - siinä on tunnoton alue. Toisaalta tuntemuksia on kontalleenmennessä niin pahasti, että kontalleen ei voi mennä. Piste. Siellä on jotain pahasti rikki. Ensimmäistä kertaa joku lääkäri ottaa polven kuntoon jotain kantaa, vaikka tiedän, ettei sille todennäköisesti voi mitään tehdä.

Elämä on ihmeellinen juttu. Henkilökohtaisessa elämässä kaikki on niin hyvin, että pelottaa. Töissä vain pelottaa. Vanheneminen harmittaa - fyysinen puoli. Nytkin on nääs selkä sökönä silkasta flunssan aikaisesta makaamisesta. Henkisesti rakastan vanhenemista, olo paranee kaiken aikaa. Ja sit toi meillä asuva, on se sitten ihana. En ole enää yksin, minulla on oma heimo.


tiistai 3. syyskuuta 2019

Ullatus ullatus

Jos nenässä on turvonnut Niagara ja poskionteloissa sementtiä, onko lomanlopetus onnistunut? Kotibussissa vielä alkoi valua vertakin nenästä, kun niistin riittävän voimallisesti. Hyvä, kun nenuliinat riittivät kotiin saakka, ettei elämänneste alkanut valua rinnuksille. Jäin suosiolla kotiin päiväksi, ehkä on kohteliasta olla sairastuttamatta kollegoita.

Pahaa oloa riittää töissä muutenkin. Talous sakkaa jo erittäin vaarallisesti. Voi olla, että jo tämän kuun palkkaa pääsen hakemaan palkkaturvan kautta. Voi toki olla, että ihmeitä tapahtuu. Näyttää tosin aina vain epävarmemmalta.

Huomenna olisi hyvä päästä takaisin suolatehtaalle. Olemme saamassa uuden esihenkilön esihenkilön, olisi syytä olla paikalla, ettei tulisi heti annettua vääränlaista mielikuvaa itsestään. Niin kuin sellaista lusmukuvaa. Vaikka toisaalta - liekö sillä enää mitään merkitystä?

Jotenkin de ja vu-ilmiötä pukkaa. Taisi olla 8 vuotta sitten syksyllä, kun silloinen esihenkilö sai kenkää amerikkalaisilta ja minä saman joululahjaksi. Silloinkin olin sairaana, räkätautitsunamin kourissa ja töihinpaluu oli nätisti sanottuna apea. Onneksi siitä selvisin, ehkä selviän tälläkin kertaa.

Nyt jatkan päiväunia. Häntää hellii käärme.