maanantai 27. maaliskuuta 2017

Tavallista kivaa

Oikeasti. Ei ole tapahtunut mitään maata mullistavaa. Kunhan nyt kaksi hullua rakastaa toisiaan. Ja se tästä niin ihanaa tekeekin, pieniä suuria asioita kerromme toisillemme joka päivä. Joka päivä ihmettelen kohtaloa, välillä kovin julmaa, välillä täynnä onnensirpaleita.

Lauantaina kävimme pienellä baarikierroksella. Olimme kotona jo ennen puoliyötä. Kivaa oli, mutta turha siellä on pilkkuun saakka notkua, kun saalis on jo kelattu sisään. Parhaat syötit säästämme kotiin. Hänen kanssaan on ilo liikkua, pidämme ihmisistä pieninä annoksina.

Sunnuntaina minulla oli roolipelikerho. Onneksi edes toinen porukka on koossa ja pelaa. Harmi olisi luopua kivasta harrastuksesta. Toisen porukan tapaamisia ei taida olla luvassa, koska väärinymmärrys Hänen luonteestaan erotti minut porukasta. Ehkä ihmiset joskus tajuavat, että ihminen voi muuttua tahtoessaan.

Töissä pelottaa. Neljä päivää ja olen yksin. Päivittäin vielä kohtaan tilanteta, joissa sormi hakeutuu suuhun ja koen suurta tarvetta karata ulos ovesta. Kun rutiini puuttuu, niin pelottaa. Onneksi Hän tekee osansa kotona, saattaisin olla melkoisen rikki ilman tukea.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Mikä loma muka?

Rakas päiväkirja, olinko minä muka jollain lomalla äskettäin? Miksi minusta ei enää viime maanantain jälkeen ole siltä tuntunut? Minähän olen aivan poikki. Kesälomaan vielä aikaa on. Toukokuussa on saatava joku pidennetty viikonloppu, että jaksaa heinäkuulle saakka. Laskin tosin huhtikuulta päivät, jolloin joudun hoitamaan hooär-postin itsekseni, kiitos päästäisen, niitä on vain kolmetoista. Toivottavasti pärjään. Jos en pärjää, karkaan, enkä koskaan tule takaisin.

Ottoveljen ja minun talouden irroittaminen toisistaan ei suinkaan sujunut ongelmitta. Luottokorttimme ovat limittyneet toisiinsa, vaikka ne piti irroittaa erillisiksi. Tulee taas loppuviikosta ääspankkireissu, sekin sylettää. En jotenkin jaksaisi enää riehua etoasioiden kanssa. Ottoveljelle tehtiin männä viikolla pallolaajennus, näyttää siltä, että nyt olisivat suonet puhtaat. Nyt hän odottelee fysioterapialähetettä, hitaasti pyörivät yhteiskunnan huolenpidon rattaat.

Meillä kotona on vieraillut Hänen lapsukaisiaan, vanhempi kävi syömässä ystävänsä kanssa lauantaina, poika jaksoi viihdyttää vanhaa isäänsä kolmisen tuntia. Eilen oli nuoremman vuoro käydä kyselemässä neuvoa nettiyhteyksien tiimoilta. Jotenkin kiva kuulla, kun Hän sanoo, että hänestä on ihanaa olla avuksi ja hyödyksi lapsilleen. Minustakin se on kivaa, etenkin kun kukaan ei oleta, että minun pitäisi jyrkkää kantaa ottaa mihinkään. Vähän neuvoja ja ystävällistä suhtautumista vain. Sopii minulle huomattavasti paremmin kuin ilkeänä äitipuolena elo.

Olen muuten nyt virallisesti elänyt pidempään kuin ex-puolisoni. Meillä oli ikäeroa vuosi ja 9 päivää. Hautajaisistakin tulee vajaan parin vkon päästä vuosi. Jotenkin minua säälittää hänen elämänsä, vaikka tiedän, että jokainen elää omansa omalla tavallaan ja on siitä itse vastuussa, olisi kyllä hänen tapauksessaan tehnyt mieli viskoa sitä vastuuta vähän äiteelle ja vähän yhteiskunnalle, kumpikaan ei tuntunut ottavan hänen erikoislaatuisuuttaan tosissaan. Minä taas olin tukehtua sen erikoislaatuisuuden alle.

Nyt onneksi asiat ovat aivan toisin. Hyvää/ parasta kannatti odottaa. Toisaalta molemmat olemme sitä mieltä, että ilman elettyä elämää ei meistä olisi paria tullut, eikä myöskään, jos olisimme tavanneet aikaisemmin. Emme olisi ymmärtäneet toistemme arvoa. Tapasimme juuri oikeaan aikaan. Paikka ehkä oli vähän epäsovinnainen.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Viikonloppua

Hassua seurata Hänen kotipuuhasteluaan. Olen onnellinen nainen, onnekas. Hän tekee meillä nykyään kaikki muut kotihommat, minä vain rakentelen ruuat ja pesen pyykin. Hän on melkoinen pedantti, eikä anna minun sotkeentua aikaisten hommiin. En vaan aina malta olla sotkeentumatta.

Eilen taas ihastelimme onneamme. Sitä nimittäin riittää. Uskomaton mäihä meillä kävi, kun toisemme tapasimme. Vaikka välillä meinasi käydä hassusti. Onneksi ei käynyt. Onneksi kävi hyvin. Ihmeellinen on elämä.
Nyt siirryn keittiöön vuorostani minä. Hänen vanhempi poikansa saapuu kylään. Ajattelin lasagnen veivata, Liiteri-kaupasta sain tuorepastalevyjä.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Toinen osa - Tukholmassa

Ihanassa hotellihuoneessamme olisimme voineet viettää vaikka koko illan romantillisesti kuherrellen keskenämme, mutta olimme sopineet serkkuni kanssa treffit, kun hänen työpäivänsä päättyi. Sain kerrankin sanoa klassisen lauseen puhelimessa, kun respan poika soitti ilmoittaakseen hänen saapuneen. Nauratti itseänikin lause ”Please, send her up.” Törkkäsin serkun kääpiölle tarkoitetun karamellipötkön ja serkulle löytämäni valkoisen teen hänen kätösiinsä, siinä olivat reissun ainoat tuliaiset. Muuten tuli ostettua vain käyttötavaraa (hyttiin muutama juoma, savukkeita, hotelliin pullollinen jallua), eivät enää laivatuliaisetkaan kovin edullisia ole, huomasin.
Ensin menimme syömään, aivan summamutikassa työnnyimme Kungsgatanilla vastaan tulleeseen Bistro Rigolettoon. Siellä sekä Hän että minä nautimme elämäni toiseksi parhaan bouillabaissen. Serkku närkki kuukauden erikoisuutta coq au viniä, mutta kertoi, että parempaakin oli saanut. Tarjoilu kuitenkin pelasi, eikä eväs alkujuomineen ja viineineen nyt niin tolkuttoman hintainen ollut kolmelta hengeltä, n. eur 170. Toki hampurilaispaikassa tai laitakaupungilla olisi saanut edukkaampaa evästä, mutta haloo, emme me olleet säästämään tulleet lomamatkallemme. Sitä paitsi serkkuseni taisikin sitten maksaa kaiken lopun juoman. Tuli poikettua useammassa baarissa, mutta onneksi serkkuni sai loppuillaksi seuraa lähempää kotoaan ja me könysimme taas hotelliin. Kävimme tosin Stureplanin reunasta 7elevenistä pari kolapulloa ja vielä yhden grillikuumankoiran, mikä lie maggarasämpylä ollut, kun Hänelle tuli mielihalu.

Suloisessa mylttyrässä vietimme yön, taas heräsimme ajoissa. Aamupala oli herkkua, siellä oli vaikka mitä jänskää, muun muassa avokadoa. Huono puoli oli, että kun hotelli oli täynnä ja me aamupalalla kaikkien muiden myöhäisherännäisten kanssa, ei meinannut kahvikuppeja riittää. Aina oli jokin loppu ja aina piti odottaa täydennystä. Sen lisäksi vanhan rakennuksen sokkeloinen sisäpiha ei välttämättä ole sovelias liikuntarajoitteiselle, me tosin sellaisia emme olleet. Eikä meillä ollut kiire, viihdyimme erinomaisesti.

Vielä silpaisimme pienet uniunoset ennen kuin kahdentoista aikaan poistuimme kaupungille. Hitaasti käveleksimme halki kaupungin. Poikkesimme Vanhan kaupungin rannassa Miss Behave Barissa myöhäisellä lounaalla, tolkuttoman hyvänmakuinen burgeri ja kunnon kasa ranuja, äärettömän töykeä henkilökunta. Mieletön meteli, liikaa ihmisiä, en tahtonut edes saada maksettua, vaikka baarissa odotteli ihmisiä pöydän vapautumista. Voin luvata että se oli viimeinen kerta, kun kyseisessä baarissa tulen poikkeamaan, kiitos asiakaspalveluhaluttoman henkilökunnan. Jopa Hän huomasi, että kemiamme eivät kohdanneet.

Kun saavuimme satamaan, odotusaikaa jäi 15 minuuttia ennen kuin saimme check innin tehtyä ja toiset 15 minuuttia, niin pääsimme laivaan. Tällä kertaa meillä oli maailman pienin a-luokan ikkunallinen hytti. Arvatkaas vaan, ketkä nakottivat nenä kiinni ikkunassa taxfreesta haettujen aperitiivien kanssa aina päivälliseen saakka. Kyllä saaristo on kaunis, harmi, ettei meillä ole sinne mitään asiaa. Itämeri on kaunis paikka.

Buffetruokailu sujui yllättävän leppoisasti, saimme nautiskella rauhassa. Itse en edes pääruokiin koskenut, keskityin alkuruokiin ja jälkiruokiin. Sen päälle oli tarkoitus mennä takaisin hyttiin, mutta baarissa törmäsimme hauskaan pariskuntaan ja ihan vahingossa istuimme yli puolen yön baarissa. Onneksi kuitenkaan emme enää valomerkkiä nähneet, silti aamu oli tahmea ja tuli vaihdettua matkan ainoat kiukkusanatkin.

Onneksi Hänen ehdotuksestaan otimme satamasta taksin kotiin, emme kumpikaan olleet julkisten kavereita. Vaikka nukuttua tuli, silti matkailu väsyttää. Liikaa virikkeitä, valoja, värejä, ihmisiä, meissä kuitenkin piileskelee molemmissa se sosiaalinen erakko, joka kaipaa akkujen lataamista. Hän onnistui tuhoamaan kotona baarikaapin sisältöä siihen malliin, että minua alkoi jo rassamaan. Tuli vähän dejavu-tuntemuksia keväältä, onneksi ne eivät käyneet toteen, oli vain väsymyshumalainen mies, joka ei ymmärtänyt pitää suutaan kiinni.

Se asia on kuitenkin jo käsitelty ja rauha on palannut. Muuten reissu sujui niin mainiosti, että tiedän ainakin löytäneeni mieleiseni matkaseuralaisen. Kunpa saisimme matkustaa vielä paljon yhdessä!

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Risteilyretkeilyä

Takana on uskomattoman riemukas retki Tukholmaan. Loma on surullisen lyhyt ja kuluu aivan liian nopeasti, tuli taas todettua.

Torstai-iltapäivänä hyppäsimme laivaan. Meillä oli sellainen ikkunaton, mutta parisängyllinen hytti 9-kannella. Kävimme hetken istumassa pubissa, sitten siirryimme kaupan kautta aperitiiveille omaan rauhaamme.

No Namen yllätysmenu oli ihan säällinen, mieleen jäivät erityisesti punajuurihirssipuuro, häränhäntäkroketti ja grillattu kuha. Huonoa oli, ettei menua saanut kokonaan laktoosittomana, vain vähälaktoosisena. Jokin ruuista sisälsi sellaisen laktoosipläjäyksen, että Häneltä jäivät jälkiruuat nauttimatta. Harmitti, etenkin kun Hän joutui jättämään minut viimeistelemään päivällisen itsekseni. Niinpä jäivät jälkiruuat vähemmälle huomiolle.

Mutta kun hyttiin pääsin, tajusin minäkin kaipaavani unta. Päivä oli ollut jälleen pitkä ja niitä oli vielä pari edessä. Yhdentoista maissa vetelimme jo sikeitä puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Ja pitihän sitä romantiikkaakin saada harrastettua. Aamulla oli kello soimassa, että aamupalalle kerkesimme. Sen otimme vakavissamme, tarkoitus oli jaksaa iltapäivälle saakka.

Ostimme liput Flygbusseniin, ajelimme suoraan Slussenille Abba-museoon. Melkoisen tyyriit liput olivat, kun otimme opastuskapulatkin mukaamme. Etukäteen ostettuna olisi tullut edullisemmaksi. Meillä vaan oli koko retken ajan ajatuksena, että sinne emme olleet säästämään tulleet.

Kolmisen tuntia museossa vierähti. Hieno kokemus, jälleen kerran huomasimme kiinnittävämme huomiota samoihin asioihin. Musiikki on hieno meitä yhdistävä kaveri. Rakastan sitä.

Virvoittavien juomien jälkeen päätimme kävellä hotellille, vaikka jalkani vähän kiukuttelikin. Menimme sitten mummovauhtia, mutta kun ei kiire ollut ja keli suosi, niin mikäs tuossa oli ruokahalua kasvattaessa.

Kerkesimme vielä hotellin naapurissa pistäytyä Bull and Bear pubissa jälleen sivistyneesti drinksuilla ennen kuin kello tuli kolme ja pääsimme huoneeseen. Ja millaisen huoneen saimmekaan! Pienen suloisen ullakkohuoneen, jossa oli supersöpö parveke. Kattonäkymä yli Tukholman! Siistiä ja kotoisaa, hotelli Kung Carl saa majoittaa meidät joskus toistekin.
Perjantaina ei vielä aurinko paistanut, mutta eipä satanutkaan.

***
Nyt unille. Työ taas tappaa minut. Jatkuu seuraavassa numerossa.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Viime hetki lyö

Kun on laiska ja saamaton ihminen, joutuu välillä toimimaan mukavuusalueensa ulkopuolella. Tänään on sellainen päivä.

Talven ainoiden pakkaspäivien aikaan kärsin henkisestä töidenjälkeisestä lamasta, enkä evääni heilauttanut jääkaapin suuntaan. Nyt sitten on pakko. En ole nimittäin kapistusta sulattanut pariin vuoteen - ja sen kyllä huomaa. Oli miten tahansa itsensä hoitava ja sulattava pakastin, niin nekin tarvitsevat sulatusta ja pesua joskus. Etenkin jos ylin laatikko ei meinaa enää ilman lievää väkivaltaa tulla ulos. Kohta se olisi entinen laatikko.

Onneksi jääkaappipakastimen sulattaminen ei ole fyysisesti raskasta. Kun tavarat on kanneltu ulos, voi vaikka istua kirjoittelemaan höpöjä blogiin ja kuunnella veden tiptiptippuvan hitaasti takaseinästä. Samalla voi vaikka harkita kahvinkeiton aloittamista (minähän sanoin, välillä olen laiska ja saamaton). Nuorna neitona tuli juotua vinaa samalla. Ehkä kahvi kuitenkin on nykyisessä ikäkierrossani viisaampi vaihtoehto.

Eilen tutkin risteilyretkilappusia, vähän matkakuume nousee. Satamaan kannattaa mennä varmaan ihan ajoissa. En edelleenkään pidä kiireestä. Serkkuseni ilmoittautui ja kyseli ohjelmasta. Häntä perheineen olisi kiva nähdä. Muuta ohjelmaa meillä ei sitten olekaan. Hattu pitäisi löytää kadonneen tilalle. Joku Minan näköinen ja edukas. Hän haaveilee rulettipöydästä. Onneksi suunnitelmamme ovat varsin säällisiä.

Uusintaluen Carl Hiaasenin Vihreätä Kuolemaa. Hienotkin kirjat katoavat muististani. Olin ihan oikeassa ennustaessani nuoruudessani, että vanhemmalla iällä voin ryhtyä lukemaan nuorena kasaamiani hyvien kirjojen listoja läpi uudelleen. Ja sitten dementikkona jotain yhtä ja ainoata kirjaa.

Tänään ei kuitenkaan lähdetä vielä minnekään, paitsi kellarikopin siivoustalkoisiin. Tai Hän kyllä lähtee illalla katsomaan potkupalloa poikain kanssa. Minusta tulee urheiluleski muutamaksi tunniksi. (Mitenhän mie osaan olla? Hyvin, ainakin telkkarin pidän kiinni.)

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Lomalomanen

Ensimmäinen lomapäivä on alkanut hitaalla aamulla. Pesen toista koneellista pyykkiä samalla kun kuuntelen kotikonserttia. Hän virittelee vermeitään, että pääsisi jossain välissä äänittämään ensimmäiset demoversionsa. Sanoja vaan ei ole vieläkään, aihioita kyllä, mutta ei mitään varmaa suuntaa. Soitto kulkee kauniisti, sävyjä täynnä. Kunhan saan pyykin pestyä, vonkaan meidät ensin joen rantaan, ehkä myös kirjastoon. Huomenna voimme sulkeutua kellariin, kun ilma kerta huononee. Nyt on nautittava valosta.

Viikonloppu sujui leppoisasti. Rakkautta oli jälleen liikkeellä paljon. Kukaan ei koskaan ole tunnustanut rakkauttaan minulle kauniisti, suoraan, hellästi ja tarkoittaen jokaista sanaa. Sydän pakahtuu. Silti en vello missään vaaleanpunaisessa utupilvessä, ihan minä tukevasti taaperran maanpinnalla. Koska siellä tahdomme olla molemmat, pysytellä järjissämme, elää realistisesti, mutta onnellisena. Rakkaus on arkipäivän tekoja, emme me kuole toistemme puolesta, vaan elämme toistemme iloksi. Ihmeellinen luonto, en olisi uskonut, että tällaista on tarjolla minulle!

Lauantaina tapasin Ottoveljen Pirsmalla, lopetimme taloudellisen YYA-sopimuksemme. Hän sai oman tilin, oman luottokortin. Jo oli aikakin, mietin, että jo ihan soskun/ Kelan takia parempi, etten ole sotkeentunut Ottoveljen asioihin yhtään enempää. Puhelinliittymä on vielä minun nimissäni, siitäkin pitää jossain välissä päästä eroon, saada se siirrettyä hänelle itselleen. Kunto kasvaa, ei nyt ihan kohisten, ei kylkiluun poistosta noin vain toivuta, mutta lääkäri oli todennut vauhdin olevan nopeampi kuin tavallisesti. Hyvä aineenvaihdunta ja vankka peruskunto taustalla auttavat kummasti.

Hänen nuorempi lapsukaisensa kävi kylässä eilen. Pojat kävivät saunassa, tein sillä välin ruuan. Jälkiruuaksi tarjosin pullavanukasta, sinne upposivat torttumarmeladi ja pari hillonloppua. Sitten he tuijottivat hiihtoa, itse viihdytin itseäni kirjan kanssa. Yllättävän hyvin olen kestänyt kisoja, vain pari kertaa on meinannut tulla räyhä, kun melska ja huuto ovat olleet ylenpalttiset. Onneksi Hän ymmärtää silloin laskea volyymia. Onneksi Yle Areenasta näkee suurimman osan ohjelmista, jotka minua yleensä kiinnostavat. Niitä vain ei kovin monta ole. Nyt olen jostain ihmeen syystä ryhtynyt seuraamaan sunnuntaisin tulevaa Hanhiemoa. Sitä vaan on taas kovin vaikea tajuta, mitä suomentaja on ajatellut nimellä Naarasleijona.

Mut hei, kone pysähtyi. Nyt ulos. Siellä on Kevät, ei mikään Viimeinen Syksy.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Musiikin juhlaa

Tuli jälleen kerran todistettua, että minussa piileskelee pieni proge-eläin. Sellainen, joka pitää raskaan poljennon lisäksi melodiasta, koukeroista, vaihtelusta ja vilpittömästä mielestä. Siitä kaikesta, mitä Devin Townsend projekteineen edustaa.

Onneksi olin ostanut lipareet meille jo joululahjaksi, Helsingin keikka nimittäin myytiin loppuun pari päivää ennen tapahtumaa. Circukseen mahtuu esitteen mukaan n. 1 500 henkilöä, mutta olisiko keikalle sitten ollut joku tuhatkunta lippua myytynä, kun vaikka se täynnä oli, ei tungos ollut tolkuton, kun sinne saakka vihdoin pääsimme.

Hän tekee lähtemisestä ja aikatauluista itselleen ongelman. Sitten kun on aikataulu, lähteminen jää viime tippaan, siitä taas seuraa tolkuton hosuminen ja kiroilu, vaikka lähdön aihe olisi miten mukava tahansa. Olen omalta puoleltani yrittänyt tehdä Hänenkin lähtemisestään mahdollisimman helppoa, mutta kaikessa en voi auttaa. Niinpä tällä kertaa jätin Hänet puhisemaan viime metreillä itsekseen. Kerroin käveleväni bussipysäkille odottamaan. Minulta nimittäin käpy taas menee sieraimeen tolkuttomasta kiireen tunnusta kävellessä. Mie en tahdo laukata kieli vyön alla.

Ja katso, strategia toimi. Bussi oli juuri tulossa, kun herra Tuulispää kirmaili loskan läpi pysäkille kereten bussiin optimaalisesti. Siitä vielä vaihdoimme junaan ja olimme keskustassa yhdeksän maissa. Jäivät valitettavasti lämppärit katsastamatta, mutta ideani onkin ajaa Hänet mukaan metallikansaan rauhallisesti. Tiistai-ilta auttoi paljon.

Kun muusikko kuuntelee muusikkoa, saa hän varmaan aivan toisenlaisia juttuja keikasta irti. Hän kohkasi tyylistä ja taidosta. Minä taas vedän tunteella, pitää sanoa, että Rotumarsu teki reilu vuosi sitten suuren palveluksen, kun tutustutti minut Deviniin. Ihanan vilpitön ja rehellinen ihminen, joka keikan alussa vitsaili omasta jännittämisestään. Lopussahan olimme kaikki kavereita keskenämme, hyvä, ettei rauhanpiirejä muodostettu ja käsikynkkää veivattu mukana laulaen hurmiossa.

Keikka oli mahtava. Olisi kannattanut olla paikalla. Melodiat olivat kohdallaan, poljento raskas, mutta tuplabasari loisti poissaolollaan. Jopa akustisia biisejä oli mahdutettu joukkoon. Älykästä musiikkia, älykkäästi esitettynä, sanoisin minä. Hän ihastui ikihyväksi, totesi keikan nousevan kevyesti kymmenn parhaan joukkoon. Ja huippukokemus se oli minullekin, kyllä taas hetken jaksaa.

On muuten syytä jaksaakin. Eilinen päivä töissä oli helvettiä. Olimme tiistaina kotona puolen yön jälkeen, siihen kun vielä hetken rauhotuin ennen unen tuloa, niin tuli taas todettua, että viisi tuntia unta on melkoisen vähän unta. Kollega on tietenkin sopivasti luottamushenkilökoulutuksessa, joten minä sitä askartelen hänenkin hommansa. Aamupäivällä mietin jälleen kerran, että kävelen ovesta ulos, enkä ikinä tule takaisin, tapahtui mitä tapahtui. Työtä on aivan liikaa. Mutta pakko jaksaa, pankkitili sanoo niin. Onneksi kahden päivän raadannan jälkeen saan edes viikon olla poissa Suolatehtaalta.

Musiikki saa minut onneksi vielä iloiseksi ja onnelliseksi. Etenkin kun voin jakaa sen Hänen kanssaan. (Puhumattakaan siitä, kun saa olla jonkun kainalossa keikalla - tuntuu ihan teini-ikäiseltä ja rakastuneelta.)