En ole enää pyörremyrskyn laitamilla. Ehkä tämä on tyyni keskusta. Pimeys valtaa mieleni, en näe eteeni, kompastelen juuriruttuihin. Vuoron perään toivon olevani yksin, vuoroin itken yksinäisyyttäni. On hyviä ja huonoja hetkiä. Elämäähän se toki on, mutta raskasta.
Kaipaan yhtenäistä unta. En tahdo herätä papupataan. Tahdon tilaa ja lisähappea, puudutusainetta tai nuijanukutuksen.. Minä niin kaipaan ystävääni. Tämä nykyinenkin on kiva, mutta hän ei ole meillä asuva, ei se mies, kenen kanssa naimisiin menin. Hän on joku kaukaisempi tuttavuus, josta en ole ihan varma, tykkäänkö tai voiko häneen luottaa.
Kannattaa mennä nukkumaan, ettei tule paljastaneeksi lisää ankeita ajatuksiaan tai lietso muita typeriä ajatuskulkuja. Kunpa tämä olisi jo ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti